Free counter and web stats

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Yksin kotona

Muistan lapsuudesta tai ehkä ennemminkin varhaisnuoruudesta päiviä, jolloin olin muutaman tunnin tai vähän enemmän yksin kotona. Sellaisia päiviä oli hyvin harvoin kuusihenkisessä perheessämme. Sen vuoksi nautin niistä hetkistä suunnattomasti ja käytin ne todella hyväkseni. En tehnyt silloin yleensä mitään järkevää, vaan kaikkea hassunkurista ja turhanpäiväistä. Suosikkiharrastukseni oli kokeilla äitini vaatteita. En tiedä, miksi se oli niin hauskaa. Ylisuuret vaatteet eivät olleet mitenkään pukevia, mutta kai halusin kokeilla jollain tasolla aikuisen naisen elämää. Olisnhan toki voinut kokeilla äidin vaatteita silloin, kun muut olivat kotona, mutta siinä oli jotain kummallista hohtoa yksinollessa.

Tänään olen yksin kotona. Itse asiassa olen kotona yksin jo neljättä päivää. Elämäni on ollut kuitenkin niin kiireistä nämä päivät, jotka Vesa ja lapset ovat olleet Pellossa, että tuntuu siltä, että vasta nyt olen oikeasti yksin. Yksi ilta meni joulutervehdysten postittamistalkoissa, toinen ystävän kanssa seurustellessa ja kolmas konsertissa. Minulla olisi nytkin paljon järkevää tekemistä. Huomiseksi pitäisi saada väännettyä saarna. Eteisen lipaston laatikot ovat odottaneet kuukausikaupalla siivoojaa, kun en ehtinyt käydä niihin käsiksi syyslomalla. Silti en tee mitään niin järkevää. Nautiskelen mieluummin hetken elämästä ja omasta rauhasta. Kokeilen eilistä ostostani, villaslipoveria, erilaisten vaateyhdistelmien kanssa, kopsuttelen sisällä saapikaat jalassa, huudatan CD-soitinta TÄYSILLÄ, teen arvioita ystävien "kuumuudesta" Facebookissa ja kirjoittelen blogia. Ei aina tarvitse olla järkevä ja tehokas. Saarnan voi hyvin kirjoittaa illalla yhdeksän jälkeen, kun inspiraatio syttyy. Lipaston laatikot jaksavat kyllä odottaa rauhassa siivoojaansa. Elämä on ihanaa ja siksi siitä kannattaa nauttia. Jokainen omalla tavallaan. Mitä sinä teet, kun olet yksin?

perjantaina, joulukuuta 28, 2007

Kaksi kohtaamista

Olin Samuli Edelmannin konsertissa lukioikäisenä Ponnella. Se oli ensimmäinen ja viimeinen vierailuni Pellon tansseissa. Muistan, kuinka sali oli täynnä teinityttöjä. Jostain syystä en muista, että paikalla olisi ollut kovinkaan monta poikaa. Meitä tyttöjä oli niin paljon, että olimme ilkeitä toisillemme säilyttääksemme hyvät paikkamme. Tungoksessa potkimme toisia jalkoihin (tunnustan!) ja tuupimme vähän, ettemme vain joutuisi kauemmaksi lavasta ja Samulista. Ja olimme ihan selvinpäin, suurin osa.

Samuli-idolimme seisoi lavalla komeana ja lauloi kaikki 90-luvun hittinsä. Me lauloimme mukana: "Oon mä juonut viinii Wienissä, monta pitkää kylmää Lyypekissä...". Illan kohokohta oli, kun Samuli katsoi "juuri minuun" intensiivisellä katsellaan. Hän nimittäin katsoi yleisöä hitaasti niin, että varmasti jokainen teinityttö koki tulleensa huomatuksi, vaikka hän oikeasti tuskin näki ketään kirkkaiden valojen vuoksi. Ilta oli ihana, mutta siitä huolimatta siitä jäi vähän tyhjä olo. Muistan, että Samuli-fanitukseni loppui tuohon iltaan. Kuuntelin levyäni yöllä konsertin jälkeen, mutta sen jälkeen se ei enää innostanut minua. Kummallista!

Tänä iltana olin Helsingin Tuomiokirkossa ihanien ystävieni kanssa kuuntelemassa Samulia. Saavuimme paikalle luonnollisesti viime tipassa, kuinkas muuten. Yllätyimme siitä, että kirkon ovella ollut jono oli PITKÄ, todella pitkä. Sisälle päästyämme ihmettelimme väenpaljoutta vielä enemmän. Iso kirkko oli tupaten täynnä ihmisiä. Meidät ohjattiin ristinmuotoisen kirkkosalin vasempaan osaa. Siellä oli vielä muutama paikka vapaana. Syykin oli selvä: esiintyjiä oli aivan mahdoton nähdä. Meidän jälkeemmekin kirkkoon lappoi vielä väkeä. Innokkaita virsien kuuntelijoita oli niin paljon, että yleisöä pyydettiin tiivistämään penkkirivejä. Tapahtuu aika harvoin kirkossa!

Konsertin aluksi Pauli Aalto-Setälä ja Tommy Hellsten saarnasivat. He pohjustivat Viattomien lasten päivän hyväntekeväisyyskonserttia puhumalla lasten ja nuorten pahoinvoinnista sekä rakkaudesta. Ystäväni totesi, että Hellstenin puheessa sanan rakkaus olisi voinut korvata sanalla "Jumala", ja puhe olisi toiminut yhtä hyvin. Niinpä, miksi meidän suomalaisten on niin vaikea puhua Jumalasta, vaikka Hän on rakkaus. Kalevi Lehtinen on todennut osuvasti, että Jumalalla on monopoli rakkauteen. Ilman Häntä ei ole rakkautta!

