Free counter and web stats

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Turvaa unilelusta

Millainen on hyvä unilelu? Pehmeä, rutistettava, hyväntuoksuinen ja turvallisuutta luova Niinhän sitä luulisi. Mikaelilla on kuitenkin oma käsityksensä unilelusta. Hänen unilelunsa on iso muovinen paloauto. Sen hän parkkeeraa uskollisesti joka ilta tyynynsä viereen. Jalkopäähän hän sijoittaa yleensä varmuuden vuoksi toisen, vielä isomman paloauton. Myöskin roska-auto ja iso matkailuauto pääsevät aika usein viihdyttämään 2-vuotiaamme yöunia. Kolina vain käy, kun kuopuksemme kääntyilee sängyssään. Onneksi omasta sängystä voi nopeasti tulla viereiseen sänkyyn äidin kainaloon, niin autotkin mahtuvat paremmin.

Voi olla, että Mikaelin valitsema unilelu on kuitenkin turvallisuutta herättävä. Ehkä paloauto tyynyn vieressä muistuttaa häntä siitä, että palokunta tulee apuun hädän yllättäessä. Eihän nalleista tai muista pehmoleluista ole mitään todellista apua hätätilanteessa. Pojat on poikia -yölläkin!
Elina

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

Kilpakosintaa

Perheessämme suunnitellaan häitä. Laura on korviansa myöten ihastunut isäänsä. Nyt hän on päättänyt viedä isän kirkkoon ja mennä hänen kanssaan naimisiin. Joululahjaksi saatu upea ja kauan haaveiltu prinsessapuku sopii varmasti morsiuspuvuksi. Mietinnässä on tällä hetkellä, mitä kirkosta tullessa heitetään hääparin päälle. Riisin tilalle on harkittu muroja ja makaroneja, onpa karkitkin käyneet mielessä. Lauran päätös on niin varma, etteivät äidin ja isän vastaväitteet auta yhtään. Asia kun vain on niin, että Laura rakastaa isää enemmän kuin äiti. Laura on ehdottanut äidille lohdutukseksi avioitumista Anttonin kanssa, mikä sopisi kyllä kyseiselle sulhaskandidaatillekin mainiosti. Äiti ja isä ovat vielä kovassa kurssissa tässä perheessä. Saa nähdä, kuinka asiat ovat kymmenen vuoden päästä murrosiän kourissa.

Elämä lasten kanssa on kyllä huvittavaa! Vähemmän huvittavalta taas tuntui matkalla olleesta miehestä, jolle vaimo kertoi tekstiviestillä rakastavansa toista miestä enemmän. Hetken järkytyksen jälkeen kuitenkin selvisi, ettei vaimo ollutkaan jättämässä miestään. Hän oli rakastunut Jeesukseen! Se oli miehelle rukousvastaus.

Ostin Vesalle joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan "Sielun hyvä vieras", jota aloin itse eilen lueskella kirjan omistajan nukuttaessa lapsia. Pääsin kirjassa aika pitkälle, kun nukutusoperaatio vähän venähti nukuttajan vaivuttua sikeään uneen kesken iltarukouksen. Ajatuksia herättävässä kirjassa Halldorf vertaa Jumalan ja ihmisen suhdetta naisen ja miehen suhteeseen. Hänen mukaansa Laulujen laulun kuvauksessa rakkaudesta on kaikkein parhaiten esitetty uskon salaisuus. Parhaimmillaan uskossa ihmisen sydän liittyy Jumalaan, kun ihminen sulautuu Jumalaan ja Jumala sulautuu ihmiseen. "Rukous on sydämen läheistä liittymistä Jumalaan. Tämä rakkaudellinen yhteys on kaiken rukouksen päämäärä. Kun se Jumala, jossa me elämme, liikumme ja olemme, elää, liikkuu ja syntyy sydämessä, olemme perillä. Emme siten kuin olisimme päätepisteessä, ikään kuin olisimme katkaisseet napanuoran ja olisimme päämäärässä, vaan nyt vain elämme sellaista elämää, johon meidät on luotu: elämää sopusoinnussa Jumalan kanssa. "(s.34)

"Tämä sydämen liittyminen Jumalaan, kun sulaudumme häneen ja hän sulautuu meihin, ei ole harvalukuisten mystikkojen tai hengellisesti lahjakkaiden etuoikeus. Se odottaa meitä kaikkia --ihminen ei koskaan ole niin vapaa, ei koskaan niin paljon oma itsensä kuin silloin, kun hän kadottaa itsensa Jumalaan. Neito laulaa: "Rakkaani on minun ja minä olen hänen." Tässä yhteydessä hänen kauneutensa on saavuttanut täydellisyytensä. Nyt hän on sille Ainoalle se Ainoa." (s. 35-36)

Usko Jumalaan ei todellakaan ole tylsä juttu. Se ei ole tiettyjen sääntöjen noudattamista, ei omaa pinnistelyä eikä muotomenoja. Usko on ihmisen ja Jumalan välinen rakkaussuhde. Jumalan syntyminen ihmissydämessä on Halldorfin (s. 14) mukaan yhtä suuri ihme kuin Jumalan syntyminen Betlehemissä. Jumala tulee ihmislapseksi ja ihmisestä tulee Jumalan lapsi Hengen työn kautta. Kasteen perusteella Jumala sanoo minulle ja sinulle: "Sinä olet minun rakas poikani! Sinä olet minun rakas tyttäreni." Rakastutaan Jumalaan!
Elina

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Jumalanpalvelus alkaa kun kaikki ovat saapuneet paikalle

Ensimmäisenä adventtina ollessani pitämässä adventtimessua, näin miten tämä afrikkalainen periaate käytännössä toimii. Seurakuntamme sudanilaisilla oli jumalanpalveluksensa meidän messun jälkeen. Jumalanpalveluksen oli määrä alkaa klo 15 mutta vartin yli kurkkasin sisälle kirkkosaliin ja siihen mennessä paikalle oli vasta saapunut kourallinen sudanilaisperheitä. Paikalla olevat laulelivat rummun säestyksellä lauluja ja koko ajan lappasi isoja sudanilaisperheitä sisään eteiseen, eikä kellään tuntunut olevan kiire aloittaa. Ilmeisesti kokoontuminen aloitettiin vasta sitten, kun kaikki olivat tulleet paikalle! Sudanilaisia on pakolaisina Vaasassa toista sataa ja suurin osa on liitetty seurakuntamme jäseniksi. Heillä on myös oma "pastorinsa", joka vastaa heidän kokoontumisistaan. Hienoa, että heillä on "hengellinen koti" täällä kaukana kotimaastaan. Paikka, jossa voi vapaasti kokoontua viettämään jumalalanpalvelusta kun tätä vapautta ei Sudanissa aina ole ollut.

Hieman toisenlainen kokoontumisen aloitusperiaate oli tänään itsenäisyyspäivän kaksikielisessä jumalanpalveluksessa, jossa olin liturgina. Kirkkoupseeri sotilasläänin esikunnasta nostatti väen ylös tarkalleen ohjelman mukaisesti 9:58 vastaanottamaan Suomen lipun. Muut liput olivat siirtyneet sitä ennen lippulinnaksi tervehtimään Suomen lippua.

Jumalanpalvelus loppui hyvin vaikuttavaan seppelkulkueen muodostamiseen Ylioppilaskuoron laulaessa Finlandiaa. Seppelkulkue lähti kaupunginjohtajan lähettämänä Suomen lipun johdolla kohti sankarihautoja lippujen seuratessa.

Itsenäisyys ja vapaus ovat todella suuria lahjoja, joiden arvoa ei voi edes ymmärtää. Niiden todellisen arvon tietää vain sellainen, joka on nähnyt, mitä on elää ilman vapautta.
Vesa

Tärkeintä on reilu peli!

Olimme aamulla lasten kanssa sateisessa puistossa. Leikimme eläinpeliä, jossa yksi yrittää arvata, mitä eläimiä toiset edustavat. Kun oikea eläin sattuu kohdalle, kilpailijat lähtevät juoksemaan luja, ja arvaaja yrittää ottaa kiinni. Eräällä kerralla olin arvausvuorossa ja sain Anttonin kiinni. Kiinniotetulla oli heti vastaus valmiina takataskussa: "Sai kiinni vain sen vuoksi, että mulla on kumpparit ja sulla on noin hyvät kengät juoksemiseen. Et varmasti olis saanut minua kiinni kumppareilla."

Tapahtuma toi elävästi mieleeni päiväkerhoajat. Kauniina keväisenä päivänä kokoonnuimme seurakuntatalon vieressä olevalle ala-asteen jalkapallokentälle juoksukilpailuihin. Mukana oli suuri määrä tyttöjä ja poikia, ja kaikki kilpailivat samassa sarjassa. Leikkimielisen juoksukilpailun voitti Teresa. Päivähoitokaverillani Tomilla oli heti selitys valmiina: "Teresa voitti vain sen vuoksi, että sillä oli verkkarit jalassa. Kyllä mie olisin varmasti voittanut, jos mullaki olis ollu verkkahousut." Häviäminen on niin vaikeaa. On paljon helpompi keksiä selityksiä kuin myöntää tosiasiat.

Tänään pelasimme lasten kanssa myös Afrikan tähteä ja Choco-peliä. Antton ja Laura yrittivät molemmat Afrikan tähdessä vähän huijata menestyäkseen paremmin pelissä. Ei auttanut, äiti voitti. Choco-pelissäkin Laura tunnusti, että oli salaa ottanut minulta yhden kirsikan. Onneksi omatunto alkoi kolkuttaa ja äiti sai kirsikkansa takaisin.

Lasten leikit ja pelit ovat kuin esimakua aikuisten maailmasta. Kestänkö sen, että toisella menee paremmin kuin minulla. Miten toimin, kun elämässä tulee pettymyksiä? Noudatanko sääntöjä silloin kun on mahdollisuus huijata? Onko minulle tärkeämpää voitto vai reilu peli?
Elina

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Pillifarkut ja lyhytlahkeiset housut

"Jokos sulla on pillifarkut? kysyi ystäväni.
"No ei, miten niin?" vastasin.
"Ko ne on nyt muodissa", sanoi ystäväni.
"Ei sovi vartalolleni. En kyllä varmasti osta!" sanoin päättäväisesti.
"Sanot vain! Kohta sulla on ne varmasti. Niinhän sie aina sanot kaikesta uudesta muodista, ettet yhtään tykkää. Ja sitten seuraavalla kerralla sulla onkin semmoset itellä. Kai sulla nyt on ainakin lyhytlahkeiset housut?"
"No ei ole!"

Vanhoissa ystävissä on se huono puoli, että he tuntevat minut aivan liian hyvin. Riikka on ollut ystäväni syntymästään asti, ja sen vuoksi hän tietää, miten yleensä toimin suhteessa muotiin. Kun uudet vaatteet tulevat muotiin, kauhistelen niiden tyylittömyyttä. Sitten kun silmäni tottuu uuteen tyyliin, alankin pitää siitä ja hankin uusia vaatteita myös itselleni. Riikka on nähnyt, miten näin on käynyt aikoinaan mm. pyöräily- ja hiihtohousujen, lantiofarkkujen sekä pitkävartisten saappaiden kanssa. Miksipä ei siis kävisi samalla tavalla myös pillifarkkujen ja lyhytlahkeisten housujen kanssa! Aika näyttää...

Kerran nuoruudessa kudoin koulussa neulontakoneella villapuseron, jossa oli mustia, valkoisia ja violetteja tasaraitoja. En ollut itse aivan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka koneen jälki oli tietysti kaunista ja tasaista. Kerran kuoroharjoituksissa Riikka tokaisi: "Onpa sulla ruma villapusero!" Saavuttuani kuoroharjoituksista kotiin laitoin puseron kaappiin enkä käyttänyt sitä enää ollenkaan. Monta kuukautta myöhemmin Riikka kysyi minulta, miksi en ole käyttänyt uutta villapuseroa. Vastasin, että hän oli itse sanonut sitä rumaksi. Silloin Riikka vastasi, että hän oli tarkoittanut sen vitsiksi.

Tytär ja äiti taitavat olla vaateasioissa vähän samanlaisia. "Tietää, keneen on tullut", tokaisi isäni, kun tuskailin joskus Lauran vaatekikkailuja. Tänään Laura oli tosi murheellinen ja kiukkuinen hoidosta tullessaan. Hän oli kertonut kavereilleen saaneensa uudet, mustat jumppatossut. Joku kaveri oli moittinut mustia tossuja rumiksi, vaikka ei ollut niitä edes nähnyt. Lauralla oli siitä tosi paha mieli. Tuntui, että koko päivä oli pilalla.

Minun vaatekikkailuni on näkynyt lähinnä siinä, että minun on ollut vaikea löytää itselleni vaatteita, joista pidän ja jotka sopivat minulle. Nuoruudessa saatoin kulkea ennemmin tosi kuluneissa farkuissa kuin ostaa uudet farkut, jotka eivät miellyttäneet minua. Yhdet Englannista kielikurssimatkalta ostetut merkkifarkut lähetin yhden käyttökerran jälkeen Venäjälle, kun ne mielestäni levensivät minua. Toivottavasti toivat enemmän iloa jollekin köyhälle nuorelle. Venäjälle on perheestämme päätynyt muutenkin välillä turhankin hyväkuntoisia vaatteita. Isoveljeni Juha oli tuonut uuden duffelitakkinsa Pelloon kesäsäilytykseen, mutta äiti lähetti sen epähuomiossa muiden vaatteiden mukana Venäjälle. Ja köyhä opiskelijapoika oli niin iloinen! Toisella kertaa äiti laittoi vaatekeräykseen oman paitansa, jota olin välillä lainannut, ja josta olin haaveillut pitkään.

Vesa ei ole tullut anoppiinsa vaatteiden kierrätyksessä. Vaatteiden läpikäyminen on yhtä tuskaa, kun kaikki vaatteet ovat sellaisia, että niitä voi joskus tarvita. Niinpä "lenkkivaatteita" on ollut mahdoton pino, samoin kuin "remontti- ja maalausvaatteita". Niitä varsinkin kannattaa olla paljon varastossa, kun olen uhannut ottaa yhteyttä vaasalaiseen aviomiespalveluun, kun ei tahdo omalla miehellä pysyä vasara tai pora kädessä. Tai ei ainakaan ole kiinnostusta remonttihommiin. Vesa ei ole kuitenkaan kommenteistani sisuuntunut tai loukkaanutunut. Sen sijaan hän oli kertonut kyseiselle aviomiespalvelu-yrittäjälle aikeistani. En ole kuulemma ainoa aviovaimo, joka uhkailee miestä yhteydenotolla yritykseen. Saa nähdä, löytyykö Järvenpäästä samanlaista palvelua. Ainakin sukulaismiehiä on lähempänä, jos kirkkoherra hautautuu töihinsä.
Elina

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Kaikki kohdallaan kerran taivaassa

"Kaikki kohdallaan kerran taivaassa..." lauletaan eräässä vanhassa lastenlaulussa. Hmm, eikö taivaassa ole tavaroita, jotka olisivat väärässä paikassa? Se tuntuu täydelliseltä haaveelta kolmiossamme, jossa aika monta tavaraa on enemmän tai vähemmän pysyvästi väärässä paikassa. En tiedä, kuinka monta kokopäiväistä työntekijää vaadittaisiin pitämään viisihenkisen perheemme tavarat oikeilla paikoillaan. Meistä kun ei oikein kukaan osaa noudattaa hyvää periaatetta "Vie tavara HETI takaisin siihen paikkaan, mistä sen otit".

