Free counter and web stats

sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2008

ABC ja muita lomaelämyksiä

Kesälomani on nyt puolivälissä. Ensimmäinen osa on ollut kerrassaan loistava. Lomanviettoni on ollut kaikin puolin rentoa. Olen tavannut rakkaita ihmisiä, ja ollut tiiviisti perheen kanssa. Tätä aamua lukuunottamatta olen nukkunut joka aamu pitkään, mitä arvostan suuresti. Tänäänkin Vesa herätti minut vasta sitten, kun oli keittänyt perheelle aamupuuron ja tehnyt eväät veneretkeä varten. Elän luksuselämää :) !

Pellon lomalla kävimme perheen kesken myös Ylläksellä yhden yön vaelluksella, joka oli mieliinpainuva kokemus. Matkanjohtaja ei ottanut aina huomioon sitä, ettei hänen joukkueensa ollut ihan armeijatasoa. Oli melkoinen elämys olla koko perheellä kuusen alla sadetta pitämässä ja kuunnella salamointia jonkun matkan päässä. Lasten käsien kylmetessä aloin jo kädet ristissä miettiä, miten selviämme tunturista pois, jos ukkosilma ei menekään nopeasti ohi. Onneksi ilam parani iltaa kohti ja saimme viettää maastossa aivan kuivan yön. Toinen epätoivon hetki tuli minulle, kun lähdímme nousemaan telttapaikastamme kohti Ylläs-tunturia. Mikael heittäytyi melko pian jyrkän nousun alettua väsyneenä maahan ja ilmoitti, ettei hän enää jaksa. Siinä vaiheessa ei paljon naurattanut, koska matkaa oli jäljellä melkein kuusi kilometriä, ja siitä suuri osa nousua. Onneksi kuopuksemme vaihtaa äitinsä tavoin mieltään tuon tuosta. Niinpä hän hetken päästä taas kipusi tunturia ylös hymy suussa!

Vesan kanssa nauroimme sitä, että lasten kanssa ollessa valituksen määrä on ilmeisesti vakio. Lapsemme olivat vaelluksella ihan uskomattoman reippaita, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin vaativat. He eivät valittaneet yhtään enempää kuin kesäkuisella Suomenlinnan reissulla, jossa ei ollut yhtään sääskeä, ei sadetta ja matkakin oli murto-osa vaelluksesta. Niinpä lupasin vaelluksesta alias "Isän Isohupista" jokaiselle lapselle palkinnoksi 5 euroa. Rahojen käytön miettiminen onkin ollut todella tarkkaa puuhaa, melkeinpä yksi lomamatkamme kohokohdista.

Yksi perheemme lomareissun pääteemoista on ollut rakkaiden ihmisten lisäksi ABC-huoltoasemat. Mikael aloitti reissun toteamalla ensimmäisellä huoltoasemalla "Tämä se on vasta elämää". Sen jälkeen elämää on riittänyt huoltoasemilla ja niiden väluillä ABC-oppaiden parissa. Lapsemme sopisivat täydellisesti johonkin ABC-huoltoasemien mainoskampanjaan. He käyttivät valtaosan automatkoista tutkimalla ABC-oppaita ja vertailemalla eri huoltoasemia. He kertovat Sinulle mieluusti, kuinka monta terassipaikkaa on Riihimäen ABC:llä tai millaisia palveluja löytyy Rauman ABC:ltä. Automatkoilla olen myös oppinut, että Joensuussa on kolme ABC:tä, vaikka emme ole ikinä liikkuneet sielläpäinkään. Minä puolestani totesin Pirkkalan ABC:n lastenhoitohuoneessa, että olo on kuin kotona vessassa. Niin monta kertaa olemme siihen vessaan tunkeneet koko perheen voimin. Huomasin itsessäni myös yllättäviä keski-ikäistymisen piirteitä, kun valitsin kaksi kertaa päivän lounaan hampurilaisaterian asemesta. Alamäki on alkanut!´

