Elinan blogi

Virtuaalimaailman pauloissa

2012-02-07T12:05:00.002+02:00

Uusimmassa pappismatrikkelissa harrastusteni joukossa on ensimmäisenä mainittu Elinan blogi ja virtuaalimaailma. Perheenjäseneni ovat kanssani täysin samaa mieltä siitä, että sosiaalisissa medioissa seikkailu on harrastuksistani kaikkein tärkein tai ainakin aikaa vievin. Olen ollut kohta kaksi vuotta kotiäitinä. Elämäni olisi ollut täysin erilaista ilman Facebookia ja blogeja. Neljän seinän sisällä oleminen ei ole ahdistanut missään vaiheessa toisin kuin kolmella edellisellä kerralla, koska tarvittaessa olen voinut paeta hetkeksi lasten riitojen ja tekemättömien kotitöiden keskeltä aikuisten maailmaan.

Sukelsin virtuaalimaailmaan vähän vahingossa ja vastentahtoisestikin. Mieheni oli haaveillut jo pidemmän aikaa omista kotisivuista. Kirkkoherranvaalit saivat hänet tarttumaan tuumasta toimeen: hän teki perheelleemme kotisivut, joiden yhteyteen tuli myös blogi. Vähän ajan kuluttua huomasimme, että melkein kaikki blogitekstit olivat minun kirjoittamiani alkunihkeydestäni huolimatta. Niinpä mieheni loi minulle oman blogin, jolle nimesi vähän tylsästi ”Elinan blogiksi”.

Aluksi blogin pitäminen oli minulle lähinnä omaa terapia. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, lukiko kukaan tekstejäni. Jossain vaiheessa mieheni asensi blogiini laskurin.. Oli hienoa huomata, että kirjoituksillani olikin lukijoita. Myöhemmin iloitsin siitä, että tekstejäni alettiin myös kommentoida.

Muutamista uskollisista lukijoistani on tullut minulle hyviä tuttuja; olen saanut bloggaamisen kautta jopa ystäviä, joita olen tavannut kasvotustenkin. Eräälle ulkomailla asuvalle lukijalleni lähetin äitini kirjoittaman hartauskirjan hänen ollessaan vaikeassa elämäntilanteessa. Lisäksi olen harrastanut lähimmäisenrakkautta lähettelemällä nuotteja sinne ja tänne, kun jonkin laulun sanoja googlanneet ihmiset ovat päätyneet Elinan blogiin ja ottaneet yhteyttä .

Luen itse säännöllisesti pääasiassa suomenruotsalaisia blogeja, koska olen halunnut pitää yllä kielitaitoani. Miettiessäni tätä tekstiä huomasin, että suosikkiblogistini ovat kaikki papinlapsia tai -puolisoita. Hauska sattuma! Tai ehkä se kertoo enemmänkin siitä, miten samantapaisesta taustasta tulevien ajatusmaailmaa on helppo ymmärtää.

Virtuaalimaailma otti minut tiukkaan otteeseensa siinä vaiheessa, kun liityin Facebookiin. Olimme muuttaneet mieheni uuden työn perässä Järvenpäähän, jossa meillä ei vielä ollut ystäviä. Niinpä innostuin valtavasti naamakirjasta, jonka kautta pystyin seuraamaan helpolla tavalla monien eri paikkakunnilla ja eri maissakin asuvien ystävien elämää. Koin, että virtuaalinen kaveriverkosto oli kuin tehty uteliaalle ja seuralliselle luonteelleni!

Facebookista tuli minulle pian myös työväline. Siirtyessäni töihin Vaasasta Helsinkiin tajusin, miten paljon vaikeampaa tiedottaminen on pääkaupungissa johtuen valtavasta tapahtumien määrästä ja suurista ihmismassoista. Sen vuoksi aloin harrastaa täsmätiedotusta virtuaaliselle ystäväpiirilleni, johon kuuluu nykyään reilut 1100 kaveria.Yllätyin siitä, miten myönteisesti monet Facebook-kaverini suhtautuivat lukuisiin kutsuihini. Innokkaimpia tulijoita eivät suinkaan olleet ne ihmiset, joihin olin tutustunut hengellisissä kuvioissa, vaan seurakuntani tilaisuuksiin saapui paljon kotipaikkakunnaltani tuttuja ihmisiä. Välillä nuorten aikuisten tilaisuuksissamme oli ainakin 30% kotoisin Pellosta! Facebookin ja sähköpostin avulla saimme työtoverini kanssa kutsuttua helposti ja kätevästi aina uusiin tilaisuuksiin myös niitä ihmisiä, jotka olivat ainakin kerran uskaltautuneet paikalle.

Facebook on minulle pappina myös tärkeä sielunhoidollinen kohtauspaikka. Kirjoittaminen reaaliaikaisesti kotikoneella eli chattailu papin kanssa tuntuu olevan monille kirkon toiminnasta vieraantuneille luonnollisempi tapa puhua henkilökohtaisista ja vaikeista asioista kuin keskustelu kasvotusten seurakunnan tiloissa. Facebookiin liittymisen jälkeen olen käynyt selkeästi enemmän sielunhoitokeskusteluja kotikoneella kuin työpaikallani.

Olen halunnut olla naamakirjassa oma itseni. Kerron päivityksissäni pilke silmäkulmassa vauhdikkaasta kotielämästämme, harrastuksistani ja kaikesta siitä, mitä elämääni kuuluu. Vaihtelen usein profiilikuvaani, mistä voi huomata sen, että olen aavistuksen pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen pappi ja papinrouva, joka rakastaa poseraamista.

Kaiken kepeän vastapainona olen halunnut tuoda virtuaalimaailmassa esiin myös syvällisempää puolta itsestäni sekä kertoa eri tavoin Jumalan rakkaudesta. Usein sivullani on näkyvissä päivän teksti Jumala puhuu –hartauskirjasta. Aika usein yllätyn siitä, ketkä kavereistani ovat kokeneet hengellisen tekstin lukemisen niin hyvänä, että ovat sen kunniaksi painaneet tykkään-nappulaa.

Hartauskirjoitusten lisäksi kristillisyyteni tulee usein esille omissa päivityksissäni, lähettämissäni syntymäpäivätoivotuksissa sekä välillä myös kommenteissa, joita kirjoittelen melko ahkerasti ystävieni päivityksiin. Koen, että kavereiden päivityksistä tykkääminenkin on usein lähimmäisen rakastamista. Se viestii parhaimmillaan: sinä olet minulle tärkeä tai sinun kuulumisesi kiinnostavat minua.

Viime keväänä osallistuin spontaanisti Kansan Raamattuseuran Uskon-päivän FB-kampanjaan, jossa tarjouduttiin rukoilemaan niiden ihmisten puolesta, jotka painavat tykkään-nappulaa. Päivitykseni sai valtavan suosion: 172 ihmistä toivoi, että rukoilen heidän puolestaan. Niinpä minä otin papin tehtäväni tosissani ja rukoilin muutaman päivän ajan näiden ihmisten puolesta. Silloin kiitin Jumalaa sydämestäni siitä, miten hän toimii kaikkien erilaisten välineiden kautta. Facebook ja blogimaailma ovat valtavia mahdollisuuksia osoittaa lähimmäisenrakkautta lähellä ja kaukana oleville ihmisille!

Kirjoitus Pappilan Postia -lehdessä 1/2012

Elinan vaaliohjelma

2012-01-09T22:18:00.007+02:00

Vaalit lähestyvät hurjaa kyytiä. En tarkoita kuitenkaan presidentinvaaleja, vaan vaaleja, joissa valitaan uudet edustajat kirkolliskokoukseen. Blogini lukijoista nämä vaalit koskevat varmasti vain murto-osaa. Vaaleissa on nimittäin äänioikeus vain kaikilla papeilla sekä osalla seurakuntien luottamushenkilöistä. Minua pyydettiin mukaan ehdokkaaksi Helsingin hiippakunnan pappisedustajien vaaliin. Lupauduin heti mukaan, koska pidän uusista haasteista.

Olen vaaleissa mukana listalla, jonka nimi on "Vehreämpi kirkko". Ryhmämme perusajatuksena on taistella palvelevan kansankirkon puolesta. Haluamme kehittää kirkkoa niin, että kaikki kirkon jäsenet voisivat todella tuntea kuuluvansa kirkkoon. Tahdomme edistää kirkossa palvelevaa henkeä, jossa Jeesuksen esimerkin mukaisesti oikeasti välitetään lähimmäisistä. "Vehreämpi kirkko" on tiivistänyt perusajatuksensa viiteen sanapariin, joista kerron omat ajatukseni.

VEHREÄMPI KIRKKO ON

* Ekologisesti vastuullinen

Olen kasvanut perheessä, jossa partio on ollut kaikkien harrastus. Partiossa olen oppinut kunnioittamaan luontoa ja elämään niin, etten tieten tahtoen ole tuhoamassa luomakuntaa, jonka olemme saaneet Jumalalta lahjaksi. Mieheltäni olen oppinut paljon ekologisesti elämisestä. Olemme pyrkineet etsimään kotielämässämme ratkaisuja, jotka ovat ekologisesti kestäviä. Syömme paljon oman puutarhan ruokaa, kompostoimme ympäri talven, käytämme pääasiassa kestovaippoja, vältämme turhaa kulutusta ja kierrätämme mahdollisuuksien mukaan tavaroita.

Kirkon on otettava vakavasti ekologinen vastullisuus. Jo luomiskertomuksen tehtävä "viljellä ja varjella" edellyttää tätä. Ekologinen näkökulma tulee ottaa huomioon seurakuntien toiminnassa ja koko kirkon toiminnassa. Lisäksi kirkon jäseniä tulee rohkaista elämään ekologisesti ja kohtuullisesti sekä pitämään huolta luomakunnasta.

* Hengellisesti elävä

Yksi lempikirjailijoistani, John Ortberg, on sanonnut, ettei Jumala ole kiinnostunut hengellisestä elämästämme, vaan koko elämästämme. Haluan olla pappina ja kirkolliskokousehdokkaana luomassa elävää hengellisyyttä, jossa hengellisyys on luonteva osa elämää. Unelmieni kirkossa kaikki työntekijät, luottamushenkilöt, vapaaehtoistyöntekijät ja rivijäsenet elävät lähellä Jumalaa sekä kirkon toiminnassa että oman arkensa keskellä.

Seurakuntien toiminnan tulisi olla hengellisesti rakentavaa ja hyvin monipuolista, jotta erilaiset ihmiset voisivat löytää oman paikkansa seurakunnan toiminnassa ja oppisivat tuntemaan paremmin Jumalaa. Kirkon jäseniä, erityisesti luottamushenkilöitä ja vapaaehtoistyöntekijöitä, tulisi rohkaista ja kannustaa elämään rohkeasti kristittyinä arjessa.

* Yhteyteensä kutsuva

Kirkon on oltava yhteisö, joka kutsuu Jeesuksen esikuvan mukaisesti kaikkia yhteyteensä. Kansankirkon seinien sisällä tulee olla tilaa monenlaisille luterilaisen uskon tulkinnoille ja erilaisille näkemyksille. Vastakkainasettelujen ja erimielisyyden korostamisen sijaan kirkossa tulisi pyrkiä keskinäiseen kunnioittamiseen ja rakkaudellisen ilmapiirin luomiseen.

Kirkon toiminnan tulisi olla yhteisöllistä. 2010-luvulla ei voida enää ajatella, että yhteisöllisyys tarkoittaisi aina samalla alueella asuvien jäsenten yhteyttä. Suuremmissa kaupungeissa

tulisi löytää joustavia tapoja luoda erilaisia yhteisöjä. Yhteisöllisyyden luomisessa olisi tärkeää seurakunnan työntekijöiden, vapaaehtoistyöntekijöiden ja luottamushenkilöiden yhteistyö sekä rohkeus etsiä uusia malleja ja toimintatapoja. Sosiaalinen media on tärkeässä roolissa yhteisöllisyyden kehittämisessä.

* Ihmisestä huolehtiva

Lähimmäisenrakkaus on kirkon brändi, jonka tulisi näkyä kaikessa toiminnassa. Jokainen ihminen on kristillisen ihmiskuvan mukaan arvokas Jumalan luomana. Sen vuoksi kirkon tulee huolehtia erityisesti niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat apua. Diakoniaan, lähetystyöhön ja kehitysyhteistyöhön panostaminen on tärkeää.

Ihminen ei saa ikinä hukkua byrokratian alle, vaan kirkossa ihmisen tulee olla tärkein. Ihmisten aito kohtaaminen ja heidän tukemisensa erilaisissa elämäntilanteissa on seurakunnan työntekijöiden ydintyötä.

* Nöyrästi palveleva

Kirkossa työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tehtävänä ei ole ajaa omia etujaan, vaan palvella nöyrästi seurakuntalaisia. Tänä aikana kirkon työntekijöillä ei ole enää varaa kohdata ihmisiä ylhäältäpäin, vaan samalta tasolta palvelevalla mielellä.

Sukat täynnä suloisia muistoja

2011-12-14T22:34:00.004+02:00

Tasan 17 vuotta sitten olin elämäni ensimmäisillä oikeilla treffeillä. Viikkoa aikaisemmin olin viettänyt itsenäisyyspäivää Deviksen iltapukujuhlissa, jossa eräs komea nuorimies tunkeutui istumaan minua vastapäätä. Illan aikana koko pöytäseurueelle tuli harvinaisen selväksi, mitä hänellä oli mielessä. Siitä huolimatta hän ei uskaltanut kysyä opiskelija-asuntolani puhelinnumeroa; kännykkää en luonnollisestikaan vielä omistanut.

Juhlien jälkeisellä viikolla tapasimme välillä "sattumalta" ja välillä sovitusti, mutta aina suuremmalla porukalla. Homma ei edennyt, koska aina joku jäi seuraamme, vaikka pari ystävääni tekivät kaikkensa, että saisimme olla kahdestaan. Loppujen lopuksi viikon päästä juhlista pääsimme TYT:n puurojuhlista luokseni jatkoille ihan kahdestaan. Seuraavalle päivälle saimme sitten sovittua ensimmäiset treffit.

Treffien ajankohta oli harvinaisen huono: olin lähdössä samana iltana junalla Pelloon kuukauden mittaisen joululoman ajaksi. Lähtöä olin jo siirtänyt tuon komean nuorenmiehen vuoksi, vaikka olisin päässyt äitini sijaiseksi lukioon muutamaksi päiväksi. Äiti ymmärsi hyvin, etten voinut poistua paikkakunnalta ennen kuin tulisi selväksi, oliko suhteellamme tulevaisuutta.

Ensimmäisillä oikeilla treffeillä päätimme sitten virallisesti seurustelun aloittamisesta. Tuore poikaystäväni kävi minut saattelemassa pohjoisen junalle. Joululoman sain vastailla kysymyksiin siitä, millainen seurustelukaverini on. Se oli hieman hankalaa, koska perustiedoissani oli aika suuria aukkoja. Yksien oikeiden treffien ja viiden muun tapaamisen jälkeen en ollut kovinkaan hyvin selvillä kaikista poikaystävääni liittyvistä asioista. Siitä huolimatta en tietenkään malttanut olla kertomatta kaikille, että olen löytänyt Hesasta poikaystävän.

Olin tietysti todella ihastunut ja kaipasin suunnattomasti poikaystävääni. Veljelleni olin kuulemma jo joululomalla sanonut, että voisin vaikka mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Ikäväni ja suruni purin sukkien kutomiseen rakkaalleni, koska siihen aikaan ei voinut chattailla eikä puhua kätevästi kännykällä eikä lähetellä edes sähköpostia lapsuudenkodeissamme. Soittelimme jonkin verran, mutta se oli aika hankalaa, kun väkeä pörräsi molemmissa taloissa niin paljon. Sukkien kutominen ja päivälliskutsujen suunnittelu tammikuulle pitivät mieleni valoisana ikävästä huolimatta. Tietysti minulla olisi myös mukavaa perheeni ja ystävieni parissa ikävästä huolimatta.

Sukkien kutominen oli hieman haastavaa siinä mielessä, etten tiennyt poikaystäväni kengännumeroa. Halusin antaa lahjan yllättyksenä enkä sen vuoksi kysynyt mitään. Koska hän oli vähän pidempi kuin veljeni, päättelin loogisesti jalankin olevan samassa suhteessa isompi. Mittailin sukkia veljilläni ja tein niistä sitten jonkin verran isommat. Hienot sukat niistä kyllä tuli; selvästikin rakkaudella kudotut!

Tammikuussa tavatessamme ensimmäisen kerran järjestin meille hienot päivälliset ja annoin rakkaudella tehdyn lahjan. Poikaystäväni arvosti kovasti vaivannäköäni ja piti sukkiani hienoina. Ainoa ongelma oli vain se, että ne olivat aivan liian suuret. Pituus ei korreloinutkaan kengännumeron kanssa. Niitä ei voinut käyttää esim. talvikenkien kanssa. En tiedä, päätyivätkö ne komeron perälle vai pääsivätkö kotikäyttöön.

Muutama viikko sitten katsoin, mitkä sukat Miehellä oli oikein jalassaan. Kiljahdin innostuksesta tajutessani, että ne olivat NE villasukat. Tutkin niitä tarkasti ja ihailin, miten tasaista jälkeä olin tehnyt. Jostain kumman syystä ne eivät enää edes näyttäneet liian suurilta. Niistä oli tullut seitsemässätoista vuodessa Miehelle sopivat. Kannatti sittenkin kutoa!

PS.En ole muuten tainnut niiden sukkien jälkeen kutoa yhtään sukkaparia enkä kyllä mitään muutakaan. Ehkä sitten taas mummina innostun!

Valoa pimeyteen!!!

2011-12-13T22:11:00.004+02:00

Nyt on menossa rankka viikko, vaikka myös monella tavalla mukava. Pimeys, sade, liukkaus, väsyneet lapset, jokailtaiset menot, joulukirjeiden lähettämiset, pienet työtehtävät, Miehen pitkät työpäivät, lasten kuskaamiset yms. ovat vieneet vähän hyvä tuultani. En päässyt tänään Lucia-juhlaan Esikoisen pianokonsertin vuoksi, mutta luin sen sijaan Pikkuherralle ihanan Tuula Korolaisen kirjan "Lyhtykujan Lucia". Lukiessani mieleeni tuli vanha nukketeatterikäsikirjoitukseni, jonka olen tehnyt jonain synkkänä joulunalusaikana ehkä koulukirkkoon. Kertomuksessa sivutaan myös Lucia-teemaa. Toivottavasti se voisi tuoda iloa ja valoa ainakin jonkin lukijani sydämeen!

PS. Tekniset asetukset ovat päin seiniä, mutta yrittäkää ymmärtää kiireistä ja epäteknistä blogistia :).

Joonas: Kansa, joka pimeässä vaeltaa...
Mummo: Mitä sinä Joonas täällä yksin luet?Joonas: Harjoittelen koulun joulukirkkoa varten. Opettaja pyysi minua raamatuntekstin lukijaksi.

Mummo: Sepäs on hienoa! Kai mummokin saa tulla kirkkoon kuuntelemaan, vai?

Joonas: Joo, tule vaan. Mutta älä ainakaan aivan etupenkkiin. Muuten mua alkaa naurattaa. Kuuntele nyt mummo, miltä tämä kuulostaa. "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on annettu meille..."

Mummo: No, se sopii kyllä hyvin ainakin tähän syksyyn. Kohta jo toinen adventti ja vettä vain sataa. Ja on niin pimeää, niin pimeää. En kyllä muista, koska olisi ollut näin pimeä syksy, vaikka 82 syksyä olen jo nähnyt. Niin synkkää, ettei edes huvita ulos mennä. Onneksi nyt on vähän tullut valoa, kun on joulukyntteliköt ikkunoilla.

Joonas: Niin ja joulukuusissa on kaupungilla valot. Ja tähtiä ikkunoilla. Mutta mummo, mä en oikein ymmärrä, mistä tässä oikein puhutaan.

Mummo: Pappi kertoi kerran kirkossa, että tämä raamatunteksti on ennustus Jeesuksen syntymästä. Israelilaiset ymmärsivät sen niin, että syntyy suuri kuningas. Jesaja kirjoitti sen paljon ennen Jeesuksen syntymää, muistaakseni 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Ja siitä lähtien he odottivat kovasti suurta kuningasta.

Joonas: Mutta mikä se valo sitten oikein on? Tarkoitetaanko sillä sitä tähteä, joka johdatti tietäjät Jeesus-vauvan luokse?

Mummo: En oikein tiedä, ehkä. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että se kuningas tuo valon maailmaan.

Joonas: Kuulostaa kyllä aika hassulta. Miten joku kuningas voisi tuoda valon maailmaan? Eihän nyt ihminen ole mikään kynttilä tai tähti tai taskulamppu.

Mummo: Etkö muista Raamatusta, että Jeesus itse kutsui itseään valoksi? Muistan, kun sinunkin kastejuhlassasi pappi antoi kastekynttilän isällesi sanoen: Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Joonas: Ihan pimeää, sanon mä.

Mummo: Ei ollenkaan. Raamatussa pimeys tarkoittaa kaikkea pahaa, kurjaa, synkkää ja pelottavaa. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä niin paljon, että hän tahtoi auttaa ihmisiä. Jeesus syntyi maailmaan tuomaan ihmisten elämään valoa ja iloa ja rakkautta. Ja sen vuoksi joulu on tällainen iloinen ja valoisa juhla.

Joonas: No, en mä tiedä, onko se joulu aina niin iloinen juhla. Meidän äiti on ainakin koko ajan niin pahalla tuulella. Se vain siivoaa ja siivoaa ja siivoaa ja sitten leipoo ja leipoo ja juoksee kaupoissa ja sitten se vaan valittaa mulle ja pikkusiskolle, että me sotketaan. Ja isän pitää olla koko ajan töissä, että kaikki ihmiset ehtii käydä kaupassa.

Mummo: Niin, se on kyllä kurjaa. Mutta onneksi mummolla on aikaa olla sinun kanssasi Joonas. Ehkä me voisimme tehdä yhdessä jotakin auttaaksemme sinun äitiäsi ja isääsi. Tiedätkö, että Jeesus ei pelkästään sanonut itse olevansa maailman valo. Kerran hän sanoi opetuslapsilleen: "Te olette maailman valo." Se tarkoittaa sitä, että me voimme auttaa Jeesusta valon levittämisessä. Meidän tehtävämme on tehdä kaikkia hyviä asioita toisille ihmisille samalla tavalla kuin Jeesus teki. Silloin me olemme Jeesuksen seuraajia.

Joonas: Ai, pitääkö meidän kulkea kynttilät päässä niin kuin meidän Johanna, joka koko ajan kulkee kynttilät päässä ja harjoittelee lauluja Lucia-kulkuetta varten?

Mummo: No, ei meidän nyt kynttilöitä päähän tarvitse laittaa, mutta Lucia on hyvä esimerkki sellaisesta ihmisestä, joka totteli Jeesuksen käskyä ja toi iloa toisille ihmisille. Tiedätkö Joonas, miksi Lucia-neidolla on aina kynttilät päässä?

Joonas: No en, kerro.

Mummo: Lucia oli nuori italialainen tyttö. Siihen aikaan oli kiellettyä uskoa Jeesukseen ja sen vuoksi Jeesukseen uskovat menivät piiloon maan alle, katakombeihin. Kerran Rooman matkalla kävin tutustumassa sellaiseen. Hyi, kun siellä oli synkkää, pimeää ja ahdasta. Lucia ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan hän tahtoi auttaa kristittyjä viemällä heille ruokaa. Hän kiinnitti kynttilät päänsä päälle, jotta kädet olivat vapaina kantamaan ruokaa.

Joonas: Aika rohkea tyttö. Ei se Lucia-kulkue taida ollakaan hassumpi. Mutta miten me nyt voitais auttaa äitiä ja isää?

Mummo: Mehän voisimme vaikka leipoa tänään torttuja ja tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa, niin äitisi saa levätä. Lähetetään vaikka äitisi ja isäsi kirkkoon kahdestaan laulamaan Kauneimpia joululauluja.

Joonas: Joo, tehdään niin. Kyllä äiti vain on ihmeissään, kun sen ei tarvitse tehdä kaikkea yksin .

Mummo: Aivan varmasti. Mummo voisi opettaa sulle yhden laulun, jota mummo aina lauloi lasten kanssa silloin kun piti vielä pyhäkoulua. Se kertoo siitä, miten me kaikki ihmiset voimme olla Jeesuksen tavoin tuomassa iloa ja valoa toisille ihmisille. Siihen on mukava leikkikin.

1. Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan.
Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.
2. Tulta pienen kynttilän ei saa sammuttaa,
tulta pienen kynttilän ei saa sammuttaa.
Hälle vaan loistamaan ainiaan.
3. Isän, äidin ilona mua tarvitaan. Isän, äidin ilona sua tarvitaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.
4. Kavereiden parissa mua tarvitaan, kavereiden parissa sua tarvitaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan."
5. Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan.
Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.

LAULUNA VOI KÄYTTÄÄ HYVIN MYÖS LAULUA ”PIENI LIEKKI”

KÄSIKIRJOITUS: ELINA KOIVISTO

Kirje tuntemattomalle googlaajalle

2011-11-30T22:38:00.005+02:00

Laitoin iltalenkillä kirjekuoren postilaatikkoon. Se oli matkalla Tainalle, joka asuu jossain päin Itä-Suomea. Hän lähestyi minua sähköpostilla, koska hän oli Elinan blogista lukenut, että minulla on nuotti Carola Häggkvistin kauniiseen lauluun "Taivas sylissäni". Hän kertoi siitä, miten laulaminen on tullut hänelle rakkaaksi harrastukseksi sen jälkeen, kun hän jäi sairaseläkkeelle. Ensi viikon laulutunnilla hän haluaisi harjoitella Carolan laulua, jotta se ehtisi valmiiksi joulukonserttiin. Sähköpostiviesti oli niin hellyttävä, etten voinut tehdä muuta kuin laittaa kirjekuoreen yhden viime vuoden Kauneimmat joululaulut -vihon ja ilahduttaa tällä tavoin Tainaa ja ehkä myös niitä ihmisiä, jotka saavat nauttia hänen lauluesityksestään.