Saarnan jälkeen Samuli aloitti osuutensa. Samuli ei nähnyt minua enkä minä nähnyt häntä. Siitä huolimatta välillämme oli paljon syvempi yhteys kuin aikoinaan Pellon Ponnella. Pyhä Henki yhdisti esiintyjät ja katsojat. Koko ilta oli yhtä Kolmiyhteisen Jumalan ylistystä. "Kosketa minua Henki", "Soi kunniaksi Luojan" ja "Tule kanssani Herra Jeesus" olivat aitoa ja maanläheistä rukousta Jumalalle. Virsien välissä Samuli kuvasi muutamalla sanalla suhdettaan kyseiseen virteen tai kertoi virren syntyhistoriasta. Spiikeissä ei ollut mitään keinotekoista eikä väkisin väännettyä, sellaista, mitä olen joskus kohdannut ex-gospellaulajilla. Edelmannilla ei ollut mitään tarvetta pönkittää egoaan eikä hauskuttaa yleisöä. Hän kertoi siitä, miten hänellä riittää koko elämäksi opettelemista virren 509 ajatuksessa "Auta, etten ketään paina, etten toisen taakkaa suuremmaksi tee" ja virren 125 säkeessä "Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toiselle". Laulaja kertoi, miten "Oi Herra jos mä matkamies maan" syntyi kriisin keskellä Malmivaaran menetettyä kaksi tytärtään ja vaimon, kun taas virsi 600 keskitysleirillä. "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä, kuulemme kansasi jo laulavan", kuulostaa aika paljon vakuuttavammalta, kun tietää sen ankean historian. Tuttuja tarinoita minulle, mutta silti koskettavia.

Encore-biisin ajaksi me menimme seisomaan paikalle, josta näimme esiintyjät. Teiniaikani idoli näytti viistoista vuotta vanhemmalta ja paljon tukevammalta, mutta samalla myös aidommalta ja sympaattisemmalta. Hän ei halunnut hurmata meitä epäaidolla flirtillä, vaan hän välitti meille virret sellaisena kuin ne puhuttelivat häntä. Samuli tarjosi minulle taivashetken ja rohkaisi työhön Jumalan valtakunnan hyväksi laulaessaan Titanic-virrestä: "Kun taival päättynyt on päällä maan, käyn lukse Jeesuksen riemuun ihanaan. Ei tuska yltää voi, kirkkaan laulu soi. Käyn aina, Herrani, kohti sinua." Ehkä minä kohtaan teini-idolini kerran Taivaan ilojuhlissa. Silloin ei ole jäljellä enää idoleita eli epäjumalia, vaan Kolmiyhteinen Jumala saa olla meille kaikki kaikessa!

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Hyödyllisiä paheita

En koe olevani materialisti. On kuitenkin muutama liike, joissa pääni menee aivan sekaisin. Lastenvaateliikkeissä ja kristillisissä kirjakaupoissa minuun iskee valtava ahneus. Haluaisin tuon ja tuon ja tuon ja tuon ja tuon. Lastenvaatteiden suhteen olen rauhoittunut jo monta vuotta sitten, mutta kirjakaupat ovat edelleen paheeni. Tavallisissa kirjakaupoissakin menen sekaisin, varsinkin alennusmyyntien aikoihin. Siitä on ollut kyllä suurta hyötyäkin: kirjavarastostani löytyy aina sopivia lahjakirjoja sekä lapsille että aikuisille. Siinä säästää paljon rahaa, aikaa ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaista lahjaa lähteä erikseen metsästämään. Kolmilapsisessa perheessä kun synttärikutsuja satelee harva se viikko.


Pelastuksekseni paheeseeni on koitunut uusi paikkakunta ja kodin sijaitseminen kaukana keskustan houkutuksista. Viime viikkoon asti en tiennyt ollenkaan, missä Järvenpään lastenvaateliike ja kristillinen kirjakauppa sijaitsevat. Nyt tiedän ja olen monta sataa euroa köyhempi! En uskalla edes laskea yhteen, kuinka paljon rahaa paloi. Vaasassa olimme Vesan kanssa kristillsessa kirjakaupassa sellaisia kanta-asiakkaita, että myyjät hoitivat lapsiamme meidän tutkiessa hyllystöjä. Kannattavaa liikkeelle!


Järvenpään kristillisestä kirjakaupasta tarttui mukaani joukko joululahjaksi tarkoitettuja CD-levyjä ja kirjoja sekä alennuskirjoja omaan käyttöön. Keijo Leppäsen Kurja hurskaus. oli sopivan kevyttä, hauskaa ja ajatuksia herättävää lukemista. Olen vähän ylpeä siitä, että ystäväni vertasi kirjoitustyyliäni kyseiseen kirjailijaan. Toinen miellyttävä kirjalöytö oli saada alennuksella Leena Lehtisen Toivonsäteitä ja Lohdunversoja. Muutama vuosi sitten ostin Vivamosta Lehtisen Ilonhippuja ja ihastuin aforisminomaisiin runoihin välittömästi. Kirjasta on olut minulle paljon iloa työssäni sekä blogiteksteissä. Toivottavasti nämä kirjat tuovat minulle ja lukijoilleni yhtä paljon lohtua ja toivoa. Tässä muutama makupala.


Haluan itse valita lohduttajani,
sellaisen joka antaa aikaa
luottamuksen ensin syntyä
ja luottaa siihen
että Jumala ja minä itsekin
tiedämme jotain elämästä.



Evankelioin ihmisiä
Lohduttajan luo.





Ei riitä että sanot rakastavasi.
Lohduttaisit lahjalla,
ottaisit syliin,
suukottaisit.

Silloin tietäisin sanoittakin
ja sydämeni kuiskaisi
takaisin:
"Niin minäkin sinua."



Kohtaaminen
ilman kohtaamista
ei ole kohtaaminen.
Jäämme yksin lohdutusta vaille.

Sinä et anna itsestäsi
etkä minulle.
Minä en itsestäni
enkä sinulle.

Koska emme ole totta,
emme uskalla antaa toisen olla tosi.
Pelkäämme sekoittavamme tanssiaskeleet.




