Free counter and web stats

maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Ystävyyden ylistys

Ystävät ovat aarteita. Erityisen hyvin mieleen jäävät ne ystävät, jotka ovat olleet lähellä niinä aikoina, jolloin tarve on ollut suurin. Olen ollut äitiyslomalla kolme kertaa ja asunut niiden aikana kolmessa eri kaupungissa. Joka kerta olen harmitellut sitä, ettei minulla ole enempää samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Riihimäellä Anttonia hoidellessani ystäväpiiriini ei kuulunut montakaan vauvaa. Se johtui siitä, että olimme Vesan kanssa nopeita lasten hankinnassa. Lukuisten lapsettomuuskirjojen lukeminen oli vakuuttanut minut siitä, että lapsia ei hankita, vaan heidät saadaan. Niinpä toivotin vauvan tervetulleeksi heti opintojeni päätyttyä. Enkä ole katunut, en oikeastaan koskaan!

Anttonin vauva-aikana muutimme Luulajaan. Minä aloin kulkea vauvan kanssa heti muutettuamme Små och stora -kerhossa. Harmi vain, että kielitaitoni oli sangen puutteellinen ruotsalaisten äitien kanssa käydyissä keskusteluissa. Muistan eräänkin keskustelun, jossa äidit vertailivat keksilaatuja ja kuvailivat niiden eroja. Jostain syystä minä olin aivan hiljaa. Yleensä minä sanoin kokoontumisissa kaksi lausetta. "Jag heter Elina Koivisto. Jag kommer ursprungligen från Pello." Ursprungligen- sanan lausuminen oli aina yhtä vaikeaa, mutta jostain syystä käytin aina samoja lauseita esittäytyessäni.

Ruotsalaisia äitejä läsnäoloni ei kiinnostanut kovinkaan paljon. Heillä oli omat piirinsä ja omat juttunsa. Onneksi Jumala johdatti elämääni Evan, äitiyslomalla olevan papin, jonka Martin-vauva oli Anttonin ikäinen. Eva oli yhtä akuutissa ystävänpuutteesa kuin minä. Niinpä hän kiinnostui minusta heti ensimmäisessa kohtaamisessa, ja jo seuraavana päivänä hän tuli kotiovellemme kysymään kärryttelyseuraa. Itse en siirtolaisena olisi ikinä pystynyt moiseen, vaikka pidänkin itseäni sangen sosiaalisena, jopa hypersosiallisena, ihmisenä!

Muistan lämmöllä monia kohtaamisia Evan kanssa. Kävelyretkiä, jolloin hän kärsivällisesti jaksoi kuunnella minua, vaikka puhuinkin ruotsia sangen puutteellisesti. Ihania kahvihetkiä, jolloin joimme Nestlen purukahvia (boikotoin itse kyseistä merkkiä) Evan keittiössä ja keskustelimme. Yleensä ainakin toinen koliikkivauvoistamme oli sylissä hytkyteltävänä, mutta se ei haitannut mitenkään menoa. Koliikkiäidit olivat tottuneet jatkuvaan liikkeseen, huutoon ja rauhattomiin kahvitteluhetkiin. Ja muistan ne lukuisat kerrrat, kun istuimme lattialla. En ole ikinä istunut niin paljon lattialla kuin sinä vuonna. Heilutimme Evan kanssa leluja, juttelimme, lauloimme ja nauroimme.

Keskustelumme olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Kaikki teemamme: usko, ruotsin kieli, vauva ja parisuhde yhdistivät meitä. Ei epäilystäkään siitä, etteikö ystävyytemme ollut kirjoitettuna Jumalan suunnitelmissa. Hän näki, että me tarvitsimme toisiamme. Evasta tuli minun tärkein opettajani, vaikka kävinkin ruotsin tunneilla kolme kertaa viikossa. Ruotsin kieltä yliopistossa opiskelleena hän osasi aina selittää minulle, miksi asiat sanotaan niin eikä näin. Suhteemme ei kuitenkaan ollut yksipuolinen. Ihme kyllä Evakin koki saavansa tapaamisistamme jotakin elämäänsä, vaikka minä en pystynytkään ilmaisemaan itseäni samalla tavalla kuin Eva. Vaikutukseni oli kuitenkin niin suuri, että Evan mies nauroi vaimon tekevän tapaamistemme jälkeen sanajärjestysvirheitä. Eikä Rune ole edes pilkunviilaaja! Seura tekee kaltaisekseen!

Lauran vauva-aikana elämäní oli melko sosiaalista, koska asuimme samassa kaupungissa. Paras ystäväni Eva oli muuttanut kauas etelään, mutta 2-vuotias Antton, ihanat suomalaiset ystävättäreni sekä suomalainen seurakuntatyö pitivät huolta siitä, että elämäni ei ollut tylsää. Raskasta se kyllä oli, kun raahauduin kahden lapsen kanssa aina joka paikkaan. Nuorena jaksaa!

Mikaelin vauva-aikana asuimme Vaasassa. Jäin äitiyslomalle suurella innolla. Ennen Mikaelin syntymää opiskelin täydellä teholla kasvatustieteen approa. Ensimmäisistä kuukausista vauvan ja kahden isosisaruksen kanssa nautin täysillä. Hehkutin sitä, miten minusta tulee ihana kotiäiti. Suunnittelin olevani kotona kolmen vuoden ajan ja katsoin vähän nenää nyrpistäen niitä lähipiirin äitejä, jotka aikoivat laittaa vauvan hoitoon vuoden iässä. Ei, olin päättänyt alkaa täydelliseksi äidiksi ja tarjota loistavaa palvelua kolmelle lapselleni.

Alkuinnostuksen jälkeen kylmä todellisuus iski päälle. Tajusin olevani aika yksin. Työyhteisö, joka oli merkinnyt minulle paljon, oli taaksejäänyttä elämää. Kaksi hyvää ystäväperhettä ja rakas lapsuudenystävä oli juuri muuttanut pois kaupungista. Tajusin, etten kuulu millään lailla suomenruotsalaiseen yhteisöön, vaikka olin elänyt pitkälti kaksi vuotta suomenruotsalaista elämää. Samalla koin, etten kuulunut myöskään suomalaiseen yhteisöön. Pyysin ihmisiä kylään siellä ja täällä. Kaikki olivat tulossa innokkaana, mutta kukaan ei tullut. Kynnys papin luokse oli ilmeisesti liian korkea tai ehkä kaikilla oli jo niin paljon muita ihmissuhteita. Koin olevani muukalainen omassa maassani.