Vesa oli suhteellisen järjestelmällinen ja tarkka tavaroistaan kunnes lankesi minuuun. Äitinikin oli oikein innoissaan huomattuaan Vesan siisteyden ja kuvitteli tyttären miehen myötä muuttuvan siistiksi. Olihan isänikin juuri samana kesänä tuskaisena katsonut sekaista huonettani todeten: "Tuon tasoinen ihminen ja huone näyttää tuollaiselta". Valitettavasti äidin haaveet eivät toteutuneet, vaan opetin Vesankin huonoille tavoille. Lasten tulon myötä järjestyksen pitäminen ei ole ainakaan helpottunut. Anttonin ja Lauran piirustuksia, askarteluja sekä pikkutavaroita on aina kuljeksimassa jossakin päin asuntoa. Vandaalikuningas Mikael tekee edelleen tuhojaan: lelulaatikoita kaataessa kuuluu niin mukava ääni ja hammasharjan paikka on ehdottomasti keittiön lattialla.

Ihme ja kumma olen huomannut itsessäni keski-ikäistyvän naisen piirteitä. Siivoaminen ei ole enää minulle mikään pakkopulla. Voi sanoa, että siivoaminen on jopa nautinnollista, jos sen saa tehdä rauhassa. Yhä useammin yllätän iltaisin itseni kokoamassa lego-palikoita, kirjoja, leluja ja muita epämääräisiä tavaroita lattioilta omille paikoilleen. Vesakin toteaa yhä useammin: "Oho, täälläpä on siistiä!" Ja haaveilen suuremmasta asunnosta, jossa jokaiselle tavaralle olisi oma paikka. Kaikki kohdallaan...

Pakastaja-Elvi

Anttonin ollessa kymmenen kuukautta olin hänestä huolissani. Olin toiminut kunnon äidin tavoin aloittaen kuvakirjojen lukemisen hyvin varhaisessa vaiheessa; synnytyslaitoksella ei tosin tainnut vielä olla yhtään lastenkirjaa mukana enkä edes lukenut lastenkirjoja ääneen raskausaikana niin kuin eräs ystäväni. Joka tapauksessa olimme hankkineet varhaisessa vaiheessa monta kiinnostavaa kirjaa, mutta siitä huolimatta kirjat eivät tuntuneet kiinnostavan poikaa. Kun otin hänet syliini lukuhetkeä varten, jaksoi hän seurata kirjaa vain hetken, ja sitten lähti omiin puuhiinsa. Pelkäsin, ettei hänestä ikinä tule kirjojen lukijaa.

Pelko osoittautui myöhemmin täysin turhaksi. Antton innostui kirjoista vähitellen ja alkoi viisivuotiaana myös itse lukea. Tällä hetkellä lastenkirjat ovat ahkerassa käytössä perheessämme. Lapset kuuntelisivat niitä vaikka kuinka paljon, jos vanhemmilla olisi vain aikaa ja viitseliäisyyttä. Tavallisina päivinä lukeminen jää iltaan, jolloin jokainen lapsi saa valita yhden kirjan. Mikael tuo yleensä luettavaksi kuvakirjan, jossa kerrotaan erilaisista ajoneuvoista tai eläimistä. Laura kuuntelee mielellään kaikenlaisia kertomuksia, ja Antton pitää tietokirjoista sekä Aku Ankoista. Kaikki kolme lasta rakastavat vanhempien harmiksi yliopettavaisia Miina ja Manu -kirjoja, joissa Miina on aina Neiti Näppärä, ja joissa Manu aina mokaa. Lasten oma kirjahylly on pullollaan mitä ihanimpia laadukkaita lastenkirjoja, mutta lapset raahaavat kirjastosta kerta toisensa jälkeen uusia Miina ja Manu -kirjoja. Kyseisiä kirjoja löytyy kirjahyllystämmekin aika monta, puhumattakaan korjattavien kirjojen pinosta tai Miina ja Manu -kuuntelukaseteista...

Nyt ymmärrän paremmin, miksi äiti ei lapsuudessani pitänyt ollenkaan pikkuveljeni lempikirjoista, Pupu Tupuna -kirjoista. Huonot lastenkirjat eivät anna aikuiselle yhtään mitään paitsi huonoa tuulta ja ärsyttävää mieltä. Onneksi huonoa kirjaa lukiessa voi lukea tekstiä mekaanisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Toimii hyvin ainakin minulla. Usein huomaan, että
minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä olen juuri lukenut.

Mutta onneksi on olemassa myös lastenkirjoja, joista aikuinenkin saa paljon iloa ja ajateltavaa. Minusta on aina yhtä antoisaa lukea Astrid Lindgrenin kertomuksia, jotka ovat Laurankin suuressa suosiossa. Taina Tomera -kertomuksenkin voisin lukea vaikka joka ilta, niin koskettava ja hellyyttävä se on. Tällä hetkellä perheemme yhteinen suosikkihahmo on Risto Räppääjä. Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet kirjat niin hauskasti, ettei aikuinen voi olla nauramatta. Tarinat ovat niin loistavia, että Vesa on monesti jatkanut itsekseen kirjan lukemista lasten nukahdettua. Joskus olemme myös käyneet kisaa nukutusvuorosta, jos Risto Räppääjä on ollut vuorossa. Risto Räppääjä, Rauha-täti ja Herra Lindberg pyörivät usein myös perheemme keskusteluissa. Onpa eräs tuttavammekin saanut perheemme parissa uuden sukunimen herra Lindbergin mukaan.

Perjantai-iltana vietimme Lauran ja Riikan kanssa tyttöjen iltaa Vaasan kaupunginteatterissa, jossa pyörii näytelmä Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Antton oli käynyt katsomassa näytelmän koulun kanssa eikä sen vuoksi suureksi harmikseen päässyt mukaan, vaikka kerjäsi mukaan pääsyä viimeiseen hetkeen saakka. Lauralle vierailu oli ensimmäinen aivan oikeassa teatterissa; kesällä kävimme tyttöjen reissulla katsomassa kesäteatterissa ruotsinkielisen Peppi-näytelmän.

Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi oli tosi hauska näytelmä. Minua huvitti tilannekomiikan lisäksi suunnattomasti kolmiodraama, jossa Rauha-täti ja Elvi-täti kilpailivat iki-ihanasta Herra Lindbergistä. Päällimmäisenä muistona jäi mieleen, miltä arvoisa alakerran naapuri näytti fuksiassa satiiniyöpuvussaan. Melkoinen tohvelisankari! Ei ihme, että murskasi vanhojenpiikojen sydämet.
Elina

torstaina, marraskuuta 30, 2006

Unohtumaton kohtaaminen

Antton oli tänään innoissaan. Silmät loistaen hän kertoi minulle ja Riikka-kummitädille päivän kohokohdastaan. Ruokailussa koulun Merja-rehtori oli istunut Anttonin Pernilla-opettajan vieressä. Syötyään ruoan Antton oli koulun opetusten mukaan mennyt opettajan luo ja sanonut "Tack för maten!". Silloin oli tapahtunut jotain ihmeellistä, joka oli sekoittanut täysin ekaluokkalaisen pään. Itse rehtori oli katsonut Anttonia ja hymyillyt. Kuvitelkaa, mikä onnenpäivä! En muista, koska olisin nähnyt lapseni yhtä onnellisena kuin tänään kertoessaan tapahtumasta.

On tosi hienoa, että rehtorilla on vielä arvo ekaluokkalaisen silmissä. Hyvältä tuntuu myös se, että lapsia opetetaan kiittämään ruoan jälkeen. Anttonin koulussa onkin tänä vuonna erityisenä teemana hyvät käytöstavat. Jokaisella oppilaalla on oma käytöspassi, johon kuukausittain merkitään eri käytösalueiden osaaminen. Marraskuun teemana olivat kauniit ruokailutavat. Antton oli koulusta saanut passiin opettajalta parhaimman merkinnän, joka merkitsi sitä, että hän yleensä aina hallitsee kauniit ruokatavat. Vesan kanssa emme olleet Anttonin kauniista ruokailutavoista samaa mieltä kuin opettaja. Laitoimme rastin keskimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka mietimme Anttonin kauhuksi myös huonointa vaihtoehtoa. Olisihan se tosi noloa, jos opettaja näkisi, että kotona ei osatakaan käyttäytyä kauniisti.

Vanhemmille pidettiin kauniista käytöstavoista myös luento, jossa Saara Kinnunen kertoi, että käyttäytyminen on vain jäävuoren huippu. Itse jäävuoren muodostavat lapsen ja vanhemman välinen suhde sekä oma esimerkki. Vesan kanssa naurammekin sitä, miten voin vaatia lapsilta kauniisti tuolilla istumista, kun en itsekään ainakaan aamupalalla jaksa istua kunnolla. Lapsena taas keinuin tuolilla harva se päivä vanhempien sanomisista huolimatta. Jos meidän lapset tekisivät samalla tavalla, joutuisivat välittömästi jäähylle kylpyhuoneeseen.

Lasten kanssa kauniita käytöstapoja harjoitellessa minua lohduttaa ajatus siitä, että lapsi oppii itselleen merkityksettömän asian vasta noin tuhannen toiston jälkeen. Niinpä emme ole ainoita vanhempia, jotka joutuvat päivittäin toistamaan "Mikä unohtui?" tai "Mitä sanotaan?". Anttonin eskaritäti lohdutti viime vuonna meitä vanhempia sillä, että hänen äitinsä mukaan lapset olivat oppineet käyttäytymään kauniisti ruokapöydässä vasta muutettuaan kotoa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...
Elina

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Liian uskovainen?

Viime päivinä olen saanut kuulla positiivista palautetta päiväkirjastamme. On mukavaa, jos kirjoitukseni voivat olla iloksi ja ajatuksen herättäjäksi muille ihmisille. Minulle päiväkirjan pitämisestä on tullut terapeuttinen harrastus. Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ehkä kokemuksen karttuessa voin tarjotua jollekin lehdelle kolumnistiksi. Kirjoittamistakaan kun ei opi muulla kuin kirjoittamalla.

Tänään sain Järvenpäästä postia. Kaija kiitteli kortissa päiväkirjamme kirjoituksista ja lähetti minulle inpiraatioksi kirjasen Pesijätär Fiian lähetysseura, joka kertoo Jumalalle antautuneesta naisesta. Kirja sai minut hymyilemään: mukava lukea kirja naisesta, joka on paljon minua hihhulimpi. Fiia kulkee talosta taloon pessen pyykkiä, mutta vain sillä ehdolla, että saa samalla saarnata. Hän elää uskoa todeksi arkipäivässään ja kerää pienestä palkastaan huolimatta uskomattomia summia rahaa lähetystyölle. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyy kirjan lauseeseen: "On todella ihanaa omistaa vain Jeesus ja elää Hänelle kokonaan."

Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen kokenut olevani liian uskovainen. Kuitenkaan en tiedä, voiko kristitty ikinä olla liian uskovainen. Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky antaa meille ihanteen, johon tuskin kukaan yltää. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" haastaa pesijätär Fiian kaltaiseen elämään, jossa Jumalan tahdon tapahtuminen on merkittävämpää kuin omat suunnitelmat tai toisten ihmisten mielipiteet. "Olen huomannut, että ainoa tapa pysyä Hengessä, on kuolla itsellemme. Ensin meidän on kuoltava huonosta minästämme ja sitten hyvästä minästämme. Kuta pikemmin suostumme kuolemaan, sitä paremmin voimme elää...Jo nyt on olemassa ihana elämä, jos palvelemme Jeesusta."

Itse koen, että uraani liittyvät ongelmat ovat olleet tietynlaista Jumalan koulua minulle. Olen sitä kautta joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaaan omista haaveista ja jättäytymään Jumalan käsiin. Viimeisen vuoden aikana olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen rauhan tai ainakin välirauhan Jumalan kanssa uraani liittyen. Olen antanut ohjat Jumalan käsiin tyyliin "Vie sie, mie vikisen." Luulen, että Jumala on kouluttanut minua tätä kautta sen vuoksi, että minulle on ollut aina niin sairaan tärkeää menestyä koulussa ja työssä. Ehkä vaikeudet näissä asioissa ovat hillinneet vähän sitä, ettei työstä tule minulle niin suurta epäjumalaa. Toiseksi uskon, että perheellemme on ollut parhaaksi, etten ole päässyt kovin vaativiin työtehtäviin. Olen pystynyt hyvin yhdistämään työn ja perhe-elämän tuntematta syyllisyyttä siitä, että jompikumpi elämänalue jäisi liian vähälle huomiolle.

Ensimmäinen suuri pettymys elämässäni oli, kun en tullut teologisessa tiedekunnassa valituksi uskonnonopettajakoulutukseen. Haastattelutilanne on piirtynyt minulle tarkasti mieleen, koska se oli vähintäänkin outo. Kolme haastattelijaa esitiivät minulle mitä kummallisimpia kysymyksiä. "Olisitko voinut tulla ovesta ja kiekua kuin kukko?" -tyyppiset kysymykset olivat vähän liikaa 20-vuotiaalle minälleni. En olisi voinut siinä vaiheessa tehdä niin, vaikka nyt 31-vuotiaana kolmen lapsen äitinä ja lapsityötä tehneenä se ei olisi mikään ongelma. Jostain haastattelijat olivat saaneet päähänsä, että olen todella uskovainen. En tiedä, johtuiko se pukeutumistyylistäni, meikittömyydestä, etukäteisvastauksistani vai hymystäni. Sitäkin he kysyivät, miten luulen pärjääväni oppilaiden kanssa, kun hymyilen paljon. Oudoin kysymys oli, haluaisinko, että koko koulu vahtimestaria myöten lähtisi seuraamaan minua, uskonnonopettajaa. Sitä en myöntänyt haluavani.

Haastattelusta jäi todella outo olo ja tunne, että olen liian uskovainen uskonnonopettajaksi. Seuraavana vuonnakaan en päässyt sisään. En tiedä, johtuiko se siitä, että yksi haastattelijoista oli juuri se, jota uskovaisuuteni tuntui ärsyttävän erittäin paljon. Kun näin hänet haastattelutilassa, aavistin lopputuloksen. Myönnän kyllä, että olin siihen aikaan nuori ja mustavalkoinen, mutta luulen, että olisin pärjännyt aivan hyvin uskonnonopettajana. Jälkeenpäin olen ottanut kaiken suurena Jumalan johdatuksena. Jos olisin tullut silloin valituksi, en olisi ikinä opiskellut papiksi, ja elämäni olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. Mutta silloin ei paljon naurattanut... (Vaasaan muuttaessamme osallistuin ruotsinkielisen uskonnonopettajakoulutuksen pääsykokeisiin ja sain paikan. En ole kuitenkaan tehnyt auskultointia, kun sain heti työpaikan.)