Kyynel ei vain kutsu
lohduttajaa lähemmäs,
se kertoo,
että Hän jo kävi.





Olen sanonut
tänään
ääneen
asioita, joita en halua myöntää
edes itselleni.

Vapauttava totuus.






Rakasta minua!
Rohkein,
uhkarohkein pyyntö
ihmisen maailmankaikkeudessa.

Rakasta minua,
niin puhkean kukkaan.
Jaksan ja uskallan
mitä vain!

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Rakas Raamattu

Antton ja Laura olivat tänä viikonloppuna leirillä. Lapsiraukoilla oli pieniä vaikeuksia päästä leirille. Laura jännitti viikkokausia, miten hän selviää leiristä, kun siellä pitää olla mukana oma Raamattu, oikea Raamattu. Ei auttanut pikkuneitiä vanhempien selitykset siitä, miten isoveli auttaa leirin raamattuhetkissä. Eikä auttanut tieto siitäkään, että leirin vetäjä lupasi Lauran leirille tieäten, ettei Laura vielä osaa lukea oikeaa Raamattua.

Seuraava vaikeus matkalla "Rakas Raamattu -leirille" oli vanhempien hajamielisyys. Unohdimme Vesan kanssa koko leirin ja suunnittelimme lauantaille muuta ohjelmaa. Onneksi perjantai-iltana muistin yhtäkkiä, että lasten leiri alkaa seuraavana aamuna. Liekö Herra muistuttanut hajamielistä äitiä?

Kolmas este matkalla oli vaikeus löytää leirikeskus. Aina niin luotettava Eniro-reittipalvelu ohjasi Vesan ja leiriläiset sellaisille kärrypoluille, että ajoissa ei oltu tälläkään kertaa. Onneksi autosta löytyi karttakirja, joka ohjasi perille. Leiriltä hakeminenkin oli yhtä tuskaa, koska tällä kertaa perheemme tekoblondi oli hakuvuorossa. Pörräilin pitkin maita ja mantuja etsien leirikeskusta. Onneksi minulla oli autossa erittäin luotettava apuri. Mikael jakoi auliisti hyviä ohjeita. "Ei te tämä talo ole", kuului vakuuttavasti takapenkiltä, kun luulin tulleeni perille. Ja oikeassa oli! Meidän perheessä miehet osaavat nämä suunnistusasiat naisia paljon paremmin, valitettavasti.

Lasten raamattuleiri oli ollut oikein antoisa. Laura kertoi suu vaahdossa uudet ystävät, iltaohjelmien sketsit ja näytelmät, askartelut, nukkumispaikat sekä kaikki raamatunkertomukset. Anttonkin oli päässyt esittämään Daavidin veljeä näytelmään. Ainoa katkeruutta aiheuttanut asia oli se, että pikkusisko sai nukkua laidallisessa yläpedissä. Antton oli joutunut tyytymään alapetiin, kun yläpedissä ei ollut laitaa. Mikä huutava vääryys!

Meidän kirkossamme voitaisiin järjestää enemmänkin raamattuleirejä, -tapahtumia, -iltoja ja -kisoja. Uusimmassa Sana-lehdessä on Janne Villan terävä kolumni liittyen Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjaan. Villan mukaan kirkon kriisiin eivät auta pinnalliset temput tai imagonkiillotuskampanjat. Villa tyrmää kampanjan, jossa yritetään tavoittaa kirkosta vieraantuneita "tyhmien uskovaisten" mollaamisella sekä "kaveri-vanhemman" jeesauksella. "Kannattaisikojan jokaisen kirkon työntekijän ja aktivistin rukoilla ja tutkailla nyt Isoa Kirjaa? Alkuun vaikka vain tunnin päivässä. Ehkä sitten Herran palvelijoista välittyisi meille sitä "Kristuksen tuntemisen tuoksua", joka houkuttelisi ottamaan selvää, mistä Kristuksessa on kysymys", kirjoittaa Villa.

Vaikka toimin Usko, toivo, rakkaus -kampanjan yhdyshenkilönä, voin yhtyä täydestä sydämestä Villan ajatuksiin. Tulin suorastaan pahoinvoivaksi, kun luin pilkaavaa tekstiä "Automaatti-Jeesus" kampanjasivuilla. Minä olen juuri sellainen uskovainen, jota kirjoituksella mollattiin. Minä luotan niin paljon rukoukseen, että pyydän Jumalalta parkkipaikkaa tiukassa tilanteessa ja rukoilen tuhatta muuta arkipäiväistä asiaa. Jos se toimii minun elämässäni, onko kenelläkään lupa tehdä naurunalaiseksi minun uskoani ja minun Vapahtajaani. Sitäkö se suvaitsevaisuus on?

Villa arvelee kolumnissaan, että kampanjan pelatukseksi voivat koitua nuoret papit, jotka toimivat päivystävinä pappeina nettisivujen chatissa. He näyttävät Villan mukaan valtaosaltaan vilpittömiltä, aidoilta ja hyviltä tyypeiltä, jotka mieluusti kohtaisi. "Kaukana ovat ajat, jolloin Herran palvelijat samastuivat itsekin herroihin." AAMEN!

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Joulustressi - mikä se on?

Tänään on joulukuun 14. päivä. Adventtikynttelikössä palaa jo kaksi kynttilää ja kaunis Lucia on kruunattu. En ole ostanut vielä yhtään lahjaa. En ole lähettänyt yhtään joulukorttia tai -kirjettä. En ole leiponut mitään joululeivonnaisia. En ole siivonnut joulua varten. Eikä minulla ole joulustressistä tietoakaan.

Sen sijaan olen ollut koko viikon iloinen ja tyytyväinen elämääni. Olen viettänyt töissä mukavia lasten joulukirkkoja, ja kotona nautiskellut lasten kanssa joululaulujen ja -koristeiden luomasta tunnelmasta. Elämäni on ollut kotona mukavan kiireetöntä ja rauhallista, jos ei oteta huomioon lasten normaalia riehumista. Olen vain ihmetellyt itsekseni, voiko adventtiaikana olla näin mukavaa. Vesa puolestaan on laukkonut paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Kirkkoherralla on vientiä!