Vesa on tänä kesänä kuvannut ahkerasti lapsiamme ja myös minua. Vesan kanssa vitsailemme usein eräällä dokumentilla olevan isän kuvauksen mukaan sitä, miten tuhat kuvaa todistavat, että lapsillamme on ollut onnellinen lapsuus. Niinpä minäkin hymyilen aurinkoisesti jokaisessa vaelluskuvassa, vaikka välillä annoinkin matkanjohtajalle kitkerää kommenttia sateen ja sääskien piirittämänä. Mutta jo nyt olen onnellinen siitä, että teimme tuollaisen perheen yhteisen jutun. Sitä elämysmatkaa voimme muistella vielä kiikkustuolissakin: "Kun se Miksukin 3-vuotiaana kiipesi melkein Ylläksen huipulle..."

perjantaina, heinäkuuta 18, 2008

Päivän sana

Rukous ja ylistys

Tiedän, että vain hartaassa rukouksessa ja sitä seuraavassa rauhallisessa luottamuksessa ihminen saa voiman ja rauhan. Sen vuoksi olen velvoittanut opetuslapseni rukoilemaan lakkaamatta, anomaan herkeämättä.
Älä koskaan väsy rukoukseen. Kun ihminen kerran huomaa, miten ihmeellisesti hänen rukoukseensa vastattiin, hän katuu syvästi, niin syvästi, että on rukoillut niin vähän.
Rukous muuttaa kaiken. Rukous luo uutta. Rukous on vastustamaton. Rukoile siis, kirjaimellisesti lakkaamatta.
Rukoile, kunnes melkein lopetat rukouksen sen vuoksi, että luottamus on kasvanut lujaksi kuin kallio, mutta jatka kuitenkin rukousta, sillä onhan nyt rukouksesta tullut tapa, jota et voi torjua.
Rukoile aina, kunnes rukous sulaa ylistykseen. Se on ainoa äänilaji, johon rukous saa päättyä. Rakkaus ja riemu olkoon asenteesi ihmistä kohtaan, rukous ja ylistys olkoon asenteesi Jumalan edessä.

A.Russell: Jumala puhuu, toukokuu 16

torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Ahdistunut Pappi

Ensimmäinen oikea kesätyöpaikkani mansikkapellon jälkeen oli Ylitornion seurakunnassa vuonna 1995. Sain kesäteologin pestin kolmeksi kuukaudeksi opiskeltuani teologiaa vaivaisen vuoden. Olin nuori, kokematon, mutta innokas työntekijä. Sinä kesänä sain olla mukana opettajana kolmessa täysin erilaisessa rippikoulussa: ankeassa päiväkoulussa, tavallisella leirillä sekä mukavalla vaelluksella, jossa yhteishenki oli loistava. Ylitorniolla pidin ensimmäiset saarnani ja ihastuin seurakuntatyön monipuolisuuteen.

Kesä oli kaikesta hyvästä ja opettavaisesta huolimatta minulle vähän raskas kokemus. Kaipasin kovasti silloista poikaystävääni, nykyistä miestäni, josta jouduin olemaan erossa kokonaiset kolme kuukautta. Se tuntui ikuisuudelta, koska olimme seurustelleetkin vasta puoli vuotta. Lisäksi Ylitorniolla tapahtui sinä kesänä paha autokolari, jossa kuoli kolme nuorta. En tuntenut nuorista ketään henkilökohtaisesti, mutta olin mukana suruprosessissa järjestämällä kirkkoon muistotilaisuutta yhdessä muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa. Vaikka olin mukana vain suunnittelussa sekä lauluryhmässä, tuntui prosessi sekä paikkakunnalla vallinnut ilmapiiri ahdistavalta nuoresta tytöstä. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan läheltä, miltä tuntuu kuolema, joka ei ole millään tavalla luonnollinen.

Loman kunniaksi olen lukenut Hanne Orstavikin romaania "Pappi", joka kertoo nuoren naispapin alkutaipaleesta pohjoisessa saamelaiskylässä. Kirjassa kulkevat rinnakkain kertomukset Liv-papin kohtaamisista seurakuntalaisten kanssa, hänen oman elämänsä eräät vaikeat vaiheet sekä alueen historiassa tapahtuneet vääryydet. Kirjan kertomusten ydinkysymyksenä on se, miten ihmiset voisivat ja uskaltaisivat kohdata itsensä ja toisensa aidosti.