Taina ei todellakaan ollut ensimmäinen, joka otti minuun yhteyttä saadakseen nuotin Taivas sylissäni -kappaleeseen. Siitä voin kiittää tai syyttää googlea. Laulua googlatessani blogitekstini tuli ensimmäisenä tekstinä kolmen lauluesityksen jälkeen. Laulua ei löydy oikein mistään laulukirjasta ja sen vuoksi monet ihmiset ovat kääntyneet minun puoleeni. Välillä olen lähetellyt nuotteja sinne ja tänne; viime joulun alla pyysin ihmisiä ottamaan yhteyttä paikalliseen kanttoriin, koska laulu löytyi viime vuoden Kauneimmat joululaulut -vihkosta. Taivas sylissäni -laulun lisäksi olen saanut monesti yhteydenottoja vihkitilaisuutta tai hääjuhlaa suunnittelevilta, jotka ovat bonganneet blogistani Mimmu Lassilan herkän Häälaulun sanat. Koska sitäkään laulua ei löydy oikein mistään kirjoista, olen ohjannut kyselijät ottamaan suoraan yhteyttä lauluntekijään.

Internet ja sen myötä tullut googlaus ovat muuttaneet yllättävän paljon elämää. Helsingin Sanomissa oli juttu siitä, miten tietokilpailut ovat menettäneet täysin asemansa googlaamisen vuoksi. Enää esikuviksi ei tarvita nippelitiedon hallitsevia tietoviisaita, koska Matti Meikäläinenkin saa helposti ja ennen kaikkea nopeasti tietoa asioista netin avulla.

Muistan, miten yhdeksännellä luokalla osallistuin älykkään ystäväni kanssa valtakunnalliseen tiedonhankintakilpailuun. Vietimme kirjastossa tunnin jos toisenkin etsiessämme tietoa visaisiin kysymyksiin. Esikoinen joutuu tekemään jo kuudennella luokalla paljon tehtäviä, joissa pitää etsiä itse tietoa. Hänen ei yleensä kuitenkaan tarvitse raahautua kirjastoon asti, vaan moniin asioihin löytyy tarpeeksi tietoa googlaamalla. Koulutehtävien lisäksi hän usein etsii googlamalla hienoja piano- tai urkuesityksiä, joista hän saa inspiraatiota ja vinkkejä soittamiseen.

Mieskin on innokas googlaaja. En tiedä, olisiko hänestä tullut niin nopeasti niin taitavaa puutarhuria, jos hän olisi aloittanut harrastuksen 20 vuotta sitten. Googlaamalla hän on löytänyt kätevästi vinkkejä harrastukseensa. Hän on myös mestari tekemään sairasdiagnooseja googlen avulla; hänestä olisi voinut tulla taitava valelääkäri.

Minäkin olen innokas googlettaja: etsin internetistä monenlaista tarpeellista tietoa, mutta tyydytän myös luontaista uteliaisuuttani. Minusta olisi voinut tulla hyvä salapoliisi, koska nautin siitä, että saan yhdistettyä ihmisiä päässäni oikeisiin lokeroihin tai löydän mielenkiintoisia yhteyksiä ja yksityiskohtia. Eläköön Google, joka on paitsi pelastanut minut pinteestä erilaisissa tilanteissa, myös piristänyt monta iltaani tietokoneen ääressä Miehen paiskiessa töitä :).

Taivaan täydeltä sormenjälkiä

2011-11-23T23:14:00.002+02:00

Sain eilen lahjaksi ihanan kirjan. Taivaan täydeltä sormenjälkiä - Äidin rukouskirja on täynnä syvällisiä, elämänmakuisia ja kauniita rukouksia. Aion käyttää kirjaa omissa rukoushetkissäni, mutta myös perhekerhoissa ja joskus varmaan perhekirkoissakin. Kiitos, Katja Kaila, siitä, että olet antanut lahjasi käyttöön. Tässä teille muutama rukous kirjasta, jonka kustantaja on Katharos oy. Mainio joululahja äideille sekä lahja vauvaperheeseen!

Kun puurokattila kiehuu yli,

ole minussa hiljaisena lempeänä kevätsateena, Jumala.

Kun kaksi lasta samanaikaisesti kirkuu monia kiihkeitä tarpeitaan,

ole minussa tyynenä selkeänä lammenpintana, Jumala.

Kun lapsi yhä uudestaan kiipeää vaarallisesti pöydälle,

ole minussa levollisena kesäillan valona, Jumala.

Kun uhmaikäinen ei suostu millään pysymään sängyssään uniaikaan,

ole minussa avaran nummen rauhana, Jumala.

Kun törmäilen arjessani omiin rajoihini ja läheisteni kasvukipuihin,

ole minussa ehtymättömänä kirkkaana lähteenä, Jumala.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 191)

Herra,

annan sinulle huoleni.

Täytä sinä minut rauhalla.

Herra,

annan sinulle pelkoni.

Täytä sinä minut toivolla.

Herra,

annan sinulle kireyteni.

Täytä sinä minut levollisuudella.

Herra,

annan sinulle ärtymykseni

Täytä sinä minut kärsivällisyydellä.

Herra,

annan sinulle riittämättömyyteni.

Täytä sinä minut uskolla.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 192)

Kiitos tästä rupatteluhetkestä keskellä päivää.

Kiitos lapsista, jotka leikkivät hetken sovussa keskenään.

Kiitos toisesta äidistä, joka myös usein väsyy, kiljuu ja räyhää.

Kiitos, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen.

Kiitos jakamisesta kahvikupin äärellä.

Kiitos kierrätetyistä lastenvaatteista.

Kiitos arjen kuulumisista.

Kiitos tästä pienestä hetkestä, joka taas kantaa eteenpäin.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 159)

Juhlapäivän aattona

2011-11-14T22:10:00.006+02:00

Huomenna on suuri päivä. Silloin yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä täyttää 40 vuotta. Syntymäpäiväsankari on rakas sisareni, jonka kanssa yhteytemme on ollut melko tiivis koko elämäni ajan. Lapsuudenkodissamme vietimme paljon aikaa tyttöjen kesken vajaan neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Sisareni ystävät olivat myös minun ystäviäni tai ainakin leikkikavereita. Äitimme lempilause isosiskon lähtiessä kavereiden luokse oli: "Ja Elina mukhaan!". Niinpä sain seurata siskoani moneen kyläpaikkaan, Valkeajärvelle uimaan sekä erilaisille retkille ja leireille. Tietysti sain olla mukana myös inspiroivissa leikeissä pappilan suurella pihamaalla, yläkerran leikkihuoneessa, suuressa salissa ja jännittävässä kellarissa.

Pikkusiskona sain aina seurata mukana, mutta jossain vaiheessa sisareni keksi, että minun piti aina soittaa kaverille, jota olimme menossa tapaamaan. Isompien kanssa oleminen oli minusta niin mukavaa, että suostuin siihen ilomielin, vaikken minäkään pitänyt puhelimella soittamisesta. Olin aina reipas enkä tainnut valittaa kovinkaan paljon, vaikka välillä 4-5 vuotta vanhempien jutut menivät täysin yli hilseen. Nautin kuitenkin siitä, että sain olla yksi joukosta.

Isäni työ kirkkoherrana leimasi elämäämme aika paljon. Pappilassa asussamme ovellamme kävi monenlaista kulkijaa. Muutettuamme omaan kotiin toimimme usein isän automaattisina puhelinvastaajina. Muistan monituisia kertoja, jolloin puhelin soi juuri sellaisella hetkellä, kun me nauroimme siskon kanssa ihan katketaksemme. Yritimme hillitä nauruamme ennen puhelimeen vastaamista, mutta yleensä se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Puhelimen toisessa päässä ihmeteltiin aika usein "No, mikäs tyttöjä niin naurattaa?" Yleensä jutut olivat sellaista tilannekomiikka, ettei niistä kovin moni muu olisi saanut iloa irti, mutta me olimme hepulissa ja kierimme pitkin kotimme käytäviä.

Kesät olivat perheessämme ihanaa aikaa, vaikka isä joutuikin olemaan paljon työssä. Äidin ja sisarusteni kanssa nautimme elämästä, vapaudesta ja yhdessäolosta. Aika usein kävi niin, ettemme nähneet kovinkaan paljon omia kavereita kesän aikana, koska oman perheen kesken oli niin hauskaa. Kesän ehdoton kohokohta 0li aina perheen yhteinen lomamatka.

Mieleeni on jäänyt erityisesti Oslon matka, joka oli meille tytöille niin tärkeä, että teimme siitä hienon leikekirjan. Keräsimme siihen kaikki liput ja laput sekä monenlaista dokumenttia matkan varrelta. Leikekirjassa oli myös matkan kulusta kertomus, johon muut perheenjäsenet olivat keksineet adjektiiveja. Tosi hassu kertomushan siitä tietysti tuli! Leikekirjamme kuvaa sitä, miten kivaa ja inspiroivaa seuraa olimme toisillemme. Toivottavasti myös muille perheenjäsenille :).

Sisareni opetti ystäviensä kanssa minulle ja välillä myös kavereilleni monenlaisia taitoja. Liikennesäännöt taisin oppia heidän järjestämässään pyöräkoulussa ja soutamisen jaloon taitoon tutustuin serkkuni kanssa sisareni ja toisen serkkumme vetämässä soutukoulussa Tornionjoella. Äitini luotti isoihin tyttöihin todella paljon, kun päästi heidät pitämään soutukoulua kovasta virrasta huolimatta. Ja hyviä soutajiahan meistä tuli taitavien pedagogien opastamina. Sisareni oli myös vartionohjaajana mainiossa Ladyt-vartiossa, johon itsekin kuuluin. Koin, että hän kohteli minua oikeudenmukaisesti yhtenä vartiolaisena eikä lellinyt, muttei myöskään vaatinut enempää kuin muilta.

Sisareni oli innokas käsityöihminen jo lapsuudessaan. Niinpä hän ompeli barbeilleni hienoja design-vaatteita ja muita tykötarpeita. Viidennen luokan joulujuhlaan menin upeassa harmaasta vakosametista tehdyssä pitkässä ja kapeassa hameessa, jonka sisareni oli minulle taitavasti ommellut. Tunsin itseni todella tyylikkääksi ja melkein aikuiseksi, kun hameessa oli oikein muodikas halkiokin. Portaiden kulkeminen oli vähän haastavaa halkiosta huolimatta, mutta mitäpä nainen ei tekisi kauneutensa vuoksi.

Sisareni oli avuksi minulle myös hiustenlaitossa. Hän osasi tehdä hienoja ranskalaisia lettejä ja kerran kreppasikin serkkumme kanssa hiukseni. Se kerta meni minun osaltani melkein itkemiseksi. Istuin tuolilla näkemättä peiliä tyttöjen työskennellessä hiusteni parissa. Tytöt pitivät kampaajaltamme lainattua kreppirautaa hiuksissani, mutta huokailivat sitä, miten tulosta ei syntynyt. Hiuksiin ei tullut kreppikiharoita, vaan ne pysyivät tikkusuorina.

Sisareni alkoi kesken kreppaamisen kysellä, millä shampoolla olen pessyt hiukseni. Itku kurkussa kerroin pesseeni hiukseni luonnonmukaisella shampoolla, jota oli pesuhuoneessa. Molemmat tytöt aloittivat kauhean valituksen siitä, miten hiuksia ei missään nimessä olisi saanut pestä sellaisella aineella. Istuin kiltisti tuolillani kyynelten valuessa poskiltani. Olin niin pettynyt siihen, etten välttämättä saisikaan kevätjuhlaan muodikasta kreppikiharakampausta, josta olin haaveillut jo pitkään. Tyttöjen saatua työnsä valmiiksi he veivät minut peilin eteen. Olin pyörtyä ilosta, koska hiukseni olivat ihan mielettömän kiharaiset. Väittäisin, että kreppikiharakampaukseni oli yksi pöyheimmistä kampauksista, joita olen ikinä nähnyt. Olin taas juhlissa tosi nätti taitavan isosiskon ansiosta!

Sisareni muutti kotoa heti ylioppilaaksi päästyään. Meidän suhteemme ei silloinkaan viilentynyt, vaan muuttui ja vahvistui. Monesti iltaisin puhuimme pitkään puhelimessa. Olin äärimmäisen kiinnostunut kuulemaan, millaista opiskelijaelämä suuressa kaupungissa oli. Aina välillä pääsin viikonlopuksi hänen luokseen: kävimme elokuvissa ja kaupungilla shoppailemassa, tapailimme sisareni ystäviä tai vain nautimme yhdessäolosta. Teini-ikäiselle pikkusiskolle se oli täydellistä viikonlopun viettoa!

Lähtiessäni opiskelemaan Helsinkiin sisareni alkoi ottaa takaisin niitä vuosia, jolloin olin roikkunut hänen ja hänen ystäviensä seurassa. Hän huomasi nopeasti, miten mukavia ystäviä minulla oli. Niinpä hän aina välillä tuli luokseni kylään stadiin, lähti ystäväjoukkomme mukana loistaville Lapin matkoille ja loppujen lopuksi muutti itsekin Helsinkiin. Kyllä tuntui mukavalta saada sisko samaan kaupungiin. Lauloimme samassa kuorossa, kylästelimme usein ja vietimme aikaa samassa kaveripiirissä.

Noista ajoista on jo aika monta vuotta, mutta yhteytemme on pysynyt edelleen tiiviinä. Nyt asumme taas sen verran lähellä toisiamme, että näemme melko usein. Tärkeämpää on kuitenkin se, että olemme aina puhuneet paljon puhelimessa tai kirjoitelleet kirjeitä tai sähköpostia. On ihanaa, että on olemassa ihminen, jonka kanssa on hyvin paljon yhteistä. Meillä on yhteiset lapsuus- ja nuoruusmuistot, mutta myös paljon yhteisiä ystäviä matkan varrelta. Se on valtava rikkaus!

Syrran, olet rakas ja tärkeä!

Ihana marraskuu

2011-11-07T23:12:00.003+02:00

Vuosi sitten oli kamala marraskuu. Mies oli töissä enemmän kuin laki sallii. Kuopus nukkui yöt levottomasti ja päivisin halusi olla minussa kiinni aivan koko ajan. Lumi tuli maahan aikaisin ja esti arkisin liikkumiseni ystävien luokse, koska en voinut luottaa siihen, että ehdin junalla hakemaan Pikkuherran eskarista. Niinpä lopetin raamattupiirissä käynnin ja mukavat kahvitteluhetket Helsingissä. Minulla oli monta projektia tehtävänä ja minusta tuntui siltä, ettei minulla ollut voimia eikä aikaa niiden toteuttamiseen. Sen lisäksi minulla oli pieniä huolia ja murheita, jotka veivät voimiani. Elämä tuntui synkältä ja ikävältä.

Tänä vuonna olin varma siitä, että tästä marraskuusta tulee parempi. Tiesin, että Miehellä on vähemmän töitä kuin viime vuonna. Sen lisäksi päätin, etten ota itse mitään ylimääräisiä töiseviä projekteja, vaan minulle helppoja keikkahommia. Suunnittelin myös panostavani mukaviin juhlahetkiin, leppoisaan arkielämään ja voimaannuttavaan liikuntaan ystävien kanssa.

Marraskuu on alkanut ihanasti. Ilma on ollut lämmin ja kaunis. Kuopus on nukkunut hyvin. Miehellä on ollut monta vapaapäivää. Hän on leiponut sämpylöitä, käynyt Kuopuksen kanssa sieniretkillä, tehnyt maanmainiota pekonisuppilovahverojuustopiirasta ja pelannut lasten kanssa shakkia. Olemme viettäneet ihania rentoja kotipäiviä ilman suuria suunnitelmia tai tavoitteita. Välillä olen laittanut sokeripalan kaulaan ja käynyt tapaamassa niitä ihmisiä, joiden kanssa saan pappina kulkea marraskuussa kappaleen matkaa surujen tai ilojen keskellä.

Olen iloinnut erityisesti siitä, miten olen tämän vuoden aikana saanut elämääni monta uutta ystävää ihan läheltä. Nyt voin tavata kavereita, vaikka lumi estäisi junien kulkua tai auto jäisi kiinni lumipenkkaan. Olen nauttinut pitkistä kävelylenkeistä ja zumbasta mukavien naisten seurassa. Niissä virkistyvät sekä kroppa että mieli niin, ettei marraskuu tunnu enää yhtään ankealta.

Marraskuun iloihini on kuulunut myös kahden sylimuskarin vetäminen yhdessä pätevän apuohjaajan, Kuopuksen, sekä mukavien työtovereiden kanssa. Nautin siitä yhteydestä, jota saan kokea ryhmäläisten ja ohjaajien kanssa. Kuukauden teemaksi valitsimme valon ja ilon. Toiveenamme on piristää synkkää syksyä iloisilla lauluilla sekä luoda hyvää tunnelmaa ja toivoa pimeyteen. Tänäänkin muskarissa oli ihana laulaa ja tanssia yhdessä: "Rakkaus tuo iloa joka sydämeen. Rakkaus tuo lohtua mieleen murheiseen. Rakkaus vain leviää, kun mä sitä jaan. Jeesukselta sitä saan lisää aina vaan."

Kaiken muun hyvän lisäksi pääsin ihanan ystävän kanssa kahdestaan Juha Tapion konserttiin Lahteen. Itku tuli silmään siinä vaiheessa, kun olin onnettomasti unohtanut hakea ajoissa liput Järvenpään konsertiin, mutta sekin muuttui siunaukseksi. Lahden Sibeliustalo oli upea paikka ja automatkat ystävän kanssa olivat osa onnistunuttta reissua. En tiedä, milloin olisin nauttinut yhtä paljon jostain konsertista, ehkä teininä. Rakastin jokaista laulua ja hetkeä tuossa tunnelmallisessa ja voimaannuttavassa konsertissa.

Olisinpa tiennyt viime marraskuussa, miten onnellinen olen nyt. Olisin ehkä ottanut pienet vastoinkäymiset kevyemmin. Toisaalta elämän rikkaus syntyy juuri vaihtelusta. Uskon, että synkillä hetkillä ja vaikeilla vaiheillakin on tarkoituksensa. Ainakin niiden kokemisen jälkeen osaa taas iloita ja riemuita elämän keveydestä ja kauneudesta. Kiitos Herralle ihanasta marraskuusta!

Ylpeä, kateellinen ja vihainen

2011-10-13T13:17:00.004+02:00

Jokunen vuosi sitten luin Inga-Märtha Ericssonin kirjaa kuolemansynneistä. Ennen kirjan lukemista olin ehkä kuvitellut olevani melko hyvä kristitty, mutta kirjaa lukiessa tajusin sen, miten minussa jylläävät kaikki seitsemän kuolemansyntiä. Kuolemansynteihin tutustuminen auttoi minua tarkastelemaan syntiä paljon syvemmästä näkökulmasta kuin aikaisemmin olin tehnyt. Koin, että kirjan ajatukset veivät minua eteenpäin itsetuntemuksen tiellä.

Olin niin innoissani tekemistäni oivalluksista, että jaoin niitä paljon myös Miehelle. Niinpä hän monen vuooden tauon jälkeen viime keväänä palasi teemaan ja kyseli, voisinko pitää luentosarjan kuolemansynneistä. Epäröin aiheeseen tarttumista, koska kuolemansynnit eivät kuullostaneet kovin helposti markkinoitavalta aiheelta. Omat hyvät ja innostavat kokemukseni kuitenkin rohkaisivat minua tarttumaan teemaan.

Viime viikkojen aikana olen taas sukeltanut kuolemansyntien maailmaan, kun luentosarjani on alkanut. Mies on naureskellut kirjapinoani, jonka kanssa kuljen paikasta toiseen, koska en tällä hetkellä omista varsinaista työpistettä. Minua luentoihin valmistaminen ei ole naurattanut kovinkaan paljon, vaikka se on ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Elämässäni on nimittäin tapahtunut viime viikkojen aikana asioita, jotka ovat pakottaneet minut taas kerran kurkistamaan omaan sisimpääni ja työstämään siellä ikäviä asioita. Inhimillisesti olisi huomattavasti mukavampaa luennoida menestyksestä tai jostain muusta kivasta asiasta. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikeiden asioiden käsittely tekee minulle hyvää, koska luontaisesti minun on helpompi nähdä positiivisia kuin negatiivia asioita.

Synti on aikalailla unohdettu teema nyky-yhteiskunnassa. Usein synti tulee esille täysin sille hassuissa merkityksissä. Mainoksissa hehkutetaan, miten joku on syntisen hyvää tai syntisen ihanaa. Tällaisen ajatuksen nähdessäni tulen helposti kiukkuiseksi, koska oikeasti synnissä ei ole mitään hyvää eikä ihanaa. Synti ei ole pieniä yksittäisiä harmittomia tekoja, vaan se vie elämästä iloa, rakkautta ja rauhaa. Kuolemansynnit (ylpeys, viha, kateus, himo, ahneus, ylensyönti, laiskuus) ovat tuhoisia voimia, jos ne saavat vapaasti jyllätä ihmisen sisällä. Jos ihminen ei tunnista itsessään näitä pahoja voimia, vaan antaa niille tilaa vaikuttaa elämänasenteeseen, ne tuhoavat vähitellen suhteita lähimmäisiin, mutta varmasi myös Jumalaan ja ihmiseen itseen.

Luentosarjani kunnianhimoisena tavoitteena on, että se auttaisi jokaista osallistujaa tutustumaan omaan sisimpäänsä, jotta hän voisi elää rehellistä elämää itsensä, lähimmäisten ja Jumalan edessä. Synnissä on se huono puoli, ettei se häivy kieltämällä. Oikeastaan on niin, että omien heikkouksien, pimeiden puolien ja syntien kieltäminen ei tee ihmisestä parempaa,vaan päinvastoin huonomman. Syntien tunnistaminen ja tunnustaminen auttavat elämään rehellistä, aitoa ja arvokasta elämää.

Jeesus paheksui aina eniten niitä ihmisiä, jotka yrittivät esittää parempia kuin olivatkaan. Jumalan edessä meidän ei kannata esittää mitään superihmistä, koska hän tuntee kaikki ihmiset täydellisesti. Siksi ei tarvitse olla yhtään pyhempi, muttei myöskään synteisempi kuin oikeasti on! Jaakko Heinimäki kirjoittaa kirjassaan Seitsemän syntiä: "Kristillisen käsityksen mukaan perhettään pieksävät juopot, huumekauppiaat, huorat, intiimihierojat ja palkkamurhaajat eivät ole yhtä hyviä kuin me kunnon kansalaiset vaan yhtä huonoja."

Jumalan valtava rakkaus ja armollisuus auttavat kristittyä katsomaan myös huonoja puoliaan, koska hänen ei tarvitse pelätä rangaistusta. Siksi Jumalan rakkauden varassa kristitty voi tunnustaa omat syntinsä, ettei niitä tarvitse projisoida eli nähdä niitä virheellisesti lähimmäisissä. Jännittävä matka!

Edustusrouva sinisessä silkkimekossa

2011-10-01T20:53:00.014+02:00

Urani edustusrouvana alkoi pian sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin. Sain nimittäin häitäni seuraavana keväänä upean kirjekuoren, jonka päällä luki arvonimenä Rouva. Sisällä oli tyylikäs kutsukortti, jonka oli allekirjoittanut arkkipiispa John Vikström. Hän kutsui minut juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon pappisvihkimykseen, jossa Mieheni oli yksi vihittävistä, sekä sen jälkeen kahvitilaisuuteen kotiinsa, arkkipiispalaan.

Valmistauduin huolellisesti saamaani kutsuun. Hääpukuni ompelija valmisti vanhempieni tuomasta thaisilkistä sinisen kotelomekon ja jakun juhlaa varten. En ehtinyt käydä tapaamassa 800 km:n päässä asuvaa Olgaa, joten puku tehtiin vanhoilla mitoilla. Valmiin asun saapuessa postitse olin erittäin tyytyväinen kauniisti istuvaan kotelomekkoon. Sen sijaan Mies melkein tikahtui nauruun nähdessään jakun päälläni; se näytti vähän siltä kuin tyttö olisi lainannut jakkua äidin vaatekaapista. Aikataulu oli sen verran tiukka, etten ehtinyt lähettää jakkua takaisin ompelijalle, joten päätin käyttää juhlissa pelkkää mekkoa. Lisäksi hankin juhlia varten uuden ilmeen silkkisille hääkengilleni, jotka värjättiin sinisiksi hääpukuliikkeessä.

Miehen pappisvihkimys oli hieno juhla, vaikken siitä enää muistakaan kovin paljon. Kaikki tuntui juhlavalta, koskettavalta ja jännittävältä 22-vuotiaasta tytöstä, josta tuli yhtäkkiä papinrouva. Muistan, miten iloisena ja ylpeänä kävelin tuomiokirkon käytävää tilaisuuden jälkeen tyylikkäässä mekossani. Olin onnellinen!

Viisi vuotta myöhemmin olin väsynyt kahden lapsen äiti Luulajassa. En pitänyt kovinkaan paljon peiliin katsomisesta, koska kärsin ulkonäöstäni. Hoikan vyötäröni tilalle oli kahden raskauden jälkeen tullut inhottavia makkaroita, pirteä olemukseni oli muuttunut vähän nuupahtaneeksi eikä ulkonäköäni yhtään parantanut se, että jouduin kulkemaan vanhoissa vaatteissa, kun kaupoista ei tuntunut löytyvän mitään minulle sopivaa. Ei minulla kyllä toisaalta ollut aikaakaan kuljeskella kaupoissa, koska kahden pienen lapsen kanssa elämä oli tosi hektistä. Raskas elämäntilanteeni aiheutti sen, että tunsin itseni ehkä rumemmaksi kuin koskaan ennen sitä syksyä tai sen jälkeen.

"Vau! Sinähän näytät tosi hyvältä! Aivan erilaiselta kuin venyneissä villapaidoissa!" ihastelivat kuorokaverini Luulajan tuomiokirkon vessassa valmistautuessamme Kauneimpiin joululauluihin, joissa olivat paikalla sekä Luulajan että Oulun piispat. Olin saanut vedettyä päälleni sinisen silkkisen kotelomekon, joka näytti yksinään lähinnä makkarankuorelta. Ennen niin suuren jakun kanssa mekko näyttikin yllättävän hyvältä, suorastaan tyylikkäältä.