Viime keväänä hain lapsityön johtajan virkaa eräässä kaupungissa. En tullut valituksi, mikä johtui haastatteluista tehdyn yhteenvedon mukaan paikallistuntemuksen puutteesta. Luulen tosin, että reilun 30 jäljellä olevan työvuoden aikana olisin oppinut tuntemaan paikallisia oloja. Yhteenvedossa oli toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta: minun kerrottiin haluavan, että seurakunnan lapsityö on tunnustuksellista. Enpä ole ennen pitänyt mainitsemisen arvoisena, että seurakunnan työ on tunnustuksellista. Eikö se ole selvä asia? Vaasan piispantarkastuksessa piispa ja asessori painottivat voimakkaasti sitä, miten kaiken seurakuntatyön tulee lähteä perustehtävästä. Alkuseurakunnan uskontunnustuksessa se ilmaistaan ytimekkäästi: "Jeesus on Herra".

Minun on vaikea ymmärtää, miten kirkon hartausohjelmassa, "Saltissa", on tällä viikolla vieraana buddhalainen. Eikö meillä riitä ammennettavaa omasta uskostamme? Eikö usko Jeesukseen ole enää ainoa tie Jumalan luo? Ehkä olen liian uskovainen!

sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Liian vähän töitä?

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli kesäteologin pesti Ylitornion seurakunnassa. Työtä oli kolmeksi kuukaudeksi ja palkka oli hirmuinen: 4000 markkaa kuukaudessa. Kesän aikana tein monipuolisesti seurakuntatyötä. Olin kahdella riparilla ja lisäksi päivärippikoulussa, yritin käynnistää kesätoimintaa nuorille, saarnasin lukuisia kertoja, tein kotikäyntejä yms. Mutta silti aina välillä oli mielessä ajatus: teenkö tarpeeksi työtä. Olenko sen arvoinen, että seurakunta maksaa minulle 4000 markkaa/kuukaudessa?

Työajattoman työn huono puoli on juuri siinä, ettei tiedä, mikä määrä on sopivasti työtä. Toiset työntekijät pitävät itseään supertyöllistettyinä vähäisilläkin työtehtävillä, kun taas ylitunnolliset ihmiset potevat syyllisyyttä löysemmistä työpäivistä. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan. Kiireisen ja työteliään alkusyksyn jälkeen olen nyt ollut muutaman viikon ihmeissäni, kun kalenteri ei olekaan ollut tupaten täysi. Alun perin minun piti olla lomalla tänä viikonloppuna, ja sen vuoksi viikonloppuni on ollut harvinaisen löysä: kaste ja aikuisrippikoulun tapaaminen.

Minun pitäisi päästä yli tästä ylitunnollisuudesta. Jos kerta voin välillä vapaapäivinä tehdä työtehtäviä ja ainakin valmistautua niihin lukemalla kirjallisuutta, miksi en voisi hyvällä omallatunnolla nauttia löysemmistä viikonlopuista. Kaiken lisäksi Vesalla on ollut marraskuussa niin paljon työtä, etten tiedä, miten olisimme selvinneet, jos minulla tahti olisi ollut samanlainen.

Tänään jumalanpalveluksen jälkeen kuulin evankeliumia. Kirkkokahveilla eräs seurakuntalainen toivoi, että jatkaisin Järvenpäässä samaa elämäntapaa kuin Vaasassa. Hän sanoi, että on puhuttelevaa, että tulen lasten kanssa jumalanpalvelukseen silloin, kun en ole työvuorossa. Hän sanoi, että se on kuin saarna tavalliselle seurakuntalaiselle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkeää, jos pappikin tulee sinne vapaaehtoisesti. Se oli varmasti viesti Jumalalta: älä pingota, ota rennosti!
Elina

Minusta tulee isona...

"Mikä sinusta tulee isona?" kysyin eräänä iltana Anttonilta ja Lauralta. Antton vastasi, ettei tiedä. Lauralla taas oli heti vastaus selvillä: hänestä tulee päiväkodin täti. Tänään lounaalla jatkoimme keskustelua aiheesta. Laura kertoi haluavansa lastentarhanopettajaksi, koska lapset ovat niin kivoja.

Itse muistan lounaskeskustelun omasta lapsuudestani perhepäivähoitajan luona. Paikalla oli meidän lasten lisäksi hoitotätini Leena sekä hänen miehensä Kari, joka tuli aina rakennustyömaalta kotiin syömään. Leena ja Kari kyselivät meiltä lapsilta, mitä meistä tulee isona. Minulla oli heti vastaus valmiina: minusta tulee perhepäivähoitaja. Leena ja Kari tyrmäsivät heti haaveeni. Heidän mielestään minusta piti tulla jotain hienompaa ja parempaa kuin perhepäivähoitaja. En varmaankaan sanonut mitään, mutta sydämeeni sattui. Haaveeni oli murskattu!

Omalla rippileirilläni keskustelimme aiheesta, mitä meistä tulee isona. Itselläni ei ollut silloin mielessä mitään erityisempää haavetta, mutta rippikoulunopettaja Ruut ehdotti, että alkaisin lastenlääkäriksi, koska ystävällinen hymyni karkottaisi lasten pelot. Lääkärin työ olikin nuoruudessa ensisijaisena toiveenani miettiessäni ammattivaihtoehtoja. Anna-sisareni lääkäriopinnot taisivat olla merkittävänä tekijänä innostamassa minua alalle; jokailtaisten isällemme kalliiksi tulleiden puhelinsessioiden kautta olin erittäin hyvin perillä lääketieteen opinnoista. Yhtenä lukiokesänä aloin jo valmistautua tuleviin pääsykokeisiinkin lukemalla solu- ja molekyylibiologiaa. Pinko mikä pinko! Myöhemmin olen ollut hyvin tyytyväinen sekä itseni että tulevien potilaiden puolesta, etten hakenut lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun hienomotoriikallani potilaiden henki olisi ollut vaarassa, ainakin jos olisin joutunut kirurgiksi. Anna tosin on lohduttanut, että minusta olisi voinut tulla aivan hyvä psykiatri.

Tällä hetkellä pohdin taas kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Oloni on vähän samanlainen kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toisaalta on tunne, että koko maailma on avoinna, ja toisaalta epävarmuus ahdistaa. Vaasassa ei olisi papin työn lisäksi ollut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja. Korkeintaan perhenevojan virkoja, jotka vapautuvat vuonna x ja joihin on sata hakijaa. Uskonnonopettajaksikin olisin ehkä voinnut päästä, jos olisin selvinnyt auskultoinnista ruotsiksi.

Järvenpäästä päin asiat näyttävät täysin erilaisilta. Viidenkymmenen kilometrin säteellä on lukematon määrä seurakuntia, erilaisia oppilaitoksia, toimistoja j.n.e. Ennen Vesan valintaa oli helppo haaveilla hienoista työpaikoista päiväunelmien tasolla, mutta valinnan jälkeen tunteet ovat hypelleet laidasta toiseen. Haaveet ja suunnitelmat ovat vaihdelleet viikottain, välillä jopa päivittäin. Olen hyvin helposti innostuva ja niinpä olen AIVAN VARMA , että minusta tulee jotakin ja sitten viikon päästä olenkin jo suuntautumassa aivan erityyyppiseen työhön. On niin vaikea tietää, mitkä loppujen lopuksi ovat omia vahvuuksiani, ja millaista työtä haluaisin oikeastaan tehdä. Haluanko kouluttaa, opettaa, kehitää, kirjoittaa, esiintyä, suunnitella, tutkia vai kohdata ihmisiä? Kun alan työpaikkoihin on pääkaupunkiseudulla usein parikymmentäkin hakijaa, pitäisi olla varma siitä, että haluan juuri tähän työhön. Välillä olen työhaastatatteluissa möläyttänyt, etten nyt vielä oikeastaan tällaiseen työhön haluakaaan...Ei kovin vakuuttavaa!

Kaikkien haaveiden ja suunnitelmien keskellä ei auta kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Ehkä en ikinä päädykään yhteen työtehtävään, jossa homehdun seuraavat kolmekymmentä vuotta niin kuin Vesa uhkaa tekevänsä Järvenpään kirkkoherrana. Ehkä jatkan pätkätyöläisen elämää ja kuljen vapaana taivaan lintuna työpaikasta ja projektista toiseen. Mikä rikkaus, että on tällainen koulutus, joka mahdollistaa hakemisen hyvin monenlaisiin työtehtäviin! Tunnuslauluni olkoon Pekka Simojoen Jumalan hullut.
Elina

"Paljon työtä vielä jäljellä on,
Luojan pelto on niin mittaamaton.
Teidän vierellänne matkaani teen
kunnes usko vaihtuu näkemiseen.

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan,
huomispäivästä vielä en tiedä.
Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan,
vieköön Hän minne tahtoo vain viedä."
Pekka Simojoki


PS. Eilen saimme taas muistutuksen elämän rajallissuudesta lukiessamme Luulajan hiippakunnan nettisivuja. Vesan työkaveri Luulajan hiippakuntakansliasta oli saanut surmansa autokolarissa Kairossa. Onnettomuudessa kuoli myös hänen pieni tyttärensä. Elämämme on kokonaan Jumalan varassa.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Taivaskaipuu

Ystäväni kertoi lukemastaan kirjasta, jossa puhuttiin taivaasta. Hän oli innoissaan siitä, miten hän kirjan kautta oli ymmärtänyt, kuinka hieno paikka taivas on. Kristityssä perheessä kasvaneena hän oli saanut kuulla paljon taivaasta. Saamansa opetuksen pohjalta hän piti taivasta vähän tylsänä paikkana. Kuka nyt harpunsoitosta välittäisi! Nyt hän kirjaa lukiessaan oli oivaltanut, että taivaassa Jumala antaa meille kaikkein parasta. Hän tuntee sydämemme ja hän tietää, mitä me syvimmältämme kaipaamme. Sitä on hienoa odottaa!

Itselläni oli nuoruudessani vaihe, jolloin koin suurta kaipuuta taivaaseen. En suinkaan ollut yhtään itsetuhoinen, vaan elin silloin hengellisesti rikasta vaihetta. Aavistin, kuinka hieno paikka taivas on, ja sen vuoksi kaipasin sinne. Minulle tuli tärkeäksi lauluksi silloin Lasse Heikkilän Täällä Pohjantähden alla, jossa kuvataan taivaskaipuuta. Kyllä muut nuoret taisivat nuortenillassa olla ihmeissään, kun me ystäväni kanssa kuuntelimme tippa linssissä laulua.

"Silloin toivo siivet saa
kun on mihin suunnistaa
ja sydän pieni lentää uskaltaa.
Täällä Pohjantähden alla
kaikki katoaa
mutta siellä rauhan saan,
joka kestää ainiaan.
Tuo maa päällä pilvien,
tuo maa luona Jeesuksen.
Tuo maa, oi kuinka kaipaankaan,
sen että nähdä saan,
tuon ihmeellisen maan."
Lasse Heikkilä
Monet ajattelevat, että papin työssä hautajaiset ovat kaikkein kauhein ja vaikein työtehtävä. Tietysti välillä onkin hautajaisia, jotka mieluummin jättäisi väliin. On tilanteita, jolloin tuntuu mahdottomalta löytää lohduttavia sanoja. Kuitenkin usein hautajaiset ovat karuudessaan kauniita ja koskettavia tapahtumia. Pappina on etuoikeus saada kertoa siitä toivosta, joka meillä on Jeesuksessa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska Jeesus on voittanut kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kaiken pahan. Ja taivaassa kaikki on täydellisen ihanaa!
Elina
"On kaikki valmista
taivaan kodissa.
Vanha matkaaja,
tervetuloa.
On kaikki valmista
taivaan kodissa.
Jeesus odottaa,
halleluja. "
Arja ja Pekka Simojoki

keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Antaessaan saa!

Mikaelista on tullut iso poika. Hän tahtoo tehdä asioita itse ja olla avuksi toisille. Päivähoidossa hän on viidestä hoitolapsesta iältään keskimmäinen. Niinpä hän auttaa "pikkutyttöjä" esimerkiksi taluttamalla heitä ruokapöytään. Myöskin kotona hän tahtoo olla avuksi ja iloksi muille. Hän painaa tärkeänä hissinnappia sekä laittaa astianpesukoneen ja pesukoneen käyntiin. Tänään hän sai olla kotona ruoka-apulaisena kattamassa pöydän. Hän kantoi ylpeä ilme kasvoillaan lautaset, lasit, haarukat, veitset ja lusikat yksi tavara kerrallaan jokaisen omalle paikalle. Laura ja Antton olivat tosin vähän kiukkuisia, kun heidän paikkansa olivat siirtyneet. Mutta minkäs Miksu sille voi, että sisarusten tuolit olivat tiskipöydän luona. Eihän nyt tuolittomille paikoille voi laittaa ruokailuvälineitä; kyllähän sen 2-vuotiaskin ymmärtää.

Mikaelin toiminta todistaa sen, miten meihin ihmisiin on luotu halu olla toisillemme iloksi ja avuksi. Luulen, että yksi syy nykyajan ihmisten tyytymättömyyteen on itsekkyys. Ihminen ei voi hyvin, jos hän pyörii vain oman napansa ympärillä ajatellen omaa hyvinvointia. Ikinä asiat eivät ole tarpeeksi hyvin. Aina voisi olla enemmän rahaa, nautintoja ja omaa aikaa. Uskon, että silloin kun ilahdutamme, autamme ja rakastamme toisia ihmisiä, saamme vastalahjaksi jotain itsellemme, ainakin hyvän mielen. Galatalaiskirjeessä Paavali ilmaisee sen näin: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin." (Gal. 6:7-10)

Tämä raamatunkohta sopisikin hyvin minulle tunnuslauseeksi ensi kevääksi. Aloitan työt lähetyspappina, ja yhtenä tehtävänäni on tukea ja aktivoida vapaaehtoisia lähetystoimintaan. Siinä onkin haastetta miettiä, miten nuorempia ikäluokkia saisi innostettua lähetystyön tukemiseen. Itselleni lähetyskipinä syttyi jo kotona. Iltarukouksessa muistimme joka ilta kotiseurakuntamme nimikkolähettejä. Meillä kävi aika usein kylässä lähetystyöntekijöitä ja välillä myös vieraita lähetysmaista. Vierailut olivat mukavia. Erityisesti pidin lähetystyöntekijöiden kertomuksista ja jännittävistä tavaroista. Kävimme myös perheen kanssa joka vuosi lähetysjuhlilla, jossa oli lapsille omaa kiinnostavaa ohjelmaa. Kouluikäisenä olin mukana lähetyskerhossa, jossa tutustuimme eri maiden elämään sekä pidimme yhteyttä lähetystyöntekijöihin ja lähetyslapsiin.