Kirja on melko moderni ja erikoinen sekä rakenteensa että sisällönsä puolesta; takakannessa kirjailijaa kuvataankin kunnianhimoiseksi ja analyyttiseksi ihmiseksi, joka ei sorru kompromisseihin. Kirjan teknistä lukemista vaikeutti se, ettei sitä ole jaettu lukuihin, eikä vuorosanoja ole merkitty normaaliin tapaan. Välillä oli myöskin vaikea seurata sitä, mihin kokonaisuuteen joku ajatus kuului. Onneksi teksti oli kuitenkin kokonaisuudessaan niin kiehtova, että se imaisi minut mukaansa.

Kirjan tarina ei sinänsä ole kovinkaan erikoinen eikä sykähdyttävä. Kirjan mielenkiintoisuus nousee enemmänkin kirjailijan filosofisista pohdinnoista liittyen kohtamisiin sekä sanoihin.
Kirjan päähenkilö on hyvin syvällinen nuori nainen, jolla on aito halu kohdata ihmisiä ja auttaa näitä. Kuitenkin hän joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään siihen, ettei hän osaa oikealla tavalla luoda yhteyttä seurakuntalaisiin eikä läheisiin ihmisiin. Kohtaamisen ongelma kulmoinoituukin siihen, ettei hän osaa kohdata itseään.

"Kuka minä olin? Minne tahansa meninkin, jotain tuhoutui, vääristyi. Miten minä olin kuvitellut, että matkustamalla maailman toiseen laitaan pääsisin oman itseni toiseen päähän? Siihen osaan minussa, joka oli hyvä ja lämmin ja rakastettava?" (Sivu 90)

Nuori pappi pohtii kirjassa sanojen ongelmaa. Hän kokee menettäneensä todellisen yhteyden kieleen. Sanat ovat menettäneet tietyllä tavalla merkityksensä, mutta hänellä ei ole myöskään taitoa luoda muulla tavalla yhteyttä.

"Mutta minä en ollut hiljattain saanut kieltä, minä olin kadottanut sen, olin kadottanut kaiken, siltä tuntui, enkä tiennyt mitä vastaan raivoaisin, kohdetta ei enää ollut niin kuin heillä oli ollut, he olivat voineet taistella ylivaltaa vastaan, sekä maallista että henkistä.
Ei, se mitä vastaan minun piti taistella oli minussa itsessäni, sisimpäni pimeydessä, solmu, reuna, olin kuilussa ja kadottanut soihtuni, siltä minusta tuntui, sisälläni oli niin pimeää." (sivu 92)
"Ennen Kristianen tapausta olin pystynyt käyttämään sanoja kuin hakkuina, kaivamaan niillä kuin jääkirveillä.
Nyt en saanut niistä otetta. Oliko jotain muuttunut sisällä, luoksepääsemättömäksi? Eikö sitä enää ollut? Eikö ollut enää taistelua taisteltavana? Olinko siinä tapauksessa voittanut, vai hävinnyt?
En tiennyt.
En pystynyt ajattelmaan sillä tavalla. ajattelemaan sanoilla, se ei onnistunut. Ihan kuin tätä ei voisi lähestyä sillä tavalla.
Mutta mitä tämä oikein oli?
En tiennyt. Mutta pelkäsin etten ollut siinä rehellinen, ettei se olisi totta." (s.232)

Kirjaa lukiessani mietin sitä, kuinka suuri voimavara minulla on siinä, että voin tukeutua Kaikkivaltiaaseen Jumalaan työssäni. Papin työ olisi äärimmisen raskasta, jos joutuisin kantamaan jokaista surevaa ja elämän murjomaa omilla olkapäilläni. Vuosien kuluessa olen yhä enemmän oppinut jättämään seurakuntalaisia ja heidän ongelmiaan Jumalan käsiin. Minä en voi heitä auttaa muuten kuin kuuntelemalla ja jakamalla heidän kanssaan elämää pienen kappaleen verran. Sen sijaan saan ohjata heitä Jumalan luokse, joka tuntee heidät aivan kokonaan. Jumalalta saan anoa myös viisautta ja taitoa kohtaamisiin. Rukous on kirjan päähenkilönkin apukeino, vaikka Jumala on kirjan sivuilla melko pienessä roolissa.