Tunsin ehkä ensimmäistä kertaa sinä syksynä itseni kauniiksi nuoreksi naiseksi, omaksi itsekseni. Nautin esiintymisestä johtamani kuoron kanssa, vaikka välillä Neiti oli apujohtajana sylissä. Hänellä oli myös tärkeä rooli olla Jeesus-vauvana laulaessani ystävieni kanssa Carolan koskettavaa laulua "Taivas sylissäni". Hehkuin silloin nuoren äidin onnea! Iloni täydellisti vielä se, että pääsin sinisessä puvussani piispan järjestämille kutsuille Miehen kanssa ihan kahdestaan, ensimmäistä kertaa Neidin syntymän jälkeen. Vanhempani tulivat sitä varten Luulajaan 230 km:n päästä. Minä riemuitsin siitä, että olimme taas hetken nuoria, vapaita ja kauniita.

Tänä syksynä kaivoin 14 vuotta vanhan pukuni naftaliinista vanhempieni ollessa meillä kylässä. Yllätyin siitä, että kotelomekko istui taas niin hyvin minulle. Jakku puolestaan sopi kuin nakutettu äidilleni, joten annoin sen hänelle. Siniset silkkikenkäni olin jo kuluttanut loppuun erilaisissa kissanristiäisissä, mutta kaapistani löytyi viime keväällä ostetut siniset korkkarit. Suunnittelin FB-statuksessani jo itsenäisyyspäivän viettoa sinisessä asussani ja valkoisissa helmikoruissa, mutten malttanutkaan odottaa sinne asti.

Tänään pääsin yli kahden vuoden tauon jälkeen taas edustusrouvaksi, kun kirkkoherra oli saanut kutsun Järvenpään Yrittäjä 2011 -tilaisuuteen. Olin kutsusta aivan innoissani; kotiäidin elämässä juhlat nousevat arvoon arvaamattomaan. Kaiken lisäksi tämä oli ensimmäinen juhla, jonne menimme Miehen kanssa kahdestaan Kuopuksen syntymän jälkeen. Niinpä päätin kunnioittaa tapahtumaa rakkaalla silkkimekollani. Tunsin itseni taas nuoreksi, kauniiksi ja vapaaksi kulkiessani Miehen kanssa käsi kädessä kohti Järvenpää-taloa sinisessä mekossani. Onnellinen nainen!

Tytär, sisar, ystävätär, työ- tai opiskelukaveri, sukulainen, kummi, lähimmäinen

2011-09-27T12:38:00.008+02:00

Eilinen ilta Naisten kahvilassa ei jättänyt kylmäksi, vaan herätti paljon ajatuksia ja tunteita, joita tänään sain jakaa ystävän kanssa. Luento oli monella tapaa hyvä ja antoisa, mutta se keskittyi meidän ja monien muiden osallistujien mielestä liikaa perheellisten ruuhkavuosia elävien naisten elämään. Niinpä eräs Naisten kahvilan vastuunkantajista piti loistavan puheenvuoron siitä, miten nainen voi elää hyvää elämää, vaikka hän olisi perheetön, työtön ja ystäväsuhteetkin olisivat rempallaan, jos hän kokee kelpaavansa Jumalalle sellaisenaan. Naisen arvo ei saisi määräytyä siitä, minkälainen hänen elämäntilanteensa on.

Ystäväni kanssa pohdimme, millaisia erilaisia rooleja naisilla voi olla. Tyttären rooli on kaikkia naisia yhdistävä asia, joka vaikuttaa todella paljon naisen elämään. Ystävän tehtävä on myöskin tärkeä rooli, koska elämäntilanteesta riippumatta jokainen nainen tarvitsee ainakin yhden tai pari ystävää, jonka kanssa voi jakaa sisimpiä tuntemuksiaan ja kokea läheisyyttä. Ystävien lisäksi useimpien naisten elämänpiiriin kuuluu monenlaisia muita lähimmäisiä, joiden kanssa eletään yhdessä elämää. Joillekin naisille työ- tai opiskelukaverit ovat tärkeitä, toisille taas naapurit tai harrastuksista tutut ihmiset. Sen lisäksi monilla naisilla on sisaruksia tai muita sukulaisia, joiden kanssa voi jakaa elämäänsä.

Naisten kahvila -toiminnan puuhanainen, Kirsti Saari, toi hienosti esiin sen, miten Raamatussa on ajatus siitä, miten lapsettomalla naisella on enemmän lapsia, kun lapsia synnyttäneellä. Minun suvussani on tästä hieno esimerkki. Äitini sisko, jota kutsutaan Musteriksi, on todella tärkeä henkilö meille serkuille, joita on tosi monta. Hän on ainoa sukulainen, joka kutsutaan kaikkien häihin ja monesti myös ristiäisiin. Hänen luokseen mennään varta vasten kylään, ja hän muistaa onnitella synttäri- ja nimpparipäivinä. Välillä hän soittelee minullekin ihan muuten vaan, kysyäkseen kuulumisia, vaikka en ole edes hänen kummilapsensa. Hän ei todellakaan ole katkeroitunut siitä, ettei hänellä ole omaa perhettä, vaan hän on mahtava esikuva itsenäisestä naisesta, joka elää omannäköistänsä elämää ja nauttii sinkkuuden tuomasta vapaudesta. Hän on ollut suvullemme tärkeä koossapitävä voima, koska hän on pitänyt kunnossa suvun ikivanhaa kotitaloa.

Minä olen erittäin huono puhumaan lapsettomien tai sinkkujen näkökulmasta, koska olen mennyt naimisiin nuorena ja saanut lapsetkin tosi varhain. Nuorena äitinä iloitsin niistä lukuisista lapsettomista naisista, jotka rakastivat lapsiamme monin eri tavoin. Olimme vanhempina monella tapaa keskenkasvuisia ja osaamattomia, koska lapsemme olivat ystäväpiirimme ja sukumme ensimmäisiä. Luulen kuitenkin, että lapsemme saivat kokea yllin kyllin rakkautta, koska vanhempien lisäksi sitä heille antoivat isovanhemmat, vanhempien sisarukset ja mainiot kummit.

Olen halunnut valita jokaiselle lapselleni kummeiksi sekä nuorempia että vanhempia kummeja, koska olen huomannut kummisuhteen olevan erilainen erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Tavatessamme lastemme perheellisiä kummeja käy useimmiten niin, että aikuiset juttelevat keskenään ja lapset leikkivät muualla yhdessä. Kummilapset tulevat kyllä huomatuiksi erityisellä tavalla, mutta useimmiten lapsettomat kummit voivat vielä enemmän panostaa kummilastensa kohtaamiseen, koska heillä ei ole omia lapsia.

Toivon, että jokainen nainen voisi oikeasti elää omannäköistänsä elämää riippumatta siitä, onko hän perheenäiti, parisuhteessa elävä vai sinkku, työtön, uranainen vai kotiäiti. Uskon siihen, että Jumalan ehdoton rakkaus ja rukous voivat auttaa meitä naisia löytämään juuri oman elämämme helmet. Olet arvokas ja rakastettu juuri omalla paikallasi!

Naisen monet roolit ja odotukset

2011-09-26T21:56:00.011+02:00

Elän ihanaa elämänvaihdetta, kun saan kotiäitiyteen yhdistää pieniä ja innostavia työtehtäviä. Tänään johdin ensin aamulla Kuopuksen kanssa sylimuskarit-ryhmää, päivällä suunnittelin keväälle erästä pienryhmää toisen vetäjän kanssa ja illalla tuurasin paikallisia pappeja Naisten kahvilassa. Miehellä sattui olemaan vapaapäivä, joten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Eräs ystävä pyysi minua referoimaan Naisten kahvilan luennoitsijan, avioeroista väitöskirjaa viimeistelevän, Hanna Ranssi-Matikaisen ajatuksia teemasta "Naisen monet roolit ja odotukset". Tässä muutamia helmiä luennosta.

Perheproblematiikkaa tutkineen Hannan mielestä naisen elämä on muuttunut harvinaisen vähän muinaisista ajoista siinä mielessä, että naisten täytyy esinaisiensa tavoin taipua elämässään moneen eri suuntaan. Nykynaisen elämää ovat tulleet kuormittamaan monet uudet haasteet. Globalisaatio ja informaatiotulva sekä uudet intormaatiokanavat ovat vieneet naisen valintaviidakkoon. Elämässä on helposti kiireen tuntua, jos ei osaa tai yksinkertaisesti pysty rajaamaan elämäänsä tarkasti. Työ- ja perhe-elämä vaativat monelta nykynaiselta todella paljon, mutta niiden lisäksi vaatimuksia voi tulla myös esimerkiksi ystäväpiiriin korkeista standardeista liittyen esim. asumiseen, ulkonäköön ja harrastuksiin. Kodinkoneidenkin piti tulla helpottamaan perheiden elämää, mutta nekään eivät anna perheille lisäaikaa, koska samalla vaatimukset esim. kotitöiden tekemisessä ovat nousseet korkeammalle. (Nykyään käytetään esim. pyykinpesuun enemmän aikaa kuin entisaikaan, jolloin vaatteet pestiin todella harvoin nyrkkipyykillä (toim.huom.))

Hanna kannusti naisia avioerotutkijan viisaudella pyrkimään kotitöiden jaossa tasajakoon, joka on tutkimusten mukaan toimivin ratkaisu. Lisäksi lapsillekin pitäisi antaa perheessä vastuuta erilaisista kotitöistä. Liian uhrautuva nainen tekee hallaa itselleen ja muille sekä on vaarassa uupua työtaakkansa alle.

Hanna kannusti sekä miehiä että naisia työn selkeään rajaamiseen . Kohtuullisten työpäivien lisäksi olisi tärkeää ottaa todesta kolmas käsky ja pyhittää yksi päivä viikosta perheelle, jottei elämästä tulisi liian raskasta. Hanna painotti myös sitä, miten valtti on malttia. Kaikkia elämän tavoitteita ei tarvitse saavuttaa nuorena ja innokkaana, vaan ruuhkavuosina on todella tärkeä miettiä perusteellisesti, mihin panostaa ja mitkä asiat voi tehdä sitten, kun on enemmän aikaa ja voimia.

Luennon pohjavireenä oli ajatus siitä, miten jokaisen naisen tulisi seisoa elämässään tiukasti omilla jaloillaan Jumalaan turvautuen. Usein kriisit ovat apuna naisen kasvuprosessissa, jossa hän parhaimmillaan itsenäistyy. Monet ongelmat naisen elämässä johtuvat nimittäin ainakin osittain siitä, että hän yrittää elää liikaa toisten ehdoilla. Jumalan ehdottomaan rakkauteen turvautuminen ja Häneltä saatu hyväksyntä auttavat naista vapautumaan muiden asettamista vaatimuksista, elämään oman näköistä elämää sekä rakastamaan muita ihmisiä vapaammin ja aidommin. Hanna kehotti käsittelemään loukkaantumisen tunteet, jotta voi antaa anteeksi ja päästää irti katkeruudesta. Sitä kautta voi voimaantua, kasvaa naisena ja kokea olevansa hyvä sellaisena kuin on.

Nainen, joka ymmärtää oman äärettömän arvonsa Jumalan silmissä, on vapaampi rakastamaan muita. Parhaimmillaan hänen ei enää tarvitse pelätä, että joku yrittää hyväksikäyttää hänen rakkauttaan, vaan hän voi vapaasti rakastaa, koska hänen arvonsa ei ole siinä, saako hän vastarakkautta. Hän tietää olevansa rakastettu ja tärkeä, vaikka puoliso, lapset tai muut ihmiset eivät osaisikaan sitä hänelle osoittaa.

Suhde puolisoon on monille naisille ongelmallinen, koska miestä kohtaan on niin paljon odotuksia. Kumppanilta odotetaan aivan erilailla kuin muilta ihmisiltä täydellistä hyväksyntää ja omien tarpeiden täyttämistä. Parisuhteesta voi tehdä ongelmallisen myös lapsuudesta nousevat kivut ja mahdolliset hylkäämisen kokemukset, vaikka toisaalta hyvässä liitossa voi myös vapautua menneisyyden painolasteista. Perheessä voi parhaimmillaan löytää puolison ja lasten kanssa elämään iloa ja nautintoa "lapsekkaasta" yhdessäolosta, jossa saa hupsutella ja pitää hauskaa.

Hannan mielestä naisilla on erityinen tehtävä olla perheensä esirukoilijoita, koska nimenomaan monelle naiselle rukous on luonteva tapa käsitellä vaikeita asioita ja etsiä niihin ratkaisuja. Rukous ja yhteys Jumalaan voivat olla monien paineiden ja taakkojen kanssa painiskelevalle nykynaiselle se juttu, joka kantaa ja antaa voimia elämään. Jumalan varassa nainen voi vapautua peloista ihanaan elämään.

(Perustuu muistiinpanoihini, jotka tein kahdelle pienelle lappuselle. Omaa tulkintaa voi siis olla reilusti mukana.)

Naisten kahvila oli todella hoitava kokonaisuus. Luennon lisäksi saimme laulaa mahtavan säestyksen tahdittamana, nauttia hyvästä iltakahvista, kauniisti koristellusta tilasta sekä kivoista ja koskettavista raamatunlauseita sisältävistä lappusista. Lopussa vielä Margaretha Melinin runo, jonka luin illassa teemaan liittyen.

Olen hieno,

sillä sinä olet minut luonut.

Olen arvokas,

sillä sinä rakastat minua.

Kaunis olen

silmissäsi,

jalokivi

kädessäsi.

Siksi ei ole väliä,

jos joku ei anna

minulle arvoa

tai pitää minua

typeränä.

Sydämeeni

kuiskaat totuuden:

olen kultaakin

arvokkaampi.

Olen silmäteräsi,

salainen aarteesi.

Iloitset minusta.

Tahdon kiittää sinua

niin kauan kuin elän

ja aina muistaa,

kuka minä olen.

Aarteita omassa kaapissa

2011-09-25T21:38:00.010+02:00

Kuvassa hame vuosimallia 1996, paitapusero 2005, kaulakoru 2006, vyö 2011 (Lindex) ja rannekoru 2011 (Lindex).
Farkut 2011 (Zara) ja vyö 2011 (Lindex).

Neiti laulelee nykyään Leevi and the Leevingsin laulua "Muotitietoinen". Laulu sopii kuin nenä päähän kymmenkesäiselle, joka rakastaa kaikkea muotiin ja kauneuteen liittyvää. Hän suunnittelee vaatteita piirtämällä ja tietokoneella, tekee hyviä löytöjä kaupoissa, etsii muotivinkkejä ja osaa laittaa hiuksena itse paljon paremmin kuin minä. Odotan jo innolla sitä, että saan lainata hänen tekemiään löytöjä, kunhan hän kasvaa vielä vähän ;).

Neiti on varmaan perinyt minulta kiinnostuksen vaatteisiin. Ala-asteikäisenä en voinut suunnitella vaatteita hienoilla tietokoneohjelmilla, mutta sen sijaan teimme tyttökavereiden kanssa Anttilan ja Elloksen kuvastoista leikelehtiä, joista äänestimme kauneimmat asukokonaisuudet. Olen myös lapsesta asti ollut tarkka siitä, millaisia vaatteita ostan. Välillä kivojen vaatteiden puute kaupoissa johti nuoruudessa siihen, että kuljin mieluummin vähän jo rähjääntyneissä vanhoissa vaatteissa kuin ostin epäsopivia uusia, mikä ei ollut aina kovinkaan tyylikästä. Nyt aikusiena olen pitänyt erityisesti vaatteiden ostamisesta Neidille ja Miehelle, joille tuntuu aina löytyvän helpommin vaatteita kuin itselle. Pikkuvelikin on välillä harkinnut minun palkkaamista stailistikseen, koska olen antanut niin tyylikkäitä synttärilahjoja ;).

Viime joulun jälkeen olin ihan lopen kyllästynyt siihen, että jouduin käyttämään edelleen tylsiä imetysvaatteita. Minua harmitti myös se, että vaatteeni olivat Kuopuksen, silloisen Vauvan, jäljiltä aina enemmän tai vähemmän likaisia. Olisin halunnut mielettömästi ostaa uusia vaatteita, mutta tiesin, ettei se ollut siinä elämäntilanteessa kovinkaan kannattavaa. Niinpä suuntasin vaatteisiin liittyvän intohimoni muotiblogien seuraamiseen.

Aloin säännöllisesti lukea ja katsella kolmea muotiblogia (PS. I love fashion, Malenami ja Strictly Style). Kauniiden vaatteiden katselu riitti tyydyttämään tarpeeni saada ympärilleni kauneutta ja tyylikkyyttä nuhjuiseen kotiäidin elämään. Muotiblogeista olen myös saanut joitakin vinkkejä, joilla olen saanut edullisesti päivitettyä ulkoasuani. Suloinen Linda johdatti minut blogillaan aivan minulle uuteen kauppaan, Zaraan, josta löysin keväällä minulle sopivia tyylikkäitä, naisellisia ja edullisia kesävaatteita. Malenamin blogin innostamana olen alkanut käyttää enemmän paksuja huiveja asusteina, kun taas Mrs. V. sai minut innostumaan vöistä.

Tein tämän syksyn ensimmäisen shoppailukierroksen Jumbossa saatuani kotiin houkuttelevan tarjouslehtisen. Petyin pahasti siihen, että lehdessä olleita tarjouksia ei sattunutkaan olevan tarjolla paljon yhtään kyseisessä Jumbon liikkeessä. Löysin kuitenkin kahdet farkut ja olin siitä tosi onnellinen, koska farkkutilanteeni oli hälyttävän huono. Jakkuja, puseroita, tunikoita ja hameita katsellessani tulin aina samaan ajatukseen: minulla on kotona melkein samanlainen vaate, joka on parempaa kangasta ja/tai tekee enemmän oikeutta vartalolleni. Niinpä kotiuduin farkkujen ja parin halvan vyön kanssa suunnitellen stailausta oman vaatekaapin antimilla.

Eilen illalla aloitin sitten vaatekaappien ja vaatehuoneen läpikäymisen stailistin otteella. Sain mietittyä iltamyöhäällä vanhoista vaatteista ja uusista vöistä kolme kokonaisuutta, josta Mies joutui vastahankaan ottamaan kuvia. Yksi kokonaisuus näytti kuvassa niin karmealta, etten voi sitä julkisesti esittää. Hyvä, että tuli kuva otettua. Muuten olisin voinut mennä yleiselle paikalle sen näköisenä ;). Tänään jatkoin vaateyhdistelmien miettimistä kahden taitavamman ja nuoremman stailistin kanssa. Saimme muodotettua melkein kymmenen toimivaa kokonaisuutta, vaikka emme ehtineetkään käydä kuin pienen osan vaatteista läpi. Vanhassa vara parempi!

PS. Edellinen muotipostaukseni oli raskauden loppupuolella noin puolitoista vuotta sitten. Silloin näytin vähän erilaiselta ;). l

Innokas viikkosiivooja

2011-09-23T21:41:00.005+02:00

Lapsuudenkodissani oli aina perjantaisiivous. En voi väittää, että olisin siitä ollut lapsena tai nuorena kovinkaan innostunut, mutta yleensä siivosin oman huoneeni ja minulle annetut tehtävät aika kiltisti ja reippaasti. Kerran huitaisin viisi vuotta nuorempaa pikkuveljeä pölyrätillä. Sain törkeästä teostani vanhemmiltani, isoveljeltäni ja siskoltani sellaisen ripityksen, etten enää koskaan syyllistynyt pölyrätin väärinkäyttöön.

Kotoa muuton jälkeen meni monia vuosia, ennen kuin löysin elämääni perjantaisiivouksen tai ennemminkin säännöllisen viikkosiivouksen. Se tapahtui varmaankin muutettuamme ensimmäiseen ihan omaan kotiimme neljä vuotta sitten. Kaunis, tilava ja ostettaessa siisti omakotitalo sai minut innostumaan siivouksesta.

Säännöllisen siivouksen aloittaminen helpotti minua "pitäisi"-ajattelusta. Isojen lasten ollessa pieniä minulla saattoi mennä useampi päivä siihen, että suunnittelin siivousta tai voivottelin sitä, miten tarttis tehdä jotain. Siivouksen ajatteleminen vei usein paljon enemmän voimia kuin itse siivous.

Muutettuamme uuteen kotiin nautin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuudenkodista muuton kotoa jälkeen minulla oli oikeasti kaunis ja hyväkuntoinen koti. Niinpä käytin uudessa kodissa mielelläni vapaapäivästä suuren osan kodin laittoon, varsinkin kun lapset olivat jo paljon keskenään ulkona. Ensimmäistä omaa sukujoulua valmistellessani olin niin innostunut tulevasta juhlasta, että lähetin perheen reissun päälle anoppilaan, jotta sain siivota rauhassa. 18 tunnin siivousrupeama teki tehtävänsä: seuraavana päivänä pikkuveljeni löysi minut keskellä päivää nukkumassa täysin tyrmässä huonovointisena. En ollut tiennyt, että liiasta siivouksestakin voi tulla krapula ;). Onneksi olen tuosta rauhoittunut aika lailla!

Äitiysloman alkaessa kuvittelin kotimme pysyvän todella siistinä. Järkeilin mielessäni, että kotiäidilla on paljon enemmän aikaa panostaa siivoukseen kuin kiireisellä uranaisella. Erehdyin kuitenkin pahasti! Olin nimittäin täysin unohtanut reilussa neljässä vuodessa sen, millaista on kotiäidin elämä. En muistanut, kuinka paljon aikaa menee ruoanlaittoon, lastenhoitoon, pyykinpesuun, kavereiden tapailuun ja kaikkeen kivaan.

Suurin syy sotkuiseen kotiimme on kuitenkin Kuopus, jota kutsumme rakkaudellisesti Täystuhoksi tai Hävityksen kauhistukseksi. Melkein puolitoistavuotias vesseli saa pahimmillaan enemmän sotkua aikaan kuin yksi ihminen ehtii perässä siivota. Sekasotkua lisää tietysti se, ettei kukaan ehdi kulkea koko ajan hänen perässään. Niinpä pitää vaan sietää sitä, että tavaroita löytyy oikeasti mitä ihmeellisimmistä paikoista. Kadonnut huulikiiltoni oli loogisesti lautasliinalaatikossa, kun taas vessanpöntöstä on kaivettu sitä sun tätä.

Joka tapauksessa nyt nautin enemmän kuin koskaan siitä, että voin käyttää perjantain melkein aina siivoukseen ja muihin kotitöihin. Spontaanille, innokkaalle sekä tapaamisia ja tekemistä ahnehtivalle luonteelleni tekee hyvää rauhoittua rutiininomaisesti yhdeksi päiväksi viikossa ja leikkiä olevansa kotihengetär. Ihanaan perjantaihin kuuluu imurin ja pölyrätin lisäksi mukaansatempaavaa tai muuten minua ilahduttavaa musiikkia, omien ajatusten miettimistä, rukousta sekä mukavia kahvitaukoja Facebookissa tai jonkun ajatuksia herättävän kirjan parissa. Mukavan siivouspäivän huippukohta on se, että saa nauttia hetken siististä kodista, mutta vain pienen hetken ;).

"Kosto on suloista" vai mitä se Jeesus opetti?

2011-09-18T20:01:00.002+02:00

Amerikkalainen nainen, May, joka oli kveekari uskoltaan, avasi eräänä iltana huoneensa oven ja tyrmistyi nähdessään vantteran, tummahiuksisen miehen penkomassa hänen pöytälaatikoitaan. May astui hiljaa huoneeseen ja sulki oven perässään. Kuullessaan vaimean napsahduksen murtovaras pyörähti ympäri, pistooli kädessään. ”Laske tuo kapistus”, May sanoi, ”minä autan sinua, sillä varmasti tarvitset jotain, mitä minulla on, enemmän kuin minä, jos sinun täytyy varastaa se". Mykistynyt murtovaras katseli, kun May avasi salalokeron ja työnsi korunsa miehelle sanoen olevansa pahoillaan siitä, että mies tarvitsi jotain niin välttämättä. Yhtäkkiä mies pudotti aseensa ja pakeni eikä ottanut mitään mukaansa. Seuraavana päivänä Mayn postilaatikossa oli nimetön lappunen. Siinä luki: ”Rouva, en ole tuntenut kuin vihan ja pelon. Niitä pystyn käsittelemään. Mutta olin voimaton teidän ystävällisyytenne edessä.”

Kertomus Mayn rohkeasta, tai ehkä paremminkin hullunrohkeasta toiminnasta sopii mielestäni erinomaisesti päivän raamatunteksteihin (1. Joh. 3:11-18 ja Matt. 5: 43-48). Jeesus ja Johanneksen kirje eivät tarjoa meille teksteillään mitään mautonta pullamössöä, vaan päivän tekstien lukeminen vaatii todellista pureskelua, ja niiden ohjeiden noudattaminen vähintäänkin taivaallista apua. Jeesus tiivistää ohjeensa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Ei sen vähempää!

Kertomuksen May kuulostaa täydelliseltä kristityltä. Hän oli oppinut elämässään, että ystävällisyys ja rakkaus toimivat monissa tilanteissa paremmin kuin viha ja pelko. Kertomusta kertoessaan May sanoi: Jopa aseet vaimenevat rakkauden edessä. Murtovaras kohtasi Mayn tavatessaan samalla Jumalan, joka on rakkaus. Mayn ystävällisyys ei taatusti ollut hänen omaa ansiotaan tai hyvyyttään, vaan Pyhän Hengen synnyttämää hedelmää. Sen verran epäinhimillistä tuollainen toiminta vaaratilanteessa on.

Tekstimme edellä olevassa raamatuntekstissä Jeesus puhuu siitä, miten Hammurabin laki ”Silmä silmästä, hammas hampaasta” on kumottu niin, että kristityn tulee kääntää vasen poski häntä lyöneelle, paidan vieneelle antaa viittakin ja virstan matkaa mukaansa vaatineelle tarjota matkaseuraa kahdeksi virstaksi.

Mistä ihmeestä Jeesuksen opetuksessa on oikein kyse? Vaatiiko Jeesus meitä muuttumaan kynnysmatoiksi, jotka kestävät kaiken vaivalloisesti hymyillen ja hammasta purren? Ei varmaankaan. Jeesus tahtoo viedä meitä tielle, jossa me nousemme koston, vihan, väkivallan ja kaunan yläpuolelle. Kertomuksen May voitti kohtaamisen murtovarkaan kanssa, koska hän asettui henkisesti tämän yläpuolelle ystävyydellään ja rakkaudellaan. Väkivaltainen ja riitainen maailmamme on osoituksena siitä, miten vihan kylväminen ja pahan kostaminen pahalla ei tuota kenellekään mitään hyvää. Sen sijaan Jeesus tarjoaa meille erilaista tietä, jossa vihaan vastataan rakkaudella ja hyvyydellä.