Onneksi ystäväpiirissäni oli kaksi äitiyslomalaista: Hanna Reetta Vaasassa ja Anna-siskoni Nurmossa. Hanna Reetan kanssa terapoimme toisiamme vakuuttelemalla, miten yksi hyvä ystävä korvaa kymmenen huonoa. Hänen kanssaan pystyimme jakamaan huonosti nukutut yöt, lasten kasvatuspulmat, yhteisten ystävien kuulumiset ja yhteisen uskon. Ja me tytöt ei valitettu. Asenteemme oli yltiöpositiivinen. Tapaamistemme jälkeen olimme täynnä uskoa huomiseen, vaikka silmämme haroittivat milloin minnekin suuntaan, ja vierailun kohteena ollut koti näytti sangen erilaiselta kolmikomme leikkien jälkeen. Viiden lapsen kanssa raahauduimme vesisateessa puistoon, söimme kevätauringossa Hanna Reetan huolella vääntämiä eväitä tunnelmallisesti puun alla, taapersimme lapsilauman kanssa syysmetsään ja laskimme hurjasti pulkkamäkiä. Sen reippaampia äitejä on vaikea löytää! Harmi vain, että kohtaamiset olivat harvinaisia, kun asuimme aivan eri puolella kaupunkia.

Annan kanssa olemme molemmat ylisosiaalisia. Niinpä meitä kumpaakin ahdisti sosiaalisen elämämme suppeus. Onneksi Pellon tyttärien lähdössä ei ole mitään vikaa. Harva se viikko jompi kumpi pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja tuli kyläilemään. Vieraskoreus oli näistä tapaamisista kaukana. Anna oikein inhoaa huonoa tapaani lukea lehtiä aina, kun tulen heille kylään. Lukiessani olen nimittäin äärimmäisen tylsää seuraa. En kuuntele, vaan korkeintan mutisen vastaukseksi jotain epämääräistä. Pikkupoikiemme vauva-ajasta minulle on jäänyt mieleen, että Anna ja Marko tilasivat paljon mielenkiintoisia lehtiä. Niinpä minä nautiskelin lehdistä rennosti vierailuillamme Nurmossa, Antton ja Laura hoitivat ansiokkaasti Annan viihdyttämispuolen vauvojen nukkuessa. Vauvat kyllä yleensä nukkuivat eri aikaan, jottei äitien elämä kävisi tylsäksi. Joskus serkukset eivät tavanneet ollenkaan, vaikka olimme yhdessä koko päivän.

Minulla ei ole mitään aikomusta jäädä äitiyslomalle. Kadehdin kuitenkin niitä äitejä, jotka saavat olla äitiyslomalla nyt. En siis missään nimessä haluaisi olla itse äitiyslomalla, mutta minusta olisi ollut hienoa, jos elämäni olisi ollut äitiyslomien aikan yhtä sosiaalista kuin nyt. Olisin nauttinut varmaan aivan eri tavalla kotona olosta, jos lähellä olisi ollut enemmän ystäviä, hyviä naapureita, sukulaisia ja virtuaalimaailma.

Blogin kirjoittaminen ja Facebookissa ystävien tapaaminen olisivat sopineet täydellisesti äitiyslomalaisen elämään. Minä raukka kun vain luin iltasanomien ja -lehtien verkkosivuja sekä täyttelin kaikenmaailman kyselyjä ja kilpailuja internetissä. Vieläkin saan harva se päivä deletoida kyselylomake-tiedostoja, joita erilaiset tutkimuskeskukset lähettelevät minulle. Silloin minulla oli aikaa sellaisellekin tylsyydelle -nyt ei. Puhelimen liittymänkin vaihdoin kalliiseen Soneraan, kun olin niin otettu siitä, että joku puhutteli äitiyslomalaista kauniisti kaupassa. Voi, kun minulla olisi ollut Facebook. 253 ystävän kasvojen näkeminen olisi vakuuttanut minut heti siitä, että oikeasti en ole yksin. Onneksi minulla oli Raamattu, josta löysin saman viestin. Ehkä parempi niin...

keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008

Rakas rukous

Tämä vuosi on nimetty "Rakas rukous" -teemavuodeksi. Elinan blogissa tämä viikko on nimitetty "Rakas rukous" -teemaviikoksi. Siispä kirjoittelen taas iloksenne yhden koskettavan rukouksen lempirukouskirjastani. Toivottavsti nämä rukoukset hoitavat Sinua yhtä paljon kuin minua. Rukoukseen käytetty aika ei mene ikinä hukkaan. Jumala kuulee rukoukset!

Herra, kiitos että aina on olemassa tie
vaikeuksien läpi, pimeydestä ulos.
Meidän on niin helppo päätyä
toivottomuuden ja tarkoituksettomuuden
tunteeseen,
kun törmäämme kaikkeen siihen pahaan,
mitä on omassa olemuksessamme ja
koko maailmassamme.
Me suurentelemme ongelmia ja huolia,
tunnemme olevamme väärinymmärrettyjä ja
ulkopuolisia,
säälimme itseämme
emmekä viihdy mitenkään päin.
Meistä tulee juurettomia, me lukkiudumme
ahdistukseen ja voimattomuuteen,
koska olemme takertuneita omaan minäämme.

Me emme näe tietä, mutta sinä, Herra, näet.
Sinä olet sanonut, että jopa
viimeisten aikojen koetuksissa,
jotka voisivat olla lähes ylivoimaisia,
me saamme nostaa päämme ja katsoa sinun
voimaasi
ja kirkkauteesi, kun sinä tulet.
Meidän vapautuksemme päivä on lähellä.
Kiitos, että vapautuksen lupaus koskee
myös jokaista yksityistä ihmistä
hänen levottomuudessaan ja heikkoudessaan,
joka hetki.
Kiitos, että valtakuntasi on täydellisenä
toteutuva jokaisessa meissä, koko Kirkossasi.

Taivas ja maa katoavat, mutta sinun sanasi
eivät koskaan katoa.
Kiitos, Herra, että tämä varmuus
on meidän turvamme ja ilomme nyt
ja iankaikkisesti.

tiistaina, tammikuuta 22, 2008

Jumalan huolenpito

Jumalan huolenpito. On ihmeellistä. Minun piti löytää lohdun sanoja ihanalle ystävälle, jolla oli paha mieli. Niitä ei löytynyt tähän aikaan, myöhään yöstä. Mutta onneksi rukouskirjastani avautui sopiva rukous, joka on aivan kuin tehty ystäväni tilanteeseen.


Yhdessä sinun kanssasi, Herra,
uskallan kulkea pimeässä,
uskallan elää turvattomuudessa
ja epävarmuudessa.
Kiitos sinulle,
että olet kanssani joka hetki.
Sinä tunnet minut kokonaan.
Sinä tunnet turvattomuuteni,
epäluuloisuuteni.