Kauan aikaa olen haaveillut siitä, että lähtisin itse lähetystyöhön. Ystäväni Riikka, joka on todellinen lähetysintoilija, on myöskin erittäin aktiivisesti kannustanut, suorastaan painostanut meitä lähtemään lähetyskurssille. Vesa ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut ajatuksesta innostunut; hänen mielestään Suomessa riittää tarpeeksi lähetystyötä. Niinpä olen tyytynyt ajatukseen siitä, että paikkani on olla lähettäjänä eikä lähtijänä. Ehkä lähetyspappina voin sytyttää kipinän jonkun lapsen tai nuoren sydämessä, niin että hän lähtee joskus lähetystyöhön!

Pellon jumalanpalveluksista minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen se, että isäni sanoi usein ennen kolehtia "Iloista antajaa Jumala rakastaa!" Lähetystyö ei mene eteenpäin, jos ei ole niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan rahaa ja aikaa. Nykyään puhutaan mielestäni aivan liian vähän kirkoissamme siitä, miten tärkeää on jakaa omastamme heikommassa asemassa olevien hyväksi. Uskon, että omastaan antamiseen liittyy suuri siunaus.

Itse uhrasin omista rahoistani ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. Olin armoton The Road -yhtyeen fani. Yhtyeen jokavuotiset vierailut Pellossa olivat elämäni kohokohtia. Jossakin vaiheessa yhtyeen rahatilanne oli heikko. Sain kirjeen, jossa pyydettiin rahallista tukea yhtyeelle, jotta se voisi jatkaa toimintaansa. Sain yhtyeen tilanteen sydämelleni. Mietin ja rukoilin asiaa ja päädyin siihen, että annan keräykseen omista rahoistani 500 mk. Se oli suuri uhraus lukiolaiselle, jolla ei ollut ollenkaan tuloja. Annoin kuitenkin rahan iloisin mielin hyvään tarkoitukseen. Vähän ajan kuluttua voitin kaksi kirjoituskilpailua ja sain palkinnoksi 1000 markkaa. Tulkitsin asian niin, että Jumala siunasi uhraukseni. Siitä lähtien minun on ollut helppo maksaa kymmenykset. Olen tiennyt, että Jumala pitää minusta huolta ja antaa kaiken, mitä tarvitsen.

Vesa teki päätöksen kymmenysten maksamisesta opiskeluaikana. Kymmenen prosenttia opiskelijan hurjasta opintotuesta oli 150 markkaa. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän oli maksanut ensimmäiset kymmenykset, oli pankkitilillä käynyt suoranainen ihme. Tililtä löytyi yhtäkkiä 15 000 markkaa. Myöhemmin selvisi, että rahat olivat isoäidiltä tulleita perintörahoja. IOtimme kuitenkin myös tämän tapahtuman Jumalan kädestä. Jumala maksoi Vesalle satakertaisesti takaisin! Malakian kirjassa puhutaan siunauksesta, joka liittyy kymmenysten antamiseen. "Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen." Mal. 3:10

Aina Jumala ei maksa meille takaisin uhrauksiamme rahallisesti eikä se tietenkään saa olla motiivinamme. Mutta olen aivan varma siitä, että omastaan antava ei jää palkkaansa vaille. Jumala voi siunata niin monin tavoin: antamalla elämään iloa, mielekkyyttä, rauhaa ja rakkautta. Minulle ainakin tulee hieman parempi omatunto tämän yltäkylläisyyden keskellä, kun annan edes sen pienen kymmenesosan muiden hyväksi. Siltikin monesti hävettää, kun katselee maailman kärsiviä lapsia. Uskon myös, että Jumala voi siunata erilaisissa hankinnoissa. Olen löytänyt usein esimerkiksi alennusmyynneistä juuri sopivia vaatteita; ystävämme taas saivat rukousvastauksena talon poikkeuksellisen halvalla. Antaessaan saa!
Elina


"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat nurtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Matt. 6:19-21

sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Anttonin luokalla oli läksynä teematehtävä vauva-ajasta. Paperille piti kirjoittaa syntymäpituus ja -paino, liimata kuva vauva-ajalta ja kirjoittaa lempinimi. Luokassa oli kuulemma ollut hauskaa, kun oli yhdessä tutkittu lempinimiä. Anttonin lempinimet olivat vauvana Pöppiäinen ja Pumpanen, nykyään yleensä Antsu.

Ruotsiksi lempinimi on smeknamn, joka kuvaa kauniilla tavalla lempinimen sisältöä. Se on hyväilynimi, hellittelynimi. Minulla on aina ollut paljon lempinimiä, koska nimestäni on helppo vääntää erilaisia muunnelmia. Lapsena kutsuin itseäni Engiksi. Koulussa ja kotona minua kutsuttiin aina Elluksi, partionimeni oli Eppu. Anna-sisareni on ollut oikein mestari keksimään minulle nimiä Elviirasta ja Ellistä aina Elukkaan asti.

Vesallakin on tapana kutsua minua mitä ihmeellisimmillä nimillä. Yksi hauskimmista nimistäni on Äiti Amma. Se syntyi niin, että virallisen Äiti Amman vieraillessa Suomessa oli Mikael vauva. Ruotsiksi amma tarkoittaa imettämistä, minkä vuoksi nimitys sopi minulle silloin varsin hyvin.

Äiti Amma -ilmiö on mielestäni suuri haaste kirkollemme. Eikö meidän uskostamme löydy rakkautta, kun ihmisten täytyy mennä hakemaan halausta ja kokemusta rakkaudesta Äiti Ammalta? Tänään luin tenavakirkossa Lasten Raamatusta : "Rakkaat ystävät, kun Jumala on näin rakastanut meitä, näin on meidänkin rakastettava toisiamme. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Mutta jos me rakastamme toisiamme, pysyy Jumala aina meissä. Jumala on rakkaus, ja ne jotka elävät rakkaudessa, elävät Jumalassa, ja Jumala pysyy heissä." Miten me voisimme toimia kristittyinä sillä tavalla, että Jumalan rakkaus voisi välittyä meidän kauttamme? Halaus, lämmin kädenpuristus, hymy, katse, puhelinsoitto, kortti, tekstiviesti tai pieni palvelus voivat olla viestejä Jumalalta. Sinua rakastetaan!
Elina


Enkeli on ilon tuoja
toivon antaja, lohduttaja,
rinnalla kulkija


En vän

En vän kan bejaka
och skärpa alla sinnen.
Hon delar gärna tankar,
drömmar och minnen.

Hon lyssnar och besvarar
och vågar alltid fråga.
Och när du är rädd
kan hon få dig att våga.

Hon står vid din sida
när livet är hårt.
Och hon får dig att skratta
åt det som varit svårt.

En vän bryr sig om dig
för hon har dig kär.
Och hon älskar att se dig
precis som du är.

Miksun synttäripäivä

Tänään Miksu täytti 2 vuotta. Aamulla menimme bussilla Lepikon leirikeskukseen. Siellä ekana oli tenavakirkko, jossa oli nukketeatteri. Sen jälkeen oli tutustumisleikkejä. Sitten oli leikkimistä. Sitten syötiin lounas. Ruokana oli perunamuusia ja kastiketta. Jälkiruokana oli vadelmakiisseliä.

Sitten mentiin ulos. Ulkona leikittiin väriä, hippaa ja sitten leikittiin maa, meri, laiva-leikki. Sitten mentiin sisälle. Ekana leikittiin vähän. Sitten harjoittelin näytelmää, jossa Jeesus parani Bartimaioksen. Esitin Johannesta, Jeesuksen opetuslasta. Sitten askartelin heijastimen ja sitten vähän leikittiin. Sitten mentiin päivälliselle. Ruokana oli kinkkukeittoa. Ruoan jälkeen oli loppuhartaus. Siinä esitin sitä näytelmää. Sen jälkeen mentiin kotiin bussilla. Leikin bussissa Joonan ja Erikan kanssa "auto ei saa nähdä" -leikkiä. Kun oltiin perillä, oli helppoa mennä kotiin. Bussi pysähtyi Koulukatu 26 kohdalla. Asun Koulukatu 26 B 1. Koti oli aivan lähellä.

Illalla lähdimme torille. Siellä oli Miksun synttäripäivän huipennus: ilotulituksia kello 18:02. Kello 18:05 Rewell Centerin katolla oli kirjoitettu joillakin kynttilöillä 400. Sen takia oli kirjoitettu, koska Vaasa täytti lokakuussa 400 vuotta. Lopussa kello 18:08 tuli oranssi jättimäinen ilotulitus.
T:Antton

PS. Huomenna vietetään Miksun synttäreitä.

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Still alive!

Pari viikkoa sitten juttelin Vaasan ruotsalaisen seurakunnan vt. kirkkoherrana aloittaneen kollegani kanssa. Hän totesi kirkkoherruuden myötä kasvavasta työmäärästä, että nykyistä enempää ei voi työtä tehdä, koska vuorokaudessa on kuitenkin sama määrä tunteja! Parin viimeisen viikon aikana olen kuitenkin saanut huomata, että vuorokauden rajallisista tunneista huolimatta työtä voi tehdä entistäkin enemmän.

Järvenpään kirkkoherranvaalien jälkeinen elämä on ollut yhtä matalalentoa johtuen yhteensattumista ja virhearvioinneistani. Olin mm. varannut vaalien jälkeiselle kolmelle illalle isoskoulutuksen pitämistä ajatellen, että kyllähän ne nyt hoituvat, kävi vaalissa miten tahansa. Mutta en osannut ollenkaan arvata, millainen pyöritys odotti parina seuraavana päivänä vaalin tuloksen selvittyä. Kotisivumme vieraskirja, sähköposti ja kännykät täyttyivät onnitteluista. Perheen tulevaisuus ja työ täällä piti suunnitella kerralla uudestaan.

Isoskoulutusiltojen jälkeen oli puolestaan ohjelmassa parin päivän konserttikiertue kouluissa, nuortentilanteissa ja Vaasan kirkon illoissa Pekka Simojoen kanssa. Konsertit olivat todella odotettuja ja pidettyjä, hyvää palautetta koulukonserteista tuli myöhemmin jopa lasten vanhemmilta. Näiden konserttipäivien jälkeen lähdin loppuviikonlopuksi isoskoulutusleirille, jossa toisen vuoden isoskoulutuslaisten kanssa opiskelimme mm. hartauden pitämistä. Vaikka heitä oli paikalla n. 50, opetus sujui koko porukalle aivan hyvin. Näitä valmistuvia isosia tulee ikävä...

Tämän viikon maanantaina oli sitten seurakuntavaalien toinen päivä ja koordinaattorin sijaisen ominaisuudessa olin varamiehenä vaalin tulosten raportoimisessa. Ilta venyikin pitkäksi kun jossain vaiheessa huomasin, että yhteiseen kirkkovaltuustoon valittujen nimistä 20 oli kadonnut vaalitulosten nettisivulla! Tätä sitten koitettiin selvitellä ja lopulta asia korjaantui ilmeisesti itsekseen.

Tämän kaiken ohella olen työstänyt työvuorolistojen päivitystä, joka on tuntunut välillä Baabelin tornin rakentamiselta:-) Toisaalta on ollut todella mielenkiintoista nähdä koordinaattorina, miten moninaista seurakuntamme toiminta on. Mielenkiintoista on myös koittaa saada isoa palapelia kasaan. Toisaalta taas palapeli muuttuu koko ajan ja joitakin paloja saa metsästää pitkään, että listasta saa valmiin ja kaikenkattavan. Tänään sain lopultakin viimeisetkin yksityiskohdat työvuorolistasta kohdalleen ja nyt on toiminta ja työt suunniteltuna tammikuun loppuun asti. Samalla tosin olen kerännyt kevään vapaa-aika- ja toimintatiedot ja kevään listat on tarkoitus saada parissa viikossa valmiiksi:-)

Tänään kuulin, että varsinainen koordinaattorimme tulee takaisin Laihian vt.kirkkoherran tehtävistä jo helmikuun alusta. Tämä kuulosti todella hyvältä kun olen tehnyt tätä sijaisuutta oman toimen ohella elokuun alusta alkaen. Tällä hetkellä koitamme myös paikkailla kahden papin tilapäistä vajetta.

Torstain ja perjantain sain olla vetämässä esiriparia leirikeskuksessamme. Esiriparin ideoimme ja aloitimme pari vuotta sitten muutamien ala-asteiden opettajien ja varhaisnuorisotyönohjaajien kanssa. Esirippikoulu on koostunut kahden päivän mittaisesta leirikoulusta, sen jälkeisistä parista tunnista koulussa ja yhteisestä päätösjuhlasta. Nyt mukana oli jälleen pari 6-luokkaa joiden kanssa mietimme mm. Jumalan olemassaoloa, ihmissuhteita ja median vaikutuksia. Jokaiselle jäi varmasti myös mieleen laulu "Minä olen minä, täysin vailla vertaa, minä olen minä, ainutlaatuinen..."

Nyt on itselläni edessä viikonloppuvapaa:-) Elina lähti vuorostaan pyhäkoululeirille Anttonin kanssa, ettei Lepikon leirikeskus vain jäisi ilman perheemme edustusta:-) Sunnuntaina on sitten ohjelmassa perhepäivä Lepikossa, johon osallistumme koko perheen voimin.
Vesa

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Mistä löytyisi rohkeus

Olen olllut kerran elämässäni jälki-istunnossa. Se tapahtui kolmannella luokalla, jolloin luokallani oli hieman erikoinen opettaja. Opettaja luki meille kolmasluokkalaisille lukutunnilla ääneen "Ulvovaa mylläriä". Taatakseen lukurauhan hän antoi kahdelle pojalle tehtäväksi toimia vahteina. Pojat seisoivat liitutaulun vieressä ja merkitsivät aina varoituksen niille oppilaille, jotka häiritsivät tuntia. Muistaakseni kolmesta varoituksesta joutui jälki-istuntoon.

Eräällä kerralla pojat merkitsivät viivan kaverilleni Hannalle, vaikka hän istui aivan kunnolla eikä millään muullakaan tavalla häirinnyt lukuhetkeä. Niinpä mulkaisin vihaisesti poikia ja osoitin muutenkin, etten voinut hyväksyä heidän epäreilua käytöstään. Pojat ottivat nokkiinsa, ja alkoivat laittaa myös minulle viivoja. Niinpä jouduimme Hannan kanssa molemmat jälki-istuntoon, aivan syyttä suotta. Jälki-istuntokin oli tosin opettajamme tyylin mukainen. Meidän piti jäädä välitunniksi luokkaan. Sitten opettaja käski meidän tehdä erilaisia voimisteluliikkeitä, kuten heilutella käsiä eri tavoin. Aina se, joka teki liikkeet nopeimmin, pääsi pois jälki-istunnosta välitunnille. Ei kovin ankara rangaistus. En tosin tiedä, johtuiko rangaistuksen lievyys juuri siitä, että me kiltit tytöt olimme joukon jatkeena. Eihän opettaja aivan sokea ollut, vaikka lukikin keskittyneesti lempikirjaansa.