Rauhallisen oloni salaisuus on hyvä suunnittelu. Tiedän, ettei minun tarvitse stressata, koska olen varannut kaikille jouluvalmisteluille riittävästi aikaa. Huomenna menen ostamaan kummilasten lahját ja maanantaina hankin muut lahjat. Aion olla minimalisti hankinnoissani. Miksi ostaisin lapsille kasapäin lahjoja, kun hukumme tavaraan jo nyt?

Ensi viikonloppuna aion lähettää perheen pois jaloista mummun ja vaarin luokse, jotta saan tehtyä joulusiivouksen rauhassa. Aion oikein nauttia siitä! Jouluruokien ja leivonnaisten valmistamiseenkaan ei tarvitse varata kuin yksi vapaapäivä, koska vietämme joulua suuremmalla porukalla. Tuntuu aivan uskomattoman hienolta, ettei tarvitse laittaa itse kaikkia perinteisiä jouluruokia niin kuin Vaasan vuosina. Tosin taisin kyllä turvautua aika paljon valmisruokiin: Saarioisten laatikot menivät täydestä tähän perheeseen. Vaasan joulukuut olivat nimittäin yhtä kaaosta miljoonine joulujuhlineen lukuunottamatta sitä ihanaa joulukuuta, jolloin saimme olla Miksun ansiosta molemmat poissa töistä.

Joulukirjeen kirjoittamisenkin olemme siirtäneet lähemmäksi joulua. Olemme niin huomionkipeitä ihmisiä, että päätimme huolehtia siitä, ettei joulukirjeemme jää huomaamatta. Postimaksut ovat tietysti vähän kalliimmat, mutta eipä tule mieleen vuotta, jolloin joulukirjeemme olisivat ehtineet ajoissa postiin.

Nauti sinäkin joulusta - äläkä stressaa turhaa!

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Mä olen iso poika!

Työkaverin kanssa valittelimme väsymystä kahvihuoneessa. Hän luuli, että minun väsymykseni johtuu siitä, että lapset valvottavat öisin. Korjasin heti väärinkäsityksen. Meillä ei ole enää lapsia, jotka valvottavat öisin. Mustista silmänalusista voi syyttää enää itseään sekä miestä, joka viihtyy iltaisin liian hyvin töiden parissa. Ja ýhteisistä iltateehetkistä en suostu luopumaan, vaikka aamuisin väsyttääkin. Onneksi juna on armoton: ei ole aikaa miettiä, jaksanko nousta vai en!

Lapsistamme on tullut oikeasti isoja. Mikaelkin toistelee lausetta "mä olen iso poika" monta kertaa päivässä. Vauvavaiheen päättyminen näkyy perheessämme aivan konkreettisesti. Rattaat ja syöttötuoli on annettu pois oikealle vauvaperheelle. Töistä tullessa kenelläkään ei ole enää samanlaista kiirettä nähdä äitiä kuin aikaisemmin. Yläkerrassa pyörivä Frööbelin palikoiden DVD kiinnostaa lapsilaumaa usein enemmän kuin äiti. Tuntuu mukavalta, että usein saan hengähtää hetken tai jutella Vesan kanssa päivän kuulumiset ennen kuin alkaa ruoanlaitto, muut kotityöt ja lasten kanssa puuhastelu.

Vauvavaiheen päättyminen näkyy siinäkin, että lasten kanssa voi tehdä paljon enemmän yhdessä juttuja. Pelien pelaaminen, kirjojen lukeminen ja yhteinen puuhastelu onnistuvat paljon paremmin, kun ei ole enää pientä sylilasta. Antton ja Laura yllätivät minut osaamisellaan, kun pelasimme kolmestaan JuniorAlias-sananselityspeliä. Molemmat olivat paljon näppärämpiä ja nopeampia keksimään oikean sanan kuin minä. Se saattoi tosin johtua osittain siitä, että he osasivat vasatukset ennestään, minä en. Mutta isoja lapsia, joka tapauksessa. Laura osaa piirtää jo melkein paremmin kuin minä ja Vesa. Antton taas lukee Narnia-kirjaa, jossa on yli 800 sivua. Mikaelista on tullut puolestaan armoton rumpali. Hän soittaa oikeita rumpuja kellarissa ja muun ajan hakkaa kapuloillaan mitä milloinkin. Soittaminen on niin mieluisaa, että eilen hän uskalsi mennä yksin kellariin soittelemaan, kun äidillä oli muuta puuhaa. Isoveli on ylpeänä todennut, että on se ihmeellistä, kun 3-vuotias osaa jo soittaa peruskomppia. Filli-ideoita pikku rumpali opiskelee Fröbelin palikoiden levyiltä.

Iltatoimien lähestyessä en ole enää varma siitä, ovatko lapsemme tulleet isoiksi. Äidin ja isän hermot ovat kovilla, kun iltarieha on parhaimmillaan. Ei voi kuin ihmetellä, miten iltapalaan ja iltatoimien suorittamiseen voi mennä niin kamalasti aikaa. Pitäisi laskea jonain iltana, kuinka monta komentoa vanhemmat saavat antaa ennen kuin lapset ovat peittojen alla. MONTA! Pahinta meno on tietysti silloin, kun Vesa on poissa. Onneksi käytössäni ovat kullanarvoiset kasvatusmetodit: uhkailu, kiristys ja lahjonta. Ei ihme, että Miksukin laskee sujuvasti yhdestä kymmeneen, kun äiti toistelee numeroita joka ilta. Lohduttavaa on, että lapset ovat aina päässeet pehkuihin, ennemmin tai myöhemmin. Ja nukkuvat lapset ovat aina yhtä suloisia. Älkää kasvako liian nopeasti!