Sinä tiedät, etten omin voimin
pystyisi seuraamaan tahtoasi.
Tiedät, että tarvitsen sinua.
Kiitos, että suljet minut rakkauteesi,
anteeksiantoosi, voimaasi,
joka antaa minulle rohkeutta
mennä ilomielin sinne
minne sinä haluat.
Kiitos, että saan olla edessäsi lapsena,
luottaa sinuun,
antaa kaiken sinun haltuusi,
niin että voit toimia kanssani miten tahdot.
Tapahtukoon sinun tahtosi
minun elämässäni,
Herra.

Hyvää yötä, Jeesus myötä, kiitos tästä päivästä!

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Saan olla luonasi

Ja taas yksi rukous erinomaisesta kirjasta "Hiljaisuuden rukouksia"

Taivaallinen Isä -
ei kukaan ole minua niin lähellä kuin sinä.
Sinä ikävöit ja rakastat minua,
kokonaan, varauksitta.
Sinä ymmärrät minua olemukseni syvyyksiin saakka,
jonne en itse yllä luotaamaan
ajatuksiani ja tunteitani.
Sinussa on elämäni alku,
sillä sinä olet Elämän lähde.
Sen elävässä vesivirrassa saan uudistua koko ajan:
kaikki minun lähteeniovat sinussa.

Sinussa olen vapaa ihminen,
jonka ei ole tarpeen kysyä muuta
kuin mitä sinä minusta tahdot.
Sinun edessäsi saan kysellä kutsumustani
päivästä päivään.
Kaiken epäonnistumiseni saan jättää
sinun rakkautesi varaan
ja vaeltaa eteenpäin
tietäen, että sinä tiedät,
mitä tehtäviä vielä minulle annat.
Kiitos, että saan olla luonasi -sinussa -aina.

Pyhä huolettomuus

Taas löysin ihastuttavan rukouksen lempirukouskirjastani "Hiljaisuuden rukouksia":


Herra - ohjaa minua pyhään
huolettomuuteen.
Sinulla on suunnitelma elämääni varten,
ja sinä tiedät päämääräni.
Sinä olet aloittanut minussa työsi
ja sinä olet vievä sen päätökseen.
Tiedän sen, Herra, ja silti olen yhä uudestaan
epäuskoinen ja valmis antamaan periksi,
kun en ymmärrä mikä tarkoitus on siinä
mitä kulloinkin tapahtuu.

Minua ahdistaa, kun on niin paljon pahaa joka
näyttää tekevän tyhjäksi
sinun tahtosi minussa ja koko kirkossasi.
Anna minulle rakkauden viisautta, että voisin
selvittää tulehtuneita ihmissuhteita
ja poistaa väärinkäsityksiä,
jotka luovat rauhattomuutta ja lamauttavat.

Sinä tahdot meidän kaikkien toimivan
jäseninä ruumiissasi.
Auta meitä pääsemään yhä lähemmäs sinua,
niin ettemme olisi estämässä,
vaan vahvistamassa ja rohkaisemassa toisiamme
olemaan uskollisia tahdollesi.
Anna meille sinun mieltäsi, rakkauden mieltä,
jonka avulla se on mahdollista.


Mitä ikinä tapahtuu, anna meidän pysyä lujina
kutsumuksessamme
ja vaeltaa siinä eteenpäin.
Kiitos, että saamme elää huolettomina sinussa,
vapaina palvelemiseen. Aamen.

sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008

Paljon ois aihetta...

"Paljon ois aihetta lapsella kiittää" on mielialani tänään. Vuoden ensimmäinen perhekirkko, vauvakirkko, on onnistuneesti ohi. Kaikki sujui loistavasti. Väkeä oli mukavasti liikkeellä, tunnelma oli hyvä ja kaikki työtoverit hoitivat tehtävänsä erinomaisesti. Ainoa harmituksen aihe oli siinä, ettei Laura päässyt toiveistaan huolimatta juhlaan mukaan. En uskaltanut ottaa räkäistä lasta vauvojen pariin. Hyvä niin, huomenna lapsilla on edessä kotipäivä, kun tauti on vain pahentunut.

Vauvakirkon saarnan yhteydessä luin Margaretha Melinin ihastuttavan runon, joka löytyy suomeksi Monica Vikström-Jokelan kirjasta "Kirkkovuosi lasten kanssa". Runo ei jätä minua koskaan kylmäksi! Siinä Jumalan rakkaus tulee esille kouriintuntuvasti, vai mitä?


Olen hieno,
sillä sinä olet minut luonut.
Olen arvokas,
sillä sinä rakastat minua.
Kaunis olen
silmissäsi,
jalokivi
kädessäsi.

Siksi ei ole väliä,
jos joku ei anna
minulle arvoa
tai pitää minua
typeränä.
Sydämeeni
kuiskaat totuuden:
olen kultaakin
arvokkaampi.

Olen silmäteräsi,
salainen aarteesi.
Iloitset minusta.
Tahdon kiittää sinua
niin kauan kuin elän
ja aina muistaa,
kuka minä olen.

Margaretha Melin

lauantaina, tammikuuta 19, 2008

Uskomaton ilta

Syksyllä neljä nuorehkoa naista sattuivat istahtamaan samaan pöytään Usko,toivo,rakkaus -kampanjan yhdyshenkilöiden kokouksessa. Iltapala maistui hyvältä, samoin seura. Niinpä nelikko lyöttäytyi yhteen myös kokouksessa, kun oli aika tehdä ryhmätöitä. Tehtävä oli melko haastava: keksiä toimintaa, jolla voisi tavoittaa nuoria aikuisia. Ajatuksena ei suinkaan ollut tehdä konkreettisia tai valmiita suunnitelmia. Kirkossa kun yleensä tyydytään siihen, että suunnitellaan, ideoidaan, suunnitellaan, ideoidaan ja voivotellaan sitä, ettei ole voimavaroja toteuttaa mitään ideoista. Ei ole rahaa, ei aikaa, ei taitoa eikä ainakaan voimavaroja.

Naisnelikko ei kuitenkaan tyytynyt tähän. Aivoriihi-työskentely oli niin uskomattoman mukavaa ja innostavaa, että kaikki halusivat jatkaa yhteistä ideointia. Loppujen lopuksi löytyi palaveriaika, joka sopi kiireisten naisten ohjelmaan. Reilussa tunnissa luotiin projektille sisältö ja nimi sekä sovittiin kevään ohjelma. Uskomaton ilta -kahvila oli saanut hahmonsa!