---Nousin ja kävelin portaat ylös. Olohuoneessa kävin itkäkseni lattialle, vihreät saappaat jalassa ja vaellustakki päällä. Ikkunan ääreen kirjoituspöydän eteen, vatsalleni, käsivarret suorana sivuilla.
Ehkä vartalo osaa rukoilla, ajattelin. Rukoile puolestani, vartalo, sanoin itsekseni. Rukoile että jotain avautuu, että pääsen sisään."

Jumalan avun lisäksi pidän tärkeänä sitä, että minulla on ollut lähellä monia ihmisiä joiden kanssa olen voinut keskustella syvällisiä ja kasvaa ihmisenä. Kirjan päähenkilö tuntuu olevan täysin yksin ajatustensa kanssa. Hän on tuon tuosta umpikujassa itsensä kanssa, koska hänellä ei ole todellista yhteyttä ihmisiin. Hän on yksinäinen susi, joka ei uskalla antaa itsestään kenellekään.

Olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka on ollut viemässä eteenpäin kasvuani ihmisenä ja pappina. Eräs seurakuntalainen laittoi minulle tekstiviestin, jossa sanottiin:"Kaikki, mitä sinä teet, on tehty sinulle aikaisemmin." Viestin sanoma on mielestäni siinä, että pystyn antamaan toisille vain sen verran kuin olen itse saanut. Toivottavasti pystyn antamaan eteenpäin runsaasti sitä hyvää, mitä vanhempani, Vesa, ystäväni ja työtoverini ovat minulle antaneet vuosien varrella. Rakkaus, ilo ja myötätunto ovat niitä harvoja asioita, jotka lisääntyvät, kun niitä tuhlataan.

tiistaina, heinäkuuta 15, 2008

Loman tarpeessa

Olen ollut lapsesta asti ylitunnollinen. Kouluaikoina sairastuin aina muun perheen iloksi loman alkaessa. Työelämässäkin olen ollut aika huono olemaan poissa töistä. Viime viikolla olin aika huonossa kunnossa. Kummallinen flunssa aiheutti kipuja, mutta töissä oli pakko olla muiden pappien lomien vuoksi särkylääkkeiden voimalla. Kummalliset kipukohtaukset tekivät olon välillä aivan sietämättömäksi. Kroppa janosi lepoa, mutta työpäivät olivat luvattoman pitkiä. Niinpä tauti ei ottanut talttuakseen.

Taudin pitkittyessä aloin tehdä Vesan ja ystävien kanssa taudista erilaisia diagnooseja. Kolmoishermosärky, viisaudenhampaiden tulehtuminen ja korvatulehdus olivat diagnoosivaihtoehtomme. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja kuvittelin jo, miten koko hammaskalustoni menee surkeaan kuntoon tulehduksen edetessä. Ajatus korvatulehduksesta tuntui mukavammalta ja suunnistin päivystykseen näyttämään korviani. Mukava nuori lääkäri totesi korvani aivan siisteiksi. Niinpä olin varma, että syy löytyy viisaudenhampaista. Eilen menin näyttämään hammaskalustoani hammaslääkärille. Hampaissani ei ollut ihme kyllä mitään vikaa. Ainoa ongelma on kuulema siinä, että puren hampaitani liikaa. Hoito-ohjeeksi sain purkkakiellon sekä kehotuksen välttää hampaiden puremista. Henkilääkärini Anna antoi minulle stressi-diagnoosin ja hoito-ohjeeksi lepoa. Ja kumma kyllä jo eilen, ensimmäisenä lomapäivänä, oireet alkoivat vähentyä. Tänään en ole ottanut vielä yhtään särkylääkettä.