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Neiti Näpsä, minäkö?

Olen saavuttanut Facebookissa maagisen rajan: minulla on nyt 200 "ystävää". Ystäväni sanoi, että minun pitäisi alkaa panostaa määrän sijasta ystävien laatuun. Olen samaa mieltä. Olen blogissani yrittänyt kovasti antaa itsestäni rehellistä kuvaa. Olen kirjóittanut lukemattomia kirjoituksia siitä, miten boheemi olen. Ja nyt minut on äänestetty Facebookissa ystäväpiirissäni kaikkein täsmällisimmäksi. Argh! Mihin on maailma menossa, jos minä olen täsmällinen? Toinen ominaisuuteni on minusta paljon mukavampi ja totuudenmukaisempi. Olen ystäväpiirini mukaan kaikkein vieraanvaraisin ystävä. Se on taatusti kodin perintöä.

Täsmällisyys-määritelmä johtunee siitä, että suurin osa ystävistäni tuntee vain minun virallisen minän. Joukossa on paljon entisiä ja nykyisiä työkavereita sekä ex-koulukavereita. Kieltämättä olen ollut aina hyvin täsmällinen koulu- ja työasioissa. Olen hoitanut aina kaikki tehtävät huolellisesti ja tarkasti Se ei kuitenkaan johdu siitä, että olisin tarkka luonteeltani. Ei, vaan se johtuu kunnianhimoisesta luonteestani. Olen tehnyt kaiken hyvin, jotta onnistuisin opiskeluissa ja työssäni. Olen lukenut aina sen ylimääräisen kerran koealueen läpi tai haalinut pari ylimääräistä työtehtävää, jotta olisin erinomainen koululainen ja työntekijä.

Äitinäkin koen olevani "riittävän hyvä äiti", mutta on muutamia osa-alueita, jotka saavat minut tuntemaan itseni uusavuttomaksi kakaraksi. Sunnuntaina minulla oli oikein terapeuttinen junamatka, kun voivottelin erään toisen akateemisen naisen kanssa surkeuttamme. Olimme keskustelun perusteella molemmat aivan onnettomia huolehtimaan lasten ulkovaatteista. Olemme niitä äitejä, joille tarhan täti sanoo, että nyt voisi kyllä laittaa kurahanskat. Ja niitä äitejä, joille tädit lähettävät lasten kautta viestejä siitä, miten sukkahousut olisivat jo näillä ilmoilla tarpeen. Noloa!

En kerta kaikkiaan ymmärrä niitä näppäriä naisia, jotka aina tietävät, millaiset varusteet lapsilla täytyy olla päiväkodissa. En tiedä mitään inhottavampaa kuin miettiä, mitä ulkovaatteita lapsille täytyy pukea päälle marraskuussa kurakeleillä tai mitä kaikkia varavaatteita pakataan hoitokassiin. Se on paljon vaikeampaa kuin saarnan tai näytelmän kirjoittaminen. Rakastan vaatteiden ostoa, mutten ulkovaatteiden puhumattakaan kura-asuista. Sopisin täydellisesti äidiksi Ranskaan tai Italiaan, jossa laittaisin lapset kauniissa sisävaatteissa hienoon puistoon esittelemään suloisuuttaan. Laurakin sopisi siihen muottiin erinomaisesti! Inhosin jo lapsena sadevaatteita ja toppahousuja, nuoruudesta puhumattakaan. Muistan eräänkin pakkaskävelyn, kun ystäväni oli laittanut toppahousujen alle parit välihousut. Minä sen sijaan hienostelin ohuissa hiihtareissa; kaikeksi onneksi nylon-sukkahousut kipristelivät mukavasti pakkasessa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa!

En ole siis Neiti Näpsä! En, en, en!

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Kauheimmat joululaulut

Sitä Kauneimmat joululaulut -tilaisuutta en unohda koskaan. Oli joulukuu vuonna 1994. Olin aloittanut syyskuussa opinnot Helsingissä, ja Estonia oli uponnut lokakuun alussa. Itsenäisyyspäivänä olin EO:n järjestämissä juhlissa, jossa eräs opiskelijapoika alkoi innokkaasti piirittää minua. Piiritys jatkui seuraavana lauantaina EO:n opiskelijaillassa, jossa uskaltauduimme ystäväni kanssa pyytämään kyseistä herraa ja hänen ystäväänsä jatkoille Lestikselle. Lestiksellä hauska ilta venyi hieman pitkäksi. Viiden aikaan yöllä sovimme, että näemme samalla porukalla aamulla Pyhän Sydämen kappelissa, joka oli siihen aikaan kantakirkkomme.

Aamulla me kaikki viisi teologian ylioppilasta raahauduimme kirkkoon, josta jatkoimme matkaa kaverin kämpille kirkkokahveille. Nekin kahvit venyivät vähän pitkiksi. Opiskelijapojan tekemät korvapuustit, jotka taisivat olla hänen elämänsä ensimmäiset ja viimeiset tekeleet, maistuivat hyviltä, vaikka näyttivätkin vähän säälittäviltä. Seura oli kuitenkin niin hyvää, ettemme millään malttaneet kotiutua. Niinpä päätimme lähteä vielä sunnuntai-illan ratoksi Tuomiokirkon Kauneimpiin joululauluihin. Eräs ystävistä lähti sinnekin mukaan -esillinaksi -, toiset ymmärsivät jo yskän ja lähtivät koteihinsa.

Muistan vieläkin, missä istuimme Helsingin Tuomiokirkossa. Samoin muistan, kuinka kihelmöivän jännittävää ja ihanaa oli istua ihastukseni vieressä. Supisimme jotain laulujen välissä ja lauloimme, mitä viikonlopun väsymykseltämme jaksoimme, luultavasti lujaa. Muistan myös, miten silloinen ihastukseni, nykyinen mieheni, kehui tilaisuuden jälkeen hymyäni maailman kauneimmaksi. Itse hän ei tosin muista sitä.