Jeesuksen opetuslapset ottivat Jeesuksen sanat vihamiesten rakastamisesta ja vainoojien puolesta rukoilemisesta ihan kirjaimellisesti ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Kristityt kieltäytyivät sekä väkivallasta että vastarinnasta, mikä tuotti valtavaa siunausta seurakunnalle. Julmat vainot eivät suinkaan pienentäneet seurakuntia, vaan pidättäytyminen väkivallasta vainoajia kohtaan sai seurakunnan kasvamaan sekä kooltaan että voimaltaan. Kristityt eivät halunneet kostaa, koska he halusivat kohdella kaikkia ihmisiä samalla tavalla kuin Jumala oli heitä kohdellut: armahtamalla ja uskomalla siihen, että ihminen voi muuttua.

Jeesus kutsuu meitä Vuorisaarnassa tielle, jossa eletään aivan kuin lain yläpuolella. Hän ei kehota meitä kulkemaan siitä, mistä aita on matalin, vaan ylittämään itsemme. Suuri mestari tahtoo, että me teemme enemmän kuin velvollisuutemme ja saamme tällä tavalla eläen elämästämme enemmän irti. Jeesuksen tarkoittamassa rakkaudessa ei ole kyse toisen ihmisen pitämisestä, vaan elämäntavasta ja asénteesta. Kristittyä kutsutaan elämään, jossa hän tahtoo lähimmäisen parasta riippumatta siitä, pitääkö tästä vai ei. Laupias Samarialainen ei välttämättä pitänyt ollenkaan miehestä, jonka kohtasi matkallaan, mutta hän osoitti rakkautensa tekemällä kaikkensa tämän hyväksi. Samalla tavalla meitä kutsutaan ottamaan vastuuta toisista ihmisistä, vaikka siinä samassa menisikin vaatteet likaisiksi, aikataulut uusiksi tai maine tahraiseksi. Kostaminen ja lähimmäisen vihaaminen tuovat ehkä lyhyellä tähtäimellä elämään iloa, ainakin vahingoniloa, mutta pitkällä tähtäimellä elämästä tulee paljon onnellisempaa, iloisempaa ja vapaampaa, jos ei tarvitse vihata edes vihamiehiä.

Tällaisia periaatteita on hienoa julistaa saarnapöntöstä, mutta miten niistä voisi tulla osa tavallista arkeamme ja elämäämme enemmän tai vähemmän monimutkaisissa ihmissuhdesotkuissa ärsyttävien, rasittavien ja ilkeiden lähimmäisten seurassa. Omassa elämässäni olen taistellut ainakin muutaman kerran sydämessäni syvää katkeruutta vastaan, joka minulla on ollut vihamiehiäni kohtaan. En ole tahtonut pidemmän päälle kantaa katkeruutta enkä kaunaa, koska olen huomannut sen syövän omia voimavarojani sekä vievän elämästäni iloa ja rauhaa. Näissä tilanteissa olen kokenut rukouksen vainoojan tai vihamiehen puolesta toimivaksi keinoksi. Olen siunannut minua väärin kohdellutta ihmistä Herran siunauksella pidemmän aikaa päivittäin ja huomannut, miten rukous on vapauttanut minua kaikesta minua kahlinneesta pahasta.

Olen kokenut hyvänä myös sen, että Jumalalle voi turvallisesti huutaa, itkeä ja valittaa kaiken kokemansa vääryyden, loukkaantumisen ja suuttumuksen. Omien tunteiden purkaminen Jumalalle ja myös luotettavalle lähimmäiselle auttaa käsittelemään vaikeita ihmissuhteita, niin että rakkaus ja halu toimia vihamiehen hyväksi voisi tulla katkeruuden ja koston tilalle. Monestikaan tie ei ole helppo. Se vaatii nöyrtymistä Jumalan eteen, oman itsensä tutkimista, ehkä halua ymmärtää toista ihmistä ja paljon tahtoa antaa anteeksi.

Vihamiesten rakastaminen ja vainojien puolesta rukoileminen voi helposti johtaa siihen, että kristitty tulee ylpeäksi ja asettuu toisen ihmisen yläpuolelle sekä kokee uhrautuvansa toisen ihmisen vuoksi. Jeesus ei varmasti kuitenkaan tarkoita täydellisyyden kehotuksellaan tällaista marttyyrimaista ja itsekeskeistä rakkautta. Rakkauden kaksoiskäskyssä meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseämme. Jeesus itse osoitti rakkautta asettumalla samalle tasolle kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän rakasti ns. julkisyntisiä nostamalla näitä itsensä kanssa samalle tasolle ja fariseuksia laskemalla näitä norsunluutorneista samalle tasolle muiden syntisten kanssaTuskin meistä kukaan haluaisi joutua asemaan, jossa meitä vihollisina pitävät ihmiset kuvittelevat rakastavansa meitä asettumalla meidän yläpuolelle ja osoittavansa sillä tavalla laupeutta. Sen sijaan rakkautta on se, että tahtoo oikeasti lähimmäisen hyvää, vaikka tämä olisi ilkeä vihamies.

Jeesuksen opetus vihollisen rakastamisesta on mahdollinen vain silloin, kun Jeesus on saanut muuttaa ihmisen sydämen. Tavallinen ihminen ei omassa voimassaan pysty rakastamaan vihollisiaan ja rukoilemaan vainoojien puolesta. Uuden testamentin tekstissä sanottiin: ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” (1.Joh. 3) Jumalan Poika, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, kuoli meidän puolestamme, jotta me saisimme kaikki pahat tekomme, ajatuksemme, sanamme ja laiminlyöntimme anteeksi. Vihollisen ja vainoojan rakastaminen saa uuden näkökulman, jos ajattelen sitä, kuinka paljon pahaa Jumala on antanut minulle anteeksi. Kun Jumala on antanut kaikki salaiset ja näkyvät synnit minulle anteeksi, eikö minulla olisi varaa antaa anteeksi lähimmäiselle hänen väärä tekonsa tai pahat sanansa minua kohtaan? Luulen, että olemme aika lailla samalla viivalla yhtä syntisinä - minä ja hän.

Pellossa kasvanut

2011-09-15T18:18:00.003+02:00

Tässä syksyisen sateista ja harmaata päivää piristämään FB-päivitykseni tältä päivältä.

Elina nautti taas hyvän lounaan Miehen puutarhan antimista. Valitettavasti Miehen tietotaito puutarhasta ei ole siirtynyt minulle. Eilen ihmettelin, kun en löytänyt kuin muutaman perunan, vaikka revin useamman perunankaalin ja kuokin maata innokkaasti. Illalla Mies ihmetteli, kuka on käynyt repimässä mangoldeja ;). Ja olen vielä Pellossa kasvanut, oh no!!!

Hassu kohtaaminen

2011-09-12T21:04:00.003+02:00

"Äiti, mä tiesin, että sä oot täällä vessassa", sanoi Neiti törmätessämme toisiimme Linnanmäen naistenhuoneessa. "Ai, miten niin?" kysyin ihmeissäni. "Kun mä kuulin, että sä rukoilit Jeesus, Jeesus", vastasi Neiti iloisesti. Aloin nauraa ja olin aika ihmeissäni, koska en mielestäni ollut rukoillut. Kohtaamisesta jäi kuitenkin minulle hyvä mieli kahdella tavalla. Iloitsin siitä, että rukouksesta on tullut minulle niin arkipäiväinen asia, etten edes huomaa toistavani Jeesuksen nimeä. Toisaalta olin tyytyväinen myös siihen, ettei Neiti hävennyt rukoilevaa äitiä toisin kuin jalkapallokentän laidalla hihhuloivaa äitiä.

Jeesus-sanan toistamisen rukouksena opin varmaan alunperin vanhasta ortodoksisesta rukouksesta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.Toistelin vanhaa rukousta hengityksen tahdissa iltakävelyillä, kotitöitä tehdessäni tai rauhoittuessani rukoilemaan. Rukouksen toistaminen alkoi vaikuttaa niin, että Jeesuksen nimi alkoi elää tavallisen arkeni keskellä. Nykyään en voisi kuvitella sellaista päivää, ettenkö huokailisi päivän aikana Jumalan puoleen toistamalla Jeesuksen nimeä tai kiittämällä Jeesusta. Uskon, että vanha hyvä rukous on tuonut elämääni paljon iloa, siunausta ja voimaa. Jeesuksen nimessä on valtava voima! Jumala puhuu -kirjasssa oli tälle päivälle kohta, jossa kerrotaan Jeesus-nimen merkityksestä.

EI MUUTA NIMEÄ!

Nimeni voimassa paha väistyy ja hyvä tulee avuksesi. Pahuuden henkivoimat pakenevat JEESUS -nimen edestä. Huuda siis Hänen nimeään avuksi pelon, heikkouden, surun ja tuskan keskeltä. Hän EI VOI olla vastaamatta. "Jeesus".

Käytä Hänen nimeään usein. Ajattele, miten loputtomasti lapset huutavat "Äiti". saadakseen avun, pyytäessään ratkaisua, kaikessa: "Äiti". Käytä Jeesuksen nimeä samalla tavalla - yksinkertaisesti, luonnollisesti, painolla. "Jeesus".

Käytä sitä apua tarvitsessasi, mutta käytä sitä myös ilmaistaksesi rakkautta. Sanotpa sen ääneen tai sydämesi hiljaisuudessa, se muuttaa riitasointuisen ilmapiirin rakkauden ilmapiiriksi. Se kohottaa keskustelun ja ajattelun tason. "Jeesus"

Räpylänjälkiä tutkimassa

2011-09-08T20:20:00.007+02:00

Minulla on outo tapa kerätä jääkaapin oveen erilaisia kulttuuritapahtumien mainoksia. Nähdessäni kiinnostavan mainoksen leikkaan sen irti ja suunnittelen kovasti kyseiseen tapahtumaan osallistumista. Aika usein kuitenkin käy niin, että mainos hukkuu kaiken maailman lippujen ja lappujen joukkoon, ja kulttuurielämys jää väliin.

Tällä viikolla aloin tutkia tarkemmin mainosta "Räpylänjälkiä -Aku Ankan 60v-juhlanäyttely", joka on koristanut värikkäällä layoutillaan jääkaappiamme koko pitkän kesän ajan. Meillä oli lasten kanssa tarkoitus mennä näyttelyyn jo alkukesästä, mutta käynti jäi aina muiden menojen ja laiskottelun jalkoihin. Niinpä päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja viedä pojat kulturelliin Helsinkiin näyttelyn viimeisenä päivänä Neidin raataessa koulussa.

Räpylänjälkiä -näyttely oli juuri pojillemme sopivaa kulttuuria. Kuopus oli innoissaan muovisista isoista ankkahahmoista, joita hän sai taputella, ja joille hän sai kiljua ilman, että hahmot pelästyivät. Hän nautiskeli myös Aku Ankan punaisella autolla ajamisesta, Pello Pelottoman hervottoman isolla vasaralla huitomisesta sekä kaikenlaisesta juoksentelusta näyttelyalueella.

Esikoinen on armoton Aku Ankka -fani. Kesällä välillä tuskastuin siihen, että hän luki vain ja ainoastaan Aku Ankkoja ja urheilulehtiä, kunnes tajusin hänen todella perehtyvän niihin. Hän piti mm. esitelmää eri piirtäjien tyyleistä minulle, jolle kaikki Aku Ankka -sarjikset ovat näyttäneet aivan samanlaisilta; pojasta polvi paranee. Niinpä isot pojat löysivät näyttelystä paljon mieluista tekemistä ja tutkittavaa.

Näyttelyn hauskinta antia olivat ehdottomasti Ankkalinnan viisumien saaminen sekä Ilta-Pulun lööppiin pääseminen. Jokainen näyttelyvieras sai uuden nimen ja hahmon, jolle oli kehitetty tarina. Minusta tuli maanviljelijä Elina Lempolampi, joka ulkoisilta ominaisuuksiltaan näytti enemmänkin kaupunkilaistipulta. Liekö viisumikone tiennyt, että Mies on innokas oman maan viljelijä ;). Ilta-Pulun lööpissä kerrottiin siitä, miten Elina Lempolampi ja Mummo Ankka ottivat toisistaan mittaa kyläyhdistyksen kokouksessa. Kuopus seurasi isänsä jalanjälkiä maanviljelijänä viisumikoneen mukaan. Hän oli päässyt Mummo Ankan kanssa yhteistyöhön lypsykisoissa. Se lööppi sopi hyvin Kuopukselle, joka oli armoton maitopoika vielä muutama kuukausi sitten.

Ehkä viisumikonnella oli jotain salaista tietoa, koska urheilullinen Pikkuherra sai jääkiekkoilijan viisumin. Hän oli törmäillyt lehden lööpin mukaan Hessu Hopoon fanitapaamisessa. Esikoinen sai puolestaan julkkiksen tittelin Ankkalinnan seurapiireissä. Aivan uskottavalta kuullosti lööpin tarina siitä, miten Esikoinen oli löytänyt Hannu Hanhen kanssa onnen VIP-alueella. Sieluni silmin näen, miten hän onnen löydettyään toteaa kuin itsestäänselvyytenä: "Mullehan tää onni kuuluu, koska mä oon esikoinen."

Onnistuneen reissun kruunasi syöminen hampurilaisravintolassa, josta kiirehdimme kotiin harrastuksiin ja vanhempainiltaan. Mummo Ankan niksi yhdessä lööpissämme tuntui jotenkin harvinaisen ajankohtaiselta puuskuttaessamme nopeasti asemalta kotia kohti: "Downshifting on nyt in!" Jos vaikka muistaisin katsella jääkaapin ovea ajoissa, niin etteivät kaikki menot kasaantuisi samalle päivälle. Joka tapauksessa olimme kaikki tyytyväisiä siihen, että ehdimme viime tipassa päästä Ankkalinnan asukkaiksi!

Futismamma vauhdissa!

2011-09-03T21:10:00.003+02:00

Kotiäitiyden yksi parhaista puolista on ollut se, että olen voinut heittäytyä täysillä mukaan lasten elämään. Työelämässä ollessani minua välillä ahdistivat monet lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvät velvoitteet, koska minusta tuntui siltä, etteivät aikani ja voimani riitä kaikkeen. Sen lisäksi jouduin jäämään monista lasten riennoista pois epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. Nyt sapattivuosinani nautin menetettyjen vuosienkin edestä siitä, että voin kantaa vastuuta Esikoisen luokkatoimikunnassa, käydä kuuntelemassa ja katselemassa lasten esityksiä, pitää r-koulua Pikkuherralle ihan säännöllisesti toisin kuin siskolleen aikoinaan sekä kannustaa perheen jalkapalloilijaa futiskentän laidalla.

Futisharrastuksen hoitaminen on kotiäitiydestäni huolimatta ollut pääasiassa Miehen mieluisa tehtävä. Tänä syksynä olen kuitenkin päässyt taas pienen tauon jälkeen kannustus- ja huoltojoukkoihin Miehen töiden vuoksi ja olen nauttinut futismamman tehtävästä ihan kympillä. Nautin futiskentän laidalla jännityksestä, yhteydestä ja hetkessä elämisestä. Jalkapalloturnauksessa ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä milloinkin tapahtuu. Elän kentän laidalla vahvasti mukana: hypin ja pompin ilosta, päästän ihmeellisiä ääniä, kun minua jännittää ja kannustan pelaajia huutelemalla. Pikkuherra selvästikin pitää siitä, että kannustan hänen joukkuettaan kiihkeän innokkaasti. Sen sijaan seuralaisena toimiva Neiti ei aina innostu äidin tyylistä, vaan välillä häpeää liian innokasta kannattajaa.

Futismammana toiminen on antoisaa myös sosiaalisesti. Toisiin vanhempiin tutustuu helpommin kentän laidalla, kun lasten yhteinen joukkue yhdistää. Turnauksissa seuramme joukkueet on sekoitettu niin, etten välillä ole tuntenut yhtään vanhemmista etukäteen. Ottelupäivän aikana kyllä ehtii jo vähän tutustua uusiin ihmisiin, kun on niin helppo löytää yhteistä puhuttavaa pelin tiimellyksessä. Eikä mikään yhdistä niin nopeasti kuin innokas omien lasten kannustaminen! Ei muista futismammoista välttämättä mitään syvällisempiä ystävyyssuhteita synny, mutta on kiva jakaa hetki iloa ja riemua lasten onnistumisista sekä todeta, etteivät ne tappiotkaan niin kovin vakavia ole.

Pikkuherran jalkapalloseuralle nostan hattua siitä, että kaikki pienten valmentajat käyttäytyvät todella hyvin ja ohjaavat poikia pedagogisesti ja maltillisesti. On hienoa, että tuossa iässä kaikille pelaajille annetaan yhtä paljon peliaikaa, lapsia kannustetaan eikä heiltä vaadita liikoja. Välillä meitä futismammoja on säälittänyt katsella otteluita sellaisia joukkueita vastaan, jossa henki on ollut aivan erilainen. Osa valmentajista tuntuu ottavan lasten harrastustouhun aivan liian vakavasti. Puistattaa katsoa valmentamista silloin, kun lapsille huudetaan ja haukutaan tai heitä ei kehuta, vaikka he olisivat pelanneet aivan ilmiömäisen hyvin. Luulen, että meidän ja monien muiden hyvien seurojen valmentajien kannustava ote tuo hedelmää pidemmällä aikavälillä. Pojilla säilyy innostus, ja vanhemmtkin ovat mielellään mukana tukemassa lasten hyvää harrastusta.

Vaikeuksien kautta helmeä juhlimaan

2011-08-31T22:07:00.007+02:00

Tänään istuessani tietokoneen ääressä sain pienen shokin. Luin työtoverini FB-päivitystä siitä, miten hän on menossa työtoverin läksiäisiin. Kotiäidin tahmeilla aivoilla mietin hetken aikaa, kukahan sieltä työpaikalta on taas lähdössä, kunnes tajusin jotain olennaista. IIIIK, olin unohtanut kokonaan läksiäiset, jonne olin ilmoittautunut jo monta kuukautta sitten, ja joita en halunnut missään nimessä jättää väliin.

Katsoin äkkiä kelloa ja totesin, että minulla oli vajaa tunti aikaa ehtiä siihen junaan, jolla mahdollisesti voisin ehtiä laivalle. Aloin pommittaa kokouksessa ollutta Miestä tekstiviesteillä, tutkia aikatauluja, valmistaa ruokaa, valita juhlavaatteita, silitellä vaatteita, meikata, syödä välipalaa ja ohjeistaa lapsia tilanteesta. Loppujen lopuksi sain kaiken tarpeellisen tehtyä ja suuntasin autolla juna-asemalle.

Lievästä ylitilassa olemisesta stressaantunena ajoin väärälle puolelle asemaa ja sen seurauksena jouduin muutamissa liikennevaloissa jännittämään, ehdinkö junaan. Ehkä rukoukset taas kuultiin, koska löysin parkkipaikan suhteellisen helposti. Junamatka meni hyvin, mutta taas Helsingin päässä harrastamaan komeaa korkkarijuoksua ehtiäkseni ajoissa tapaamispaikalle. Lähellä satamaa törmäsin vielä muutamaan työtoveriin, joiden kanssa yhdessä paniikissa etsimme laivaa. Matka tuntui melkein hauskalta seikkailulta!

Perillä huomasin, että kaikki stressaaminen oli kannattanut. Työtoverini olivat järjestäneet upeat juhlat pitkäaikaiselle ja rakastetulle seurakuntasihteerillemme. Iltaamme kuului tunnelmallinen ehtoollishetki Suomenlinnan kirkossa sekä ihana laivamatka herkullisine ruokineen, koskettavine puheineen ja hauskoine lauluineen. Illan teemaksi nousi helmi, yksi Paavalinkirkon (= työpaikkamme) symboleista. Puheissa iloittiin siitä, että olimme saaneet pitää työyhteisössämme niin pitkään helmeä, joka oli olemuksellaan tuonut iloa, valoa ja rakkautta koko yhteisöömme. Minulle tuli mieleen eräs vauvalaulu, jonka lopussa lauletaan "... silmiin kun katson niin aavistan, on sisällä helmi Jumalan."

Katkarapukekkerit

2011-08-27T21:03:00.003+02:00

Mieheni on vannoutunut alennusmyyntien ja alennettujen tuotteiden ystävä. Aika monta kertaa hänen tullessaan kaupasta olen huokaillut syvään, laskenut kymmeneen tai saanut pienen kohtauksen, kun kasseista on löytynyt (MINUN MIELESTÄNI) yhtä sun toista tarpeetonta tai turhaakin turhempaa selityksellä "Kun sai niin halvalla!" Viime aikoina olen tosin yrittänyt tehdä tässä asiassa parannusta ja olla vain kiitollinen siitä, että Mies käy mielellään kaupassa ja ottaa sinne yleensä vielä mukaansa kauppa-apulaiseksi Kuopuksen.

Viime keväänä Mies toi kaupasta kaksi pakettia rapuaiheisia kalliita lautasliinoja, koska oli saanut ne niin hyvällä alennuksella. Minun mielestäni ostos kuului taas sarjaan "turhaakin turhempi", koska ystäväpiirissämme ei ole tapana järjestää rapujuhlia. Kirjoitin ostoksesta jonkun hauskan Facebook-päivityksen ja sain idean, että voisimme järjestää rapujuhlat Miehen elokuisen syntymäpäivän kunniaksi. Merkitsin perhekalenteriimme juhlallisesti "RAPUJUHLAT" Miehen syntymäpäivää edeltäväksi lauantaiksi. Mies ei ollut kovinkaan innostunut rapujuhlien järjestämisestä: häntä iljetti ajatus rapujen keittämisestä. Loppujen lopuksi hän suostui siihen, että järjestän syntymäpäivän kunniaksi pienet juhlat, kunhan niissä ei tarjoilla rapuja. Niinpä lanseerasin ajatuksen katkarapukekkereistä.

Keväällä minulla oli suuret suunnitelmat juhlien suhteen. Ajattelin järjestää paljon ohjelmaa ja hienot tarjoilut sekä kutsua paljon vieraita. Elokuun koittaessa huomasin, että suunnitelmani eivät olleet kovinkaan realistisia. Juhlavieraslistalle päätyneistä perheistä yksi pariskunta kertoi olevansa tuohon aikaan Havaijilla hääpäivää viettämässä. Jostain kumman syystä en viitsinyt edes kysäistä, tulisivatko he kuitenkin mieluummin Miehen katkarapukekkereille ;). Toisen ystäväperheen kalenteri oli jo tuupattu täyteen erilaisia synttärikutsuja, joten päätimme pitää juhlat vain pienelle porukalle ja ilman kummempaa ohjelmaa. Ruokalistakin yksinkertaistui yksinkertaistumistaan, kun selvisi, että päivänsankari saapuu töistä vasta parikymmentä minuuttia ennen juhlien alkua.

Katkarapukekkereiden valmistelu tapahtui leppoisissa merkeissä. Tein eilen perussiivouksen Miehen hoitaessa Kauppa-apulaisen kanssa ostoreissun. Leipomistouhuihin aloin illalla vähän ennen puoltayötä ja jatkoin niitä päivällä Pikkuherran kanssa Kuopuksen päiväunien aikaan. Ekaluokkalainen osoittautui taas kerran todella mukavaksi ja reippaaksi keittiöapulaiseksi; ehdimme jutella paljon kouluasioita ja muita tärkeitä juttuja mustikkapiirakkaa tehdessämme.

Täytekakun tilalle olin suunnitellut juustokakkua uudella reseptillä. Tein kakun yöllä puoliväliin ja jatkoin päivällä mansikkapäällysteen tekemistä. Olimme Miehen kanssa tutkineet yhdessä reseptiä ja päätyneet siihen, että hyytelösokeri tarkoittaa varmasti hillosokeria, jota meillä oli runsaasti kaapissa. Niinpä levitin kohmeiset mansikat kakun päälle, tein kuumasta vedestä ja hillosokerista seoksen, jota aloin lusikoida kakun päälle. Lusikoituani koko annoksen huomasin, että jotain oli pielessä. Seos ei jäänytkään lillumaan mansikoiden päälle kauniisti, vaan neste valui komeasti suurimmaksi osaksi pöydälle (ja myöhemmin jääkaapissa alustalle). Tajusin melko pian, että hyytelösokeri ja hillosokeri eivät olekaan sama tuote, hip, hei!

Kakkukatastrofin jälkeen valmistelut sujuivat erinomaisesti, koska sain ystävän avukseni. Juhlien laittaminen yhdessä oli tosi mukavaa ja rentoa, vaikka samalla hoidimme kuutta lasta. Vieraiden saapuessa olin jopa ehtinyt vaihtaa vaatteet ja vähän meikatakin; yleensä vieraiden saapuessa tepastelen vielä enemmän tai vähemmän juhliin sopimattomissa asusteissa.

Katkarapukekkereistä tuli juuri niin rennot ja kivat juhlat kuin olin suunnitellut. Tuttuun tapaani repeilin ja kikattelin pitäessäni pientä tervetuliaispuhetta, jossa kerroin mm. kakkukatastrofista. Sen jälkeen oli ainakin selvää, ettei näissä juhlissa ollut tarkoitus pönöttää. Päivänsankari oli komea ja charmikas (uudessa lahjaksi ostamassani kauluspaidassa), ilma oli mielettömän hieno ja onnittelulaulut soivat komeasti sekä Miehelle että pienelle vieraalle, joka vietti kolmevuotispäiväänsä. Juhlat täyttivät tehtävänsä, koska sekä vieraat että isäntäväki tuntuivat nauttivan yhdessäolosta katkarapusalaatin, mansikkajuustokakun ja muiden herkkujen kera. Olipa mukavaa, että Mies meni ostamaan ne rapulautasliinat. Katkarapukekkereistä voisi tehdä ihan perinteen kesäkauden päätökseksi!