Tämä tapaus tuli minulle mieleen lukiessani Hannu Takkulan kirjaa "Mistä löytyisi rohkeus", jonka isä toi minulle viime vierailullaan lahjaksi. Siinä Hannu Takkula sanoo saaneensa synnyinlahjaksi luonteen, joka ei kykene vetäytymään vastuusta, vaan taistelee loppuun asti oikeaksi kokemien asioiden ja arvojen puolesta. "Huolimatta vaikeuksista ja mahdollisesti ihmisille syntyneistä vääristä käsityksistä, olen kokenut vapauttavana painaa pään tyynyyn tietoisena siitä, miten asiat ovat. Liian usein kysymme, mitä ihmiset ajattelevat, kun pitäisi kysyä, miten asiat ovat. (s.108)" Itsekin olen tuon kolmannen luokan episodin jälkeen joutunut aina välillä huomaamaan sen, miten paljon helpompaa olisi olla hiljaa ja vetäytyä vastuusta. Kuitenkin uskon, että tarvitaan niitä, jotka uskaltavat tarpeen tullen puolustaa heikompia, ja niitä, jotka tahtovat pysyä totuudessa.

Viime aikoina minulle on tullut rakkaaksi eräs teksti, jonka luin Cruxin sananselityksestä. Se sopii mielestäni niin hyvin elämänohjeeksi, että tein siitä itselleni pienen huoneentaulun. Leikkasin sen vähän vinoon, mutta juuri sellaisena rujona versiona se muistuttaa siitä, miten haluan elää.

Rakasta kaikesta huolimatta

Ihmiset ovat kohtuuttomia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä siitä huolimatta. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä taka-ajatuksista. Tee silti hyvää. Hyvä, jonka teet tänään, unohtuu huomenna. Tee silti hyvää. Rehellisyys ja suoruus tekevät sinusta haavoittuvan. Ole silti rehellinen ja suora. Sen, jolla on suurimmat ajatukset, voi ampua alas se, jonka ajatukset ovat kaikkein pienimpiä. Ajattele silti suuria. Minkä rakentamiseen käytit vuosia, voidaan tuhota hetkessä. Rakenna silti. Ihmiset tarvitsevat apua, mutta saattavat hyökätä sinua vastaan, kun autat heitä. Auta heitä silti. Anna maailmalle kaikkein parasta ja saatat saada siltä korvillesi. Anna maailmalle silti parhaasi. Kent. M. Keith 1968
Elina

PS. Erikoisesta opettajastani voisin kirjoittaa vaikka kirjan; niin syvälle lapsen mieleen syöpyivät yhden kouluvuoden tapahtumat. Ja koko kylä kohisi: opettaja, joka juoksee shortseissa pakkasella, ja joka pyytää oppilaiden vanhempien luona vieraillessaan kahvin sijasta viinaa. Opiskeluaikoina tapasin hänet Helsingissä. Hän tunnisti minut heti ja huusi perääni: "Oletko Pellosta? Oletko papintyttö?" Hän kertoi alkaneensa vapaaksi runoilijaksi heti sen jälkeen, kun hänen sijaisuutensa Pellossa loppui. Hän halusi antaa minulle lahjaksi runon. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi yhden, joka ei ollut hänen mielestään liian rivo. Opettajalla on vastuunsa!

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Serkukset kuin ilvekset

Sisarenpoikani ja kummipoikani Juho, 1 v 10 kk, oli käynyt valokuvassa. Kotona sitten yhdessä ihailtiin tuoreita otoksia. Anna-äidin kysyessä kuka kuvissa oli, vastasi Juho epäröimättä: "Mikhu" eli Mikael. Eikä hän ole ainoa, joka on erehtynyt asiasta. Kummallista, miten serkkupojat voivat olla niin samannäköisiä. Erityisen hauskaa yhdennäköisyys on siksi, koska pojilla on ikäeroa vain kaksi kuukautta.

Minua ja Annaakin on sanottu samannäköisiksi, vaikka omassa mielestämme meissä ei ole mitään yhdennäköisyyttä. Voimme luetella ainakin viisikymmentä ominaisuutta, jotka ovat erilaisia. Mutta kyllä meidät kai sisariksi tunnistaa, koska kerran Vesa luuli minua hetken Annaksi tullessani parturista uuden kampauksen kera.

Onnea rakkaalle Anna-siskolle 35-vuotispäivänä! Perässä tullaan!
Elina

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Enemmän Jeesusta

Kun valo valloittaa,
kun vesi puhdistaa,
kun kuiskaa Henki hiljainen
ja sielu rauhan saa.
Kun melu vaikenee,
kun sydän kuuntelee,
saa nähdä taakse turhuuden
sen, mikä merkitsee.

Pyhää ja puhdasta,
valoa kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Kun armo aukeaa,
kun näkyy uusi maa,
kun usko syttyy uudestaan
ja taivas koskettaa.
Kun totuus paljastuu,
kun riittää ristinpuu,
kun katsot Hänen kasvojaan,
ei kestä mikään muu.

Pyhää ja puhdasta,
valoa, kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Pekka Simojoki

Tämä ihana laulu on soinut kodissamme nyt muutaman päivän. Se on Arja Simojoen uuden Sydämen kappeli -levyn viimeinen laulu. Viikonloppuna saimme kuulla sekä Arjan ja Pekan että EtCetera-kuoron laulua. Olin molempina iltoina kirkossa väsyneiden lasten kanssa. Ilkka Puhakan loistavat puheet menivät harakoille osaltani, mutta laulut koskettivat. Ystäväni kanssa puhuimmekin viikonloppuna siitä, miten laulut koskettavat usein enemmän kuin puheet. Ainakin meille papeille voi tulla tietynlainen puheen yliannostus. Mutta laulut menevät jonnekin syvemmälle tasolle ja koskettavat.

Laulujen lisäksi olen alkanut käyttää enemmän työssäni rukousta. Muistan, miten jollain sielunhoitokurssilla meille sanottiin, että aloite rukoukseen täytyy tulla sielunhoitotilanteissa seurakuntalaiselta. Kokemusteni perusteella voin sanoa, että ihmiset odottavat, että pappi tekee tässä asiassa aloitteen. Ei seurakuntalaisilla ole mitään sitä vastaan, että heidän puolestaan rukoillaan ja heitä siunataan. Monesti ne esteet ovat meissä työntekijöissä. Viime aikoina minulla on ollut tapana siunata vanhuksia erilaisissa piireissä, syntymäpäiväkäynneillä ja vanhainkotihartauksissa henkilökohtaisesti Herran siunauksella. Jumalan rakkaus tulee paljon konkreettisemmaksi, kun jokaisen puolesta rukoillaan erikseen. Yksinkertainen ele viestii, että juuri sinä olet tärkeä. Jumala välittää sinusta ja sinun elämästäsi. Luulen, että elämämme olisi aivan erilaista, jos me rukoilisimme ja siunaisimme toisiamme enemmän.

Reilu viikko sitten sain olla vierailemassa erään rukous- ja raamattupiirin järjestämässä rukousyössä. Meitä oli paikalla yhdeksän noin kolmekymppistä naista. Laitoimme ensin yhdessä ruokaa ja nautimme tortilloista. Sitten lauloimme, rukoilimme ja luimme Raamattua. Erityisen hyvältä tuntui, kun rukoilimme jokaisen puolesta erikseen. Mikä lämpö ja rakkaus, kun kahdeksan ihmistä rukoilee minun puolestani! Tunnelma oli ihana! Olin luvannut lapsenvahtina toiminelle äidilleni saapuvani kotiin yhdeksältä. Ilta oli kuitenkin niin antoisa, että saavuin kotiin yhdeltä yöllä. Ja muut jäivät vielä rukoilemaan...Enemmän Jeesusta!
Elina

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Oho!

Annan anteeksi, mutta en voi unohtaa.
Annan anteeksi, mutta en kykene olemaan kanssasi tekemisissä.
Annan anteeksi - heti kun voin.

Rakas taivaan Isä,
minun anteeksiantoni on niin vajaa.

Vaikka sinun haavasi vuotaa yhä!

Ole minulle anteeksiantamattomalle armollinen.

Heti kun voit.

(Satu Kreivi-Palosaari)

Tänään Ilkka Puhakka saarnasi anteeksipyytämisestä ja -antamisesta koskettavasti Vaasan kirkossa. Hän erotteli anteeksipyytämisen kolmeen kategoriaan. Ensimmäinen taso on ns. kohtelias anteeksipyyntö, jolloin pyydetään anteeksi vahinkoa tai vastaavaa. Suomeksihan se on usein Oho! tai Sorry! Toinen taso on anteeksipyyntö, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä itse on mokannut. Tämäkin taso on yleisinhimillinen ja maalaisjärkeen sopiva. Kolmas taso anteeksipyytämisessä liittyi Vuorisaarnan tekstiin. "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi. "

Ilkka puhui koskettavasti siitä, miten Jeesus kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme ole itse syyllisiä. Tämä kolmas anteeksiantamisen taso erottaa kristityt muista ihmisistä. Se ei ole enää inhimillistä anteeksipyytämistä, vaan se on Jumalan teko ihmisessä. Miten hyvin perheemme, seurakuntamme ja ystäväpiirimme voisivat, jos ottaisimme todesta Jeesuksen ohjeen?
Elina

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Minne sinä menet, sinne menen minäkin

"Enkeli tuo iloa, antaa toivoa, lohduttaa surussa ja kulkee rinnalla silloin kun tarvitsemme. Meidät on annettu enkeleiksi, taivaan terveisiksi toisillemme." Näin lukee Maija Paavilaisen Enkeleitä-kirjan takakannessa. Sain kirjan tänään lahjaksi seurakuntamme lapsityöntekijöiltä, koska työkauteni lapsi- ja perhetyön pappina loppuu muutaman viikon kuluttua.

En voi kuin ihmetellä sitä viisautta, jolla Jumala johdattaa (vaikka aina välillä purnaankin äänekkäästi). Vuosi lapsi- ja perhetyössä on ollut aivan uskomattoman hyvä. Yhteistyö Jaanan ja Monikan ja lastenohjaajien kanssa on ollut meille kaikille antoisaa. Olemme saaneet oppia paljon toisiltamme ja kehittää työtä yhdessä. Nyt on hyvä jatkaa taas elämää eteenpäin, uudet haasteet odottavat. Yleensä sanotaan, että ensimmäinen vuosi uudessa työpaikassa menee työn opetteluun. Minulla ei ole ollut oikein varaa sellaiseen katseluun, kun tähän mennessä pisin yhtämittainen jakso samassa työtehtävässä on ollut vajaa vuosi. Siispä aina täytyy laittaa heti nasta lautaan! (Tänään on ollut Keskiuusimaassa juttua autohurjasteluistani. Vaikka en nyt tiedä voiko kuuttakymppiä neljänkympin rajoituksella kutsua hurjasteluksi.)

Reilun kahdeksan vuoden odottelu on nyt palkittu ja olen saanut ensimmäisen pysyvän työpaikan. Viisi päivää pysyvän työpaikan saamisen jälkeen Vesa tosin valittiin Järvenpään kirkkoherraksi. Niinpä saan nauttia pysyvästä työsuhteesta noin seitsemän kuukautta. Eräs ystäväni olikin todennut, että hän tiesi Vesan tulevan valituksi siitä, että sain pysyvän työpaikan. Niinpä! Ja minusta piti tulla uranainen. Nyt ei taas auta muuta kuin laittaa käsiä ristiin, että Jumala järjestäisi armollisesti minullekin sopivan työpaikan.

Olen ERITTÄIN KIITOLLINEN Vaasan suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostolle ja Lapuan tuomiokapitulille, että sain vakinaisen työpaikan. Hakijoita oli seitsemän, mutta minut valittiin ilman haastatteluja virkaan. Jos haastattelut olisi pidetty normaalisti, päätös olisi tullut vasta Järvenpään vaalien jälkeen, ja tilanteeni olisi ollut hankala. Uudeksi työalakseni tulee luultavasti lähetystyö. Aluettakin vaihdan, ettei vain elämä kävisi liian yksitoikkoiseksi.
Elina

PS. Olen onnellinen siitä, että muutamme etelään. Silloin kun Vesalla on horjunut usko Järvenpää-projektiin, olen yrittänyt kannustaa ja tukea. Lapsetkin ovat innoissaan muuttamassa serkkujen lähelle. Jumala on hyvä!

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Kolme kirkkoa päivässä

Tänään kävin aamulla pyhäkoulussa Vaasan kirkon Kryptassa. Koululaiset teki siellä yhtä tehtävää. Se oli kivaa. Ja sitte oli väritystehtävä. Sitten kävin kello kolme Gerbyn seurakuntakodilla. Esitin näytelmässä palvelijaa. Palvelija laittoi juhlia. Sitten kello viisi olin Kotisatama-messussa. Siellä tein mustalle paperille valkoisen kynttilän. Ja sieltä sain arpoja, joista sain seitsemän tarraa, minttuhyytelöä, kynttilän ja sain syödä pullaa ja mehua.
Antton

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Lepoa Herrassa!

Päivän rukous lempirukouskirjastani Hiljaisuuden rukouksia (suom. Anna-Maija Raittila)

Tulen luoksesi, Herra, lepäämään sinussa,
lepäämään sinun rakkaudessasi.
Minun on niin vaikea irtautua
kaikista omista aikeistani.
Haluaisin olla tehokas.
Mutta kiitos, Herra, että olet osoittanut minulle,
kuinka minä vain sinussa voin kypsyä ja kasvaa
palvelmaan lähimmäisiäni.
Auta, että sallisin sinun muovata ja ohjata itseäni.

Sinussa on minun elämäni tarkoitus.
Siksi jätän itseni kokonaan sinun käsiisi.
Ohjaa minua päivä päivältä niissä tehtävissä,
jotka olet tarkoittanut minulle.
Silloin rohkenen ottaa sen riskin,
että minut ymmärretään väärin,
että epäonnistun,
ja uskallan olla iloinen, jos kaikki menee hyvin.
Minähän lepään koko ajan sinun rakkaudessasi.
Kiitos, että saan elää tässä luottamuksessa,
että sinä täytät minussa työsi.

Taustalla soi Credo-levy. Siinä Carola laulaa

"Som en båt i en säker hamn,
får jag vila i din famn
vila Gud, vila Gud
som en båt i en säker hamn."

Todellista lepoa Herrassa!
Elina

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Villiä yöelämää

Jumalalla on kyllä paljon huumorintajua. Sen huomaa, kun katselee Jumalan luomistöitä. Ajattelepa vaikka kaikkea sitä, mitä ihmiset tekevät unissaan. Ystäväni kertoi muutama yö sitten soittaneensa unissaan sisarelleen, joka oli vähän aikaisemmin soittanut hänelle. Ystäväni ei ollut vastannut puheluun, mutta tiedosti tapahtuman ja soitti takaisin. Oli mongertanut jotain käsittämätöntä puhelimeen. Surullisen hupaisa tapaus on "ikuinen laihduttaja", jonka laihdutusyritykset kaatuivat yösyöpöttelyyn. Hän ei suinkaan langennut kiusaukseen hereillä, vaan totesi aamulla syöneensä litran jäätelöpaketin tai pussillisen keksejä. Että se siitä laihdutuksesta! Ja tarina on tosi!