Ihmisen ruumis on harvinaisen viisas, koska se on Jumalan hyvä luomistyö. Tällaiselle energiselle touhottajalle tekee hyvää, että välillä ruumis sanoo "Ei!", jos mieli ei siihen kykene. Nyt en suunnittele mitään suuria lomasuorituksia, vaan nautin lomailusta. Teen juuri sitä, mikä sattuu huvittamaan. Eilen luin Ulla-Christina Sjömanin kirjan, joka sisälsi hänen loistavia raamattuaiheisia puheitaan. Ne virkistivät ihmeellisesti sieluani. Illan kruunasi ihana lukuhetki lämpimällä terassilla auringonpaisteessa. Tänään olen pimputellut pianoa ja lauleskellut Anna-Mari Kaskisen ja Petri Laaksosen "Lauluja särkyneille." Sieltä löysin runon, joka sopii mainiosti väsyneelle lomalaiselle. Kiitos rakas Jumala lomasta!

KIITOS LOMASTA

Näit, miten väsynyt olin. Terveyteni horjui.
Kiire oli ajanut minut nurkkaan, josta en enää
nähnyt ulospääsytietä.

Kiitos loman ihanasta väljyydestä. Kiitos, että kellonikin
meni rikki kuin merkiksi siitä, ettei minun tarvitse elää
sen mukaan.
Kiitos ihanasta unesta, jonka syliin saan heittäytyä
vailla pelkoa sen väkivaltaisesta loppumisesta
herätyskellon pärinään.


Kiitos, että olet kattanut ympärilleni kesän
ehtymättömän juhlapöydän: peipposen livertelyn päivällä
ja satakielen kujertelun yöllä, tuoksuvat liljat ja hehkuvat
päivänkakkarat, tuulen lempeän hyväilyn,
auringon suloisen lämmön.

Kiitos uudesta elämästä, joka virtaa minunkin suoniini.


Anna-Mari Kaskinen

perjantaina, heinäkuuta 11, 2008

Ihan lällyä?

Olen viettänyt kaksi ihanaa vapaapäivää perheen ja ystävien hyvässä seurassa. Mikä voikaan olla parempi yhdistelmä kuin kesä, vapaapäivä, läheiset ihmiset ja hyvä syötävä. Olen nauttinut täysin siemauksin vapaasta enkä ole välittänyt siitä, että lasten huoneet ovat kuin pommituksen jäljiltä. Muun talon sain siivottua tehokkaasti aamutuimaan; vieraiden tulo saa ihmeellisesti vauhtia vanhan siivojankin niveliin.

Torstai-iltana saimme olla koko perheellä mukana ystäviemme luona pihaseuroissa. Vesan kanssa viihdyimme hyvin lasten laulattajina ja leikittäjinä aikuisten nauttiessa vähän rauhallisemmasta ohjelmasta. Meillä meno oli sopivan menevää ja spontaania. Aina kun osallistujien joukosta kuului arvio "Ihan lällyä!" piti ottaa vähän rankempaa musaa tai nopeampia liikkeitä. Ehdoton hitti oli Simojoen taattu menobiisi "Milloinkaan en käänny mä pois". Lasten leikittäminen oli myöskin hyvin jännittävää puuhaa ikähaitarin ollessa vajaasta kahdesta vuodesta lähemmäs kahtatoista vuotta. Ihmeen hyvin viestit kulkivat "Rikkinäisessä puhelimessa", jota minun lapsuudessani taidettiin kutsua juoruksi.

Huomenna Vesa jatkaa samaa linjaa jalaulattaa lastemme kanssa lapsia ja lapsenmieleisiä Järvenpään torilla klo 10.00 Make Perttilän vastatessa säestyspuolesta. Minä suuntaan puolestani töihin Helsinkiin vielä täksi viikonlopuksi. Ja sitten alkaa loma ja pitkä, kuuma kesä!

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Serkkupoikien lääkärileikit

Kuulin tänään lääkärileikeistä, joita 3-vuotiaat serkukset olivat asiantuntevasti leikkineet hienon lääkärilaukun innoittamana. Tutkimuksiin kuului mm. vedenpaisumuksen mittaaminen. Nooan Arkki oli hyvin hallussa näillä lääkäreillä!

