Free counter and web stats

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

Äiti, rukoile!

Kuopus juoksi hurjaa vauhtia portaat alas. Hiukset olivat iltasuihkun jäljiltä märät ja kiharaiset. Päivävaatteet olivat jo vaihtuneet Bamse-pyjamaan. Ja muutkin iltatoimet oli jo tehty yläkerrassa isän kanssa. "Äiti, äiti, rukoile niitä namusetiä ", hän sanoi nopeasti vaativalla äänellä. Laitoin käden hänen päänsä päälle ja rukoilin yksinkertaisen rukouksen: "Varjele Kuopusta pahoilta unilta ja namusediltä". "Kiitos!" Kuopus huikkasi ja juoksi taas salamannopeasti yläkertaan.

Iltarukoukseemme on jo varmasti vuoden ajan sisältynyt Kuopuksen kanssa lisäys siitä, että Jumala varjelisi hänet pahoilta unilta. Muutama viikko sitten kaveri oli pelotellut häntä namusedistä. Keskustelimme taas kaikkien lasten kanssa siitä, miten kenenkään vieraan mukaan ei saa lähteä eikä saa ottaa vieraalta ihmiseltä mitään karkkia tai muuta syötävää. Yritin rauhoitella Kuopusta siitä, miten harvinaisia namusedät ovat. Järkevät ohjeet ja rauhoittelut eivät kuitenkaan purreet viisivuotiaaseen kovinkaan hyvin. Onneksi jokailtaisesta rukouksesta on tullut rituaali, joka tehoaa pahimpiinkin pelkoihin.

Minäkin pelkäsin lapsena namusetiä. Muistan erään bussimatkan mummolaan isosiskon ja tämän kaverin kanssa. Bussissa tai oikeammin linkkarissa oli eräs alkoholisoitunut mies. Hänellä oli kädessään pussi, jossa oli epämääräisen näköisiä, tupakantumppeja muistuttavia karkkeja. Ilmeisesti mies tarjosi niitä meille lapsillekin, mutta emme suostuneet ottamaan. Olin aivan varma siitä, että olin tavannut oikean namusedän.

Luin tällä viikolla lehtijutun siitä, miten namusedät ovat harvinaisempia nykyään kuin 20 vuotta sitten. Artikkelissa puhuttiin siitä, miten nykyajan lapsia varoitellaan kuitenkin vaaroista paljon enemmän kuin ennen. Syynä pidettiin mediaa, joka käsittelee erittäin näkyvästi kaikkia rikoksia.

On toki tärkeää varoittaa lapsia ja varjella heitä liialliselta sinisilmäisyydeltä. Kuitenkin ainakin yhtä tärkeää on opettaa heitä luottamaan siihen, että heistä pidetään huolta. Äiti ja isä ja muut turvalliset aikuiset tekevät parhaansa suojellakseen ja varjellakseen heitä kaikelta pahalta. Loppujen lopuksi lapset on jätettävä rukouksen ja enkeleiden varaan!
"Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi, nyt ja aina."
Psalmi 121


sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Juhlaviikonloppu!

Tästä viikonlopusta tuli minulle oikein superjuhlava. Perjantaina juhlittiin valtakunnallisesti lapsenpäivää ja Lasten oikeuksien 20-vuotisjuhlapäivää. Niinpä olimme järjestäneet Paavalin seurakuntaan oikein kaksi lastenjuhlaa samalle päivälle. Aamulla päiväkerholaiset ja päiväkotilapset viettivät kirkkohetkeä, ja illalla varhaisnuoret oli kutsuttu perheineen iltajuhlaan.

Varhaisnuorten iltajuhla oli oikein onnistunut, vaikka vielä hetki ennen h-hetkeä näytti, että kamala marraskuinen sää oli karkottanut kaikki osallistujat. Loppujen lopuksi väkeä olikin ihan mukavasti, ja Gospel Junior -jumista voitiin viettää hyvillä mielin. Jumiksessa laulettiin, katsottiin nukketeatteria Lapsen oikeuksista, rukoiltiin erilaisten rukousalttareiden luona ja polvistuttiin alttarille saamaan siunaus. Erityisesti iloitsin jumiksessa siitä, että bändin ja lauluryhmän musiikki toimi mukavasti kirkossamme, joka on tunnettu erittäin hankalasta akustiikasta. Se tuntui suurelta rukousvastaukselta!