Sama perhe, mutta niin erilainen lapsuus

2011-08-24T19:52:00.007+02:00

Tänä kesänä olen miettinyt tosi paljon sitä, miten samassa perheessä kasvaneet lapset ovat voineet elää aivan erilaisen lapsuuden. Syy pohdintoihin on tietysti lähtenyt omista kokemuksistani: luulen, että neljä lastamme tulevat kertomaan perheestämme aika eri tavoin, kun he aikuistuttuaan palaavat lapsuudenmuistoihin. Muistojen erilaisuuteen vaikuttavat ainakin paikka sisarusparvessa, lasten erilaiset luonteet, vanhempien muuttuminen sekä erilaiset ympäristöt.

Esikoinen ja Kuopus ovat syntyneet samana päivänä, mutta yhdentoista vuoden ikäerolla. Luulen, että heidän lapsuudenkokemuksensa eroavat toisistaan kaikista eniten. Saimme Esikoisen nuorina ja kokemattomina. Hän oli minun sukuni ensimmäinen lapsenlapsi ja kaveripiirimme ensimmäinen vauva. Niinpä Esikoinen sai huomiota enemmän kuin tarpeeksi, mutta samalla myös tarpeettoman paljon huolehtimista ja hätäilyä.

Kuopus on nukkunut koko vauva-ajan meidän vanhempien välissä. Kuukausi sitten hän sai ensimmäisen oman sänkynsä, mutten ole vielä jaksanut sitä pedata, kun perhepeti on toiminut niin hyvin. Esikoisen vauva-aikana en olisi voinut edes kuvitella hänen nukkuvan meidän välissämme. Olimme molemmat sen verran stressantuneita vanhempia, että välillä etsimme häntä unissa peittojen seasta, vaikka hän nukkuikin rauhassa omassa vuoteessaan.

Esikoinen muutti elämämme rytmin täydellisesti. Joskus myöhästyimme tapaamisesta tunnin, koska hänen piti syödä ja saada kuiva vaippa. Kuopus ei muuttanut elämäämme kovinkaan paljon, vaan hän sopeutui perheemme rytmiin. Alusta lähtien häntä raahattiin mukaan lasten esityksiin, harrastus- ja koulukuljetuksiin sekä äidin omiin rientoihin. Hän nukkui silloin, kun siihen oli mahdollisuus ja söi tarvittaessa vaikka kesken lenkin seisoma-asennossa. Vasta tänä syksynä hän on saanut elämäänsä selkeän rytmin, kun kuljetukset eivät enää sido samalla tavalla elämäämme.

Esikoisen ja Kuopuksen ensimmäiset joulut olivat aika erilaiset. Esikoinen vietti ensimmäistä jouluansa suvun ehdottomana keskipisteenä. Hän sai 17 joululahjaa, vaikka häntä kiinnosti vain ja ainoastaan kiiltävät lahjapaperit. Koko suku hoivasi ja paapoi häntä sekä seurasi hänen jokaista liikettään joulunpyhien aikaan. Kuopus vietti ensimmäistä jouluansa aika lailla sivuroolissa, vaikka oli täsmälleen samanikäinen. Suvun yhteisessä jouluvietossa oli yhdeksän lasta, joten perheiden pienimmät saivat rauhassa ryömiä lattialla lahjapapereiden kimpussa isompien hoitaessa show`n pitämisen.

Esikoinen sai vauvana paljon huomiota, mutta samalla häneltä vaadittiin paljon enemmän kuin Kuopukselta. Opetimme hänelle EI-sanan käyttöä jo tosi pienenä, heti kun hän oli oppinut ryömimään. EI! toimi niin hyvin, että ruotsalaiset ystävämmekin alkoivat käyttää sitä pojalleen, kun heidän omat kieltonsa eivät toimineet. Kuopukselle olemme pitäneet vielä tosi löysää kuria. Hän saa tehdä monia asioita, jotka olisimme ehdottomasti kieltäneet Esikoiselta. Ei hän silti ihan kuritta kasva, koska isommat sisarukset huolehtivat siitä, että talossa on pienimmällekin joku järjestys ja jotkut säännöt.

Nuorena äitinä minulle oli tärkeää, että lapset rakastuisivat kirjoihin, koska lukeminen oli minulle niin tärkeä harrastus. Muistan, miten Esikoisen ollessa kymmenen kuukautta murehdin sitä, ettei hän vieläkään jaksanut keskittyä kirjojen lukemiseen. Ajattelin, ettei hänestä ikinä tule lukijaa. Kuopuksen ollessa samassa iässä en varmaan ollut edes ottanut hänelle vauvakirjoja esille. Nyt kun hän on innostunut kirjoista, olen ihmeissäni siitä, että yksivuotiaallakin on älyllistä toimintaa ;). Sanallista arkkuaan hän ei vielä ole pahemmin availlut, muttei se huolestuta minua ollenkaan. Molemmat isoveljet aloittivat puhumisen vasta yli kaksivuotiaana, joten hänellä on vielä aikaa oppia. Nyt hän saa tahtomansa asiat kiljumalla ja sanomalla öh. Mitäpä sitä turhia pulisemaan, kun voi myös potkia palloa!

Ihana loma Gardajärvellä kuvina

2011-08-23T22:07:00.009+02:00

15 vuotta rouvan elämää

2011-08-22T21:35:00.003+02:00

Muutama viikko sitten vietimme Miehen kanssa 15-vuotishääpäivää. Teimme sen hyvin matalalla profiililla, koska matkustimme jo kesäkuussa Italiaan vain Kuopuksen kanssa juhlavuoden kunniaksi. Riva del Gardassa vietetty lomaviikko, jonka Mies oli suunnitellut minulta täysin salassa, oli yhtä juhlaa. Nautimme suunnattomasti hienosta hotellistamme, tunnelmallisesta kaupungista, upeista maisemista, herkullisesta ruoasta, taivaallisesta jäätelöstä, yhteisistä patikka- ja pyöräretkistä, kulttuurielämyksistä sekä ennen kaikkea yhdessäolosta. Olin valmiiksi ajatellut, että ainoa toiveeni on, että meillä on aikaa nauttia yhdessäolosta. Matka Gardajärvelle oli jotain paljon enemmän, unelmieni täyttymys!

Hääpäivänä Mies oli töissä, ja minä pidin "lastentarhaa" pystyssä. Sisareni, hortonomin vaimo, oli vähän järkyttynyt siitä, ettei meillä ollut juhlapäivänä edes kukkakimppua. Kukat eivät nimittäin ole Mieheni luontainen tapa osoittaa rakkauttaan eikä minun tapani ottaa vastaan rakkautta. Illalla sentään joimme hyvät pullakahvit juhlapäivän kunniaksi sekä pyörähtelimme olohuoneen lattialla lasten suureksi riemuksi. Iltakahveillakin tunnelma oli kyllä harvinaisen villi lasten keksiessä mitä hassuimpia maljapuheita äidin ja isän juhlapäivän kunniaksi.

Illalla suoritimme juhlallisesti hääpäiväperinteisiimme kuuluvan rituaalin: kokeilin hääpukuani. Olin tosi ylpeä siitä, että tällä kertaa se meni niin hyvin päälle, että pitkän nappirivinkin sai kiinni; yleensä napit ovat olleet hääpäivänä enemmän tai vähemmän auki. Toivottavasti mahtuisin pukuun vielä viiden vuodenkin päästä, koska silloin olemme ajatelleet viettää hääpäivää juhlien merkeissä. Ei hassumpi syy pitää paino kurissa ;).

Hääpäivänä muistelin yhtä laulua, joka esitettiin häissämme. Sen kertosäe kuvaa hyvin tuntemuksiani siitä, missä vaiheessa meidän liittomme on. Vaikka takana on jo monia yhteisiä vuosia, tuntuu edelleen siltä, että meillä on yhdessä vielä paljon koettavaa. Odotan mielenkiinnolla uusia seikkailuja!

"Tule, käydään uutta etsimään.

Meitä suuret aarteet odottaa.

Elämämme kauneus löydetään.

Jeesus rakkautensa lahjoittaa."

Rukousleiriltä tanssileirille

2011-08-21T22:13:00.003+02:00

Eräässä vaikeassa elämäntilanteessa olin rukousleirillä, jossa rukoiltiin pareittain. Sain parikseni vanhan ja herttaisen naisen. Nainen rukoili puolestani. Hän näki paljon kipua ja surua. Rukouksen jälkeen hän antoi yllättävän ohjeen: Jumala haluaa, että alat tanssia!

Kun tulin leiriltä kotiin, päätin kokeilla naisen antamaa ohjetta, vaikkei minulla mikään tanssifillis ollutkaan. Kuitenkin pian huomasin, miten päivittäinen vapaa tanssiminen alkoi hoitaa ihmeellisellä tavalla sisintäni. Aloin päästä irti tanssin avulla sisäisestä pahasta olostani. Ruumiini osasi purkaa ne kivut, joita en osannut sanoittaa.

Myöhemmin luin, että tanssiterapia on suosittu terapiamuoto. Se pohjautuu siihen, että ruumis tietää parhaiten sen, mitä tarvitsee. Koin, että Jumala tiesi oikeasti, mitä juuri minä tarvitsin. Jumala johdatti minut tanssimaan, koska sitä kautta minussa oleva pikku tyttö sai vapautua. Tanssi oli ollut lapsena suuri haaveeni, joka ei ollut olosuhteiden vuoksi toteutunut. Tanssi eheytti sisintäni, vahvisti naisellisuuttani sekä antoi elämääni iloa ja riemua.

Viime lauantaina pääsin taas leirille: elämäni ensimmäiselle tanssileirille, joka järjestettiin Gospel-lattareiden merkeissä. Ajattelin, että olen varmaan leiriläisistä vanhimmasta päästä, mutta erehdyin pahasti; iso tanssisali oli täynnä naisia, joista suurin osa oli minun ikäisiäni tai minua vanhempia. Me saimme yhdessä nauttia lattarirytmeistä ja tanssia sydämemme kyllyydestä taitavien ohjaajien opastuksella. Hiki virtasi, kun hioimme samban ja cha-chan askelia sekä vedimme jiveä. Sambaa tanssiessa tunsin itseni vielä aloittelijaksi enkä voinut kunnolla irrotella, mutta kevään cha-cha-harjoitusten ansiosta nautin täysillä lempitanssistani.

Tehokkaiden treenien lisäksi pääsimme myös kokeilemaan erilaisia tansseja. Oli mahtava seurata sitä, miten meidän suomalaisten naisten olemus muuttui täydellisesti kokeillessamme härkätaisteluun pohjautuvaa pasoa. Koko sali oli täynnä intohimoa, ylvästä ryhtiä, arvokkuutta ja teräviä liikkeitä. Pian pääsimme täysin erilaiseen tunnelmaan, kun lötköinä keikuimme afrikkalaisen musiikin tahdissa. Saimmepa seurata myös leikkimielistä afrikkalaista tanssikilpailua, jossa yleisökin sai jammailla täysillä mukana ja samalla vaikuttaa voittajan valintaan.

Hieno leiripäivä ja koko leiri minun osaltani päättyi riemulliseen iltaan ylistyslaulujen ja salsan pyörteissä sekä Pialiina Helmisen mainioon opetukseen. Iloitsin siitä, että uskalsin lähteä leirille, vaikka edelleenkin koen itseni tanssijana vasta-alkajaksi. Onneksi Gospel-lattareiden idea on juuri siinä, ettei tarvitse suorittaa eikä päteä, vaan saa nauttia ja iloita tanssista.

Vuosi, jolloin minusta tuli bloggaaja!

2011-08-18T21:00:00.000+02:00

Vuosi 2006 on jäänyt mieleen työhön liittyvistä asioista. Tein sijaisuutta Vaasan suomalaisessa seurakunnassa lapsi- ja perhetyön pappina, olin tosi innoissani uusista haasteista ja kehitimme lapsi- ja perhetyön tiimin kanssa uusia kivoja juttuja. Suunnittelin myös muita hassuja ja innostavia projekteja, esim. yhteistyötä Wasa SportsClubin ja seurakuntien välille.

Olin tosi innostunut työstäni! Kuitenkin samalla hain töitä muualta, koska vakituisen paikan saaminen Vaasasta näytti vähän hankalalta. Kävin työhaastatteluissa Turussa ja Hesassa, mutten tullut valituksi. Minun hakuprosessini aiheuttivat sen, että Mies haki "seurakseni" myöskin etelästä töitä, kirkkoherran virkaa Järvenpäässä. Se prosessi työllisti myös minua aika paljon. Yhtenä osana vaalikampanjaa perustimme perheen kotisivut, joista Mies oli haaveillut jo pitkään, ja aloitin bloggaamisen. Elinan blogista tulikin muutamaksi vuodeksi yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Toinen tärkeä harrastukseni oli jumppaaminen Wasa SportsClubilla, mikä antoi valtavasti voimia ja energiaa arkeen. Vaasasta muutettuamme jäin kaipaamaan kovasti BodySteppiä ja BodyPumppia sekä ihanan energisiä ohjaajia.

Kotielämämme Vaasassa oli tasaisen mukavaa ja helppoa, vaikka lapset olivatkin päivisin neljässä eri paikassa. Elämäämme helpotti huomattavasti se, että lasten harrastukset ja meidän työpaikkamme sijaitsivat samassa talossa kuin kotimme. Perheen kanssa teimme ihanan matkan Kosille, jossa nautimme täysillä leppoisasta lomaelämästä.

Syksyllä oli aihetta juhlaan. Pikkuveli meni naimisiin ihanan Hannan kanssa, ja äiti vietti komeat eläkejuhlat, joita varten isä oli salassa koonnut äidistä kertovan kirjan! Marraskuussa sain elämäni ensimmäisen viran Vaasan suomalaisesta seurakunnasta. Ilo virasta jäi kuitenkin lyhyeksi Miehen tullessa viiden päivän päästä valituksi Järvenpään kirkkoheraksi. Sosiaalisesti vuosi oli erittäin hyvä: sain paljon uusia tuttuja ja joitakin ystäviä. Aloin kotiutua suomenkieliseen Vaasaan juuri siinä vaiheessa, kun aloimme jo kaivaa lähtökuoppia :).

Väsymystä, oman paikan etsimistä ja uusia haasteita

2011-08-17T21:56:00.002+02:00

Sain vuoden 2002, joka oli muutoksen vuosi. Kevät oli aika raskasta aikaa. Lapset olivat pieniä (vajaa 3 v ja 7 kk->), aloitin työt puoliaikaisesti Luulajassa ja hoidimme Miehen kanssa vuorotellen Neitiä. Raskaaksi kevään teki se, että haimme työpaikkoja eri puolelta sekä Suomesta että Ruotsista. Minua ahdisti se, ettemme tienneet ollenkaan, minne olimme matkalla. Lisäksi kevääseen liittyi läheisen ihmisen kuolema sekä ongelmia ystävyyssuhteissa.

Kevään aikana selvisi, että muutamme juuri siihen kaupunkiin, johon halusin kaikkein vähiten eli Vaasan, jonne Mies valittiin kappalaiseksi. Minulle järjestyi ensin opiskelupaikka auskultoimaan Åbo Akademiin uskonnonopettajaksi,mutten ottanut paikkaa vastaan, koska sain työn lapsityönohjaajana Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa.

Kesä oli ihanaa lomailua kauniissa Vaasassa lasten kanssa. Kesään kuului myös yksi toivoton "Elina-projekti" eli matka lasten ja kavereiden kanssa Italiaan ilman Miestä. Raskas, mutta ikimuistettava matka ;).

Syksyllä aloitin työt lapsityönohjaajana ja nautin täysillä uusista haasteista lapsityönohjaajana, tutustuin innokkaasti Vaasaan ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin.

Kamalan ihana vuosi, joka opetti turvautumaan Jumalaan enemmän kuin monet muut vuodet sekä myös kasvatti minua kovasti ihmisenä.

Katsahdus Teini-Elinaan eli vuoteen 1989

2011-08-16T22:19:00.001+02:00

Sain vuoden 1989, jolloin olin yläastelainen, seiskalla ja kasilla. Olin silloin superhyvä oppilas koulussa, yli-innokas harrastaja sekä iloinen ja seurallinen kaveri. Minulla oli hyviä ystäviä, joiden kanssa olimme yhdessä koulussa, kuorossa ja partiossa. Partiossa minulla oli myös innokas ihailija, joka hämmensi mieltäni mm. tunkemalla nukkumaan samaan telttaan leirillä. Olin myös paljon yökylässä parhaalla ystävälläni, Ninnillä, jonka kanssa mm. kirjoitimme omia kirjoja sekä luimme paljon. Vanhemmat luottivat meihin, koska olimme Ninnillä keskenämme ilman hänen vanhempiaan.

Viulunsoitto tökki tuona vuonna todella pahasti: vanhempani saivat musiikkiopiston rehtorilta kirjeen, jossa uhattiin potkia minut pellolle, jos en ala harjoitella ahkerammin. Vanhempia lähinnä nauratti ja harmitti kirje, koska olin muuten aivan liian tunnollinen. Minulla ei olisi ollut varmaan edes aikaa soittaa viulua, koska alkuillat olin harrastuksissa ja loppuillat laskettelemassa. 1989-1990 oli elämäni vilkkainta lasketteluaikaa: laskettelimme kavereiden kanssa noin kuusi kertaa viikossa!!!

Vuosi 1989 on ollut hengellisesti yksi haastavimmista vuosista, koska olin luopumassa lapsuuden uskosta, mutten ollut vielä saanut rakennusaineita nuoruuden uskoon. Odotin syksyllä 1989 alkanutta rippikoulua kuin kuurta nousevaa enkä joutunut pettymään. Tutustuin myös The Road -gospelbändiin, joka teki minuun suuren vaikutuksen monilla eri tavoilla

Vuosi oli naiseksi kasvamisen aikaa eikä muutokset tuntuneet aina niin helpoilta. Vuoteen kuului ensimmäinen laihdutusprojektini, jonka hyvänä antina aloitin säännöllisen liikunnan (kuntosali ja kävely). Elämäni pyöri kuitenkin sen syksyn vähän liikaa laihduttamisen ja ruoan ympärillä. Tyypillinen kiltin tytön tapa elää murrosikää.

Elämää viisivuotiaan näkökulmasta

2011-08-15T14:31:00.002+02:00

Facebookissa on menossa kiva leikki, jossa kaverille annetaan tehtäväksi kirjoittaa muistoja jostain tietystä vuodesta. Olen saanut kirjoitettavakseni jo aika monta vuotta ja kirjoittanut niistä tavoilleni uskollisesti pitkään ja hartaasti. Isosisko jo huomautti puhelimessa innokkuudestani ;). se vahvisti näkemystäni siitä, että jatkan eri vuosista kirjoittelua täällä blogin puolella. Yritän nimittäin näin arjen alkamisen kunniaksi elvyttää bloggamista. Saa nähdä, miten tällä kertaa käy.

Sain vuoden 1980, joka oli elämässäni vaiherikas, mutta myös tylsähkö vuosi. Keväällä olin perhepäivähoidossa Kaisalla, jossa oli myös Titta ja Virva. Leikittiin ja oli kivaa, vaikka Virva, 2 v, vetikin liikaa pitkistä hiuksistani. Kesällä minulle syntyi pikkuveli, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Sain olla yökylässä serkuilla, kun äiti oli sairaalassa. Isä heltyi niin paljon, että osti kaupassa käydessä minulle ja Hanna-serkulleni ihan oikeat pehmikset. Se oli juhlaa!

Meillä oli ihana kodinhoitaja vauvan syntymän jälkeen. Hän vei meitä uimaan Jolmanputaalle sekä leipoi pikkuveljen ristiäisiin lusikkaleipiä, joita kävin napsimassa ainakin kaksikymmentä ristiäisissä. Siitä lähtien olen rakastanut lusikkaleipiä. Ristiäiset olivat jännittävä tapahtuma, koska eräs vieras, kaksivuotias veijari, lähti kävelemään parvekkeelta talon katolle. Jännitystä siis piisasi koko väelle!

Kesällä opin uimaan, koska kävimme Valkeajärvellä ahkerasti uimassa siskoni ja tämän kaverin ja hänen äitinsä kanssa. Opin myös ajamaan pyörää ilman apurattaita. Kesällä osallistuin myös kivoille leireille.

Syksyllä meinasin kuolla tylsyyteen, koska olin kotona äidin ja pikkuveljen kanssa. Viikon pelastuksia olivat päiväkerhopäivä sekä toinen päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä hoidossa heidän äitinsä ohjatessa päiväkerhoa. Aamupäivät odotin, että sisareni ja veljeni tulisivat koulusta kotiin. Tylsyyden hyvä puoli oli siinä, että opin sekä lukemaan että kirjoittamaan.

Sain tämän vuoden muisteltavakseni Johanna-serkulta, jonka kanssa oli kivoja leikkejä sekä mummolassa että meillä kotona. Johanna lauloi tuohon aikaa laulua: "Sukuvika on jos suksi ei luista". Nyt kun kirjoitin vuodesta, huomasin, ettei se ollutkaan tylsähkö, vaan aika kiva vuosi.

Yhteisöelämä on in!

2011-03-27T22:16:00.005+02:00

Menin nuorena naimisiin, joidenkin mielestä aivan liian nuorena. Muutamat lähipiirissäni olivat erityisen huolissaan siitä, etten ollut ikinä asunut yksin. Muutin nimittäin kotoani Helsinkiin Lestikselle, jossa vietin 16 muun opiskelijan kanssa kaksi vuotta yhteisöelämää. En omistanut kahvinkeitintä enkä mikroaaltouunia eikä minulla ollut edes omaa puhelinta; astiatkin olivat yhteisiä samoin kuin telkkari ja pesukone.

Nyt jälkeenpäin en voi yhtään käsittää sitä, miksi minun olisi pitänyt asua täysin yksin ennen avioitumistani. Opiskelija-asuntolassa asuminen ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi joutunut itsenäistymään. Muutto pienestä Pellosta 850 km:n päähän Helsinkiin merkitsi sitä, että jouduin todella kantamaan vastuun itsestäni. En voinut viedä pyykkejä äidin pestäväksi, en pyytää isää avuksi pankkiasioiden hoitoon enkä rynnätä viikonlopuksi kotiin ensimmäisen ikävän tullen. Tosin sitä ikävää ei tainnut edes tulla. Lieneekö johtunut siitä, että Lestiksellä oli niin hyvä olla!

Uskon, että yhteisöelämä oli minulle yhtä kasvattavaa kuin yksiössä asuminen monelle muulle, vaikkakin täysin erilaista. Yhteisessä keittiössä oli pakko tiskata astiat heti syömisen jälkeen, mitä ei taatusti olisi tapahtunut, jos olisin asunut yksiössä. Kärsimättömälle luonteelleni teki hyvää se, että yhteisöeläminen vaati jonottamista mm. suihkuun ja puhelimeen Muistan, miten välillä ramppasin oman huoneeni ja käytävän väliä odottaessani pääsyä linjalle pokaystävän kanssa. Voi ei, tuo kämppis ei vieläkään lopettanut puhelua!!!

Yhteisössa asuminen opetti minulle myös paljon miehistä ja pojista. Muutettuani Lestikselle olin innoissani siitä, että puolet asukkaista oli poikia, koska olin harmitellut aikaisemmin sitä, ettei minulla ollut poikia kavereina. Lestis tarjosi loistavan mahdollisuuden käydä enemmän ja vähemmän syvällisiä keskusteluja myös toisen sukupuolen edustajien kanssa. Vähemmän mukavaa oppia miehistä sain toimiessani yläkerran palkkiotoimisena siivoojana. Poikien vessojen siivoaminen oli aika kammottavaa touhua siihen asti, että silloinen "emäntä" piti vessankäytön ABC-kurssin asukaskokouksessa :).

Viime viikolla kutsuin kylään muutamia vanhoja kämppiksiäni, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Ihmettelimme sitä, miten luontevaa, turvallista, mukavaa ja helppoa oli olla yhdessä, vaikka jotkut meistä eivät olleet tavanneet vuosikausiin. Yhteiset vuodet saman katon alla opettivat meitä tuntemaan toisiamme niin hyvin, että yhteys säilyy erilaisista välimatkoista huolimatta. Vanhojen kämppisten joukossa kenenkään ei tarvitse esittää mitään roolia eikä yrittää olla enemmän kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi kohtaaminen on aitoa ja mutkatonta, ainakin meillä oli.

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttua kämppiksistä. Työikäiset ja hyvätuloiset nuoret naiset halusivat asua kimpassa, koska he eivät viihtyneet yksinään. He kertoivat tulevansa hyvin toimeen kämppiksinä, vaikkeivät tunteneetkaan toisiaan etukäteen. Yhdessä asuminen toi naisten elämään helppoa sosiaalisuutta työpäivien jälkeen. On kiva, että kotona on joku, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia arkipäiväisistä asioista.

"Yksinasuminen ei vaan sovi mulle", sanoi eräs ystäväni. Yhdessä aloimme haaveilla siitä, että vietäisimme vanhuutemme jossakin mukavassa yhteisössä. Virikkeellinen ja hyvinvarusteltu seniorikoti, jossa voisi päivittäin kohdata ikätovereita, kuulostaa huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin yksinäinen elämä mummonmökissä. Optimisteina näimme itsemme onnellisina syömässä palveluhenkisen henkilökunnan laittamia herkullisia ruokia inspiroivan ruokaseuran ympäröimänä :).

Niille, jotka epäilivät pärjäämistäni avioliitossa ilman yksin asumista, voin vakuuttaa, että olen selvinnyt oikein hyvin. Yhteisöelämä antoi loistavat eväät suurperheen äidiksi: edelleen saan jonottaa, siivota poikien sotkemia vessoja sekä huolehtia siitä, että muutkin tekevät oman osansa. Täyttä elämää!

Erikoinen kaveripyyntö

2011-03-13T22:03:00.004+02:00

Sain yllättävän kaveripyynnön Facebookissa. Nepalilainen mies pyysi minua ystäväkseen. Tämä pyyntö oli kuitenkin erilainen kuin sellaiset "You are my Sunshine"-kutsut, koska olin oikeasti tavannut tämän nepalilaisen ja hänen ystävänsä reilut 20 vuotta sitten Tervas-partioleirillä. Minä en olisi heitä muistanut, mutta ystäväni, joka jo silloin oli kansainvälisemmin suuntautunut, oli merkinnyt minunkin nimeni Facebookissa olleeseen kuvaan. Niinpä minäkin sain vanhan tutun ystäväkseni ja jopa chattailinkin hetken hänen kanssaan.