Kaikkein parhaiten me molemmat muistamme siitä tilaisuudesta papin puheen tai oikeastaan sen alun. Pappi aloitti puheensa sanomalla, että nyt tulee tämä Kauneimpien joululaulujen pakollinen puhe. Me, teologian ylioppilaat, rypistimme kulmiamme ja katsoimme paheksuvasti toisiamme. Olimme kauhuissamme siitä, miten pappi voi aloittaa puheensa tuolla tavalla. Ja monta vuotta pidimme kyseistä pappia erittäin epäilyttävänä tapauksena, lipilaarina, jolla ei ole paljon mitään annettavaa.

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin ymmärrän paremmin pappiraukkaa. En tiedä, oliko hän aivan stressaantunut. Vai oliko hän kyllästynyt papin miljooniin joulutilaisuuksiin, joihin täytyy keksiä jotain sanottavaa. Seurakunnassahan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen kuuluu papin puhe. On tärkeää, että pappi on mukana kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä. Papin tehtävänä on luoda puheellaan mukavaa joulutunnelmaa, vaikka hän olisi jo lopen kyllästynyt torttujen ja pipareiden syöntiin eikä keksisi jouluevankeliumista enää mitään tuoretta sanottavaa.

Tällä viikolla olen miettinyt, oliko papin aloitus kenties ironinen. Mitä jos häntä ottikin päähän se, että hänen täytyy puhua tilaisuudessa, jossa oikeasti kukaan ei halua kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa. Kauneimmat joululaulut on tilaisuus, joka vetää kirkkoihin valtavasti väkeä. Ihmiset haluavat tulla laulamaan joululauluja ja kokemaan joulutunnelmaa. Kauneimmat joululaulut on pyhä traditio, johon on ladattu paljon odotuksia ja tunteita. Ihmiset suuttuvat, jos lauluvihosta puuttuu heidän suosikkilaulunsa tai jos kanttori ei ole tajunnut valita sitä. Ihmiset loukkaantuvat myös helposti, jos pappi pilaa puhellaan tilaisuuden.

Vedin kaksi vuotta sitten Vaasassa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Kirkko oli täynnä väkeä ja odotukset olivat korkealla. Olin valmistautunut iltaan huolellisesti, koska halusin tehdä vaikutuksen; olinhan aloittanut vasta työni Vaasan suomalaisessa. Tilaisuus ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Unohdin ilmoittaa kolehdin sovitussa paikassa, sanoin vasta avioituneen kanttorin sukunimen väärin eikä puhe tuntunut uppoavan yleisöön. Olin tilaisuuden jälkeen tosi pettynyt itseeni. Niin pettynyt, että Vesa melkein pakotti minut lähtemään heti jumppaan, jotta saisin muuta ajateltavaa ja paremman mielen. Myöhemmin sain pienen lohdutuksensanan, kun joku kiitti lehden mielipidepalstalla nuorta naispappia kauniista puheesta. Silti päällimmäiseksi tunteeksi jäi epäonnistuminen.

Viime jouluna järjestimme ensimmäisen lapsiperheille tarkoitetun Tenavien kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Odotukset olivat korkealla sekä meillä suunnittelijoilla että seurakuntalaisilla. Olin varma, että tilaisuudesta tulee loistava. Seurasimme ihastuneina, miten lapsiperheet vyöryivät kirkkoon. Olin valmistautunut iltaan hyvin: kehitellyt hauskat juonnot ja pienen nukketeatteriesityksen puheen tilalle sekä rukoillut paljon tilaisuuden puolesta.

Tilaisuudesta tuli kuitenkin täysi floppi. Lapset väsyivät joululauluihin alta aikayksikön ja suuressa kirkossa alkoi mahdoton show. Minun piti luopua hienoista juonnoistani ja ilmoittaa vain laulujen nimet, jotta tilanne olisi pysynyt paremmin kontrollissa. Nukketeatteri sentään meni suhteellisen mukavasti, ainakin olosuhteisiin nähden. Olin illan jälkeen pettynyt, todella pettynyt. Tämä idea ei toiminutkaan suunnitelmiemme mukaan.

Tänä syksynä innostuin valtavasti Paavalin seurakunnan POP-Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta. Olin iloinen, kun minua pyydettiin puhumaan sinne. Sovimme, että puhe on lyhyt ja napakka. Rukoilin paljon tilaisuuden puolesta ja minulla oli mielessä eräs joulukertomus, joka sopisi illan profiiliin. Viikolla minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, etten haluakaan ottaa kertomusta, vaan pidän puheen valosta ja pimeydestä. Teema syveni syvenemistään ja innostuin puheen kirjoittamisesta. Lauantaina puhetta kirjoittaessani olin niin euforisessa tunnelmassa, että Vesa vain nauroi minulle. Löysin aiheeseen sopivan rukouksenkin kuin johdatuksessa. Vielä suuremmalta ihmeeltä tuntui, että löysin Facebookista puheen yhteyteen laulun, jonka oli tehnyt tilaisuutemme solisti. Ajattelin, että puheesta tulee suuri menestys ja hehkutin Vesalle, kuinka mahtavalta tuntuu mennä puhumaan, kun on niin varma olo itsellä.

Varma oloni karisi sillä hetkellä, kun menin puhumaan. Tunsin heti, että puheeni ei toimi siinä tilanteessa, sille porukalle. Tajusin, että puhe on liian pitkä ja liian syvällinen. Yritin lennossa lyhentää puhetta, mutta en pystynyt siihen kovinkaan hyvin. Ajattelin, että on parempi pysyä käsikirjoituksessa, kun ajatuskulut alkoivat ontua lyhentämisen vuoksi. Tilaisuuden jälkeen välttelin työtovereitani. En halunnut saada tuomiota. En inhoa mitään enempää kuin sitä, että saan negatiivista palautetta heti tilaisuuden jälkeen. Olen sen verran herkkä. Niinpä juttelin seurakuntalaisten kanssa pihalla ja lähdin kotiin. Matkalla eräs herrasmies kiitti kauniista puheesta.