Iltajuhla jatkui jumiksen jälkeen mielettömällä herkuttelulla ja kivoilla toimintapisteillä. Pöytä oli katettu parhailla lastenkutsujen herkuilla: sipsillä, karkilla, poppareilla ja limsalla. Tällä kertaa tarjoilussa ei pihistetty ollenkaan, vaan vanhempien kauhuksi yllytin lapsia syömään herkkuja sydämen kyllyydestä. Limsatarjoilu veti vertoja paremmillekin pidoille, kun lapset saivat valita suosikkinsa monesta eri vaihtoehdosta. Osa lapsista ei millään malttanut tulla herkkupöytien ääreen, koska työkaverieni loihtimat toimintapisteet olivat niin kiinnostavia ja hienosti toteutettuja. Kyllä lapsenpäivänä kelpasi olla lapsi!

Tänään vietimme syksyn viimeistä tenavakirkkoa, johon oli kutsuttu erityisesti viisivuotiaita. Hehkutin ennen tilaisuutta työkaverilleni sitä, miten perheitä tulee varmaan tosi paljon, koska yleensä he ovat tulleet sankoin joukoin hakemaan omaa lasten Raamattua. Toisin kuitenkin kävi! Olimme aivan ihmeissämme, kun tenavakirkkoon tuli vain reilut puolet normaalista määrästä. Epäilimme syyksi ensin sikainfluenssan pelkoa, mutta myöhemmin kuulimme osallistujilta, että joulunavaus ja muutama muu tapahtuma taisivat houkutella perheet keskustaan. Tuomiosunnuntai täytyy tästä lähtien heittää lapsi- ja perhetyön osalta mappiin Ö; silloin ei kannata järjestää yhtään mitään!

Väestökadosta huolimatta tenavakirkko oli oikein onnistunut. Tunnelma oli mukavan rento ja kotoinen sekä kirkossa että kahvi- ja mehuhetkessä. Aamulla väänsin tämän viikon kolmannen nukketeatterikäsikirjoituksen kirkkoa varten; se alkoi tuntua jo ihan työltä! Kaikki muu sujuikin sitten kuin tanssi. Työkavereideni kanssa kilpaa kiittelimme sitä, miten kiva tenavakirkkoa on valmistella, kun se sujuu positiivisessa mielessä rutiinilla. On ilo järjestää kirkkohetkiä, joissa viihtyvät sekä lapset että aikuiset.


torstaina, marraskuuta 19, 2009

Autokuumeessa

"Tietäisipä Vauva, minkälaiset rattaat se laittaa pyörimään!" totesi Mies eräänä päivänä. Neljännen lapsen odottaminen on suuri askel nykyperheiden elämässä. Kolme lasta mahtuu vielä suhteellisen kivuttomasti tavalliseen autoon, ainakin tilavaan perhemalliin. Sen sijaan neljännen lapsen tulo merkitsee jonkinlaisen tila-auton hankkimista.

Toista se oli ennen. Minä ja mies olemme molemmat nelilapsisesta perheestä, mutta ei meillä ikinä ole ollut mitään tila-autoja, paitsi jos Saab 96 lasketaan tila-autoksi. Pikkuveljeni synnyttyä teimme rennon autoloman Saab 96:lla. Äiti istui takapenkillä keskellä, minä ja isosisko istuimme hänen vieressään ja pikkuveli makasi sylissämme olleessa vaununkopassa. Pikkuriikkiseen peräkonttiin oli ahdettu vaunujen ratasosa ja kuusihenkisen perheen matkatavarat. Lapsuuteeni kuuluu kyllä paljon hurjempiakin automatkoja. Välillä nukuin äidin jalkatilassa, välillä hattuhyllyllä ja taisinpa joskus saada makoisat unet myös takapenkin jalkatilassa. Unenlahjoissani ei ole kyllä koskaan ollut valittamista!

Autoprojektimme on edistynyt jo jonkin verran. Pari viikkoa sitten myimme vanhan rakkaan automme. Passat vietiin niin nopeasti käsistämme, että jouduimme selviämään viisi päivää kokonaan ilman autoa ennen kuin vanhempieni kakkosauto puksutteli junalla avuksemme. Tietysti autottomat päivät olivat talven tähän asti lumisimmat ja kylmimmät. Hyvin selvisimme siitä huolimatta! Ja nyt osaamme arvostaa sitäkin enemmän laina-autoamme ja elämän helppoutta, kun lapsia voi kuskata päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin.