Eilinen päivä alkoi osaltani kaaoksella. Olin ajatellut käyttää aamupäivän iltahartauden puheen tekemiseen rauhassa sekä toimintakertomuksen ja tilastoiden viimeistelyyn. Yksi papeista kuitenkin soitti virastoon ja ilmoitti olevansa sairas. Murphyn lain mukaisesti hänelle oli buukattuna aivan täysi viikonloppu ja kirkkoherra oli tietysti vapaapäivällä. Niinpä aloin soitella ja järjestellä sijaisasioita. Kiitos Herran järjestelyt sujuivat melko kätevästi ja kirkkoherrakin saatiin kiinni melko nopeasti. Ehdin viimeistellä toimintakertomuksen, mutten uhrata ajatustakaan illan puheelle ennen kuin säntäsin hautajaisiin viime tingasssa. Juokseminen Helsingin kaduilla on tullut viime aikoina taas tutuksi!

Muistotilaisuuden jälkeen kiirehdin junalle, jotta ehtisin hakea lapset hoidosta. Juoksu tuli taas tutuksi, kun piti hakea auto Vesan työpaikalta. Kotiin päästyämme tajusin, että minulla on reilu tunti aikaa olla kotona ennen kuin lähden takaisin Helsinkiin. Rauhotuin, vaihdoin kuulumisia lasten kanssa, keitin kahvit ja mielessäni siunailin tulevaa iltaa. Tietokoneelta löysin vanhan puheen rukouksesta, jota olin ajatellut käyttää iltahartaudessa. Lyhensin sitä reilusti ja printtasin. Ihme kyllä printteri toimi, vaikka Vesa ei ollutkaan kotona.

Vesan saavuttua kotiin lähdin ajelemaan kohti Hesaa. Kilometrin ajettuani tajusin, että olin unohtanut Virsikaraoke-DVD:n. Tein uukkarit ja noudin sen. Pimeällä automatkalla kuuntelin täysillä gospelia ja rukoilin: "Herra, auta!". Paavalinkirkolle päästyäni ryntäsin juoksujalkaa Alepaan osatamaan kahvitustavarat. Pakastepullia, popcornia, sipsiä ja keksiä. Ei tullut ainakaan kalliiksi! Seurakuntasalin keittiössä paniikki alkoi taas iskeä. Uuni ei mennyt päälle, tiskikone ei mennyt päälle, vahtimestari ei vastannut puhelimeen, puhelimesta tavoitettu kanttori ei tiennyt uunin niksejä, uunia käyttänyt lastenohjaaja ei vastannut ja ensimmäinen popcorn-pussi paloi mikroon. "Tästä ei voi tulla kuin hyvä ilta", kerroin alkuhankaluuksista lapsuudenystävälleni Hannalle, joka tuli keittiöorjaksi. Ja heti helpotti! Oppilaistospastori Markuksen läsnäolo rauhoitti myöskin mieltäni. Tiesin, että tekniikka toimii.

"No niin, sieltä tulee ensimmäinen vieras ja se on VANHA!" huokaisi kanttori Sanna-Maarit Olgan (n.70-80.v) pyyhäeltäessä sisään. Vähitellen alkoi tulla sisälle myös muita odotettuja vieraita. Monia tuttuja ihmisiä, joita olin kutsunut Facevbookissa tai tekstiviesteillä, mutta myös monia outoja naamoja, jotka olivat löytäneet tiensä Kirkon ja kaupungin tai innokkaiden ystävien kutsujen kautta. Kaikki oli kahvilassamme valmiina kauniisti katetuna ja toivotimme vieraat vastaan niin ystävällisesti kuin mahdollista.

Tunnelma oli alusta alkaen rento ja vapautunut, aivan niin kuin olimme luvanneet mainoksissa. Sanna-Maarit emännöi reippaalla tyylillään ja laittoi kaikki 26 ihmistä istumaan pitkän pöydän ympärille. Pöytä vain piteni ja piteni ihmisten valuessa sisään. Kahvin ja teen lipityksen lomassa esittelimme itsemme ja kerroimme toiveistamme. Ideoimme yhdessä, millainen Uskomaton ilta -kahvila voisi olla jatkossa. Toiset toivoivat seurapelien pelaamista, toiset sanoivat inhoavansa juuri sitä. Toiset toivoivat luentoja ja alustuksia, toiset taas ilmoittivat olevansa kyllästyneitä siihen. Kaikki toivoivat ihmisten tapaamista, pientä purtavaa ja jonkinlaista hengellistä antia. Lupasimme Sanna-Maaritin kanssa jatkaa ideointia ja kehittelyä illan ideoiden pohjalta.

Olga oli paras. Hän halusi kommentoida jokaisen vieraan esittelyä. Tutuksi tulivat myös Pohjanmaan murre ja Turun lähellä oleva kesäpaikka. Ja hän ihmetteli kovasti, miksi hänen talostaan ei ollut mukana ketään muita eikä edes kirkkoherra ollut paikalla. Olgalta oli tainnut jäädä huomaamatta se, että ilta oli suunnattu vähän nuoremmalle väelle. Hyvä niin! Me nuoret aikuiset ja hieman vanhemmat nuorekkaat aikuiset rentouduimme Olgan seurassa. Me nauroimme välillä hysteerisesti ja välillä vähän kevyemmin, tutustuimme, ideoimme ja viihdyimme. Esittelykierroksen jälkeen hajaannuimme pelaamaan Trivialia, juttelemaan pienellä porukalla sekä laulamaan virsiä karaokevideon tahdissa.

Ilta päättyi tunnelmallisessa kappelissa, jonne Olga kutsui innokkaasti porukkaa. Lauloimme tuttuja lauluja, kuuntelimme raamatuntekstejä, puhuin yksinkertaisesti rukouksesta ja rukoilimme. Koimme aitoa kristittyjejn yhteyttä lukiessamme Herran siunauksen käsikädessä piirissä! Uskomaton ilta!

Ihmiset tulivat kiittelemään minua ja Sanna-Maaritia illasta. Me emme voineet panna kovinkaan paljon illan ansioista omaan piikkiin. Kiitimme Jumalaa ja totesimme, että Uskomaton ilta -kahvilassa oli jotain poikkeuksellista. Se oli syntynyt, ei luotu.

tiistaina, tammikuuta 15, 2008

Rakkauden maa

Sain eilen illalla äidiltäni tekstiviestin. "Kiva blogikirjoitus, mutta tappaminen oli ehkä lapsus", kirjoitti Älti. Saimme Vesan kanssa makeat naurut lukiessamme kirjoitustani. "Useamman kerran on käynyt niin, että tappaminen tai palaveri on peruuntunut", luki tekstissäni. Hyvä niin, monta ihmishenkeä on säilynyt!