Kaveripyyntö sai minut miettimään nuoruuttani. Vaikka kasvoin Pellossa, "Jumalan selän takana", sain elää uskomattoman rikkaan, hauskan ja mieliinpainuvan nuoruuden. Minulla oli hyviä ystäviä ja harrastuksia, joiden ansiosta pääsin jo nuorena seikkailemaan maailmalle.

Kahdeksannella luokalla pääsin ensimmäistä kertaa ilman vanhempia ulkomaille, kun teimme partiolaisten kanssa laskettelureissun Itävaltaan. Viilettäessäni tänä keväänä Esikoisen perässä mäkeä alas muistelin sitä, millaisilla maitohapoilla jalkani olivat laskiessani syöksyä naisten maailmancupissakin käytettyä rinnettä alas. Päätä ei paljon (silloinkaan) paleltanut! McDonaldsilla tilasimme pirtelöt saksaksi; olimmehan opiskelleet kieltä jo yli puoli vuotta. "Klein und gross", muistan meidän tavailleen eri vaihtoehtoja. Olimme innokkaita ja rohkeita!

Samana vuonna kävimme myös riparin, keräsimme mansikoita Suonenjoella ja tapasimme mm. nepalilaisia Tervaksella. Voin vain ihmetellä, miten yhteen kesään saattoikin mahtua niin paljon elämää. Riparilla löysin läheisemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Jumalaan. Siellä ystävyyssuhteeni myös lujittuivat, kun iltaisin ja öisin puhuimme ystävien ja isosten kanssa syvällisiä. Matti-pappi oli lempeä ja ymmärtäväinen meitä ja meidän yöpulinoita kohtaan; johtui varmaan siitä, että olimme valvomisesta huolimatta oppitunneilla aktiivisia ja ahkeria.

Suonenjoella harjoittelin työntekoa ensimmäisessä kesätyöpaikassani. Sain jo silloin huomata sen, miten ahkeruus ei ole aina hyve työnteossa. Jotkut tytöt alkoivat puhua minusta pahaa ja naureskelivat minulle ilmeisesti vain siitä syystä, että olin niin sairaan nopea mansikanpoimija. Mitäs minä luonteelleni mahdoin! Mansikanpoimijana koin myös työnteon tuskan. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tuli ahdistus siitä, että aamulla herätessä pitää lähteä taas pellolle. Onneksi en ole sen jälkeen ollut yhtä ankeassa työssä: sateinen kesä ja mutaiset pellot sekä pienenpieni kylänpahanen olivat ikävä yhdistelmä. En tiedä, kuinka kauan olisin työreissussa viihtynyt ilman hyviä ystäviä.

Tervas-partioleiriltä muistan kuumuuden ja pölyn. Tuhannet partiolaiset olivat kansoittaneet pienen metsän ajankohtana, jolloin aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli tosi lämmin. Niinpä nenästä kaivettiin mustaa räkää, mutta se ei menoa hidastanut. Me rakensimme itsellemme viihtyisän leiripaikan metsän keskelle, vaelsimme metsissä, ajelimme maastopyörillä jossain pöpelikössä, heilutimme huiveja Pekka Simojoen johdolla mahtavassa leirikirkossa ja näimme paljon komeita poikia. Muistan vieläkin hymy huulilla ystäväni skotlantilaista vierasta, joka yritti tehdä minuun vaikutusta sanomalla jotain suomeksi. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi, kun luulin hänen puhuvan englantia. Nolona kysyin paremmin englantia osaavalta ystävältäni, mitä poika oikein sanoin. "Sehän oli suomea!" vastasi ystäväni, ja minä nolostuin.

Olen tosi onnellinen siitä, että minuun luotettiin nuoruudessani. Vanhempani eivät ikinä olleet huolissaan siitä, etten pärjäisi reissullani. Minut lähetettiin aina iloisesti matkaan ja otettiin lämpimästi vastaan. Matkojeni aikana en yleensä välittänyt ottaa vanhempiini yhteyttä, koska elin niin täysillä siellä, missä milloinkin olin. Kaiken lisäksi yhteydenpitäminen oli niin paljon vaikeampaa, kun kännykkäaika oli vielä kaukana tulevaisuudessa. En muista, että olisin kertaakaan soittanut kotiin kuukauden kielikurssilta Englannista; olinhan silloinkin jo kypsässä 16 vuoden iässä.

Vanhempieni luottamuksen lisäksi olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa yhdessä ihanien ystävien kanssa. Meidän tyttöjengissä oli helppo olla oma itsensä. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan uskomattomalta se, miten reippaita, kilttejä ja tasapainoisia me olimme nuorina. Ilmeisesti elämämme oli niin hauskaa ja jännittävää, ettei meidän tarvinut edes pahemmin kapinoida. Paljolta säästyimme!

Minun paastoni

2011-03-09T08:51:00.002+02:00

Paastoaminen on nyt muodissa. Facebookissa ovat levinneet kulovalkean tavoin erilaiset ryhmät, joilla yksinkertaistetaan elämää. Monet kristityt haluavat elää paastonaikaa todeksi luopumalla suklaasta tai muista herkuista, kahvista tai alkoholista, Facebookista tai bloggaamisesta. Eilen monet levittivät Jaakko Heinimäen kolumnin ("Voisiko pahan puhumista välttää) muodossa ilosanomaa siitä, miten paastonaikana voisi luopua pahanpuhumisesta. "Neljänkymmenen päivän urakka: puhua toisista ihmisistä pelkkää hyvää. Ei pahaa sanaa. Koskee myös nettikirjoittelua. Paastoprojektin voisi viedä jopa niin pitkälle, että alkaisi puhua toisista hyvää selän takanaa. Se lienee hyvän puhumisen vaikein muoto", kirjoitti Heinimäki.

Minäkin aloitan oman paastoni tänään tuhkakeskiviikkona. Olen liittynyt ryhmiin, joissa kieltäydytään suklaansyömisestä kaikissa muodoissa sekä muista herkuista. Herkuttelusta luopumisessa aion noudattaa ortodoksien tapaa, ettei paastosta tarvitse tehdä suurta numeroa. Niinpä voin kylässä hyvällä omallatunnolla ottaa pienen herkun, jos tällä tavoin estän sen, ettei vierailuun valmistautuneelle isäntäväelle tule huono mieli.

Herkkupaaston lisäksi aion paastota iltapäivälehtien verkkosivustoista. Olen ostanut Iltasanomia tai Iltalehteä hyvin harvoin. Sen sijaan luen melko säännöllisesti lehtien verkkosivustoja, vaikka aika usein koen niiden lukemisen vähintäänkin ajan hukkaamiseksi. Se johtuu tietysti siitä, etten lue sivustoilta uutisia tai syvällisiä artikkeleja, vaan enemmänkin pelkkää viihdettä ja pinnallisia juttuja. Luulen, että pärjään vallan mainiosti seitsemän viikkoa ilman tieto siitä, kuka filmitähti tai malli on esiintynyt bikineissä missäkin päin maailmaa.

Kolmantena tavoitteena paastossani on vähentää elämäni pinnallisuutta ja pyrkiä syvällisyyteen kaikilla elämänalueilla. Nettimaailmassa se tarkoittaa sitä, että pyrin kirjoittamaan Elinan blogia säännöllisesti paastonaikana. Kotiäitinä ollessani olen siirtynyt bloggaamisesta Facebookissa kirjoittamiseen. Facebook on helppo paikka kirjoittaa, koska siellä saa valtavasti palautetta. Tilapäivitykseen mahtuu niin vähän tekstiä, että kuulumiset ovat hyvin pinnallisia. Blogitauon aikana kynnys kirjoittamiseen on noussut. Nyt paastonaikana yritän muutaman ystävän toivomuksesta ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoitella syvällisempiä kuulumisiani blogiin. Omien kuulumisteni lisäksi pyrin löytämään tekstejä tai ajatuksia, jotka voisivat olla minulle ja lukijoilleni rakennukseksi matkalla kohti pääsiäistä.

Minun paastoni on vähän huono otsikko, koska se on vastoin kristillistä paaston teologiaa. Paasto ei ole kristitylle yksilösuoritus, jolla kerätään pisteitä Jumalan ja lähimmäisten edessä. Paasto on jostain luopumista, jotta arvokkaammat asiat saisivat elämässä tilaa. Oikea paasto vie kristittyä lähemmäs häntä itseään, lähimmäistä ja Jumalaa. Siunattua paastonaikaa!

Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!

2011-02-06T19:24:00.001+02:00

Kynttilänpäivän saarna 6.2.2011 Tuomasmessussa Järvenpään kirkossa

Eräs nainen kertoi siitä, miten hänet kerran johdatettiin kirkkoon. Hän eli vaikeassa elämäntilanteessa, koska hänen läheisensä sairastivat. Eräänä iltana hänelle tuli aivan pakottava tarve lähteä kirkkoon, vaikkei hänellä ollut tapana käydä lauantai-illan kirkoissa. Kirkossa ollut puhe oli kuin täynnä vastauksia juuri niihin kysymyksiin, joita nainen oli vaikeuksien keskellä huokaillut Jumalalle. Silloin nainen tiesi, että Jumala itse oli Pyhän Hengensä kautta järjestänyt tämän kohtaamisen.

Tämän päivän raamatuntekstissäkin puhuttiin Jumalan johdatuksesta. Simeon eli aikana, jolloin israelilaisten asiat eivät olleet kovinkaan hyvin. He elivät roomalaisten määräysvallan alaisina ja haaveilivat vapaudesta. Simeon ei kuitenkaan monien israelilaisten tavoin odottanut maallista messiasta, joka tulisi vapauttamaan vallalla ja voimalla Israelin roomalaisten käsistä. Hänen toivonsa oli Vanhan testamentin kirjoitusten lupaamassa Messiaassa, Herran voidellussa.

Pyhä Henki johdatti Simeonin aivan tavallisena päivänä temppeliin tapaamaan Messiasta. Jeesuksen perheen saapuminen temppeliin ei herättänyt suurta huomiota. Temppelissä oli palvelusvuorossa sinäkin päivänä noin 1000 pappia, mutta heistä varmaan kukaan ei kiinnittänyt huomiota nuoreen köyhään perheeseen. Sen sijaan Pyhä Henki ilmoitti Simeonille ja temppelissä asuneelle vanhalle naisprofeetalle Hannalle sen, miten Jeesus oli heidän odottamansa Messias. He saivat kokea, miten heidän odotuksensa ei ollut mennyt hukkaan. Jumala oli antanut pimeyden keskelle valon, joka toisi toivon ja pelastuksen koko maailmalle.

Maria ja Joosef olivat saaneet matkan varrella jo monta suurta lupausta Jeesus-lapsesta. Siitä huolimatta he olivat ihmeissään heille täysin vieraan Simeonin sanoista. Simeonin, Jeesuksen, Marian ja Joosefin kohtaaminen oli täynnä Pyhän Hengen läsnäoloa. Simeon ymmärsi saaneensa syliinsä Maailman Vapahtajan, Jumalan oman Pojan. Hurskas mies laajensi kiitoslaulussaan Jeesuksen merkityksen suuremmaksi kuin vanhemmat pystyivät edes aavistamaan. Jeesus oli syntynyt koko maailman valoksi.

Jeesus puhui itsekin valosta julkisen toimintansa aikana. Johanneksen evankeliumissa hän sanoi; ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä on suuri kiusaus tyytyä voivottelemaan tilannetta ja vain syyttämään Jumalaa. Kuitenkin Jeesuksen seuraajia kutsutaan vaikeissakin tilanteissa luottamaan siihen, että Jumala on meidän kanssamme. Sen vuoksi Jeesuksen nimi on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Jeesus voi auttaa mahdottomissakin tilanteissa ja hänen rakkautensa on paljon suurempi kuin me ikinä voimme ymmärtää. Hän ei hylkää epäonnistunutta tai kärsivää, vaan kulkee uskollisesti rinnalla. Siksi kristityn ei tarvitse pelätä mitään. Satu Kreivi-Palosaaren ajatelmassa tulee hienosti esille se toivo ja sitkeä odotus, joihin Simeon esimerkki kutsuu vaikeuksien keskellä.

Pitkään ajattelin,

ettei onni kuulukaan minulle.

Ja silti

epäonnistuneena

nujerrettuna

jopa sillä

pimeimmällä

hetkellä

kun kaikki näytti menneen,

sisälläni asui

se vanha Simeon

joka ei anna periksi

ennen kuin lohdutus löytyy.

Kynttilänpäivä muistuttaa Jeesuksen valon lisäksi siitä, miten kristittyjä kutsutaan olemaan maailman valona ja toimimaan vaikeissakin tilanteissa Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Eräässä sanonnassa todetaan: ”Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!” Kynttilä on itsessään pieni ja vaatimaton. Kuitenkin sen valo tuo lämpöä, lohtua ja valaisee yllättävän kauas.

Sinua ja minua kutsutaan olemaan pieninä kynttilöinä omilla paikoillamme niiden ihmisten parissa, jotka Jumala on antanut elämäämme. Simeon on hyvä esimerkki meille Jumalaa lähellä elävästä ihmisestä, joka ei suunnitellut elämäänsä oman tahtonsa mukaan, vaan Jumalan tahdon. Uskon, että Jumala voi toimia samalla tavalla meidänkin elämässämme, jos tahdomme sitä. Hän tarvitsee meistä jokaista kertomaan Jeesuksesta, elämän valosta, toisille ihmisille. Jumala voi puhua saarnan kautta tai hyvän kirjan kautta. Uskon kuitenkin, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta tulee ihmiseltä ihmiselle. Usein se ei tapahdu sanoin, vaan pienin rakkauden teoin. Se ei ole kuitenkaan mikään vaatimus tai suoritus. Simeon ja Hanna elivät läheisessä yhteydessä Jumalaan, koska se oli parasta, mitä he olivat elämässään kokeneet. Heidän oli hyvä olla Jumalan lähellä. Simone Weil on sanonut, että ystävyys Jumalan ystävien kanssa auttaa parhaiten pitämään katseen Jumalassa.

Jumala ei ole kaavoihin kangistunut ja vanhanaikainen, vaan hän toimii hyvin monin eri tavoin osoittaakseen lapsilleen rakkautta. Nyt kun olen kotiäitinä, en kipua kovinkaan usein saarnatuoliin enkä tapaa ihmisiä kirkollisissa toimituksissa tai erilaisissa tapahtumissa. En kuitenkaan usko, että olen yhtään sen vähempää Jumalan käytössä kuin työssä ollessani. Perheen ja ystävien lisäksi kohtaan ihmisiä esim. Facebookissa. Siellä kavereilla on todella matala kynnys ottaa yhteyttä ja pyytää rukoilemaan jonkin asian puolesta. Jouduin ottamaan taas pitkän tauon jälkeen käyttöön rukousvihkon, koska kaikki saamani rukouspyynnöt eivät enää meinanneet pysyä mielessäni.

Rukouksessa on valtava voima. Siitä on hienona esimerkkinä meidän ajastamme Tukholmalaisen St.Claran kirkon pastori Carl-Erik Sahlbergia. Hän aloitti noin 20 vuotta sitten työn Tukholman keskustassa sijaitsevassa kirkossa, jossa kaikki oli kuollutta. Jumalanpalvelukseen ei osallistunut kuin muutama ihminen eikä seurakunnassa ollut oikein mitään muutakaan toimintaa. Sahlberg alkoi tehdä työtä Jumalan voimassa ja rukouksen hengessä. Jumala johdatti hänelle työparikseen diakonin, jonka kanssa he alkoivat auttaa seurakunnan alueella asuvia narkomaaneja, prostituoituja ja muita syrjäytyneitä. Käytännön työn lisäksi he rukoilivat paljon, ja sen vuoksi kokivat, että Jumala johdatti heidän työtään.

20 vuodessa St.Clara kirkosta on tullut elävä yhteisö, jonne tulevat sekä maahan potkitut että elämässä loistavasti pärjäävät. Pyhä Henki on johdattanut siellä ihmisiä Jeesuksen luo samalla tavalla kuin Pyhä Henki johdatti Simeonin ja Hannan Jeesus-lapsen luo. Huumeidenkäyttäjät ovat vapautuneet pimeyden voimista kohdatessaan Jeesuksen, maailman valon. Kristityt ovat halunneet antaa lahjansa käyttöön kärsivien lähimmäisten hyväksi aina kuningasperhettä myöten. Erään kerran prinssi Carl Philip oli mukana tempauksessa, jossa autettiin kodittomia. Eräs koditon oli tullut prinssin luo ja sanonut hänelle: ”En ole ennen nähnyt sinua täällä. Oletko sinäkin koditon?” ”En, minulla on aivan mukava asunto tuossa jonkin matkan päässä”, vastasi Carl Philip.

Carl Philip voi olla meille kaikille esimerkkinä siitä, miten jokaista tarvitaan Jumalan työssä. . Voit rukoilla Jumalalta, että hän johdattaisi sinua tilanteisiin, joissa voit olla hänen valonaan kertomassa sanoin tai teoin Jumalan rakkaudesta. Jumalalla on miljoonia eri tapoja käyttää meitä työssään.

Aarrearkku rules!

2010-11-03T23:18:00.004+02:00

Ennen äitiyslomani alkamista suunnittelin kotipyhäkoulun käynnistämistä. Ajattelin, että toteuttaisimme pyhiksen yhdessä lasten kanssa, ja kutsuisimme kylään naapureita ja muita tuttuja. Kotipyhäkoulussa lapset oppisivat raamatunkertomuksia ja meidän isommat lapset saisivat opetella vastuunkantoa pienissä avustustehtävissä.

Jumalalla oli kuitenkin vielä suurempia suunnitelmia. Vanha kuorokaverini kyseli, tietäisinkö sopivia lapsia esiintymään Aarrearkku-ohjelmaan Suomi-TV:lle. Innostuin heti ajatuksesta ja lupasin lapsemme mukaan heiltä sitä kovinkaan paljon kyselemättä.

Tänään oli perheemme viides kuvauspäivä, joka meni kaikilta jo aika lailla rutiinilla. Ensimmäisillä kerroilla oli paljon uutta ja ihmeellistä: puuterointi, isot kamerat ja aivan oma mikki. Odottelusta, laulamisesta, vuorosanojen sanomisesta sekä karkkipalkan kinuamisesta on tullut lapsille nyt jo tuttua puuhaa. Studiossa he uskaltavat jo leikkiä ja riehua väliajoilla sekä pulista yhtä kovasti kuin kotona, vaikka pienehkö tila vilisee kameramiehiä ja muita TV-ammattilaisia.

Olen iloinnut valtavasti Aarrearkku-ohjelmasta ja siitä, että lapsemme saavat olla siinä mukana. He oppivat paljon uusia hengellisiä lauluja, saavat hyvää kristillistä opetusta ja esiintymiskokemusta sekä oppivat kärsivällisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa työskentelyä. Aarrearkku on minulle ja lapsille myös mukava yhteinen projekti, jossa saamme yhdessä olla tekemässä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi!

Aarrearkku näkyy Suomi-TV:llä joka sunnuntai klo 10. Ohjelmia voi katsoa jälkikäteen Suomi-TV:n netti-TV:stä. Tässä linkki viimekertaisen jaksoon, jossa laitetaan Naamarit naulaan. Tässä jaksossa ovat mukana Neiti ja Pikkuherra.

PS. Pääset ohjelmaan klikkaamalla alleviivattua tekstiä!

Tylsää! Hauskaa!

2010-10-26T20:49:00.007+02:00

"Äiti, kuinka vanha on naapurin tyttö?" kysyi Pikkuherra. "Yksi vuotta", vastasin. "Ja se on päiväkodissa. Nyt mä keksin sen. Kohta vauva on yksi vuotta. Ja sitten sä menet töihin. Ja mä saan olla KOKO PÄIVÄN eskarissa", riemuitsi Pikkuherra. " "Äiti aikoo olla kyllä vielä pitkään kotona. Valitan. Sie ehit lähteä kouluun ennen kuin menen töihin," "Blää, tylsää!"

Pikkuherran reaktiot äitiyslomaani ovat kuulostaneet jotenkin tosi tutuilta. Olin vähän yli viisi vuotta, kun sain pikkuveljen. Olin tosi reipas isosisko enkä muista olleeni vauvalle yhtään mustasukkainen. Mutta sen muistan, että minulla oli kotona ihan mahdottoman tylsää. Isosisko ja -veli olivat päivät koulussa, ja minä riuduin kotona ilman kavereita. Viikon kohokohtia olivat viikonlopun lisäksi kerhopäivä sekä se päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä päivän hoidossa.

Muina päivinä jouduin odottamaan leikkiseuraa siihen asti, että isosiskoni tuli koulusta. Tuskin hänen koulupäivänsä kovinkaan pitkiä olivat, mutta energisestä ja sosiaalisesta pikkusiskosta ne tuntuivat aivan liian pitkiltä. Perheen kolmantena lapsena ja hoidossa ikäni olleena en ollut tottunut leikkimään yksin. Niinpä kotona vietetty vuosi oli elämäni tylsin, mutta ehkä juuri sen ansiosta aloin viihdyttää itseäni kirjoilla, opin lukemaan ja minusta tuli perheemme pahin lukutoukka.

Nyt minulla on menossa elämäni viides äitiysloma (neljäs oma). Tuntuu siltä, että äitiyslomat ovat tulleet kerta kerralta hauskemmiksi. Viihdyn nyt kotona paremmin kuin koskaan ennen. Nautin siitä, että saan viettää paljon aikaa kaikkien lasteni kanssa. Ja samalla tunnen itseni taas nuoreksi äidiksi viiletellessäni aamupäivisin pitkin Etelä-Suomea vain yksi lapsi kainalossa. En muista, koska minulla olisi ollut niin paljon kahvitreffejä kuin tänä syksynä. Ei varmasti koskaan!

Äitiyslomastani on tehnyt nautinnollisen myös se, että Vauva on ollut niin helppohoitoinen ja tyytyväinen. Hänellä ei ole vieläkään mitään selkeää unirytmiä päivällä, vaan hänen rytminsä mukautuu mukavasti perheen ja Äidin tarpeisiin. Päiväunien keskeytyminen tai herääminen vieraasta paikasta ovat hänelle osa normipäivää. Iltaisin hän puolestaan menee nukkumaan säntillisesti yhdeksältä, jotta Äiti saa tarpeeksi omaa aikaa pysyäkseen iloisena ja pirteänä. Enpä muista, koska olisin harrastanut yhtä ahkerasti jumppaamista kotona. En varmasti koskaan!

Viime viikolla sain pienen muistutuksen siitä, että arkeni voisi olla kaikkea muuta kuin vaaleansinistä pumpulia. Vauva sai ensimmäiset hampaansa samaan aikaan kuin sairastin itse flunssaa. Vauva nukkui huonosti sekä yöllä että päivällä ja halusi olla kaiken aikaa sylissä. Sairaana ja väsyneenä tuntui tosi raskaalta kanniskella koko ajan yli yhdeksänkiloista Punttia sekä hoitaa muut lapset ja koti siinä sivussa. Yhden flunssaisen päivän jouduin viettämään TV-studiolla, kun Pikkuherra kieltäytyi lähtemästä kuvauksiin ilman minua.

Raskaasta viikostakin selvittiin, kun Mies auttoi parhaan kykynsä (ja aikataulunsa) mukaan. Tällä viikolla olen ollut sitäkin iloisempi ja kiitollisempi siitä, että saan viettää hyvää arkea omien musupalleroideni kanssa. Ja aion olla kotona vielä pitkään. Sorry, Pikkuherra, kasvatuksen asiantuntijoiden mielestä on tärkeää, että lapsilla on tylsää!

Kesäkuulumisia

2010-07-09T23:36:00.003+03:00

Uusien lukijoiden kunniaksi pari lyhyttä katsahdusta kesäelämääni Facebook-statusten muodossa. Vauhti on sen verran kova, etten ehdi paljonkaan bloggailla, mutta alkusyksystä lupaan taas kirjoitella enemmän. Silloin varmaan hukun luppoaikaan, kun Pikkuherrakin (ex-Kuopus) lähtee eskariin.

Tänään: Perheleiri huipentui pyhiinvaellukseen, jossa katseltiin, kuunneltiin, haisteltiin, maisteltiin ja kosketeltiin Jumalan luomistekoja. Ehtoollinen lammen rannalla lintujen laulaessa ja suopursujen tuoksuessa oli vaikuttava elämys. Erityisesti nautin reippaiden laulujen lisäksi oikeasta ehtoollisleivästä sekä ihanasta tunnelmasta. Ja Rintareppu-Vauvan varikkopaikka löytyi sammaleen mättäältä.

Tällä viikolla:Elina Koivisto pääsi koneelle kesken perheleirin lasten keskittyessä H-U-futisotteluun,jota varten on päivä nysvätty kannustuskylttejä. Täällä on mahtavaa: upeat ilmat, matala uimaranta, mukavaa ohjelmaa ja kavereita lapsille (ja aikuisillekin), hienot lenkkimaastot (jossa voi eksyä) ja ihana lenkkikaveri. Reissu-Vauva on ollut niin helppohoitoinen, että tänään sekä Mies että ystävätär kysyivät, onkohan se ihan normaali :). Nautin!

Sunnuntaina: Elina Koivisto vietti ihanaa jumista aurinkoisella omalla terassilla. Jukka Paarma saarnasi koskettavasti, Merirosvo-Vauva jumppasi iloisesti ja uskontunnustuksen aikana keskustelin buddhalaisen kanssa kristinuskon perusjutuista. Kirkkokahvien siemaileminen kirkonmenojen aikaan täydellisti kokemuksen. "Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!" Fil. 4:4

Lauantaina:

Elina Koivisto on haljeta onnesta puhuttuaan ystävättärensä kanssa, joka synnytti eilen ihanan tyttövauvan. Elämä on suuri ihme! Ja iloitsee myös Pikkuveljestä, jota voi jo kutsua ihan aikuiseksi, kun on 30 lasissa. Hieno, hieno aurinkoinen päivä! Praise the Lord!

Perjantaina:

Elina Koivisto viettää todellista tyttöjen viikkoa. Tänään kävin rintareppuasukkaan, Neidin ja tämän bestiksen kanssa shoppailemassa Hesassa. Huomasin, miten muodit menevät ja tulevat. Neiti osti samanlaise n huivin kuin minulla ja siskolla oli vuonna 1981. Mekkokin oli ihan samaa tyyliä kuin meillä oli ehkä vuonna 1980.