Uuden auton hankkiminen on ollut tunteita herättävää puuhaa, varsinkin Neidille. Hän on aivan yllättäen innostunut autoista, hankkinut reilun kuukauden aikana valtavasti uutta tietoa erilaisista automerkeistä sekä sanonut painavia mielipiteitään. Mies on kahlannut netissä illan jos toisenkin autotarjontaa Suomessa ja ulkomailla. Välillä Esikoinenkin on ollut apuna etsimässä sopivaa ajokkia.

Autokuume ei ole tarttunut minuun ollenkaan. Sen sijaan olen mieli hyvin antanut vastuun auton hankkimisesta täysin Miehelle ja hänen apulaisilleen. Olen päättänyt olla tyytyväinen siihen ratkaisuun, johon he päätyvät. Ainoa toiveeni on ollut se, ettei tuleva auto olisi liian kallis. Neiti kun olisi valmis lainaamaan vaikka omia rahojaan, jotta saisi meille ylellisen ja hienon auton :).




maanantaina, marraskuuta 16, 2009

Kömpelö odottaja

Olen aina ollut ihan superkömpelö. Syytän kömpelyydestäni muun muassa sitä, ettei minusta tullut ikinä oikein kunnollista viulistia. Kömpelyyteni on viime aikoina taas päässyt oikein kunnolla kukoistamaan. Syytän siitä raskautta, koska en ole keksinyt mitään parempaakaan selitystä. Viikonlopun synttärikutsuilla teoriani sai kuitenkin täystyrmäyksen lääketieteen ja hoitotieteen asiantuntijoilta. Heidän mukaansa raskaus ei aiheuta kömpelyyttä; ruoan tippuminen raskausaikana rinnuksille johtuu heidän mukaansa vain ja ainoastaan siitä, että maha estää sen tippumisen pöydälle tai lattialle.

Oikeasti olen vähän ihmeissäni siitä, miten yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen olen alkanut särkeä astioita oikein urakalla. Muutettuamme tähän kotiin rikoin ensimmäisten viikkojen aikana useampia astioita. Se johtui siirtymisestä muovilattiasta todella kovaan laattalattiaan. Edellisessä asunnossa porsliiniastiat säilyivät lähes aina vahingoittumattomina, vaikka ne putosivat lattialle. Tässä keittiössä pienikin putoaminen aiheuttaa aina astian särkymisen. Viimeisten viikkojen aikana olen särkenyt ainakin viisi astiaa, enemmän ja vähemmän arvokkaita. Mies on ollut ihmeen kärsivällinen, mutta lapset ovat jo alkaneet kysellä, pitäisikö meidän ostaa uusia astioita.

Kömpelyyteni on harvinaisen ärsyttävä ominaisuus. Kaikista ärsyttävintä on se, etten ole vieläkään oppinut hallitsemaan sitä. Jos olisin järkevä, toimisin kaikissa tilanteissa rauhallisesti enkä yrittäisi kerralla ottaa esimerkiksi liian monta tavaraa käteen. Mutta ei! Hamstraan edelleen sekä kotona että töissä kädet täyteen kaikenlaista sälää sillä seurauksella, että tavarat lentelevät pitkin ja poikin. Kännykkäni ovat pudonneet kivilattiaan, asfalttiin tai kivetyksille valehtelematta 150 kertaa. Ihme kyllä ne molemmat vielä toimivat, vaikka toinen välillä jo lopetti yhteistyösopimuksen. Paransin sen rukouksella ja pikkuveljen hyvillä vinkeillä!

Kömpelyydessäni on yksi hyvä asia. Se on tehnht minut hyvin armolliseksi kanssaihmisiäni kohtaan. Lasten mehu- ja maitomukien kaatumiset eivät tunnu missään, koska tänäänkin taas kaadoin kahvit sanomalehden ja kalenterin viereen. Hyvää tuuria sinänsä! Niin, ja tässä kodissa lapset ovat saaneet siirtyä muovimukeihin jo aikoja sitten. Nyt he ehdottelevat, että koko astiasto vaihdettaisiin muoviseksi. Vielä en ole lämmennyt idealle, vaan toivon hartaasti, että kömpelö kauteni menisi äkkiä ohi! Isäni mottoa lainaten:"Kömpelyys ei ole ilo kenellekään!"