Maanantaina joku seurakuntalainen soitti päivystävälle papille haukkuakseen puheeni. Puhe oli ollut liian pitkä. Myönnän sen! Puheen sisältö oli myös ollut loukkaava. Se oli vienyt Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta tunnelman. Soittaja ehdottikin, että puheen sijasta olisin kertonut kauniita tarinoita laulujen syntyhistoriasta.

Nyt olen pari päivää saanut kuunnella useammalta ihmiseltä siitä, miten puheeni on ollut liian pitkä. Olen myös kuullut työtovereilta, miten Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa ei oikeastaan tarvitsisi pitää puhetta ollenkaan; ihmiset ovat tulleet sinne laulamaan eivätkä kuuntelemaan puheita. Olen kuullut myös positiivista palautetta, mutta se ei ole oikein lämmittänyt. Olen ollut pettynyt itseeni, pettynyt harkintakykyyni ja pettynyt Jumalaan.

Pettymysten keskellä minua on lohduttanut Ilkka Puhakan kertomus, jonka kuulin muutama vuosi sitten. Hän kertoi Juha Kelan muistotilaisuudesta, jossa hän oli pitänyt puheen. Hän oli valmistautunut tilaisuuteen erittäin hyvin. Hän oli pitänyt tilaisuutta niin tärkeänä, että hän oli valmistautunut siihen kirjoittamalla viisi eri puhetta. Mutta itse tilaisuudessa kaikki oli mennyt pieleen. Valot olivat häikäisseet häntä niin, että hän ei ollut nähnyt paperita ollenkaan. Hän oli saanut piispojen ja muiden tärkeiden herrojen edessä kakistettua suustaan viisi lausetta, jotka eivät liittyneet mitenkään toisiinsa. Häntä hävetti ja hän oli pettynyt itseensä. Tilannetta ei ollut yhtään parantanut työtoveri, jonka hän oli tavannut seuraavana päivänä. Tämä velikulta oli kysynyt, oliko Puhakalla ollut vähän pallo hukassa. Kun Ilkka oli myöntänyt pallon olleen vähän hukassa, oli työtoveri lohduttanut häntä sillä, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Kyllä me kristityt olemme toisillemme armollisia!

Muutaman vuoden päästä Ilkka Puhakka oli saanut kirjeen, jossa kirjoittaja kertoi kyseisestä muistotilaisuudesta ja kiitti koskettavasta puheesta. Kirjoittaja oli suunnitellut itsemurhaa ja hänellä oli viisi kysymystä Jumalalle. Jumala oli vastannut hänelle jokaiseen kysymykseen Puhakan viiden lauseen kautta. Myöhemmin Ilkka tajusi, että ne viisi lausetta, jotka hän oli saanut ulos suustaan, olivat viiden puheen ydinajatukset. Jumala oli käyttänyt Ilkka Puhakan puhetta pelastaakseen yhden ihmisen hengen. Mitäs siitä, vaikka maine meni herrojen edessä.

Minun tilanteeni ei tietystikään ollut yhtä dramaattinen. En tosiaankaan usko, että puheeni olisi pelastanut kenekään henkeä. Mutta luulen kuitenkin, että sen tarkoitus oli puhutella jotain seurakuntalaista. Mitä siitä, että 202 ihmistä menettää joulutunnelmansa, jos yksi ihminen tulee Jumalan puhuttelemaksi. Herran palveluksessa oleminen on nöyrryttävää. Johannes Kastajan sanoin:"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Tästä lähtien kutsun kyseisiä tilaisuuksia nimellä "Kauheimmat joululaulut".

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Hysteerinen joululevyfriikki

Rakastan ensimmäistä adventtia ja siihen valmistautumista! En tiedä mitään ihanampaa kuin joululevyjen esiin ottamisen. Tänä vuonna olin laittanut levyt muuton yhteydessä muiden joulutavaroiden joukkooon, jotten kajoaisi niihin ennen aikojaan. Eilen haimme joulutavarat lasten kanssa, laitoimme seimiasetelman ja muutaman enkelin esille sekä aloimme soittaa joulumusiikia. Olen ollut ihan täpinässä kaksi päivää, kun yritän joka välissä laittaa ihanimpia lauluja soimaan. Ainoa haittapuoli on siinä, että joulukokoelmaamme kuuluu Ti-Ti-Nallen joululevy. Niinpä lapset haluavat kuunnella sitä aina silloin kun he ovat alakerrassa. Blääh! Nyt ymmärrän niin hyvin, miksi äitini inhosi "Nissepolkkaa".

Minä valitsin ensimmäiseksi joululevyksi Carolan "Jul i Betlehem" ja sieltä supersuosikkini "Himlen i min famn", joka tuo aina mieleen Lauran vauva-ajan Luulajassa. Taisin kuunnella sen lisäksi vielä Carolan "O, Helga natt" ennenkuin siirryin Jakarandan joululevyn "Tulkoon joulu "-versioon. Jakarandan vanha levy on seurannut minua uskollisesti opiskeluvuosistalähtien. Sen haikean kauniit kappaleet tuovat elävästi mieleeni Lestiksen pikkuruisen huoneeni, jossa oli talvella kylmä. Näiden kahden iki-ihanan j0ululevyn lisäksi minulle aiheuttaavat kylmiä väreitä Setä Tuomon kammarin Talvipuutarha -levy sekä muutamat laulut Taivas sylissäni -levyllä. Make Perttilän "Saavu maailmaan" on yksi niistä biiseistä, joita kuuntelen Vesan hermojenkin kustannuksella repeat-nappula päällä.