Torstaina:

Elina Koivisto ja uskomattoman hieno Blueskirkko. Johanna Iivanainen lauloi ihanasti, bändi toimi, puhe oli hyvä ja tunnnelma tiivis. Mahduin vain seisomapaikalle, mutta se olikin paras paikka rintarepussa jammailleen Vauvan kanssa ilta-auringossa. Ja mikä oli Vauvan jammaillessa, kun hän mahdollisti tapahtuman syntymällä myöhässä niin, että isällä oli aikaa suunnitella tällainen hieno tapahtuma.

Maanatai ja tiistai:

Elina Koivisto valmistautuu Tukholman risteilyyn kera Neidin, Vauvan ja Vauvan kummin. Mukavaa, ettei herkutteluputki pääty, kun tänä iltana pääsee laivan seisovien pöytien ääreen :).

Elina Koivisto Loistava lomareissu. Eilen eka karaoke-esiintyminen ja uskomaton seisova pöytä. Helteinen Tukholma näytti parhaat puolensa: kaupat ihania ja Gamla Stan lumoava. Imettävän äidin garderobi ei tosin laajentunut, mutta tiskirätti on nyt V&D -häätyyliä. Neiti shoppaili äidinkin edestä. Neidit (9&19) ovat viihdyttävää ja pulisevaa seuraa;minun ei tarvitse puhua ollenkaan. Nyt Neidit uimassa, ja reissuvauva nukkuu.

Juhannuksena:

Elina Koivisto Koti melkein siivottu, lapset poimineet ihanat juhannuskimput ja Vauva puettu vihreään kesäpukuun. Ystäväperhe on tulossa kylään, ja perheen stand up -koomikot sellaisessa vireessä, että luvassa on varmaan ratkiriemukas juhannus. Oikein ihanaa ja siunattua juhannusta kaikille rakkaille FB-ystäville!

Elina Koivisto kestitsi kolmet juhannusvieraat ja luki Juhannusvieraan. Loistava juhannus, vaikka yöllä olikin tosi pimeää!

Vauva Koiviston nimiongelma

2010-05-30T12:10:00.003+03:00

Odottaessamme ensimmäistä lasta sovimme Miehen kanssa neljä nimeä tuleville lapsille: kaksi nimeä pojalle ja kaksi tytölle. Suunnitelmamme toimi hyvin neljänteen lapseen saakka. Annoimme lapsille monien ihmetykseksi juuri ne nimet, jotka olimme päättäneet jo paljon aikaisemmin. Julkistimme kahden ensimmäisen lapsen nimet siinä vaiheessa, kun ilmoitimme saaneemme lapsen. Neljännen lapsen kohdalla tulikin pieni ongelma, kun pojalle ei Suomen lakien mukaan voi antaa tytön nimeä. Eikä se ehkä pojasta itsestäänkään olisi kovin mukavaa kantaa tytön nimeä. Niinpä olemme viimeisten seitsemän viikon aikana miettineet päämme puhki Vauva Koivistolle sopivaa nimeä.

Nimien keksiminen oli suhteellisen helppoa, kun perheessä oli vain kaksi aikuista. Vauva Koiviston nimeä on pähkäilty viiden hengen voimin. Asiasta on käyty enemmän ja vähemmän äänekkäitä keskusteluja, joissa on ollut paljon tunnetta mukana. Nimet ovat selvästikin nimenomaan tunneasioita. Nimikeskustelua on käyty myös Facebookissa, monien ystävien unissa sekä usein siellä, missä kaksi perheemme tuttua ovat kohdanneet toisensa.

Kasteen lähestyessä aloimme Miehen kanssa melkein nauttia siitä, kuinka suuri ongelma Vauvan nimettömyys oli lähipiirillemme. Kerran totesin sisarelleni, että nyt se on sitten päätetty...Hän ajatteli tietysti välittömästi, että kyse oli Vauvan nimestä, vaikka puhuin aivan eri asiasta. Eräs ystävä on jokaisen puhelumme lopuksi antanut kolmesta viiteen uutta ehdotusta siitä, mikä voisi olla sopiva nimi. Kekseliäisyydestään tunnettu pikkuveljeni ehdotti, että voisimme järjestää ristäisten aluksi nimiarvonnan. Jokainen vieras toisi mukanaan yhden ehdotuksen, josta sitten arvottaisiin voittaja. Ihme kyllä Mies ei suostunut moiseen puuhaan, vaikka arpominenhan on hyvin raamatullista.

Loppujen lopuksi nimen päättäminen jäi viimeiseen yöhön. Lasten ja vieraiden mentyä nukkumaan istuimme Miehen kanssa ruokapöydän ääreen kalenterin ja Raamatun kanssa. Luimme läpi kaikki mahdolliset sukuluettelot Vanhasta ja Uudesta testamentista, vaikka kaikkien lastemme nimet eivät tosiaankaan ole Raamtusta. Sen jälkeen kävimme kaikki kalenterissa olevat miesten nimet läpi systemaattisesti. Mies alleviivasi ne nimet, joita hän ehdotti. Minä ympyröin puolestani minua miellyttävät vaihtoehdot. Sen jälkeen sia rastilla kumota toisen ehdotuksen. Jäljelle jäi muutama nimi, joista sitten teimme kompromissipäätöksen. Minun yksi suosikeista päätyi etunimeksi ja Miehen yksi toiseksi nimeksi ehdottamista nimistä tuli toiseksi nimeksi.

Uskon, ettei kovinkaan usein ole sellaista kastetta, ettei edes pappi tiedä nimeä etukäteen. Nyt oli. Mies ilmoitti nimen vasta Pappa-papin kysyessä sitä toimituksen aikana juhlaväen edessä. Onneksi isäni on niin rutinoitunut pappi, että liitti nimet hienosti kastepuheeseen ja löysi niistä monenlaista hengellistä sisälöä. Melkoinen ammattilainen tuo eläkeläinen!

Kastejuhlamme oli muutenkin todella onnistunut. Esikoinen esitti sellaisia urkusooloja, että kummien mielestä kuulosti jo ihan oikean urkurin soitolta. Perhebändimme esiintyi vahvistettuna kahdella musisoivalla Vauvan kummisedällä. Neiti luki sisaruksen rukouksen, toimi bändin solistina ja kaatoi toimituksen aikana kasteveden maljaan. Ex-kuopus, nykyinen Pikkuherra, pyyhki hellästi pikkuveljen pään kastehetken jälkeen. Hän loisti taas kerran bändin rumpalina, vaikkei tietenkään ollut mukana harjoituksissa. Lahjattomat vain harjoittelevat, todelliset muusikot hurmaavat yleisön pelkällä olemuksellaan. Tilaisuus sai kokonaisuudessaan tipan äidin silmään!

Juhlat pidettiin meillä kotona. Isoäidit ja isotäti olivat panneet parasta pitopöytään, ja minunkin tekemä juustokakku oli taivaallisen hyvää. Koti oli myös siistimpi ja kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Vieraat olivat rakkaita ja hauskoja ihmisiä, ja juhlatunnelma oli mitä mainioin.

Kastettava pääsi Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi suvun kastemekossa, jonka ensimmäinen käyttäjä täyttää tänä vuonna jo 40 v. Juhlakalun kotivaatetuksesta pidettiin perheäänestys, jonka voitti nuorekas farkut sekä punainen kauluspaita, jossa oli numero. Isoveljet tietysti heti tiesivät, kenen urheilijan numero se olikaan jääkiekossa. Neiti oli kaunotar upeassa juhlamekossaan ja kiharakampauksessaan. Esikoisen ensimmäine oikea puku oli tyylikäs ja Pikkuherra suostui kaikkien yllätykseksi pukemaan verkkarien ja kumpparien sijaan kauluspaidan, suorat housut ja juhlakengät. Mies yllätti minut hakemalla uuden tyylikkään puvun kaupasta ihan juhlapäivänä. Ja minullekin meni mekko päälle, ihan kiva niin!

Viime yö meni vähän harakoille, kun olin vielkin niin täpinöissäni onnistuneista juhlista. Valvoessani ajattelin sitä, miten minulla ei ole enää tänä kesänä mitään pakottavia velvollisuuksia lukuunottamatta siskontytön ristiäisiä. Joten no hätä! Niin, ja vauvan nimeksi tuli Luukas Gabriel.

Vauvantuoksua ja suloisia hetkiä

2010-04-17T18:38:00.006+02:00

Vauva alias Maha-asukas syntyi Esikoisen synttäripäivänä ma 12.4. 11 vuotta ja 38 minuuttia Esikoisen syntymästä. Synnytys sujui hyvin, vaikka poika oli jättisuuri (54 cm ja 4790 g). Ei ihme, että mahallakin oli kokoa :).

Pääsimme kotiin jo keskiviikona, ja nyt opettelemme elämää uuden perheenjäsenen seurassa. Vauva vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä tapaukselta. Rytmit ovat vielä aika lailla sekaisin: paras valvomisaika on pienellä yöllä kahdentoista ja neljän välillä. Ilmeisesti silloin on ollut hyvä temmeltää äidin mahassa!

H-hetki

2010-04-06T22:55:00.004+02:00

Tietokoneemme kello näyttää, että H-hetkeen on aikaa enää viisi minuuttia. Siispä tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani siirryn mukavasti siihen päivään, johon olen tähdännyt viime elokuusta alkaen. Laskettu aika, tuo maaginen päivä, joka on siintänyt kaukana horisontissa ja kulkenut mukana monissa keskusteluissa.

Meidän kaikki lapsemme ovat syntyneet lasketun ajan jälkeen. Niinpä olen tämänkin raskauden aikana henkisesti valmistautunut siihen, että Vauva saapuu vasta lasketun ajan jälkeen. Se on helpottanut kummasti omaa asennetta. Vielä odotus ei ole käynyt kovinkaan raskaaksi, koska olo on sekä fyysisesti että henkisesti oikein mainio. Ainoastaan pääsiäisen viimeinen pyhäpäivä alkoi tuntua vähän liian tylsältä, kun emme olleet tilani vuoksi voineet suunnitella mitään erityisempää ohjelmaa. Onneksi sain yllättäen hakea pari sukulaista vierailulle kotiimme lentokentältä heidän odottaessaan liitäntälentoa! Pieni autolla kruisailu edestakaisin pitkin sulia teitä piristi jo kummasti mieltä. Ja tänään on taas tekemistä riittänyt yllin kyllin lasten koulu- ja harrastusrumban sekä talvivaatteiden pyykinpesun merkeissä.

Esikoisen H-hetken odottaminen on ollut varmaan minulle kaikista rankin näistä neljästä kerrasta. Silloin piti periaatteessa olla valmis ottamaan vauva vastaan jo hyvissä ajoin ennen H-hetkeä, kun en voinut yhtään tietää etukäteen, millainen synnyttäjä olen. Kävimme Esikoisen kanssa synnytyssairaalassa peräti kolme kertaa ennen kuin hän suostui tulemaan ulos. Ensimmäinen yritys päättyi katkeriin kyyneliin, kun kätilö totesi tylysti supistusten loputtua ja meidän lähtiessä kotiin: "Kyllä sen sitten tietää, kun ne oikeat supistukset alkavat!"

Toisella "turhalla" kerralla kätilö oli oikein herttainen ja sydämellinen, ja piti meistä hyvää huolta kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä. Luimme Miehen kanssa Anna-Maija Raittilan kirjaa "Ristin tien äärellä" ja tunsimme ehkä jotakin Mestarimme tuskien tiestä. Jostakin kumman syystä supistukset loppuivat kärsimystenkin yönä. Niinpä me pääsimme viettämään pääsiäistä kotiin. Supistelu rauhoittui kokonaan, ja Esikoinen syntyi paljon, paljon myöhemmin. Ehkä siihen meni viikko, mutta malttamattoman ensisynnyttäjän aikaperspektiivissä se tuntui vähintäänkin ikuisuudelta.

Tilannetta ei tietystikään yhtään helpottanut sukulaisten ja ystävien malttamattomuus. Liian usein sain kuulla kommentteja "Eikö vieläkään!". Parasta oli joidenkin tuttavien asenne siitä, miten minun pitäisi nyt päästää heidät pälkähästä ja vihdoinkin synnyttää. Itsehän en tietenkään sitä toivonut ollenkaan :)!

Seuraavilla kerroilla odottelu on mennytkin jo hyvällä rutiinilla. Neiti syntyi vain kolme päivää H-hetken jälkeen. Tosin jännitystä odotteluun toi se, että laskettua aikaa oli siirretty ultran perusteella kolme viikkoa eteenpäin. Kuopuksen kanssa teimme yhden "turhan" reissun synnytyssairaalaan ennenkuin hän syntyi noin viikon lasketun ajan jälkeen. Onneksi hukkareissu oli harvinaisen kätevä tehdä Vaasassa, jossa kotimme sijaitsi samalla kadulla kuin sairaala.

Tänään ostin Vauvalle ensimmäiset tutit. Saa nähdä, onko se riittävän hyvä houkutin tulla maailmaan. Vai pitääkö Miehen kiinnittää mobile hoitopöytään ennen kuin Tulokas suostuu saapumaan? Elämme jännittäviä aikoja...

Elina ja Maha-asukas

2010-03-27T01:02:00.003+02:00

Uunituoreessa kuvassa Maha-asukkaalla on viikkoja 38+2. Lattialla olevat pelit kertovat jokapäiväisestä harrastuksestamme lasten kanssa.
Nämä kuvat on otettu tammikuun lopulla, jolloin Maha-asukkaalla oli viikkoja 29+3.
PS. Jospa vaikka samalla alkaisin muotiblogistiksi ja kertoisin, että molemmat asut on hankittu huokeasti H&M-liikkeestä, jota suosin vain ja ainoastaan raskausaikana. Ylemmän kuvan violetit helmet ostin lohdutukseksi suuresta mahastani ennen joulua Lankomiehen pappisvihkimystä varten. Merkki: Snö of Sweden (riparilaistyttöjen mukaan trendimerkki, en tiedä).

Takana näkyvä kaunis ryijy on taitavien tätieni aikaansaannosta.

Pieniä askelia Vauvan odotuksessa

2010-03-21T14:50:00.003+02:00

Minulle tuli tällä viikolla jo melkein huono omatunto siitä, etten ollut vielä oikein millään tavalla valmistautunut uuden perheenjäsenen tuloon. Ainoa Vauvaan liittyvä ostos siihen mennessä oli uusi auto, joka sinänsä oli huomattava investointi, mutta jotenkin ankea Vauvan näkökulmasta. Niinpä olen tällä viikolla ottanut härkää sarvista ja aloittanut tarpeelliset valmistelut.

Ensimmäiseksi raahasimme Kuopuksen kanssa rottinkisen sängyn kellarista makuuhuoneeseemme. Heti tuntui jo paljon paremmalta! Tyhjensimme myös Neidillä lipastona toimineen hoitopöydän leluista ja muista romppeista, ja siirsimme sen vauvansängyn viereen. Sitten olikin aika aloittaa varsinainen pyykkisouvi. Olen tällä viikolla pessyt aivan uskomattoman määrän vauvanvaatteita, kestovaippoja ja muita tarvikkeita. Äitiyspakkauksen lisäksi niitä on siunaantunut ystäväperheiltämme, joilla meidän tavaramme ovat olleet lainassa. Nyt me olemme saaneet niitä sitten takaisin moninkertaisesti. Ei tule Vauva ainakaan kärsimään alastomuudesta!

Tavaroiden laittaminen yhdessä lasten kanssa on ollut aika hauskaa. Monet vaatteet ovat tuoneet muistoja heidän vauva-ajastaan, josta olen voinut kertoa juttuja. Lapset ovat innostuneet myös leikkimään vauvaleluilla ja etsimään tulokkaalle sopivia pehmoleluja. Yhtenä päivä yllätyin, kun Neiti oli kaverinsa kanssa pedannut Vauvalle sängyn valmiiksi ja viikannut pyykkinarulla olleet vaatteet hoitopöytään. Tästä vauva-ajasta tuleekin aika helppo, jos jatkossakin löytyy yhtä innokkaita apulaisia.

Äitiyspakkaus on säilynyt melko samanlaisena näiden 11 vuoden aikana, jotka ovat Esikoisen ja Vauvan välissä. Tällä kertaa ilahduin siitä, että kertakäyttövaippojen sijasta pakkauksesta löytyi kunnollisia kestovaippoja yllättävän paljon. Äitiyspakkauksen arvomaailma tuli esille myös siinä, ettei siitä löytynyt yhtään tuttia, vaan hammasharja. Se tuntui minusta kyllä jo vähän liioittelulta. Meidän lapset ovat ainakin olleet sellaisia imuttelijoita, etten voisi kuvitellakaan pärjääväni vauva-aikaa ilman tutteja. Siispä ensi viikon kauppalistalla on pitkästä, pitkästä aikaan tutteja. Siitä se lähtee!

Elämä ei ole hassumpaa!

2010-03-09T22:19:00.004+02:00

"Elämä ei ole hassumpaa, kun saa kotona vain tallustaa...". Risto Räppääjä -elokuvan tunnuslaulun väännös saa kertoa siitä, mitä minulle nykyään kuuluu. Olen ollut onnellinen äitiyslomalainen jo 9 ihanaa päivää. En olisi tähän projektiin alkaessani ikinä uskonut, kuinka mukavalta tuntuukaan vaan olla kotona. Nautin suunnattomasti näistä vauvan syntymää edeltävistä viikoista, jolloin saan vaan viettää laatuaikaa lasten kanssa, lukea kirjoja, hoitaa kotia sekä tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa.

Oloni on ollut fyysisesti mainio: nukun hyvin, jaksan touhuilla arkiaskareita eikä mitään paikkaa kolota. En ole liikkunut kovinkaan paljon, mutta pienet kävelyt ja uimahallireissut lasten kanssa ovat sujuneet oikein mukavasti. Uimahallissa olen kulkenut bikineissä pää pystyssä ja rinta rottingilla, vaikka vatsanympärys onkin ylittänyt jo maagisen metrin rajan. Hyvä oloni näkyy ilmeisesti ulospäinkin, koska uimahallissa sain täysin tuntemattomalta naiselta positiivista palautetta. "Näytät tosi upealta!" oli kiva kommentti kuulla, kun raskausviikkoja on huomenna koossa jo 36.

Olen ollut tosi onnellinen siitä, että päätimme ottaa Kuopuksen pois päiväkodista heti kun jäin töistä pois. Meillä on ollut Kuopuksen kanssa tosi mukavaa aamupäivisin. Olemme tehneet yhdessä kotitöitä, lukeneet paljon kirjoja ja pelaneet pelejä. Näihin päiviin on mahtunut myös yllättävän paljon kaikenlaisia pakollisia käyntejä, kuskauksia ja mukavia vierailukohteita. Olemme ehtineet käydä reilun viikon aikana jo kaksi kertaa sekä kirjastossa että uimahallissa. Edellisistä kerroista olikin aikaa aika paljon, koska olen raskausaikana minimoinut kaiken ylimääräisen.

Koululaisten kanssakin minulla on ollut nyt tosi paljon yhteistä aikaa. Esikoisen yksinäiset iltapäivät ovat muuttuneet vilkkaaksi yhdessäoloksi muiden sisarusten ja minun kanssani. Neiti puolestaan lopetti iltapäiväkerhon ja viihdyttää pulinoillaan kerhotätien sijaan minua. Lasten kouluun ja harrastuksiin kuskausten, hammaslääkäri- ja neuvolakäyntien sekä vanhempainvarttien keskellä mietin, miten oikeastaan ehtisinkään töihin. Onneksi sitä ei tarvi pohtia pitkään, pitkään aikaan! Nyt nautin täysillä tästä elämänvaiheesta!

Kaikkien aikojen junamatka

2010-02-25T12:17:00.002+02:00

Palatessamme joululomalla Lapista kotiin luulin kokeneeni raskaankin junamatkan. Yöjunan alapedillä olo tuntui tukalalta Kuopuksen ja Mahan seurassa. Uni ei millään tullut silmään, koska takana oli niin monta pitkää ja hyvin nukuttua yötä. Seuraava päivä meni tokkuraista oloa ihmetellessä. Mielessä kävi jo se, miten selviän hiihtoloman junamatkoista vieläkin suuremman Mahan kanssa.

Sunnuntai-iltana pakkasimme perheemme ja tavaramme sekä suuntasimme kohti Lapin yöjunaa. Ensimmäinen etappimme oli lähiasemamme, jossa odottelimme paikallisjunaa kirpeässä pakkasilmassa. Odottelu seurasi sitä tuttua kaavaa, johon olen tottunut tänä talvena kulkiessani töihin lähijunilla. Ensin lähtöaika on siirtynyt viisi minuuttia, hetken päästä aika siirtyy kolme minuuttia, sitten kaksi minuuttia, taas kolme minuuttia j.n.e.

Loppujen lopuksi värjöttelimme pakkasessa noin tunnin kellonaikaan, jolloin kaikkien lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Minun ja Miehen takaraivossa jyskytti myös inhottava pelko siitä, mitä teemme, jos Lapin juna ehtii mennä ohitsemme ennen kuin olemme päässeet paikallisjunaan. Täytyy kyllä kehua lapsia siitä, että he selvisivät tästäkin koetuksesta uskomattoman hyvin, vaikka varpaita paleli. Junaan päästyämme Kuopus ihastutti muita matkustajia kertomalla kovaäänisesti odotuksen raskaudesta mukavan iloisella ja positiivisella tavalla.

Riihimäelle päästyämme olimme helpottuneita siitä, ettemme myöhästyneet yöjunastamme. Iloamme lisäsi vielä se seikka, että asema oli auki myöhäisestä ajankohdasta huolimatta toisin kuin joulupäivänä, jolloin värjöttelimme ulkona junaa odottamassa. Asettauduimme koville puupenkeille ja valmistauduimme odottelemaan jonkin aikaa junaamme. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, ettei junamme ollut vielä päässytkään lähtemään Helsingistä liikkeelle. Mies kaivoi karkkipäivältä säästyneet karkit esille, ja nautiskelimme koko perheellä juhlahetkestä.

Jonkin ajan päästä selvisi, että juna voisi myöhästyä vähän enemmänkin. Asemalla yhteinen odotus tiivisti tunnelmaa. Ihmiset alkoivat jutella epäsuomalaiseen tapaan aivan vieraidenkin ihmisten kanssa. (Lapissahan se tosin on arkipäivää vielä nykyäänkin.) Huumori alkoi kukkia, ja uusia tuttavuussuhteita solmittiin. Lapset alkoivat olla puolenyön lähestyessä sen verran väsyneitä, että yritimme valmistaa heille nukkumapaikkoja koville penkeille ja kylmälle lattialle. Nuori vartija sekä aika ajoin pihalla pyörinyt poliisiauto tekivät olostamme sen verran turvallisen, että välillä yritin itsekin laittaa nukkumaan. Se oli kuitenkin melkoisen toivotonta, koska hyvän istumisasennonkin löytäminen oli tuskaa odotushallissa, jossa ei ollut yhden ainoata kunnollista tuolia.

Odotuksesta tuli yllättävän pitkä. "Tässähän voi tulla perheenlisäystä ennen kuin juna saapuu", totesi keski-ikäinen mies seuratessaan sitä, miten pitelin selkääni ja huokailin kävellessäni väsyneenä paikasta toiseen. Rauhallinen vaeltelu kun tuntui kaikista parhaalta tavalta tappaa aikaa ankeahkossa asemarakennuksessa. Vihdoin neljältä yöllä me pääsimme junaan ja makuuhyttiimme 5,5 tunnin odottelun jälkeen. Painelin suoraa päätä Mahan kanssa piippuhyllylle kolmanteen kerrokseen ja nukahdin kaikkeni antaneena. Ei tarvinnut laskea lampaita!

Aamulla olin taas iloinen Miehestä, joka oli varannut meille aimo annoksen eväitä junamatkalle. Niiden turvin me selvisimme hyvin iltapäivään asti, vaikka junan alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla perillä jo aamupäivällä. Saimmehan me 7 euron välipalalipukkeet ravintolavaunuun. Ainoa ongelma oli siinä, että samat lipukkeet olivat melkein kaikilla junan matkustajilla. Niinpä me jonotimme ravintolavaunussa reilun tunnin paksuhkossa, hien ja vanhan viinan hajustamassa, ilmassa kunnes kassalla havaitsimme melkein kaiken tarjottavan jo loppuneen. Lapsiahan ei tietysti yhtään harmittanut se, että heidän piti käyttää koko summa karkin ja limsan ostoon. Eikä kenellekään tullut edes paha olo!

Perille päästyämme olin ylpeä pesueestani, joka oli selvinnyt hengissä 18,5 tunnin rasituksesta. Ja mihinpä meillä hoppu olisi ollutkaan valmiissa maailmassa...

Innokkaita lehdenmyyjiä

2010-02-14T22:37:00.004+02:00

Viime viikkoina lehtikauppiaat ovat olleet taas oikein urakalla kimpussani. En kerta kaikkiaan voi käsittää, mistä niitä myyjiä riittääkin niin paljon. Aina puhelimessa saa kuunnella samat sepustukset siitä, kuinka erinomainen asiakas olenkaan ollut. En kyllä pidä itseäni kovinkaan kummoisena asiakkaana, jos olen kyseisestä firmasta tilannut lehtiä viimeksi ehkä neljä vuotta sitten ja maksanut silloin laskun ajallaan. Luultavasti kyseessä on vain mainoskikka, sangen ärsyttävä sellainen.

Eilen lankesin lehtikiusaukseen kaikista hyvistä päätöksistä ja Miehen kanssa tekemistä sopimuksista yhtään välittämättä. Tällä kertaa lehtien kauppaajat eivät tyytyneet vain soittamaan minulle, vaan he harrastivat suoramarkkinointia kodissani. Onneksi he eivät sentään myyneet vuosikertoja, vaan irtonumeroita.

Ostin Candy-lehden 3,10 euron hintaan, koska sen sisältö vaikutti niin innostavalta. Ystävänpäivän numerossa oli kisailuja, ystävänpäiväaskarteluja, testejä, idoleiden julisteita,tilaa toteuttaa omaa luovuutta sekä syvällisiä henkilöhaastatteluja. Anna Abreu puhui ystävänpäivästä otsikolla "Mieti mitä teet" näin: "Ystävänpäivä on tulossa, joten mieti mitä teet toiselle. Älä missään nimessä kiusaa! Kun on ystävänpäivä, niin ei ainakaan." Vau!