Tänään puhuimme lasten kanssa tappamisesta. En oikein muista, mistä se edes tuli puheeksi. Joku lapsista alkoi muistaakseni elvistellä sillä, ettei ole tappanut ketään. En ollut kovinkaan vaikuttunut lapsen hyveellisyydestä, vaan totesin, että hyvin harvat ihmiset ovat tappaneet. Koululaisemme osasi heti kertoa pojasta, joka ampui rehtorinkin. Hän päivitteli sitä, miten joku voi tappaa koulun päähenkilön. Esikoinen luetteli myös tarkasti Jokelan koulusurman muut uhrit.


Muistan eräästä rippikoulusta keskustelun käskyjen toteuttamisesta. Nuoret olivat ylpeitä lapsemme tavoin siitä, miten he ovat selvinneet ainakin yhden käskyn toteuttamisesta. Kukaan ei myöntänyt tappaneensa ketään. Rippikoulaisten ylpeät ilmeet muuttuivat nopeasti lukiessani Jeesuksen syventelyä viidenteen käskyyn. Vuorisaarnassa Hän lateli rankkaa tekstiä:

"Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: "Älä tapa". Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen "Senkin hölmö", on ansainnut suuren neuvostin tuomion, ja se, joka sanoo "Sinä hullu", on ansainnut helvetin tulen.


Jeesuksen sanat eivät jätä kylmiksi ketään. Niiden edessä emme voi puolustautua. Maailmamme olisi paratiisi, jos eläisimme Jeesuksen sanojen mukaisesti. Jokelan koulusurmakin olisi varmasti jäänyt tekemättä, jos koulussa, kotona tai edes ystäväpiirissä olisi eletty tämän ohjeen mukaan.

Viime aikoina olen pohtinut paljon käskyjen merkitystä. Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, miten Jumala on rakkaudessaan antanut käskyt meille suojaksi Elämämme muuttuu onnettomaksi, jos me rikomme Hänen tahtoaan vastaan. Luoja tietää parhaiten, mikä on parasta meille. Hän osaa antaa käyttöohjeet tekeleilleen.

Rakkaudettomuus on aikamme pahin vitsaus. Työssäni joudun kohtaamaan liian paljon ihmisiä, jotka eivät ole saaneet kokea tarpeeksi rakkautta. Jumala tarvitsee ihmisiä, jotka ovat valmiita viemään rakkautta eteenpäin. Pieni keskusteluhetki, rukous, kortti tai pullapussi voivat tuoda lähimmäisen elämään enkelin hipaisun, Jumalan rakkauden läsnäolon. Maija Paavilainen on Enkeleitä-kirjan aforismissa tiivistänyt Jumalan sanansaattajan tehtävän: "Enkeli on ilon tuoja, toivon antaja, lohduttaja, rinnalla kulkija."

Yksi kirkkomme vaikuttavimmista enkeleistä on tällä hetkellä Anna-Mari Kaskinen. Hän on puuhakas enkeli, joka levittää teksteillään ja muilla projekteillaan iloa ja valoa ihan mielettömällä tahdilla. Jokelan koulusurman jälkeen minua on puhutellut valtavasti hänen sanoittamansa laulu "Vahvempi kuolemaa", joka on tehty lohdutukseksi tragedian uhreille. Laulu kuuluu taas sarjaan "Elinan repeat-nappula pohjassa" -laulut. Laitan tähän sanat. Laulua voi kuunnella ja sen voi tilata 10 euron hintaan nettiosoitteesta www.parempaanhuomiseen.fi. Säveltäjä on Tommi Varis.

Vahvempi kuolemaa

Kun sanoja et löydä, kun tie on toivoton.

Kun sydämessä tyhjä paikka on,

jää matka, jonka saimme kerran vaeltaa

niin moni muisto meitä lohduttaa.

Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa

sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.

Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa

yön jälkeen uusi aamu sarastaa.

Siis tartu toisen käteen. Käy matkaa jatkamaan.

Saat rohkeutta päivän kerrallaan. Näin jokainen voi liekin


yöhön sytyttää. Ei kukaan yksin murheen maahan jää.

Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa.

Sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.

Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa

yön jälkeen uusi aamu sarastaa.

Huomaatko ympärillä jo liekit tuhannet.
Nyt niiden määrää laskea voi et.
Se valo vihan voittaa, heikot yhdistää.
Se kaikki rajat kerran ylittää.
Vahvempi kuolemaa on rakkauden maa.
Sen loiste yli itkun ja kaipuun kohoaa.
Vahvempi kuolemaa on kutsu rakastaa,
yön jälkeen uusi aamu sarastaa.

maanantaina, tammikuuta 14, 2008

Viisas pääsee vähemmällä!

Muistan hyvin tunnelmani ensimmäisessä oikeassa kesätyöpaikassa. Tein haastavaa kesäteologin työtä Ylitornion seurakunnassa. Pidin päiväriparin ja pari rippileiriä, aloittelin kesätoimintaa nuorille, pidin elämäni ensimmäiset kolme saarnaa, tuurasin kanttoria, tein kotikäyntityötä ja kaikkea muuta mahdollista. Silti katsellessani palkkanauhaa mietin sitä, olenko ansainnut näin hyvää palkkaa. Minimipalkka, 4000 markkaa miinus verot, tuntui minusta aivan uskomattomalta palkalta kesäteologin työstä. Laskin tunteja, etten vain minään päivänä tekisi alle kahdeksaa tuntia ja osoittautuisi huonoksi työntekijäksi.

Tiedän, etten ole ainoa seurakunnan työntekijä, joka on miettinyt tällaisia jossain elämänsä vaiheessa. Yleensä nämä ihmiset ovat ylitunnollisia työntekijöitä. Niitä, jotka ovat valmiita joustamaan ja auliisti tarttuvat aina niihin tehtäviin, joita esimies tai joku työtoveri tarjoaa. Siitä huolimatta huono omatunto tahtoo iskeä, jos "pinnaa" töistä kesken päivän. Jossain selkärangassa on koulu- tai työmaailmasta tullut päähänpinttymä, että toimistolla pitäisi istua 8-16 riippumatta siitä, millainen työnkuva on.

Minusta on tullut melkein kunnollinen työntekijä, koska teen pääsääntöisesti suhteellisen säännöllistä työpäivää. Tänään huomasin taas liian tunnollisen työntekijän syndrooman, kun lähdin kesken työpäivän vanhan opiskelukaverin kanssa lounaalle. Tyynnyttelin omaatuntoani sillä, että perjantaina olin vapaapäivänäni Mikko Salmen hastateltavana RadioDein ohjelmassa mainostamassa seurakuntamme toimintaa. Muistuttelin itseäni myös siitä, miten voin jatkaa töiden tekemistä illalla. Sain rauhan.