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Mainio isänpäivälahja

Tänä sykysnä olen ollut vähän huono vaimo Miehen lahjojen suhteen. Juhlapäivien aluspäivät ovat olleet jotenkin niin kiireisiä, etten ole oikein ehtinyt panostaa mukavien lahjojen etsimiseen. Isänpäivän aattona kävin kiireesti lasten kanssa ostamassa kakkutarpeet ja muutamat pakolliset pehmeät paketit. Myöhemmin samana päivänä huomasin, että minulla oli viisi minuuttia ylimääräistä aikaa lasten kuljetusten välillä. Niinpä poikkesin äkkiä paikallisessa kristillisessä kirjakaupassa. Huomasin taas kerran, miten tehokkaasti osaankaan käyttää aikani: viiden minuutin päästä poistuin kaupasta mukanani kolme kirjaa ja yksi CD-levy. Kaiken lisäksi ehdin vaihtaa vielä kuulumiset tutun myyjän kanssa!

Yksi kirjoista päätyi Miehen isänpäivälahjaksi. Rehellisyyden nimessä voin tunnustaa, että ostaessani John Ortbergin kirjaa "Jumala on lähempänä kuin luuletkaan" ajattelin itseäni melkein yhtä paljon kuin seuraavan päivän sankaria. John Ortberg on ollut yksi suosikkikirjailijoistanin jo useamman vuoden ajan. Niinpä minä päädyinkin lukemaan ensimmäisenä Miehen lahjan.

Kirjan perusajatuksen voi tiivistää siihen, miten Jumala tahtoo olla lähellä ihmistä. Hän katsoo jokaista ihmislastaan rakastavan vanhemman tavoin ja janoaa yhteyttä ihmiseen. Raamatun keskeisin lupaus on Ortbergin mielestä "Minä olen sinun kanssasi". Se on se sama lupaus, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen mennessään taivaaseen. Ortbergin mukaan tämä lupaus on keskeinen, koska se liittyy elämään sekä täällä maan päällä että kerran iankaikkisuudessa. Anteeksiantamusta synneistä me tarvitsemme vain maanpäällisen elämän aikana, mutta Jumalan läsnäolo voi olla todellista elämässämme jo nyt, mutta taivaassa se on täydellistä.

"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen." Ilm. 21:3-4

Ortbergin kirja kertoo kokonaisuudessaan siitä, miten Jumalan läsnäolo voi tulla todelliseksi tavallisen ihmisen elämässä. Kristityn ei tarvitse mennä luostariin eikä edes välttämättä hiljaisuuden retriittiin kohdatakseen Jumalan syvemmin. Kirjan mukaan hengellinen kasvu on yksinkertaisesti sitä, että kasvatamme edellytyksiämme kokea Jumalan läsnäoloa. Ortberg lainaa kirjassa paljon eri aikojen kristittyjen ajatuksia siitä, mitä Jumalan läsnäolossa eläminen tarkoittaa. Veli Laurentiuksen lähellä elävät ihmiset huomasivat, että tämä löysi Jumalan kaikkialta, yhtä paljon ollesaan kenkiä korjaamassa kuin rukoillessaan yhdessä veljestön kanssa. Ystävien kirjeistä ja keskusteluista kokoamassa kirjassa "Jumalan läsnäolon harjoitus" Veli Laurentius toteaa näin:

"Kaikkein pyhintä ja tärkeintä hengellisessä elämässämme on harjaannus tietoisuuteen Jumalan läsnäolosta. Se merkitsee, että jatkuvasti iloitsemme jumalallisesta yhteydestä häneen ja että puhumme nöyrästi ja rakkaudellisesti hänen kanssaan kaikenlaisissa vaiheissamme, rajoittamatta keskusteluamme millään tavoin." Veli Laurentius

Minua puhutteli kirjassa erityisesti ajatus siitä, miten juuri tämä hetki on elämän suurin hetki. Tämä hetki on Jumalan korvaamaton lahja minulle ja sinulle. Jumala ei ole ollut kanssamme vain joskus kauan sitten, kun olemme kokeneet suuria tunteita tai kun on tapahtunut suuria asioita. Saan uskoa siihen, että Jumala on kanssani juuri tässä hetkessä. Sen vuoksi voin tehdä elämäni kaikki asiat yhdessä Jumalan kanssa.

Ortbergin mukaan jokainen aamu on hyvä aloittaa pienellä yhteisellä hetkellä Jumalan kanssa. Silloin voi tunnustaa riippuvuutensa Jumalasta, kertoa Hänelle kaikki huolet ja murheet vaikkapa kalenterin ääressä sekä kutsua uudelleen Hänet kulkemaan päivä kanssasi. Minua puhutteli erityisesti ajatus siitä, miten aamupesunkin voi tehdä Jumalan läsnäolon hetkeksi. Peseytyessä voi pyytää, että Jumala samalla puhdistaa mielen ja sydämen kaikesta liasta ja kuunnella, nouseeko mieleen joitakin asioita, joista Jumala haluaa muistuttaa. Sen jälkeen voi vakuuttaa itselleen, miten kaikki synnit on jo annettu anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja sydän on jo puhdistettu Jeesuksen verellä.