Pinkki pyörä pummittu!

Eilen töistä tullessani koin ikävän yllätyksen: suloinen, pinkki kaunottareni oli varastettu keskellä kirkasta päivää. Olin vähän ihmeissäni ja tutkailin pyörätelineitä useampaankin kertaan. Olin luottanut siihen, että lukittu pyörä on hyvässä tallessa päiväsaikaan, kun se on talvella sentään säilynyt aseman pyörätelineessä useamman yönkin peräjälkeen. Mutta ei, joku oli kokenut tarvitsevansa minun pyörääni enemmän kuin minä. Minun ei auttanut muuta kuin kävellä kiltisti kotiin ja samalla tutkailla läheisiä ojia, josko pyörä olisi vaikka kipattu sinne.

Ihme kyllä en ollut vihainen tapahtuneesta; ehkä minulla ei ollut kovinkaan syvää suhdetta pinkkiin Helkamaani. Lapsuudessa oman pyörän menetys olisi ollut varmaan paljon suurempi isku. Olen kyllä rukoillut, että pyörävaras tulisi synnintuntoon ja palauttaisi pyörän asemalle. Realistinen mieheni kyllä arveli pyörän jo menneen myyntiin. Ehdotin myös hänelle, että asiasta voisi laittaa ilmoituksen lehteen. Menin vähän sanoissa sekaisin ja luonnostelin vetävän ilmoituksen:"Kirkkoherran rouvan vaimo varastettiin..." Kaikki perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että ilmoitus varmasti ylittäisi uutiskynnyksen.

Lomaileva mieheni on tehnyt ystävällisesti puörän katoamisesta rikosilmoituksen ja etsinyt minulle jo uutta pyörää. Tällä kertaa en lankea mihinkään kaunottareen, vaan tavoitteena on hankkia ruma käyttöpyörä, joka palvelee minua huristellessani kodin ja aseman väliä. Aina välillä mietin myös sitä, pitäisikö minun hankkia Helsingin päähän toinen asemapyörä, vieläkin rumempi. Ehkä silloin ei tarvitsisi laukkoa joka päivä asemalle henki hieverissä ja hiki päässä. Kiire taitaa kyllä johtua enemmän elämänasenteestani kuin kulkuneuvosta. Pieni jännitys piristää mukavasti päivää!

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Home sweet home

Olen saapunut tänään onnellisesti rippileiriltä kotiin. Helleaalto yllätti juuri sopivasti vapaan viikonlopun kynnyksellä. Vastaanotto oli muutenkin ihanan lämmin. Erään papinrouvan kanssa olemme todenneet joskus osuvasti, että rippileiri vuodessa pitää avioliiton kunnossa. Niinpä! Lapsetkin olivat tyytyväisiä äidin kotiinpaluusta, ja kotikin huokaisi tyytyväisenä kodinhengettären palatessa reissuiltaan.

Rippileirillä oleminen oli melkein kuin lomaa minulle. Pieni ryhmä, uskomattoman hyvät ruoat, säännöllinen hartauselämä, suhteellisen pitkät yöunet ja upeat maisemat olivat lepoa sekä sielulle, ruumiille että hengelle. Iloitsin erityisesti siitä, että rippikoululaiset miettivät tosissaan uskonasioita. Tuntui uskomattoman hienolta, että useammat leiriläiset alkoivat spontaanisti kertoa toisten kuullen, miten heidän uskonsa on vahvistunut leirin aikana. KIITOS HERRALLE!

Hienosta leiristä huolimatta olen todella kiitollinen siitä, että tämä oli vuoden ainoa rippikoulu minulle. Yksi leiri erossa perheestä riittää vallan mainiosti tässä elämäntilanteessa. Vapaan viikonlopun jälkeen on vielä viikko töitä ennen kuin pääsen kesälomalle. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen päätökseeni pitää palkatonta vapaata tänä kesänä. Kohta voimme laulaa koko perheellä Mikko Salmen sanoin:"Töihin jätin PC:n, nyt mä maalaan puuceen...". Täytyypä laittaa laulu soimaan kesän ensimmäisen oikean hellepäivän kunniaksi!