Lounaastamme viihtyisässä ravintolassa oli luultavasti paljon enemmän hyötyä työlleni kuin vastaavasta istumisesta yksin työpöytäni ääressä. Keskustelimme ystäväni kanssa myös työasioista. Mietimme, miten voisimme toimia toisin, jotta seurakunta tulisi lähemmäksi ihmisten elämää. Pohdimme, miten hengellisyys voisi läpäistä paremmin työyhteisömme ja työmme. Jaoimme kokemuksia työstä ja parhaita ideoita. Innostuimme ja innostimme. Lähdimme lounaalta virkistyneinä, uudistuneina ja innokkaina tarttumaan työhön.

Saavuttuani takaisin työpöydän ääreen minusta ei tuntunut yhtään siltä, että olisin käyttänyt "työaikaani" väärin. Hoidin ystäväni ohjeen ansiosta viidessä minuutissa asian, jonka selvittäminen olisi vienyt minulta ilman hänen apuaan useamman päivän. Tai ehkä en olisi saanut sitä ikinä hoidettua yhtä hyvin. Taas kerran huomasin sen, miten työtä ei kannata tehdä yksin. Kun kulkee rukoillen ja jättää asiat Jumalan haltuun, Hän johdattaa parhaalla mahdollisella tavalla. Yleensä hän käyttää enkeleinä toisia ihmisiä!

Jumalalle kannattaa antaa rukouksessa myös oman elämän aikataulu. Olemme Vesan kanssa ihmetelleet sitä, että työaikataulumme ovat aina olleet suhteellisen inhimillisiä perheemme kannalta. Vaikka olemme tehneet paljon töitä, ovat työt ajoittuneet niin, että puolisolla on ollut vähän helpompi jakso silloin, kun toinen on tehnyt töitä täysillä. Vielä kertaakaan ei ole ollut tilannetta, jossa olisimme molemmat olleet ihan puhki. En ole löytänyt asialle mitään luonnollista selitystä, vaan uskon Jumalan ohjaavan kalenterinkäyttöämmekin.

Olen luonteeltani ahne. Siksi haalin toisinaan itselleni työtehtäviä aivan liikaa. Olen usein katsellut kauhuissani edessä olevaa työmäärää ja huokaillut, että Jumala auttaisi minua selviytymään. Monesti olen saanut huokauksiini vastauksia. Useamman kerran on käynyt niin, että joku tapaaminen tai palaveri on peruuntunut. Apu on voinut löytyä myös siitä, että jumalanpalvelukseen on ollut valmiina saarna, jonka olen pitänyt toisella paikkakunnalla. Täytyy tunnustaa, että olen kerran jopa saarnannut sivukirkossa suomeksi niin, että edessäni oli ruotsinkielinen saarna. Hyvin meni!

Omien kokemusteni kautta olen vakuuttunut siitä, että Jumala tahtoo todella pitää lapsistaan hyvää huolta. Hän tahtoo kantaa meitä arjen haasteiden keskellä, kun annamme Hänelle tilaa toimia ja rukoilemme hänen apuaan. Viisas pääsee vähemmällä!

lauantaina, tammikuuta 12, 2008

Katso silmiin!

"Äiti, katso silmiin!" on Mikaelin ja Lauran uusin suosikkilause. He haluavat, että katson heitä silmiin, koska tietävät silloin saavansa 100% huomion. Muuten äidin vastaukset voivat olla hyvin epämääräisiä, kun päässä pyörii ylensä useampi asia yhtä aikaa. Silmiin katsominen vakuuttaa lapsen siitä, että äiti on oikeasti läsnä. Äiti näkee minut. Äiti kuuntelee minua. Minä olen tärkeä. Minua rakastetaan.

Luin jostain, että ihminen rakastuu yleensä siihen, että joku näkee hänet. Me janoamme sitä, että meidät huomattaisiin. Me kaipaamme sitä, että joku iloitsisi meidän olemassaolostamme. Sama teema on Anna Eriksonin laulamassa laulussa: "Mutta muistan miten katsoit, sait mut hehkumaan. Kun katsoit minuun...sinun olla halusin." Rakkauslaulu kuvaa oikeastaan itserakkautta. Tarinan henkilö ei muista enää edes sitä ihmistä, joka häntä katsoi kauniisti. Hänelle oli tärkeää vain se tunne, että hän kelpaa ja tulee nähdyksi.

Monet lapset tekevät kaikkensa, jotta joku näkisi heidät. Nuoret tytöt ovat valmiita mihin tahansa, jotta he kokisivat olonsa rakastetuiksi. Moni parisuhdekin hajoaa siihen, ettei toista enää nähdä. Puolisosta on tullut kuin kaluste, johon ei tarvitse kiinnittää enempää huomiota. Kuitenkin meistä jokainen kaipaa sitä, että joku on kiinnostunut meistä.

Ihmisen antama rakkaus ja huomio ei ole koskaan täydellistä. Äidin ajatukset voivat harhailla silloinkin, kun hän tapittaa lastaan silmiin. Onneksi on olemassa Rakkaus, joka on täydellinen. Hänen katseensa alla me tulemme nähdyiksi. Hän kuiskaa korvaamme: "Olet tärkeä! Sinua rakastetaan!"

Olen hieno,
sillä sinä olet minut luonut.
Olen arvokas,
sillä sinä rakastat minua.
Kaunis olen silmissäsi,
jalokivi kädessäsi.

Siksi ei ole väliä,
jos joku ei anna
minulle arvoa
tai pitää minua
typeränä.
Sydämeeni
kuiskaat totuuden:
olen kultaakin
arvokkaampi.

Olen silmäteräsi,
salainen aarteesi.
Iloitset minusta.
Tahdon kiittää sinua
niin kauan kuin elän
ja aina muistaa,
kuka minä olen.

Margaretha Melin

keskiviikkona, tammikuuta 09, 2008

Menolipusta gospeliin

Muistan lapsuudestani erään traagisen päivän. Isosiskoni ja -veljeni olivat saaneet silloisesta SYP:istä tai jostain muusta pankista lahjan, iskelmäkasetin. Perheessämme ei ollut yhtään iskelmäkasettia, joten lahja oli todellinen aarre. Kuuntelimme innoissamme "Katsoin taaksepäin, vain kiskot sinne jäi, juna jyskyttää, enkä ystävää, en mää nää. Mulla kauas menolippu on...". Ilomme iskelmämusiikista jäi sangen lyhytaikaiseksi. Isämme oli ottanut kasetin ja heittänyt sen roskiin tai jonnekin muualle. Hänen mielestään kasetti ei missään nimessä ollut sopivaa kuunneltavaa ala-asteikäisille. Meille tuli tietysti paha mieli. Isän toiminta tuntui epäreilulta.