Itsekin olen tuottanut suunnatonta hupia lähimmäisilleni yöllisillä tempauksillani. Tässä muutama otos vuosien varrelta. Pellon seurakuntanuorilla oli tapana käydä joka vuosi Turussa Maata Näkyvissä -tapahtumassa. Majoituimme aina jonkun koulun jumppasalissa tai käytävällä. Eräällä kerralla olimme nukkumassa aika monen tytön kanssa jumppasalissa. Olin keskellä yötä noussut istumaan ja huutanut äitiä. Ja ikää oli siis n. 17v. Seuraavana päivänä minulla ja ystävilläni oli pokassa pitelemistä, kun WC-jonoissa kuulimme joidenkin tyttöjen puhuvan tapahtuneesta.

Isosiskoni ja -veljeni ovat olleet todistamassa hyvin monia toilauksiani. Välillä he käyttivät tilannetta hyväkseen ja tulivat utelemaan minulta salaisuuksia. Harmikseen he eivät saaneet yleensä palkaksi muuta kuin haukut. En tiedä, tuleeko unissa esille ihmisen todellinen minä. : )

Elämäni yksi suurimpia muutoksia oli muutto Pellosta Helsinkiin 19-vuotiaana aloittaessani teologian opiskelut. Siihen asti äiti ja isä olivat huolehtineet monista asioista, myös aamuherätyksistä. Niinpä elin hyvin villiä yöelämää omassa huoneessani Lestiksellä, kun tiedostamattani olin stressaantunut siitä, heräänkö aamulla ajoissa. Melkein joka aamu huoneessani paloi valot, vaikka olin ne illalla sammuttanut. Samoin päälläni oli mitä mielenkiintoisimpia asukokonaisuuksia. Naimisiinmenokaan ei heti rauhoittanut minua. Ensimmäisenä avioliittovuotenamme heräsimme eräänä aamuna siihen, että keittiön hella hehkui punaisena. Nuori rouva oli keittänyt aamupuuroa unissaan ja jättänyt levyn päälle.

Anna-siskollani taas on traumaattisia muistoja Rooman matkalta, jossa olimme kahdestaan. Luin reissussa kirjaa, joka kertoi Israelin valtion syntyajoista. Niinpä olin yöllä hypännyt pystyyn ja huutanut kovalla äänellä: "Kaikki taisteluun Israelin puolesta!" Toisena yönä olin taas luullut nukkuvani Vesan vieressä ja alkanut lähennellä sisartani. Se oli jo liikaa!

Nykyään minusta on tullut oikein kelpokansalainen, asiallinen perheenäiti. Mutta eivät yömme vieläkään kovin rauhallisia ole; kolme lastamme pitävät kyllä huolen siitä. Viime viikkoina olemme kuunnelleet melkoisia yskäkonsertteja. Välillä saamme kuulla mitä ihmeellisimpiä mongerruksi, unissapuhuminenkin taitaa olla peritytyvä ominaisuus. Jos lapset eivät vielä illalla nuku meidän sängyssämme, he kyllä viimeistään aamulla löytyvät sieltä. Olenkin joinakin öinä saanut arvonalennuksen ja päässyt "jalkavaimoksi".
Elina

sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006

Small talkin ammattilaiset

Aina silloin tällöin ihmiset toteavat ihmetellen: "Sinun kanssasihan voi puhua, vaikka olet pappi." Yleensä hymähdän toteamukselle ja vaihdan puheenaihetta. Kuitenkin näkemys on mielestäni melko kummallinen; onhan papintyö ihmissuhdetyötä parhaimmillaan.

Yhden viikon aikana kohtaan valtavan määrän eri-ikäisiä ihmisiä. Jututan lapsia päiväkodissa tai kastekodissa, keskustelen vanhusten kanssa syntymäpäiväjuhlissa tai piireissä, puhun syvällisiä toimituskeskusteluissa ja small talkia erilaisilla kakkukahveilla. Pappina saan olla mukana hyvin erilaisten ihmisten elämässä. Kerran luennoin parillekymmenelle vanhalle hienolle herralle, joista monet olivat entisiä professoreita. Miehillä oli luennon jälkeen kasa hyviä vihjeitä, miten voisin kehittyä luennoimisessa...Toisinaan taas ei voi kuin rukoilla sitä, että Jumala koskettaisi perhettä tai sukua, jossa on niin paljon pahoinvointia.

Piispa Simo Peura kirjoitti Kotimaa-lehdessä piispantarkastuksiin liittyen siitä, miten tärkeää on se, että piispa ja pappi jaksavat kuunnella ihmisiä. Ehkä vaarana onkin se, että me papit tulemme niin innokkaiksi puhujiksi, ettei meillä ole enää aikaa kuunnella. Miten sitä isoskoulutuksessa opetettiinkaan aasista? Kaksi suurta korvaa ja yksi turpa!
Elina

keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006

Elämän helmihetkiä

"Vain Jumalassa rauhan sieluni saa, Hän meidät pelastaa..." lauloivat naiset Lepikon leirikeskuksen kappelissa. Eija-pappi ja Tuija-kanttori olivat valmistaneet kappelin tunnelmalliseksi kyntilöillä, kankailla ja pienillä ikoneilla. Taize-laulut, raamatunluku, hiljaisuus, rukous ja sanaton yhteys hoitivat eri-ikäisiä naisia.

Ennen iltahetkeä alustimme Hanna-ystäväni kanssa teemasta Arjen helmihetkiä. Hanna kertoi siitä, miten hänen kotiäitielämänsä helmihetkiä ovat Helmihetkiä-piirin kokoontumiset, rukoushetket sekä ystävien kanssa jaetut tuokiot. Itse puhuin siitä, miten sydämemme on levoton kunnes se löytää rauhan Jumalassa. Sauna ja keskustelut herkullisen salaattipöydän äärellä kruunasivat illan. Bussissa jaetut tuohukset jäivät vielä muistuttamaan siitä, mistä voi löytää elämän helmihetkiä: yhteydestä Jumalaan ja toisiin ihmisiin.
Elina

Kello ei ole vain rippilahja!

"Kello ei ole vain rippilahja!". Näillä sanoilla aloitettiin tänä aamuna kutsunnat Vaasassa. Vuonna 1988 syntyneiden ikäluokka tuli paikalle sen verran omaan tahtiin, että kutsuntojen johtaja päätti ensiksi opettaa ajoissa tulemisen merkitystä.

Olin viran puolesta paikalla puhumassa tämän ikäluokan pojille. Näytin aluksi Raamattuani, joka oli saanut siipeensä muutaman vuoden takaisessa kertausharjoituksessa. Olin silloin pitämässä pataljoonan papin tehtäviin siirrettynä kenttähartautta entiselle komppanialleni, jossa olin ollut joukkueen johtaja. Syksyinen sadeilma kasteli Raamattuni Psalmin 139 kohdalta, josta luin hartaudessa ensimmäisiä jakeita:

Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Tuossa kertausharjoituksessa vallitsi astetta vakavampi tunnelma kuin varusmiespalveluksessa ollessa. Nyt tiesimme, että tällä porukalla harjoittelimme tositilannetta varten. Jokaisella kävi varmasti mielessä ajatus: entä jos tämä olisikin totta. Tiesimme myös, että vähäisten kertausharjoitusten aikana kutsua uusiin kertausharjoituksiin tuolle porukalle tuskin tulisi. Kukaan ei siis toivonut tämän joukon uudelleen kokoontumista! Näissä tunnelmissa halusin korostaa sitä, miten missään tilanteessa emme ole Jumalan selän takana tai Hänen apunsa ulottumattomissa.

Näitä ajatuksia halusin jakaa myös kutsunnoissa oleville pojille. Myös armeija-aikana tulee mietittyä tositilannetta ja elämää ja kuolemaa. Elämän arvokkuuden käsittämisen kannalta nämä ovat tärkeitä pohdintoja. Päätin puheenvuoroni Jeesuksen sanoihin Johanneksen evankeliumissa: Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. (15:13) Rakkaimpien ja maansa puolustaminen voi joskus vaatia jopa tätä niin kuin paikalla ollut veteraanipolven edustaja tiesi.

Muutaman vuoden takaisessa kertausharjoituksessa, josta kerroin, sattui hauska tilanne sen lopulla. Koko viikon oli satanut ja KRH-komppania ei ollut saanut suoritettua yhtäkään mittausta tulisuunnitelmiaan varten. Pitäessäni hartautta KRH-komppaniassa rukoilin myös parempaa säätä. Loppupuhuttelussa ennen kotiuttamista KRH-komppanian vastaava kiitteli sitä, miten heti hartautta seuraavana päivänä mittaukset olivat onnistuneet!

Tämän pataljoonan kertausharjoituksiin ei enää tullut kutsua, ilmeisesti nuoremmat saivat astua tilalle. Ruotsista palattuani sodanajantehtäväni vaihtui sotilasläänin esikuntaan ja parin kertausharjoituksen jälkeen kolahti postiluukusta ylennys luutnantiksi.

Siirtyessämme kutsuvieraiden kanssa kahville osa pojista löytyi vielä käytävältä. Kellon merkitys näytti olleen todella hukassa. Kahvilla kuulin pahemmin siipeensä saaneesta Raamatusta. Sota-aikana yhden kutsuntalautakunnan jäsenen isoisän Raamattuun oli iskeytynyt luoti ja jäänyt Sanan suojaan. Sana oli suojellut kantajaansa aivan konkreettisesti!
Vesa

sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Mediahuuhtelussa nuortenleirillä

Media oli teemamme nuorten syyslomaleirillä, jossa olin torstaista lauantaiyöhön. Tästä aihetta olin jo pitkään esittänyt kollegoilleni nuortenillan tai leirin teemaksi ja nyt se toteutui. Ryhmätöissä ja opetushetkissä riitti nuorilla juttua. Jokaisella oli runsaasti kokemuksia ja näkemyksiä mediasta ja sen vaikutuksista. Monet tosin olivat sitä mieltä, ettei media juurikaan vaikuta heihin: mainoksiin ja tv-sarjoihin osataan suhtautua kriittisesti. Tätä vetäjien kanssa hieman epäilimme. 80- ja 90-luvun nuorina näemme, miten paljon media on lyhyessä ajassa muokannut nuorten asenteita verrattuna omaan nuoruuteemme. Median vaikutus nuoriin ja lapsiin on myös tutkimuksissa osoitettu olevan niin laajaa, että voidaan puhua päivittäisestä mediahuuhtelusta.

Median arvoja ja asenteita peilasimme opetushetkissä myös Raamatun opetuksiin. Johanneksen evankeliumista etsimme sitä, mitä on maailmassa eläminen Jeesuksen seuraajana. Samoin Raamatusta etsimme kestävän ilon avaimia.

Leireillämme on ollut yhtenä kohokohtana yömessu, jota nytkin vietimme. Messu on venynyt yleensä yli puolenyön ja näin siitä on tullut "varhaisaamun jumalanpalvelus," niin tälläkin kertaa. Yömessussa pääsin testaamaan sunnuntain vaalisaarnan teemoja muokatussa muodossa ja hyvin teemat tuntuivat toimivan.

Yömessun yksi liikuttavimmista hetkistä on aina rauhantervehdysten vaihtaminen, jota ei toteuteta vain kättelemällä vaan halaamalla. Rauhantervehdys viekin useimmiten runsaasti aikaa kun kaikki haluaisivat halata kaikkia. Tässä käytännössä olen tuntenut jotakin alkukirkollista kristittyjen yhteyden tuntua. Italiassa törmäsin aikoinaan siihen, että rauhantervehdys toteutettiin poskisuudelmina. Oli siinä suomalaisella aluksi hieman ihmettelemistä.

Nuortenleireillämme on ollut jo pidempään nimenä EVVK-leiri nuorten käyttämästä lyhenteestä juontuen. Olemme antaneet tuolle lyhenteelle uuden sisällön: Evankeliumin valoa väsymyksestä kärsiville! Tämä on toteutunut erityisesti esirukoushetkissä. Olemme ottaneet käytännöksi, että nuoret saavat tulla huoliensa ja ongelmiensa kanssa rukoiltaviksi. Tällä kerralla olimme varautuneet kolmella esirukouspisteellä, jottei esirukoushetki iltahartauden jälkeen venyisi kohtuuttomasti. Tarvetta esirukoukselle oli kuitenkin niin paljon, että ilta venyi lauantain puolelle. Nuorilla on monenlaista huolta ja murhetta, mutta onneksi Jumala voi auttaa. Omassa voimassa heidän auttamisensa tuntuisi liian suurelta taakalta.

Esirukoushetken jälkeen pääsin lopulta lähtemään "viikonloppuvapaan" viettoon. Ensin tosin piti kaivaa auto esille ensilumesta ja ajella lumisessa maisemassa kotiin. Väsymys painoi mutta mieli oli tosi kiitollinen 70 nuoren kanssa vietetyn leirin jäljiltä. Ja aamulla reissuun...
Vesa

perjantaina, lokakuuta 20, 2006

Hulluja vai hihhuleita?

Lauralla on ollut pitkään matkakuumetta. Hän on malttamattomana laskenut öitä siihen, että pääsee yökylään Anni-serkun sekä Juha- ja Mira-kummien luokse. Eilen kävellessämme hän ylpeili (yksi lastemme lempikommenteista: ei saa ylpeillä) Anttonille sillä, miten hän pääsee juuri kummien luokse yökylään. Se on kuulema paljon hienompaa kuin yökyläily isovanhempien tai kavereiden luona. Kummit ovat muutenkin kovassa kurssissa. Iltarukouksen jännitysnäytelmä on se, kenen kummit mainitaan ensin. Välillä tuntuukin siltä, että perheemme iltarukoushetkistä on hartaus kaukana, kun taistellaan vuoroista. Onneksi opetuslapset olivat usein samanlaisia kuumakalleja. Kyllä Jumala ymmärtää!

Tänään matkakuumeinen Laura pakkasi ensimmäistä kertaa itse hammasharjan ja -tahnan, prinsessashampoon ja -harjan sekä hiusrinksut uuteen Unikko-pussukkaansa. Se oli niin hellyyttävää, että mieleen muistuivat omat lapsuuden yökyläilyt ja leirit. Yleensä pakkasin Lauran tavoin itse reppuni.

Olin ensimmäisen kerran leirillä ilman vanhempia jo 4-vuotiaana. Anna oli samaan aikaan leirillä toisessa leirikeskuksessa. Kotona olimme kilpailleet siitä, kumman leirikeskus oli parempi. Olin 4-vuotiaan ylpeydellä todennut, että meidän leirikeskuksemme oli parempi, koska siellä oli hullutkin. Moinalahden uudessa leirikeskuksessa oli nimittäin hienot hyllyt, mutta en osannut sanoa y-kirjainta. Hyvin leirielämä meni hullujen keskellä eikä koti-ikävä edes yllättänyt.

Tällä hetkellä Vesa on leirillä yli 70 nuoren kanssa Österhankmossa. Nuortenleirien koko tuntuu paisuvan kuin pullataikina. Ei ihme! Leirielämä on ihanaa! Onneksi jo ensi keväänä valmistuu uusi tilava leirikeskus vanhan Österin viereen. En tiedä, tuleeko sinne hulluja, mutta ainakin HIHHULEITA.
Elina

PS. Osa Vaasan seurakuntanuorista käyttää T-paitoja , jossa lukee "HIHHULI".

maanantaina, lokakuuta 16, 2006

Riparilauluja raflassa

"On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri, nuo monenlaiset kauniit värit yhteen sopii juuri..." aloitti poppipappi Mikko Salmi eilen Tilkkutäkki- illan Ravintola Amarillossa Vaasassa. Paikalle oli kerääntynyt sekalainen seurakunta riparilaulujen ystäviä: opiskelijoita, työikäisiä, kotiäitejä ja muutama innokas pyhäkoululainen.