Samalla periaatteella voi suhtautua päivän kaikkiin tehtäviin. Syödessä voi iloita ja kiittää Jumalaa aterian antamasta nautinnosta. Työpäivän alussa voi pyytää Jumalaa työtoveriksi päivän tehtäviin. Keskellä työpäivää voi pitää pienen tauon, vetää muutaman kerran syvään henkeä ja muistuttaa itseään siitä, miten Jumala on lähellä Pyhän Henkensä kautta. Työpäivän lopussa voi kiittää ja iloita siitä, mitä on saanut aikaiseksi sekä pyytää Jumalaa avuksi myös seuraavaan työpäivään.

John Ortberg antoi minulle uudenlaista perspektiiviä myös siihen, miten voisin suhtautua niihin keskeytyksiin, joita päivän aikana voi tulla. Keskeytyksetkin voi ottaa Jumalan kädestä ja pyytää niihin hänen siunaustaan. Jeesus ei koskaan hermostunut ihmisistä, jotka tulivat muuttamaan hänen hyviä suunnitelmiaan ongelmillaan. Monet tärkeimmistä evankeliumien ihmekertomuksista ja unohtumattomista kohtaamisista olisivat olleet meidän aikamme ihmisen silmissä ärsyttäviä keskeytyksiä. Jeesus näki niissäkin Jumalan läsnäolon.

"Valitse tavallinen päivä, jolloin todella kokeilet tätä "Jumalan kanssa oelmista". Älä yritä tehdä jotain uutta ja sankarillista. Tee yksinkertaisesti sitä, mitä tavllisestikin teet. Tee vain se Jumalan kanssa. Sillä jos voit viettää yhden arkisen päivän Jeesuksen kanssa, voit viettää joka päivän hänen kanssaan. Yhden päivän kerrallaan." (s.78)




sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Kakun kostutusta, lautasliinoja ja Kuplaton

Tänä vuonna päätin olla kaukaa viisas ja otin isänpäivän vapaapäiväksi. Lapset ovat niin mukavassa iässä, että heidän kanssaan on kiva touhuilla yhdessä juhlapäivinä. Niinpä me "sovmorgonin" jälkeen käytimme aamupäivän yhteiseen hyörimiseen ja pyörimiseen keittiössä. Juhlakalukin avusti meitä perunoiden kuorimisessa, mutta muuten hän työpäivänsä vuoksi hoiti työjuttuja ja hioi lasten riemuksi iltapäivän vauvakirkon saarnaa: tarinaa väsyneestä isästä ja tämän perheestä.

Päivänsankarin toiveesta täytimme kakun vasta aamulla, jottei kermavaahto ehdi mennä huonoksi. Oli upeaa huomata, miten lapset osaavat jo tehdä monia asioita. Neiti kostutti kakun kärsivällisesti kerros kerrokselta. Esikoinen opetteli säilykepurkin avaamisen, muusasi täytteet, leikkasi koristeet ja suunnitteli kakun ulkoasun. Kuopus levitti täytteitä ja kermavaahtoa kakun päälle. Minun tehtäväkseni jäi lähinnä kermavaahdon vatkaaminen. Se on sellainen homma, johon meidän lapsilla ei ainakaan tunnu olevan kärsivällisyyttä. Jokainen vatkaa kermavaahtoa pikkuhetken ja sitten ihmettelee, eikö se vielä olekaan valmis. Se on vähän outoa, koska sähkövatkaimella vatkaaminen ei todellakaan ole raskasta. Ilmeisesti vain aivan liian tylsää!

Kakun lisäksi me katoimme juhlapöydän yhdessä. Arkiset mukit ja lautaset saivat väistyä juhlavien lasien ja lautasten tieltä. Lapset innostuivat myös taittelemaan hienosti lautasliinoja keittokirjan ohjeiden mukaisesti. Jokaiselle ruokailijalle tuli vähän erilainen malli ja lisäksi sivupöydälle kerääntyi vino pino harjoittelukappaleita. Se ei ollut ihme, koska osalla ruokailijoista oli melkoisen vaativia toivomuksia; kuopus halusi nimittäin lautasliinastaan maapallon muotoisen. Neiti mietti päänsä puhki erilaisia malleja, väänsi ja käänsi liinoja kunnes minä ehdotin, että hän laittaa lautasliinan sisälle pallon. Kuopus oli tyytyväinen pyöreään lautasliinaansa. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun hän syömisen jälkeen tajusi pyöreyden salaisuuden. Petos! Onneksi siitäkin kiukunpuuskasta selvittiin.