Rakastan joululaululevyjäni niin paljon, että voisin syödä ne heti. Onneksi maltan mieleni, koska sitten niitä olisi vaikeampi kuunnella. Prismassa törmäsin Rajaton-yhtyeen DVD-jouluvideoon, joka on vielä korkkaamatta. Kuulostaa lupaavalta! Odotan myös innolla, josko pukki toisi minulle tänä jouluna Carolan uuden joululevyn. Vai pitäisikö se ostaa jo nyt?

PS. Anteeksi epäjohdonmukaisuuteni levyjen ja laulujen merkitsemisessä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä olisi hyvä tapa merkitä niitä tällaisessa blogikirjoituksessa. Voit antaa vinkkejä!

Skandaalien päivä!

Heräsin aamulla karmeaan huutoon. Perheessämme oli tapahtunut suuri skandaali. Antton löysi aamulla Muumi-adventtikalenterinsa puoliksi syötynä. Kenelläkään ei ollut epäilystäkään siitä, kuka on tihutyön takana. Mikael-kuopus on tunnettu perheessämme sekä ahneudestaan että karkinhimostaan. Ehkä blogini lukijan muistissa on vielä tapaus, jolloin hänen suustaan kaivettiin lukematon määrä mustia karkkeja. Pikkusöpöliini oli silloin vielä varmuuden vuoksi varannut kätensä täyteen karkkeja.

Ihme kyllä Antton otti tilanteen melko rauhallisesti. Ei väkivaltaa eikä kokonaan pilalle mennyttä päivää. Vain pientä huutoa ajattelemattomalle pikkuveljelle. Lauran kanssa hän tarkisti tilanteen ja teki tarkat selvitykset siitä, mitä kenenkin suklaakalenterista puuttuu. Laura huomasi näppäränä tyttönä, että Mikael oli repinyt myös kuvia omasta partiolaisten adventtikalenterista. Meillä on nimittäin niitäkin peräti kolme kappaletta.

Iltapäivällä meille selvisi tilanteen vakavuus. Mikael oli selvästikin suunnitellut tekonsa tarkasti. Hän kertoi minulle, että ennen eilistä saunaa oli hiljaa hiipinyt Anttonin huoneeseen ja syönyt suklaakalenterista suklaata. Hänellä oli niin tehnyt mieli. Emme olisi voineet kuvitellakaan, että kolmivuotiaamme kykenee tuollaiseen rikolliseen toimintaan. Ilmiselvästi kuopuksen asema on hänelle suosiollinen: enkelikiharainen poika, joka on aina valmis pyytämään anteeksi, saa anteeksi monet asiat, joita emme olisi suoneet isommille sisaruksille.

Mikael yllätti meidät myös siinä, että hän vastusti suuresti kaikkia rangaistuksia. Ehdotin, että otamme hänen tililtään rahaa ja ostamme niillä Anttonille uuden suklaakalenterin. "Ei taa ottaa minun lahoja!" Miksu huusi tomerana, vaikka ei varmasti edes tiennyt, että hänellä on rahaa pankissa. Tuskin kajoamme Mikaelin rahoihin. Suklaakalenterithan maksavat korkeintaan muutaman euron. Mutta minusta oli hyvä opettaa lapsille sitä, miten teoilla on aina seurauksensa. Toisen kalenteriin ei saa kajota, vaikka kuinka tekisi mieli.

Tunnistan Miksussa paljon omia piirteitäni. Täytyy tunnustaa, että olen muutaman kerran käynyt lasten karkkipussilla ilman lupaa, kun avattu pussi on niin houkutteleva. Ja melkein aina Vesa on saanut minut kiinni itse teosta. Irtokarkkeja on niin vaikea kaivaa pussista ilman, että kuuluu rapinaa. Vesa on mielellään alkanut rikoskumppaniksi eivätkä lapset ole saaneet mitään selville. Kamalia vanhempia!

Illansuussa rauhallista perhe-elämäämme ravisutti toinen skandaali. Antton on alkanut aavistaa jotain joulupukin salaisuudesta. Emme ole koskaan edes yrittäneet opettaa tosissamme lapsille joulupukin aitoutta, vaan puhuneet joulupukista eräänlaisena satuolentona. Nyt Antton on alkanut miettiä sitä, miksi joulupukilla lahjat ovat aina sellaisissa jätesäkeissä. Hän epäilee vahvasti, että isä vie joulupukille valmiiksi lahjasäkit. Voi tulla hikiset päivät joulupukillemme, joka on jo tilattu. Meille on tulossa ihana sukujoulu, jota odotamme innolla.

Toivottavasti sukujoulumme ei ole skandaalinkäryinen. Lapsuudessamme oli eräs joulu, jota tuskin kukaan meistä serkuksista unohtaa. Olimme kokoontuneet ämmin ja papan luo jouluaattona koko suvun voimin. Odotimme joulupukkia. Joulupukki tuli ja toi mukanaan lahjoja. Hetken päästä paikalle tuli toinenkin joulupukki. Siinä joulupukit alkoivat sitten kiistellä, kumpi on oikea Korvatunturin joulupukki. En muista, miten väittely eteni, mutta hauskaa meillä ainakin oli.

Joulupukin ja tonttujen uskottavuus ei suvussamme ollut muutenkaan kovin korkealla. Puoli sukua kiersi nimittäin pitkin kylää joulupukin ja tonttujen hommissa partiolaisten pukkipalvelussa. Minäkin aloin tonttuilun varmaan jo kuusivuotiaana serkkuni Antin kanssa. Olimme joulupukkina toimineen setäni iloinen tonttukaksikko "Minttu ja Ville". Hauskaa oli, vaikka yhdessä talossa saimme sellaista glögiä, ettemme meinanneet selvitä hengissä. Meitäkin legendaarisempi tonttukaksikko oli sisareni Anna ja serkkuni Hanna. Heidän bravuurinumeronsa "Hei, tonttu-ukot hyppikää" ei jättänyt ketään kylmäksi. Tanner vain tömisi, kun tonttutytöt laittoivat tanssiksi. Toivottavasti tänä jouluna on yhtä hauskaa!