Lapset kasvattavat ihmeesti vanhempiaan, niin meidänkin perheessämme. Muutamien vuosien päästä isämme asenne oli jo aivan erilainen. Saimme kuunnella sellaista musiikkia, mitä halusimme. Kovin rajua musiikkia meistä ei kyllä kukaan ole kuunnellut. Ilmeisesti meillä ei ollut suurta tarvetta kapinoida, koska vanhempiemme musiikkimaku oli niin aataminaikainen. Perheessämme tavallinen poppi kuulosti tarpeeksi kapinahenkiseltä, koska äiti ja isä kuuntelivat pääasiassa virsiosastoa. Minun suosikkeihini kuuluivat yläasteaikana The Road, Exit ja muutama silloinen poppibändi, joiden nimiä en edes enää muista. Bryan Adamsin ja Samuli Edelmannin levyt olivat ensimmäiset CD-levyni. Niitä kuuntelin kauan ja hartaasti; 16-vuotiaan rahat olivat vielä aika vähissä.

Vesa omisti jo seurusteluaikanamme aivan tolkuttoman varaston gospelia. Hän oli pitänyt Sysmän paikallisradiossa oikein musacorneriakin. Harmi, etten kuullut yhtään lähetystä. Tyyli oli varmasti legendaarinen. Hän oli valinnut ohjelmiinsa usein raskasta englanninkielistä musaa, joiden sanoista on lähes mahdoton saada selvää, ja sitten spiikeissä todennut "Hei, kuunnelkaa sanoja, tässä on tosi hyvät sanat!" Laittaessamme hynttyyt yhteen kotiimme tuli iso kasa gospellevyjä, mutta hyvin vähän muuta musiikkia. Olemme hankkineet levyjä sillä ajatuksella, että niistä on paitsi iloa itselle myös hyötyä töissä. Televisiottomuus ja radion kuuntelemattomuus ovat aiheuttaneet myös sen, että olemme pudonneet auttamattomasti muun musiikin maailmasta. Kuntosalin musavideot ja iltapäivälehtien verkkouutiset ovat olleet ainoa siteemme gospelin ulkopuoliseen musamaailmaan. Siispä olemme pihalla kuin lumiukot!

Tein viime viikolla heräteostoksen. Ostin Anna Eriksonin ikivanhan levyn "Kun katsoit minuun" alennusmyynnistä, koska rakastan levyn nimikkokappaletta. Olen kuunnellut kyseistä laulua viikon aikana valehtelematta 200 kertaa. Se on pyörinyt tuntikausia repeat-nappula pohjassa, koska se on NIIN hyvä. Vesa on ollut taas kerran sitä mieltä, että musiikinkuunteluni on sietämätöntä. Miten voinkin aina jumiutua yhteen kappaleeseen, jota haluan kuunnella koko ajan?

Yksi syy jumittumiseeni on siinä, että levyn muut laulut ovat surkeita. Olemme Vesan kanssa päivitelleet laulujen huonoa tasoa. Samaa huonoa tasoa Vesa on valitellut Tilkkutäkki-levyistä, jotka ovat menestyneet mainiosti maallisilla markkinoilla. Melkein kaikki CD-kokoelmamme gospellevyt ovat kaikin tavoin laadukaampia. Niitä kun ei ole tehty kiireellä rahankiilto silmissä, vaan useimmiten sydänverellä rautaisten ammattilaisten kera. Voi että, kun ihmiset tietäisivät, kuinka hyvää kristillistä musiikkia on tarjolla. Exitin ja Klinikin uusimmilta levyiltä voisin kuunnella melkein kaikkia kappaleita repeat-nappula päällä 200 kertaa. Onneksi radioissa soi nyt sentään Samulin virsilevy. Toivottavasti se avaa uusia teitä loistavalle suomalaiselle hengelliselle musiikille!

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Selityksen mestari

Lapsuuteni ja nuoruuteni joululomat olivat lautapelien aikaa. Muutaman sadan metrin päässä asuvat serkkumme saivat jaka joulu lahjaksi jonkin ihanan lautapelin, jota me serkukset kokoonnuimme pelaamaan heidän olohuoneeseensa. Päivärytmit olivat yleensä kaamoksen keskellä sekaisin ja niinpä pelasimme monesti pitkälle iltayöhön. Ihmettelimme siskoni kanssa sitä, miten serkkumme saivatkin joka joulu lahjaksi jonkin kivan pelin. Meidän perheemme lautapelivarasto oli puolestaan melkoisen suppea ja surkea. Vanhempamme taisivat jo siihen aikaan käyttää joululahjoina ruskeita kirjekuoreja. Äidin ja isän lahja lämmitti taas mukavasti alennusmyynneissä shoppaillessa. Kaikissa asioissa on puolensa...

Meidän perheessämme on alkanut lautapelien aika. Laurasta ja Anttonista on tullut aivan yli-innokkaita pelaajia. Kaiken lisäksi joulupukki ja hänen kummi-apulaisensa toimittivat meille tänä jouluna kolme lautapeliä, kaikki hyvin mieluisia. Monena iltana on melkein itku tullut isojen lasten silmään, kun emme ole ehtineet pelata yhdessä peliä. Onneksi peli-iltojakin on riittänyt mukavasti ja kaikki pelit on jo ehditty kokeilla.

Junior-Aliaksen pelaaminen on hyvin mielenkiintoista, jos Mikael on pelissä mukana. Kerran teimme niin, että Mikael sai nähdä kuvan ja sanoa sanan. Se toimi oikein mainiosti. Tavallinen pelaaminen kuopuksen kanssa on hyvin hauskaa, koska hänen sananselityksensä ovat vailla vertoja. Tässä laitan teille kokeeksi muutaman kolmevuotiaamme sananselityksen. Keksittekö puuttuvan sanan? Jos joku saa kolme oikein, voin tarjota hänelle pullakahvit Järvenpään pappilassa. Onnea peliin!

1. Se on sellainen valkoinen.
2. Se on sellainen punainen ja siinä on mustaa.
3. Se on sellainen, joka laitetetaan hiuksiin.