Kurssikaverini ja pikkupikkuserkkuni Mikko veti keikan suvereenilla tavalla ja otti yleisön haltuunsa heti ekasta biisistä lähtien. Erinomaisena tukena Mikolla oli Make Perttilä, jonka soittotaito hullaannutti paikalla olevat kitaristit. Ilta eteni pääasiassa yleisön toiveiden pohjalta. Lauloimme yhdessä kaikki ihanimmat ja kuluneimmat riparilaulut Evankeliumista Lapsuuden uskoon. Pyhäkoulutytöt pääsivät harrastamaan karaokea laulamalla Kirkossa. Naiset ja miehet kisailivat siitä, kummat voittavat Tuu mun vaimoksen -laulussa. Naiset voittivat reilusti ja Mikko oli onnellinen siitä, että joku haluaa vielä miestäkin...

Mikko kertoi juonnoissaan siitä, miten häneen ei tehoa niinkään hengelliset puheet, vaan juuri laulut. Itse olen monesti huomannut erilaisissa hartauksissa ja piirivierailuissa, että laulamani laulu tai yhteislaulu puhuttelee ihmisiä paljon enemmän kuin suurella vaivalla valmistamani puhe. Tilkkutäkki-ilta todisti taas kerran, miten Jumala voi hoitaa meitä erityisesti laulujen kautta. Puheet menevät yleensä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta laulut jäävät soimaan mieleen moneksi päiväksi. Laulun kautta on helpompi rukoilla, tunnustaa uskonsa ja kokea Jumalan läsnäoloa. Ei ihme, että Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä (3:16-17): "Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme."

Yhteensä illan aikana lauloimme laskujeni mukaan 18 laulua ja Mikko esitti muutaman soolokappaleen. Yleisö ei siitä huolimatta saanut kylläkseen laulamisesta; encoren jälkeen olisi ollut vielä kiva laulaa muutama kappale. Tätä täytyy järjestää lisää! Onneksi Pekka Simojoki ja EtCetera-kuoro saapuvat jo muutaman viikon päästä Vaasaan. Mikolla ja Sami-opiskelijapastorilla oli jo jotain ideointia keväälle käynnissä. Omassa päässäni taas jo surraa, kun mietin, miten tästä voisi jatkaa eteenpäin. Kyllä luova työ on ihanaa!
Elina

PS. Vesalle Tilkkutäkki-projektini on tuottanut suunnatonta hupia. Hän on hymysuin saanut kutsua minua monta kuukautta "baaripapiksi". Sehän sopii oikein hyvin nimitykseksi tällaiselle tynnyrissä kasvaneelle kirkkoherrantytölle!

















Maanantai-aamuna 16.10. Mikko ja Make kävivät Vesan kanssa vielä Variskan yläasteella pitämässä riparilaulujen konsertin. Oli mielenkiintoista nähdä, miten ysiluokkalaiset olivat heti lauluissa mukana kun taas riparin käymättömät kasit ja seiskat katselivat vierestä että mitäs touhua tämä on :-)

perjantaina, lokakuuta 13, 2006

Sivistynyttä lounasseuraa

Papin elämä on tunnetusti yhtä juhlaa. Harva se päivä pääsee työn puolesta herkuttelemaan täytekakkukahveilla, voileipäkakuilla tai muilla herkuilla. Tänään minulla oli lounaalla hyvää seuraa. Lounastin nimittäin laulu- ja hartaushetken jälkeen Kotirannan päiväkodissa eskarilaisten pöydässä.

Kotirannan päiväkodissa lounasjärjestelyt olivat hienot. Ensiksi luettiin runo siitä, miten ruokapöydässä käyttäydytään. Sitten lapset valitsivat itselleen parin, jonka kanssa mentiin käsikynkkää pöytään istumaan. Ruokarukous luettiin lasten toivomuksesta tällä kertaa ruotsiksi. Muita vaihtoehtoja olivat englanti ja suomi.

Herkullisen keiton äärellä pöytäseurueeni osoittautui hyvin käyttäytyväksi ja sivistyneeksi. Minulle ja siviilipalvelusmies Turolle pidettiin keittoa syödessä italian kielen alkeiskurssi. Pojasta polvi paranee, voi vain todeta.

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Suvun oudot harrastukset

Ísälläni on outoja ja kalliita harrastuksia: kirjojen kirjoittaminen, suurten juhlien järjestäminen ja erilainen avustustyön tekeminen. Me muut perheenjäsenet olemme toimineet isän apujoukkoina harrastusten toteuttamisessa taitojemme mukaan, joskus vapaaehtoisesti ja joskus hammasta kiristellen. Äiti on aina välillä motkottanut isälle siitä, ettei häntä kiitetä isän kirjojen esipuheissa eikä hänestä ole yleensä niissä edes kuvaa. Viime perjantaina isä kiitti äitiä ehkä kauneimmalla mahdollisella tavalla. Hän järjesti äidille eläkkeelle jäämisen kunniaksi hienon juhlan, jossa julkaistiin isän 39. kirja "Anja, arkienkeli". Hämmästyttävää oli, että kirjan tekemisprosessi saatiin pidettyä äidiltä salassa kirjan julkistamishetkeen saakka. Äiti oli vain aavistanut, että jotain on käynnissä...

Anja-äitini on toiminut koko uransa uskonnon ja psykologian opettajana ensin Rovaniemellä ja sitten Pellossa. "Anja, arkienkeli" on artikkeliteos, johon äitini entiset ja nykyiset oppilaat, opettajatoverit ja perheenjäsenet ovat kirjoittaneet muistojaan sekä ajatuksiaan Anjasta ja yleisemmin kouluelämästä. Kirjassa on monia todella hyviä kirjoituksia, joita ovat kirjoittaneet mm. Eevan toimituspäällikkö ja Hesarin toimittaja, äidin oppilaita molemmat. Mira-miniä on taitollaan ja kuvankäsittelytaidollaan tehnyt kirjan ulkoasusta oikein modernin ja raikkaan. Kannessa taas on äidin kummitytön tyttären herttainen piirustus enkelistä. Nimensä kirja sai lahjasta, jonka äiti sai abeilta jonain vuonna. Kirja todistaa, että nämä abit olivat oikeassa. Äitini on ollut monelle ihmiselle sekä kotona, koulussa että seurakunnassa arjen enkeli, joka on kannustanut, rohkaissut ja auttanut pannen itsensä likoon. Niinpä kirja onkin tehty rakkaudella ja lämmöllä! Paras isäni kirjoista!

Perjantain juhlatkaan eivät olleet aivan vaatimattomat. Juhlaseminaarissa olivat puhumassa europarlamentaarikko Hannu Takkula sekä tohtorit Kerttu Oikarinen ja Juhani Lassila. Hyviä esitelmiä, vaikka en Mikaelin viihdyttävästä seurasta johtuen ihan kaikessa voinutkaan olla mukana. Juhlat huipentuivat illalla tunnelmalliseen kirkkohetkeen, jonka aiheeksi muotoutui ihan suunnittelematta rukous. Se sopi hyvin, koska äitini on ennen kaikkea rukouksen ihminen.
Kirkkoiltaan houkuteltiin esiintyjiä myös suurella rahalla. Anja- mummi lupasi Lauralle lahjaksi barbie-nuken, jos tämä laulaa Anttonin kanssa Tuulien teitä -laulun. Laura suostui pyyntöön, mutta hinta sisälsi vain yhden säkeistön. Se meni oikein hyvin: Laura lauloi ja Antton säesti kitaralla. Antton tuli esityksen jälkeen pettyneenä penkkiin: "Vain yksi säkeistö, tosi tyhmää!" Suurta hupia kirkkokansalle tuotti myös parivaljakon valmistautuminen esitykseen. Antton kuiskaili pikkusiskon korvaan niin paljon ohjeita, että takarivistä se oli näyttänyt rohkaisupusun antamiselta. Minä, Anna-siskoni ja Jaakko-veljeni olimme myöskin esiintyjälistalla. Aivan hyvin meni, vaikka ensimmäiset harjoitukset pidimme kylmässä saunassa puoli tuntia ennen h-hetkeä.
Kokonaisuutena Pellon reissu oli antoisa, vaikka vähän raskas. 1200 kilometriä autolla yksin kolmen lapsen kanssa laittoi välillä miettimään, onko tässä mitään järkeä. KYLLÄ ON! Elämä on seikkailua!
Elina
Seminaariesitelmien aikana Mikael tutustui äidin vanhaan kouluun ja mummin työpaikkaan kaikilla viidellä aistilla.
Elina Pellon kirkossa pitämässä puhetta
rukouksen ihmeellisestä maailmasta.

perjantaina, lokakuuta 06, 2006

Vaalipaneelissa Järvenpäässä


Keskiviikkoiltana 4.10. oli kirkkoherranvaalin paneelikeskustelun vuoro Järvenpäässä. Paikalle tuli mukavasti väkeä ja yleisökysymyksiä riitti koko illaksi. Aikamoinen skaala asioita tuli kysymyksissä käytyä läpi. Paneelissa kysyttiin mm. miestyöstä, johtamistavasta, teologisesta peruslinjasta ja suhtautumisesta luottamushenkilöihin. Seuraavaksi on vuorossa vaalisaarna sunnuntaina 22.10. ja sitten odotellaan vain ennakkoäänestyksen alkamista.
Vesa

maanantaina, lokakuuta 02, 2006

Kömpelyys ei ole ilo kenellekään - vai onko?

"Kömpelyys ei ole ilo kenellekään" tuumasi isäni lakonisesti, kun teini-iässä töytäisin kahvipannun tiskialtaan reunaan huonoin seurauksin. Lauseesta on tullut lentävä suvussamme. Se sopii silloin kun joku kaataa maidon pöydälle tai kahvin sanomalehdelle, pudottaa kännykän asfalttiin tai töytäisee autolla tolppaa. Ja kaikkea tätä sattuu ainakin meidän perheessä. Sanomalehti on harva se päivä jossain töhnässä, auto ja kännykät ovat taas käyneet useammankin kerran korjaamolla.

Mutta aina isäni lausuma ei pidä paikkaansa. Välillä pieni kömpelyys tai kömmähdys saa hymyn kaikkien huulille. Jäykässä tilanteessa se voi vapauttaa, kun vain osaa nauraa itselleen. Ja tunnetustihan silloin iloa riittää...Tai joskus kömpelyydestä voi olla muutakin hyötyä - ainakin positiivisesti ajattelevalle ihmiselle! Tässä kaksi esimerkkitapausta perheemme historiasta.

Luulajassa asuessamme melkein kaksivuotias Antton rikkoi hienossa kiinalaisessa ravintolassa juomalasin. Antton säikähti ja minä säikähdin. Paikalle saapui viisas hovimestari. Hän vapautti tilanteen onnittelemalla Anttonia hyvästä työstä. Hän selitti, että hän itsekin rikkoo tahallaan silloin kun ne ovat kuluneet huonoiksi. Palkinnoksi lasin rikkomisesta hän antoi Anttonille tikkarin. Tikkari oli ensimmäinen karkki, jonka Antton sai elämässään syödä. Ikimuistoinen tapahtuma!

Kuopuksemme Mikael taas on syönyt karkkeja jo kauan aikaa, vaikka on nyt samanikäinen kuin Antton ensimmäistä tikkaria syödessään. Parhaalla (vai pahimmalla) kerralla Miksun suusta on kaivettu 12 mustaa karkkia. Pojan ilme oli tyytyväinen, vaikka musta kuola vaan valui. Kädet olivat myöskin täynnä karkkeja, ettei vaan lopu kesken... AHNE!

Toinen tilanne, jolloin isäni lausuma "Kömpelyys ei ole ilo kenellekään!" ei pitänyt paikkaansa sattui Lauralle. Olimme juuri muuttaneet Vaasaan ja olimme mietimme pitemmän aikaa, luopuisimmeko taas televisiosta. Olimme kokeneet televisiottomuuden hyväksi ensimmäisinä avioliittovuosina, mutta hankimme sen oppiaksemme paremmin ruotsia muuttaessamme rakkaaseen naapurimaahan. Lopulta olimme päätyneet Vaasassa siihen, että pidämme television käytössä ja olimme ehtineet juuri maksaa lupamaksunkin. Muutaman viikon päästä Laura, 1v, veti kerralla auki lipaston kaikki laatikot, niin että lipaston päällä oleva TV putosi lattialle ja lipasto kaatui kokonaan. Onneksi Lauralle ei käynyt mitenkään. Ihme kyllä televisiokaan ei mennyt tuusannuuskaksi, vain käyttökelvottomaksi. Olimme Vesan kanssa helpottuneita siitä, että vaarallisesta tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Niinpä me vain kiittelimme kiinalaisen hovimestarin tapaan Lauraa, joka oli tehnyt vuoden hyvän työn. Rehellisesti puhuen meitä ei harmittanut yhtään pienen matkatelevisiomme särkyminen!

Nyt olemme eläneet yli neljä vuotta ilman televisiota ja suosittelemme samaa muillekin, erityisesti lapsiperheille. Tuttavapiirissämme televisiottomuudesta on tullut välillä jopa trendikästä. Vesan kanssa toivomme, että voisimme olla vielä muutaman vuoden ilman TV:tä. Anttonin ja Lauran vuoksi se on ehkä hankittava lähivuosina, etteivät he vain sen vuoksi joudu leikkien tai juttelujen ulkopuolelle.

Nykypäivänä on erittäin helppoa olla ilman televisiota. Internetistä löytyvät tuoreimmat uutiset; sieltä voi seurata uutislähetyksetkin. Ne eivät tosin jaksa enää oikein kiinnostaa, kun niitä ei ole tottunut seuraamaan. Vielä Luulajassa seurasimme kolmetkin uutislähetykset illan aikana. Iltapäivälehtien nettiversioita lukemalla taas pysyy uusista televisio-ohjelmista ja "tarpeellisista" juoruista sen verran selvillä, ettei putoa pois kärryiltä kahvipöytäkeskusteluissa. Hyviä elokuvia voi vuokrata, kun haluaa viettää elokuvailtaa. Lapsille taas löytyy kirjastosta mieluisia DVD- elokuvia ja lastenohjelmia, joilla he voivat tyydyttää viihdenälkäänsä. Vanhempana on turvallista tietää, etteivät lapset ainakaan kotona joudu katselemaan mitään heille sopimatonta. Antton on varsinkin niin herkkä, että Muumitkin pelottivat häntä vielä vähän aikaa sitten. Poika on tainnut periä äitinsä vilkkaan mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn!