Kohta me lähdemme jatkamaan isänpäivän viettoa Järvenpään kirkkoon, jossa on vauvakirkko. Kuopus protestoi isona poikana vähän jumiksen nimeä, mutta innostui asiasta kuultuaan, että Neidin lauluesityksen lisäksi ohjelmassa on Isän nukke-esitys. Mies on harjoitellut saarnaansa niin monta kertaa, että lapsetkin osaavat jo vuorosanat ulkoa. Ja nauravat siitä huolimatta yhtä paljon kuin ensimmäisellä harjoituskerralla. Onnistunut kertomus!

Vauvakirkkoon oli pyydetty esitystä Neidin iltapäiväkerhosta. Niinpä Neiti oli parin ystävättärensä kanssa harjoitellut sinne useamman laulun ja niihin vielä keksinyt sopivat liikkeet. Mies ja Neiti ovat miettineet lauluryhmälle sopivaa nimeä. Vauvakirkon hengen mukaisesti he ovat päätyneet nimeen Kuplaton (Cuplaton). Odotan innolla Kuplattoman ensiesitystä!

keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

Kotikadullakin tiedetään...

En ole katsonut koskaan Kotikatua, vaikka se onkin Anopin lempiohjelma. Kotikadussa tiedetään kuitenkin ilmeisen hyvin minun elämästäni. Kuulin nimittäin, että Paavalin seurakunnan kirkkoherra oli muutama viikko sitten soittanut Kotikadun omalle kirkkoherralle. Asiana oli ollut se, että Paavalin seurakuntaan tarvitaan äitiyslomansijaista.

Mikä ajoitus! Ohjelma tuli ulos juuri samalla viikolla, jolloin minä kerroin kaikille seurakuntamme työntekijöille olevani raskaana. Kirkkoherrahan oli jo tietysti kuullut asiasta aikaisemmin ja ehtinyt aloittaa sijaisen metsästämisen :).

Kotikatu-ohjelman lisäksi kotikatumme tai oikeastaan -kujamme kuuli raskausuutisesta melko nopeasti. Kerroimme lapsillemme iloisen uutisen siinä vaiheessa, kun raskaus alkoi olla jo melko näkyvää. Sanottuamme vauvasta meni noin 15 sekuntia ennen kuin Kuopus oli ulko-ovella. Hän avasi oven ja huusi täysillä kavereilleen ja koko kujalle: "A ja J, meille tulee vauva!" Se oli aitoa iloa!

Vauvan odottaminen tuntuu kutkuttavan jännittävältä, koska edellisestä raskausajasta on jo aikaa melkein viisi vuotta. Ajatus siitä, että sisälläni kasvaa uusi elämä, tuntuu melkein käsittämättömältä lahjalta. Pääsin ultraäänitutkimukseen tällä kertaa aikaisemmin kuin edellisissä raskauksissani. Oli hienoa nähdä pienen ihmisen villi liikkuminen sisälläni siinä vaiheessa, kun hän oli niin pieni, että ulkopuolisista raskauteni huomasivat vain kaikkein tarkkanäköisimmät.

Raskaus on tuntunut ja näkynyt myös Elinan blogissa. Tekstien tuottamisen tahti on hidastunut melkoisesti, koska yökukkumiset tietokoneen äärellä ovat vaihtuneet iltauniin lasten kanssa. Alkuraskauden väsymys on yllättänyt minut rajuudellaan kaikissa raskauksissani. Elokuisen pikkuflunssan aikaan Mies jo mietti, onko tämä se sama energinen nainen, jonka kanssa hän on naimisissa, kuukahtaessani työpäivän jälkeen nojatuoliin aivan rättiväsyneenä. Onneksi syksyyn on mahtunut myös virkeämpiä päiviä! Toisaalta on ollut hyvä huomata se, miten paljon vähemmälläkin touhuamisella tulee ihan hyvin toimeen, ainakin vähän aikaa.

PS. Niin, ja vauvan odotetaan saapuvan maailmaan huhtikuussa.

PSS. Tämä oli 500. blogikirjoitukseni ja sen vuoksi julkaisin uutisen nyt!