Oikeat vastaukset:
1. Ompelukone
2. Niittaaja
3. Verhot

maanantaina, tammikuuta 07, 2008

Popsi, popsi, popsikkaat

Perheessämme on menossa uusi villitys. Lapsemme saivat marraskuussa lahjaksi ensimmäisen Popsikkaat-videon, ja siitä lähtien Popsikkaat ovat olleet mukana perheemme elämässä. Lapset laulavat heidän laulujaan ja toistelevat vuorosanoja. Minäkin olen jo oppinut muutaman laulunsäkeen: "Porkkanaa, sellerii...". "Oi pupu, oi pupu..."

Raamatunkertomukset ovat alkaneet taas elää aivan uudella tavalla lastemme elämässä. Muutama vuosi sitten hankitut piirretyt raamatunkertomukset tuntuvat jo Miksunkin mielestä tylsiltä, iltalukemiseksikin lapset yleensä valitsevat muita kirjoja kuin raamatunkertomuksia. Siksi tuntuu todella hyvältä, että Popsikkaat kiehtovat ja innostavat heitä. Jos Pietarin ja Andreaksen sijasta lapset innostuvat seikkailevista tomaateista ja kurkuista, ei se varmaankaan haittaa mitään. Tärkeintä, että Raamatun sanoma ja kristilliset arvot tulevat heille jossain muodossa. Kannattaa tutustua!

perjantaina, tammikuuta 04, 2008

Elämysmatkailua

Perheemme yhteiset lomat ovat olleet viimeisen vuoden aikana kortilla. Itse asiassa viimeinen yhteinen lomamme oli tasan vuosi sitten, kun ajoimme uudeksivuodeksi Pelloon, kaamoksen keskelle. Lapset ovat lomailleet senkin jälkeen ahkerasti Pellossa, milloin kenenkin kanssa, mutta koko perheellä emme ole liikuskelleet muutamaa Sysmän päiväretkeä lukuunottamatta. Seuraava yhteinen loma on tiedossa vasta kesällä, koska minulla ei ole käytössä yhtään ainoaa lomapäivää.

Onneksi elämysmatkailua voi harrastaa myös vapaapäivinä. Tänään lähdimme koko perheellä Helsinkiin, ensimmäistä kertaa Etelä-Suomeen muuton jälkeen. Jätimme auton asemalle ja hyppäsimme G-junaan. Lapset olivat aivan innoissaan, varsinkin Antton. Esikoisemme on rakastanut junia kaksivuotiaasta asti. Hän on oikein junafriikki. Niinpä hän nauttii suunnattomasti siitä, että kouluun pyöräillessä näkee monta junaa. Ja Antton tunnistaa junat jo kaukaa. Nytkin hän koko matkan ajan kinusi ikkunapaikkaa, jotta voisi paremmin seurata junaliikennettä. Hän esitteli meille myös teorioita siitä, miksi junat pysähtyvät tietyllä raiteella. Juna-aikataulutkin hän osaa jo ulkoa; poika luetteli meille, mitkä junat pystähtyvät milläkin Espoon asemalla. Kiinnostaa pikkukiviäkin...

Lauralle matkan kohokohta oli tietysti shoppailu. KOhteenamme oli Stockmann, jonne Antton oli saanut lahjakortin kummitädiltään. Laura esitti coolia Stockmannin liukuportaissa; ne eivät ole mitään verrattuna metron portaisiin. Kummitäti oli nimittäin kesäisellä elämysmatkallaan tarjonnut tytöllemme Korkeasaaren ja Stockmannin lisäksi käynnin myös metrossa. Vau! Shoppailu-reissu oli Lauralle muutenkin hienoinen pettymys, koska isoveli sai lahjakortilla ostamansa pelin lisäksi vielä uudet talvikengät ja toppapuvun. Onneksi äiti suostui ostamaan Tatu ja Patu Suomessa -kirjan sekä lupasi, että Prismasta hankitaan Muumi-shampoo-hoitoaine -pakkaus. Lauralle kävi nimittäin tänä jouluna todella huonosti: hän unohti lähettää joulupukille toivelistansa eikä tietystikään saanut yhtään listalla olevista lahjoista, vaikka muuten saikin mieleisiä lahjoja. Ensi jouluna Laura aikoo olla tarkempi ja lähettää listan hyvissä ajoin.

Miksun päiväkin oli täynnä elämyksiä. Ensinnäkin hän pääsi rattaisiin, pitkän tauon jälkeen. Täällä periferiassa kuljetaan yleensä vain autolla. Rattailla oli komeaa kulkea pitkin Helsingin katuja. Linnanmäkeen verrattava huippukokemus oli tarjolla Stockmannilla. Hissit olivat niin tupatentäynnä, että päätimme tuskastuttavan odottelun jälkeen kulkea liukuportaissa. Kuopuksemme kiljahteli aivan innoissaan , kun hän sai mennä rattailla vauhdikkaasti liukuportaissa.

Päivän toinen kohokohta oli pienimmälle tietysti syöminen. Jo aamulla hänen katseensa kirkastui, kun mainitsin maagisen sanan "Hesburger". Miksu viritti itseänsä oikeaan tunnelmaan laulamalla Hesburgerin laulua "Hesburger, let´s go in, on safka se maistuvin..". Miksu olisi mennyt Hesburgerille mieluusti jo suoraan juna-asemalta. Kadullakin hän lauloi yhdessä Lauran kanssa laulua, jonka vanhemmat ovat luokitelleet pahemman tason aivopesuksi. "On juttu niin Hesburgeriin aina luottaa voit kuin ystäviin..." kuulostaa aika pahalta, vaikka omistajat ovatkin oikein kunnon kristittyjä. Miksun harmiksi ajauduimme Hesburgerin sijasta McDonaldsiin, koska hampurilaisravintoloiden paikat olivat muuttuneet sitten äidin ja isän kultaisten opiskeluaikojen. Niihin aikoihin olimme tosin niin köyhiä ja saitoja, ettemme harrastaneet moisia ylellisyyksiä. Hampurilaisateria upposi amerikkalaisessa variantissakin Mikaeliin oikein mainiosti. Vanhemmat taas olivat tyytyväisiä siihen, että Luulajan aikojen pikaravintolainnostus on muuttunut terveellisempään ja ekologisempaan kotiruokaan. Pikaruokaa vain lasten elämysmatkoilla, voisi olla perheemme periaate.

Elämysmatkailu voi olla mukavaa ja edullista. Tulomatkalla ystävällinen konduktööri antoi meille sellaiset perheliputkin, että halvaksi tuli. Miksi lähteä merta edemmäksi kalaan, kun lähellä on niin mielenkiintoisia ja jännittäviä paikkoja. Ainola voisi olla seuraava matkakohteemme! Sinnekin pääsee rattailla...