Itse nautin valtavasti rauhallisista iltahetkistä, kun lapset jo nukkuvat ja Vesa on työpaikalla. Jos meillä olisi telkkari, laittaisin sen päälle ja tuijottaisin sitä loppuillan. Nyt minulla on aikaa olla rauhassa, kuunnella hyvää musiikkia, soittaa ystäville, lukea kirjoja, rukoilla tai vaikkapa kirjoitella tätä päiväkirjaa. Tunnen itseni luksusmuijaksi!
Elina

sunnuntaina, lokakuuta 01, 2006

Jumalan kansan juhlissa

"Taivaan Isä, kerro mulle, miksi palelen.
Miksi tänään ruokaa löytänytkään en?
Anna mulle leipä jokapäiväinen. Sitä sulta anelen.
Taivaan Isä, kerro mulle miksi soditaan.
Miksi lasten täytyy mennä tappamaan?
Anna mulle viisautta vastustaa tätä pahaa maailmaa.
Katulapsi kulkee ilman kotia tässä maailmassa täynnä sotia.
Orpo ilman äidin syliä neuvotonna kiertää kyliä.
Lapsipakolainen, muukalainen maan kysyy hiljaa:
saanko tulla teille asumaan?"

Tämä Lasse Heikkilän ja Outi Rossin laulu soi koskettavasti tänään Palosaaren kirkossa. Ainakin minulle tuli tippa linssiin. Laulajana oli pieni vaaleahiuksinen ja ruskeasilmäinen tyttö, joka tottuneesti lauloi suurelle yleisölle Isolahden koulun lauluryhmän solistina. Vietimme nimittäin Maailman lapset -musiikkijumalanpalvelusta, johon olimme Marja-kanttorin kanssa kutsuneet alueemme koulujen kuorot. Laulu sopi upeasti teemaamme: jumalanpalveluksen yhtenä ideana oli kerätä rahaa Sambian orpolapsille ja muistuttaa samalla monien lasten hädästä. Laulajien ja opettajien lisäksi paikalle olivat tulleet tietysti vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat sekä muita koulujen oppilaita vanhempineen. Palosaaren kirkon vakiokävijät olivat innoissaan siitä, että kirkko oli kerrankin täynnä jumalanpalveluksessa. "Tämähän on aivan kuin jouluna!" iloiset eläkeläismummot totesivat kahvia tarjoillessaan.

Mekin olimme Marjan kanssa todella tyytyväisiä. Marja singahteli kanttorina urkuparven ja alakerran pianon väliä, kävipä välillä esiintymässä nukketeatterissakin. Olin kirjoittanut mikkelinpäivän jännittävästä epistolateksistä esityksen, jossa enkeli johdatti Pietarin vapaaksi vankilasta. Marjan kanssa nauroimme olevamme synnynnäisiä näyttelijöitä. Molemmilla on niin kova ääni, ettei edes mikkiä tarvitse. KYLLÄ KUULUU! Lastenmieltäkin löytyy aivan kotitarpeiksi. Marjan sisar onkin kuuluisa Ti-TI Nallen Riitta, jonka pauloissa monet lapset (ja isät) ovat. Meidänkin perheessä Riitalla on jo neljä fania, kun Mikaelkin on liittynyt Ti-Ti Nallen ystäviin. Antton ja Laura ovat taas kerran videokiellossa (kukaan ei enää muista, mistä rikkeestä tällä kertaa), joten Mikael saa katsella videota yksikseen. Tämänpäiväinen musiikkijumalanpalvelus vahvisti näkyäni siitä, että perhejumalanpalveluksia on hyvä suunnata enemmän myös ala-asteikäisten perheille yhteistyösä koulujen kanssa. Riikka-opettaja ja Matti-rehtori alkoivatkin jo kirkossa miettiä uusia yhteistyömahdollisuuksia.

Iltapäivällä suuntauduimme koko perheellä Kotisatama-perhemessuun, jossa Vesa toimi pappina ja Miehen mitta -keskustelupiiri kantoi muun vastuun. Kotisatamakin oli tänään poikkeuksellisen onnistunut ja väkeä oli mukavasti. Vesa ihmetteli sitä, että sai jopa rouvaltaan kiitosta saarnasta :). Jukka taas oli kirjoittanut hauskan näytelmän siitä, kuka on Jumalan valtakunnassa suurin. Miehenköriläät taistelivat parhaasta paikasta Jumalan valtakunnassa, kunnes Jeesus (Vesa) osoitti heille, että pieni lapsi on suurin.

Näytelmä herätti suurta hilpeyttä kirkkoväessä. Lapsista oli hurjan hauskaa, että omat isät tai kavereiden isät kinastelivat aamutakit päällä ja pyyhkeet päässä. Kummallista oli se, että Jukka ei ollut näytelmää kirjoittaessaan tiennyt, mikä on päivän evankeliumiteksti. Hän oli ollut aivan ihmeissään, kun Sami-pappi alkoi lukea samaa tekstiä. Näin se Jumala joskus johdattaa oikeaan teemaan! Mikael sai tehdä taas kerran näytelmässä luonneroolin. Hänhän on aloittanut näyttelijänuransa näyttävästi jo viisiviikkoisena esittäessään TV:n joulujumalanpalveluksessa Jeesus-vauvaa.

Voi sanoa, että Kotisatamassa oli tänään suurta perhejuhlan tuntua. Oli hienoa tuntea kristittyjen yhteyttä etukäteisvalmisteluissa, messussa ja kahvihetkessä. Lapset saivat leikkiä kavereiden kanssa ja aikuiset viihtyivät pitkään kahvipöytäkeskusteluissa. On upeaa, että koko ajan tulee uusia nuoria perheitä, jotka tahtovat tulla yhteiseen jumalanpalvelukseen palvelemaan ja palveltavaksi. Toivottavasti sana leviää ja yhä uudet ihmiset löytävät paikkansa kirkkojen penkeissä. Kirkossa ei ole tylsää! Jumalanpalvelus on Jumalan kansan juhla!
Elina















Kuvia Kotisatama-perhemessun lastenhetkestä, jossa Miehen mitta -keskustelupiiri esitti oman tulkintansa raamatuntekstistä "Kuka on suurin?"






















Lisää kuvia Kotisatama-perhemessun lastenhetkestä. Vesa siunaamassa Mikaelia vasemmassa kuvassa. Jeesuksen rakkaus -laulu menossa oikeassa kuvassa. (Fysioterapeutin työn tulokset näkyvät kuten kuvasta näkyy!)

perjantaina, syyskuuta 29, 2006

Työtä riittää taas...


"Työtä riittää taas" laulaa Juha Tapio laulussaan. Tämä on pätenyt kohdallani palattuani virallisesti töihin tämän viikon tiistaina 6 viikon sairasloman jälkeen. Sairaslomallakin tuli tehtyä yhtä ja toista työjuttua. Koordinaattorina olen ollut vastuussa mm. työvuorolistoista ja siinä olikin tekemistä, että sai kaikki palapelin osat paikoilleen näin ison seurakunnan toiminnassa. Työvuorolistalla on myös taipumus muuttua koko ajan, vähän väliä saa olla korjaamassa "lopullista" versiota.

Tällä viikolla kävimme pitämässä rippikouluinfot Vaasan yläasteilla. Rippikoulun suosio näyttää taatulta, kun joka koululla oli paikalla ilmeisesti koko ikäluokka. Mielenkiinnolla odotamme miltä tilanne näyttää ilmoittautumisten jälkeen.

Tänä perjantaina meillä oli syksyn ensimmäinen IKHTYS-messu Vaasan kirkossa. IKHTYS-messu on suurelta osin nuorten itsensä toteuttama messu. Oli meitä tosin 4 työntekijääkin mukana, mutta nuoria oli eri tehtävissä parikymmentä. Musiikista vastasi houseband, jonka laulajat näkyvät kuvassa.

Kolmen vuoden takainen rippikoululaiseni Jenny piti hienon puheen messussa elämän tärkeysjärjestyksestä; onko ykkössijalla raha ja shoppailu vai Jumala. Väkeä oli paikalla yli 80 henkeä. Myöhemmin illalla sain viestiä, että "jatkoilla" nuortentila Crossissa oli paikalla jo yli 120 henkeä. Crossiin mahtuu virallisesti 100 henkeä, joten tiivistä on.

Leikkauksen jälkeinen kuntoutus on edennyt hyvin. Tänään olin jälleen fysioterapiassa, jossa laitettiiin ensimmäisen kerran "punttitreeniin". Tulosta alkaa syntymään, tein liikkeitä 2kg:lla ja joitakin 1 kg:lla :-) Siitä se lähtee...

Vesa

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Ora et labora!

Milloin minä olen onnellinen?
Kun olen rukoillut.

Milloin olen syvältä tyydytetty?
Kun olen riittävästi rukoillut.

Milloin olen eniten oma itseni?
Kun rukoilen.

Milloin minua parhaiten ymmärretään?
Kun rukoilen.

Milloin parhaiten rakastan toista?
Kun olen riittävästi rukoillut.


Tämän ajatelman löysin kesällä ostamastani Leena Lehtisen kirjasta "Ilonhippuja". Viikonloppuna sain kuulla lisää Leena Lehtisen ajatuksia rukouksesta, kun hän oli miehensä Kalevi Lehtisen kanssa puhumassa Yhdessä Vaasan puolesta -rukoustapahtumassa. Leena Lehtisen ajatukset rukouksesta olivat hyvin yksinkertaisia. Hän kertoi elämänsä hankalista ja vaikeista tilanteista, jolloin hän oli tarvinnut Jeesusta ja rukousta. Hän ei opettanut hienoja rimpsuja, joita pitäisi lausua tai tekniikoita, joiden avulla rukouksiin vastataan. "Jeesus, auta" oli se rukous, jonka hän oli lausunut ja välillä huutanut Jumalan puoleen. Ja aina hän oli saanut apua, muodossa tai toisessa. Hengissä oli selvitty!

Kalevi Lehtinen taas opetti siitä, miten me voimme olla kutsumassa toisia ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi. Hän opetti 10 askelta, joiden avulla voimme kertoa ilosanomaa Jeesuksesta niille ihmisille, jotka eivät tunne häntä henkilökohtaisesti. Pääajatukset menivät suurin piirtein näin:

1. Usko! Kaiken lähtökohtana on oma henkilökohtainen usko Jeesukseen.

2. Puhdistu! On tärkeää pyytää omia syntejä anteeksi, jotta Jumala voi puhdistaa sydämen kaikesta pahasta ja ottaa sen käyttöönsä.

3. Täyty Hengellä! Kristityn on hyvä rukoilla, että Pyhä Henki saa täyttää sydämen. Pyhällä Hengellä täyttyminen ei ole ihmisen oma teko. Jumala täyttää meidät Hengelllään, jos annamme siihen luvan. "..antakaa Hengen täyttää itsenne."Ef. 5:18

4. Tee suunnitelma! Jumala on järjestyksen Jumala. On hyvä olla selvä suunnitelma, jottei hutki sinne tänne, vaan toimii suunnitelmallisesti. Voit miettiä sitä, kuka sinun lähelläsi kaipaa kuulla sanomaa Jumalan rakkaudesta.

5. Rukoile! Rukous on ensiarvoisen tärkeää, jotta kaikki tapahtuisi Jumalan tahdon eikä oman tahdon mukaan. Ennen kuin puhut ihmisille Jumalasta, on tärkeää puhua Jumalalle juuri näistä ihmisistä.

6. Lähde liikkeelle! Uskovien on lähdettävä liikkeelle kirkoista ja kokouksista ihmisten pariin. Jeesus antoi tehtävän "Menkää ja tehkää" eikä odottanutkaan, että ihmiset tulevat hänen tai hänen opetuslastensa luokse.

7. Avaa suusi! Ole rohkea, avaa suusi ja puhu ihmisille. Muuten he eivät voi tietää, mitä sinulla on sanottavaa.

8. Puhu Jeesuksesta! Evankeliumin sisältö on ilosanoma Jeesuksesta. Kerro ihmisille Jeesuksen rakkaudesta.

9. Rakasta! Puhe Jeesuksen rakkaudesta on turhaa, jos sanasi ja tekosi eivät ole sopusoinnussa.
Rakasta ihmisiä sellaisina kuin he ovat! He eivät ole evankelioimistyösi objekteja vaan Jumalalle tärkeitä, rakkaita ja arvokkaita yksilöitä.

10. Luota! Luota siihen, että Jumala käyttää sinua työssään. Hän ei väheksy sinun työtäsi; sinä saat olla Jumalan työtoveri!

Hyviä ohjeita kaikki, mutta ovatko ne Suomessa tarpeellisia. Eivätkö kaikki suomalaiset ole jo kuulleet evankeliumia kyllästymiseen saakka? Eikö niitä voisi paremmin soveltaa vaikkapa lähetyskentillä?

Itse olen huomannut työssäni sen, että uskon perusasiat voivat olla pahasti hukassa suomalaisilta kristityiltä, kastetuilta kirkon jäseniltä. Liian moni kantaa harteillaan raskaita taakkoja ja luulee, että pitäisi omin voimin päästä eroon synneistä. Kerroin muutamalle aikuiselle siitä, miten pyhäkoululeirillä kirjoitimme syntejä lapulle ja sitten poltimme laput osoituksena Jumalan anteeksiantamuksesta. Rouvat toivoivat, että synneistä pääsisi eroon yhtä helposti ihan oikeastikin. Yritin vakuuttaa heille sitä, miten se on juuri niin yksinkertaista. Jeesuksen ristinkuoleman tähden me saamme synnit anteeksi aina kun sitä pyydämme eikä Jumala enää muistele virheitämme. Toivottavasti meni perille! Leena Lehtinen kirjoittaa:

Anteeksisaaminen:
irti menneestä,
vapaus nykyhetkeen
ja huomiseen.


Kalevi Lehtinen oli puheessaan erityisen huolestunut siitä, että tutkimusten mukaan kymmenen viimeisen vuoden aikana 15-25-vuotiaiden ikäryhmässä Jeesukseen uskovien määrä on romahtanut. Lehtinen arveli määrän putoamisen johtuvan siitä, ettei perheissä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin opeteta lapsia turvautumaan Jeesukseen . Saman trendin olen huomannut kastekeskusteluissa. Hyvin monet 70- ja erityisesti 80-luvulla syntyneistä vanhemmista eivät ole oppineet lapsena rukoilemaan iltarukousta. Toivottavasti he siitä huolimatta haluaisivat opettaa iltarukouksen omille lapsilleen! Siinä on haastetta seurakuntien lapsi- ja perhetyölle.

Hanna (Koivaara) kirjoitti vieraskirjaamme viime viikolla rukousyhteydestämme. Tämän viimeisen vuoden aikana olen saanut yhdessä Hannan kanssa kokea syvemmin kuin ehkä koskaan ennen sen, miten Jumala kuulee rukoukset. "Ora et labora= Rukoile ja työtä tee" on aivan lyömätön konsepti seurakuntatyölle. JUMALA ON IHMEELLINEN!
Elina



"Lapseni,
älä pelkää
olla kahden minun kanssani",
sanoo Herrani hiljaa, hyvin hiljaa.
Kutsu syvempään rauhaan,
kirkkaaseen hereilläoloon.

Leena Lehtinen