Toinen ostamani lehti oli vielä kalliimpi, mutta nimensä mukaisesti hintansa väärtti; lehden nimi oli nimittäin SUPER-LEHTI. Lehti sisälsi paljon urheilua, Turkki-teemaa kuvien muodossa, ark(k)ienkeleitä sekä värityskuvia. Päätoimittaja oli vielä laittanut oman iloisen tarrakuvansa koristamaan lehteä. Kerrassaan loistava ostos!

Lähipäivinä saan vielä käsiini kolmannen lehden, jonka tekeminen on vähän kesken. Esikoinen on opiskellut lehdentekoa viime aikoina koulussakin, joten odottelen innolla hänen tietokoneella toteuttamaansa urheilupainotteista irtonumeroa. Tarvitsen selkeästi päivitystä urheilutietämyksessäni, koska Kuopuskin on jo sitä mieltä, ettei äiti tiedä urheilusta yhtään mitään! Lasten lehtiprojektit tekivät tylsästä kotona vietetystä sairastelupäivästä hauskan ja ikimuistoisen. Nämä lehdet laitetaan hyvään talteen!

Onko Jumalalla 11 miljardia silmää?

2010-02-10T22:31:00.003+02:00

Tänään olen saanut olla mukana syvällisissä teologisissa pohdinnoissa. Iltarukouksen jälkeen Kuopus kysyi, osaako Jumala erottaa hänet ja isoveljen. Vakuutimme isosisarusten kanssa, miten Jumala kyllä onnistuu siinä. "Ai, näkikö Jumala mun kasteen?", Kuopus jatkoi. Kerroin siitä, miten Jumala kutsui hänet kasteessa nimeltä omaksi lapsekseen.

Jatkoin oppituntia Jumalasta kertomalla, miten Jumala tuntee Kuopuksen vielä äitiä ja isää paremminkin. Havainnollistin sitä kertomalla, miten äiti ja isä tietävät tosi vähän siitä, mitä hänelle tapahtuu päiväkodissa. Jumala sitä vastoin tietää päiväkotielämästäkin kaiken, koska on sielläkin hänen mukanaan. "Mitä jos Jumalalla olisi 11 miljardia silmää, joilla se voisi katsoa kaikkia ihmisiä" kysyi Esikoinen.

Päivällä olin eräässä raamattupiirissä. Luimme ensi sunnuntain tekstejä ja keskustelimme niiden pohjalta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Aiheet sivusivat tekstien teemojen paaston ja Jeesuksen kärsimystien lisäksi mm. Haitin katastrofia, Jumalan kaikkivaltiutta, syntiinlankeemusta, Saatanaa, ruumiin ylösnousemusta ja taivasta. Vaikka piirimme keski-ikä lähenteli minut mukaan laskien kuuttakymmentä, tuntui minusta siltä, että olimme pohdinnoissamme välillä yhtä pihalla kuin Kuopus. Joku totesikin viisaasti, miten me emme kykene ihmisen aivoillamme ymmärtämään Jumalan suuruutta.

Minusta on tosi mukava käydä teologisia pohdintoja sekä lasten että aikuisten kanssa. Keskustelujen aikana ja niiden jälkeen vakuutun aina entistä enemmän siitä, miten haluan tukeutua ajatuksissani vankasti Raamattuun. Se on mielestäni ainoa kestävä pohja, jolle voin rakentaa teologiaani. "Musta tuntuu"-teologia on kuin kulkemista hyllyvällä suolla, jossa voi upota minä hetkenä hyvänsä.

Myönnän kyllä sen, ettei Raamattu anna läheskään kaikkiin asioihin selkeitä vastauksia. Siitä huolimatta on turvallista etsiä vastauksia Jumalan sanasta, joka Jeesuksen mukaan pysyy samana, vaikka taivas ja maa katoavat. Luotan siihen, että Jumala opettaa meille Raamatun kautta sen verran, mitä meidän on tarpeen ymmärtää näillä säälittävän pienillä aivoillamme Jumalan salaisuuksista. On se niin ihmeellistä, että Jumala näkee ja tietää kaiken, vaikka tuskin hänellä aivan 11 miljardia silmää on :).

Kynttilänpäivän saarna

2010-02-09T19:47:00.000+02:00

Kynttilänpäivän saarna 7.2.2010

Pitkään ajattelin,

ettei onni kuulukaan minulle.

Ja silti

epäonnistuneena

nujerrettuna

jopa sillä

pimeimmällä

hetkellä

kun kaikki näytti menneen,

sisälläni asui

se vanha Simeon

joka ei anna periksi

ennen kuin lohdutus löytyy.

Satu Kreivi-Palosaari

Satu Kreivi-Palosaaren ajatelma sopii mielestäni hyvin tähän kynttilänpäivään, jota vietämme Yhteisvastuu-keräyksen merkeissä. Viime viikkojen uutiset Haitin katastrofista ovat tuntuneet lamaannuttavilta ja toivottomilta. Miten on mahdollista, että maassa, jossa kaikki on jo ennestään aivan rempallaan, tapahtuu jotain noin tuhoisaa ja järkyttävää?

Kuitenkin kaiken pimeyden keskellä on näkynyt pieniä toivonsäteitä, jotka ovat tuoneet lohdutusta. Uutislähetyksissä ja lehtiartikkeleista on ollut hienoa lukea ja kuunnella haitilaisia kristittyjä, jotka tuhon keskellä ovat luottaneet Jumalaan. ”Jumala on toivomme. Hän tekee mahdottomasta mahdollisen”, sanoi vanha mies TV-lähetyksessä. Toivoa on antanut myös se, miten avustusjärjestöt, monet valtiot ja yksityiset ihmiset ovat olleet valmiita antamaan apunsa välittömästi kärsivien haitilaisten hyväksi kaikista avustustyöhön liittyvistä vaikeuksista huolimatta.

Avustustoimiin on liittynyt ihmeellistä Jumalan johdatusta. Tuskin oli sattumaa, että tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen pääkohteeksi oli jo kauan aikaa sitten valittu juuri Haitin lapset. Kirkon ulkomaanavun työntekijä oli jo valmiina maassa ja avustustoimenpiteet ja keräys pystyttiin aloittamaan heti katastrofin jälkeen. Sylvia Raulolta, joka on Kirkon Ulkomaanavun työntekijänä Haitissa, kysyttiin, mitä hän toivoo suomalaisilta tässä tilanteessa. ”Toivon ja elämän tukeminen on tärkeintä tässä tuhossa, jota on sanoin vaikea kuvata. Kristittyinä meidän tehtävämme on pitää yllä toivoa sekä pyrkiä lievittämään kärsimystä. Sen sijaan että kauhistelemme ja masennumme järkyttävistä tapahtumista, voimme miettiä, miten minä voisin auttaa? Mikään apu ei ole liian pientä.”

Monet muutkin järjestöt ovat tehneet hyvää työtä ja ylittäneet inhimillisiä rajoja pystyäkseen auttamaan haitilaisia, erityisesti lapsia. Kuulin kertomuksen haitilaisesta kehitysvammaisten lasten hoitokodista. Työntekijät olivat katastrofin jälkeen lähteneet työpaikastaan etsimään omaisiaan ja jättäneet kehitysvammaiset lapset selviytymään keskenään pyörätuoleihin sidottuina. Unicef oli saanut selville sen, miten huono tilanne lapsilla oli näiden oltua jo kaksi viikkoa keskenään. Unicef pyysi apua kolmelta muulta järjestöltä mm. lähetyslentäjiltä. Yhteistyöllä lapset saatiin pelastettua hoitokodista ja siirrettyä turvaan katoliseen lastenkotiin.

Tämän päivän raamatuntekstissä puhuttiin Jumalan johdatuksesta. Simeon eli aikana, jolloin israelilaisten asiat eivät olleet kovinkaan hyvin. He elivät roomalaisten määräysvallan alaisina ja haaveilivat vapaudesta. Simeon ei kuitenkaan monien israelilaisten tavoin odottanut maallista messiasta, joka tulisi vapauttamaan vallalla ja voimalla Israelin roomalaisten käsistä. Hänen toivonsa oli Vanhan testamentin kirjoitusten lupaamassa Messiaassa, Herran voidellussa.

Jeesus puhui itsekin valosta julkisen toimintansa aikana. Johanneksen evankeliumissa hän sanoi; ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä on suuri kiusaus tyytyä voivottelemaan tilannetta ja vain syyttämään Jumalaa. Kuitenkin meitä Jeesuksen seuraajia kutsutaan vaikeissakin tilanteissa toiminaan hänen esimerkin mukaisesti maailman valona. Eräässä sanonnassa todetaan: ”Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!” Kynttilä on itsessään pieni ja vaatimaton. Kuitenkin sen valo tuo lämpöä, lohtua ja valaisee yllättävän kauas. Tämän vuoden yhteisvastuukeräys kutsuu meistä jokaista kynttilän tehtävään. Teema ”Arkienkeli” muistuttaa siitä, miten jokaiselle meistä on käyttöä lähimmäisten auttamisessa.

Konkreettisen rahan antamisen ja esimerkiksi kerääjänä toimimisen lisäksi on tärkeää, että rukoilemme haitilaisten ja myös koko Yhteisvastuukeräyksen puolesta. Simeonin esimerkki on meille rohkaisuna siitä, miten Pyhä Henki johdattaa rukoilevia ihmisiä. Silloin, kun Pyhä Henki on mukana avustusoperaatioissa, ylittyvät kaikki inhimilliset rajat. Jumala voi moninkertaistaa ne lahjat, jotka annamme keräyksille. Hän voi myös johdattaa avustustyötä niin, että se tulee siunaukseksi mahdollisimman monelle. Hän voi tehdä ihmeitä!

Kuuntelin perjantaina Tukholmalaisen St.Claran kirkon pastoria Carl-Erik Sahlbergia. Hän aloitti noin 20 vuotta sitten työn Tukholman keskustassa sijaitsevassa kirkossa, jossa kaikki oli kuollutta. Jumalanpalvelukseen ei osallistunut kuin muutama ihminen eikä seurakunnassa ollut oikein mitään muutakaan toimintaa. Sahlberg alkoi tehdä työtä Jumalan voimassa ja rukouksen hengessä. Jumala johdatti hänelle työparikseen diakonin, jonka kanssa he alkoivat auttaa seurakunnan alueella asuvia narkomaaneja, prostituoituja ja muita syrjäytyneitä. Käytännön työn lisäksi he rukoilivat paljon, ja sen vuoksi kokivat, että Jumala johdatti heidän työtään.

Carl Philip voi olla meille kaikille esimerkkinä siitä, miten jokaista tarvitaan Jumalan työssä. Voimme rohkeasti rukoilla sitä, että voisimme olla koko elämässämme arkienkeleitä. Jumala tarvitsee meistä jokaista avustustyön lisäksi kertomaan Jeesuksesta, maailman valosta, toisille ihmisille. Jumala voi puhua saarnan kautta tai hyvän kirjan kautta. Uskon kuitenkin, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta kulkee ihmiseltä ihmiselle. Voit rukoilla Jumalalta, että hän johdattaisi sinua tilanteisiin, joissa voit olla hänen valonaan arkienkelinä kertomassa sanoin tai teoin Jumalan rakkaudesta. Jumalalla on monia eri tapoja käyttää meitä työssään. Lähdetään liikkelle!

Yllättävä työkeikka

2010-01-31T21:57:00.002+02:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että papin työ on aika monipuolista. Tänään sain taas uuden aspektin käsitteeseen, kun jumalanpalveluksen jälkeen sain palvella aivan uudessa tehtävässä. Punnitsin seurakunnan vaa`alla ihmisiä, jotka halusivat osallistua Läskillä lukutaitoa -laihdutuskampanjaan. Täytyy sanoa, että tehtävä oli oikein mieluinen. Seurakuntalaiset eivät tulleet punnitukseen otsa rypyssä, vaan hymy huulilla. Kaikki olivat innoissaan hullunhauskasta ideasta!

Läskillä lukutaitoa -kampanjan taustalla on rikas yksityishenkilö, joka on luvannut lahjoittaa 15 euroa Nepalin opettajankoulutukseen jokaisesta suomalaisten laihduttamasta kilosta. Lahjoittaja on luvannut käyttää kampanjaan maksimissaan 10 miljoonaa euroa eli laihdutettavia kiloja kertyisi tällöin 666 667 kiloa. Jostain syystä Herra/Rouva X on halunnut kanavoida kampanjansa seurakuntien kautta, joiden tulee järjestää alkupunnitukset helmikuun loppuun mennessä ja loppupunnitukset toukokuun aikana. Seurakunnat järjestävät kampanjapunnituksia hyvin eri tavoin. Joissakin seurakunnissa tehdään yhteistyötä esim. terveydenhoitajien kanssa ja järjestetään muutamia punnituspäiviä, toisissa taas vaakaa pidetään esillä kirkkoherranviraston aukioloaikoina ja joissakin seurakunnissa järjestetään iltapunnituksia esim. vahtimestareiden johdolla.

Läskillä lukutaitoa -kampanja sopii mielestäni hyvin kevääseen, jolloin monet ihmiset suunnittelevat laihduttamista tai ainakin haaveilevat siitä. Kirkollisesti se osuu sopivasti paastonaikaan, jolloin seurakuntalaisia kehotetaan yleisesti elämään vähän yksinkertaisempaa elämää. Laihdutuskampanjan tarkoituksena ei ole ihannoida laihuutta eikä patistaa nälkäkuurille niitä, joilla siihen ei ole mitään tarvetta. Sääntöjen mukaan alipainon puolelle meneviä mittaustuloksia ei oteta edes huomioon. Sen sijaan ideana on kannustaa liikakilojen kanssa kamppailevia ihmisiä terveelliseen painonpudotukseen tavalla, josta hyötyy myös kaukainen lähimmäinen.

Kampanjan nimi Läskillä lukutaitoa on onnistunut, koska se naurattaa. Työpaikallamme meillä oli kaikilla hymy huulessa, kun työkaverimme esitteli meille kokouksessa ideaa. Erityisen hauskaa kaikkien mielestä oli ajatus siitä, että minä osallistuisin kampanjaan jättisuuren pallovatsani kanssa. Tänään tyydyin kuitenkin kiltisti punnitsemaan muita, koska raskauskilojen hyväksikäyttäminen voisi olla vähän fuskausta :). Niinpä menen huomenna kiltisti taas vaa´alle neuvolan tädin silmien alle. Ja toivon, että rikkalla lahjoittajalla riittää rahoja vielä uuteenkin läskikampanjaan. Minä voisin karistaa kilojani sitten ensi keväänä johonkin hyvään tarkoitukseen!

Tyytyväinen vaimo

2010-01-25T21:54:00.004+02:00

Tänään vietin mukavaa iltahetkeä lukien kirjaa nojatuolissa ja kuunnellen Samuli Edelmannin uusinta virsilevyä. Siinä hetkessä olin niin kiitollinen Miehestä, joka mielellään kuljettaa lapsia harrastuksiin ja antaa minun ja suuren mahani viettää leppoisaa iltaa työpäivän jälkeen.

Maanantait ovat meidän perheessämme varsinaisia superharrastusiltoja. Lapsia kuskaillaan sinne ja tänne sellaisella minuuttiaikataululla, että välillä vähän ahdistaa. Yleensä siinä välissä kuskaaja käy vielä tekemässä viikon ruokaostokset. Kiireisen viikon aloituksen hyvä puoli on siinä, että meillä on nyt viikossa peräti kaksi arki-iltaa, jolloin kenelläkään lapsella ei ole yhtään harrastusta. Ja toinen niistä sattuu olemaan se ilta, jolloin Mies on takuuvarmasti kokouksessa. Loistavaa!

Muutama päivä sitten Mies ilmoitti minulle työreissusta, joka hänellä on muutaman kuukauden päästä. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon elämäni onkaan helpottunut Vaasan ajoista siinä, että Miehen yöpoissaolot ovat vähentyneet lähes olemattomiin. Nuorisopastorina ollessaan hän vietti 30-40 vuorokautta poissa kotoa, vaikkei osallistunut mihinkään koulutuksiin ja priorisoi perhettä parhaan kykynsä mukaan. Minä olin usein pitkiäkin jaksoja ensin kahden ja sitten kolmen pienen kanssa kotona. Hyvin me aina selvisimme, vaikka tuntuikin haikealta päästä Mies matkaan. Täytimme kalenterimme mukavilla vierailuilla, pienillä reissuilla tai tavallisella arjella, jos minulla oli töitä ja lapsilla hoitoa.

Nyt iloitsen kuitenkin suuresti siitä, ettei tarvitse leikkiä yksinhuoltajaa niin usein tai ei oikeastaan ollenkaan. Vaikka Miehellä onkin paljon iltatöitä, tuntuu suorastaan ylellisyydeltä se, että saan hänet joka ilta kainalooni. Muutto Etelä-Suomeen on merkinnyt myös sitä, että minun pakolliset työhön liittyvät kurssinikin ovat sijainneet niin lähellä, että olen päässyt aina yöksi kotiin. En valita!

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mikä elämässä on hyvää. Kiitollisuus tuo elämään aivan uudenlaisen näkökulman. John Ortberg kirjoittaa nojatuolissa lukemassani kirjassa "Pelin päätyttyä kaikki palaa laatikkoon": "Joskus emme oivalla, miten paljosta meidän on syytä olla kiitollisia, ennen kuin se joutuu uhatuksi." Kiitos! Aamen!

Kielipähkinöitä

2010-01-19T21:57:00.004+02:00

Tänään hätkähdin taas kerran, kuinka isoiksi lapsemme ovat kasvaneet. Syynä oli se, että molemmat koululaiset kaivoivat repuistaan lomakkeet, joihin täytyy merkitä ensi vuoden kielivalinnat. Varmasti olemme täyttäneet yhden sellaisen lapun jo Esikoisen osalta kaksi vuotta sitten, mutta silloin englanti on tuntunut käytännössä ainoalta vaihtoehdolta.

"Ja minä en sitten mitään tyhmää englantia valitse!" paukautti Neiti heti kaivettuaan lomakkeensa ruokapöydällemme. Ruotsi, ranska, saksa ja venäjä kuulostivat kaikki hänen korvissaan erinomaisilta vaihtoehdoilta, kun taas englanti tosi tylsältä. Yritin ottaa heti tilanteessa ohjat käsiini ja selitin, miten vanhemmat ratkaisevat 8-vuotiaan kielivalinnat. Vastaus ei tietenkään tyydyttänyt Neitiä: "Ope sanoi, että me saadaan itekin vaikuttaa asiaan!" "Niin, mutta meillä päättää vanhemmat tämän asian".

Illan aikana olen yrittänyt vakuuttaa Neitiä erilaisilla perusteilla siitä, miten englanti on järkevin valinta. Tuntui aika huvittavalta selittää 8- ja 10-vuotiaille, miten tärkeää on osata englantia hyvin, koska yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa joutuu usein lukemaan kirjallisuutta englanniksi. Mieleeni tuli nimittäin sellaisia opiskelukavereita, jotka saivat tosissaan nähdä vaivaa englanninkielisen kirjallisuuden kanssa, koska olivat lukeneet A-kielenä jotain eksoottisempaa vaihtoehtoa.

"Niin, mutta urheilijoidenhan ei tarvitse lukea kirjallisuutta", yritti Esikoinen. Taas minulla oli loistava tilaisuus vakuuttaa lapset siitä, kuinka tärkeää on osata englantia; urheilijathan joutuvat käyttämään englantia paljon kilpailumatkoillaan. "No, ei kannata sitten tulla niin hyväksi urheilijaksi", yritti Esikoinen.

Rakentava keskustelumme jatkui sillä, että selitin suomen ja englannin erilaista käyttökelpoisuutta maailmalla. Ilmeisesti argumenttini olivat vakuuttavia, koska illan lopuksi Neiti ei vastustellut ollenkaan rastittaessani lomakkeeseen "tylsän" englannin. Esikoisen lomake saa sen sijaan jäädä odottamaan vähäksi aikaa täyttämistä. Hän saa itse pohtia rauhassa yksin ja kavereiden kanssa, mikä kolmesta vaihtoehdosta (ranska, saksa, venäjä) olisi mieluisin. Sitten täytyy miettiä asiaa kunnolla kotona. Ja loppujen lopuksi kieleksi tulee luultavasti se vaihtoehto, jota koulussa on eniten valittu.

Me olemme Miehen kanssa molemmat lukeneet kolmantena kielenä saksaa. Sen vuoksi ajatus ranskasta tai venäjästä tuntuu kutkuttavalta, mutta samalla vähän pelottavaltakin. Meistä ei olisi yhtään mitään hyötyä vaikeiden läksyjen tekemisessä eikä kokeeseen kertaamisessa. Toisaalta Esikoinen hoitaa englannin opiskelunsakin niin itsenäisesti, ettei meitä ehkä avuksi tarvitakaan. Ja voisihan sitä itsekin samalla oppia äitiyslomalla vaikkapa ranskan alkeet!

Ennen joulua juttelimme Neidin kanssa synttäri- ja joululahjarahoista, joita hän on saanut sukulaisiltaan. Ehdotin, että hän voisi alkaa kerätä rahoja vaikkapa kielikurssia varten. Kerroin siitä, miten itse olin tosi mukavalla kielikurssilla Englannissa nuoruudessa. "En mä tarvi mitään kielikurssia. Meillä oli jo englantia päättäjäispäivänä." Tuolla asenteella pärjää elämässä!

Tunteita, tunteita ja dramaattisia tilanteita!

2010-01-16T13:39:00.005+02:00

Lasten kanssa elämä ei ole todellakaan tylsää. Tähänkin lauantaipäivään on mahtunut monenlaisia tunteita, ajatuksia ja tapahtumia, vaikka hereilläolotunteja on kasassa ehkä viisi. Aamulla pienimmät leikkivät telkkariohjelman innoittamina salapoliisia ja agenttia. He kulkivat kysymässä meidän nimiä ja muita tietoja ja sitten kirjoittivat kaiken tarkasti muistikirjoihinsa.

Tämä leikki sai tylyn lopun Kuopuksen rikottua vahingossa Neidin kaikkein rakkaimman ja ihanimman lukollisen päiväkirjan, jonka hän oli saanut kummitädiltään lahjaksi. Voi sitä parkua ja tuskaa! Pikkuveli pyyteli kyllä anteeksi, muttei isosiskon mielestä asian vaatimalla vakavuudella. Muutaman tunnin päästä tapahtuma sai kuitenkin yllättävän lopun: Neiti antoi päiväkirjan Kuopukselle omaksi!

Seuraava kriisinpaikka liittyi kauppaanlähtöön. Olimme kiireellä lähdössä ostamaan synttärilahjoja kolmelle sankarille, joita perheenjäsenemme tänään juhlistavat. Kuopus sai yhtäkkiä päähänsä, että hän tahtoo ostaa samalla reissulla jotain itselleen joululomalla papalta saaduilla "palkkarahoilla". Me muut odotimme jo ulkovaatteissa, että Kuopus tulisi alakertaan rahojensa kanssa. Siinä kiireessä hän ei tietystikään löytänyt lompakkoaan eikä näin ollen rahojaankaan. Elämä tuntui menevän kokonaan pikkumieheltä pipariksi. Itkusta ja valituksesta ei tuntunut tulevan loppua eivätkä äidin lohduttelut lompakon löytymisestä auttaneet yhtään. Loppujen lopuksi saimme isojen lasten kanssa houkuteltua Kuopuksen autoon, ja pääsimme matkaan.

Kauppareissumme meni pääasiassa mukavasti. Kukaan ei saanut suurempia raivareita, ja lahjoistakin pääsimme sopuun yllättävän helposti. Silti tähänkin reissuun sisältyi yksi dramaattinen käänne. Kirjakaupassa ollessamme annoin pienimmille tehtäväksi etsiä sopivia kortteja sillä aikaa, kun itse katselin lahjakirjoja. Vähän ajan kuluttua Neiti saapui luokseni kaverilleen valitsemansa kortin kanssa. Kyselin häneltä, minne Kuopus oli jäänyt, mutten saanut oikein kunnollista vastausta. En kuitenkaan huolestunut asiasta, koska kauppa on mielestäni aika pieni ja turvallinen.

Jonkin ajan kuluttua kuulin lapsen itkua, mutten reagoinut siihenkään. Se ei kuulostanut yhtään tutulta. Sitten näin erään lasten kaverin äidin, joka kaivoi kännykkäänsä. Katsoin vähän alemmas ja näin hänen käsipuolessaan itkuisen Kuopuksen, joka oli ollut eksyksissä. Hän oli alkanut itkeä, kun ei löytänyt meitä muita valittuaan sopivan kortin. Onneksi tuttu aikuinen oli törmännyt häneen heti, ja hetken päästä äitikin tuli paikalle. Ihmeen nopeasti pieni selvisi tilanteesta! Ensiapuna saattoi halauksen ja äidin läsnäolon lisäksi auttaa Hämähäkkimies-tehtävävihko, jonka ostin lohdutukseksi. Ikävä tapahtuma oli hyvä opetus siitä, miten viisivuotiastakaan ei vielä voi jättää kaupassa isojen sisarusten hoidon varaan.

Nyt täällä kotona on ihanan rauhallista. Neiti on mennyt kaverisynttäreille, ja pojat puuhastelevat yhdessä Hämähäkkimies-vihkon parissa. Lasten kanssa eläessä on hyvä muistaa se, miten nopeasti tilanteet ja mielialat vaihtuvat. Suuriltakin tuntuvat surut ovat hetkessä ohi eikä hyvän mielenkään pilaamiseen paljon tarvita. Aikuinen saa tehdä kaikkensa, että pysyy vauhdissa mukana. Täyttä elämää!

Onni ja autuus!

2010-01-12T21:39:00.003+02:00

Tänään olen ollut niin huojentunut ja onnellinen, että olen melkein kulkenut puoli metriä maan yläpuolella. Syynä on ollut se, että selviydyin mielestäni aamuisesta raamattutiedon tentistä oikein mukavasti. On ilo olla tentissä, jossa tentaattori ei ole ilkeyttään tehnyt vaikeita ja epäolennaisia kysymyksiä. Sen sijaan tenttikysymykset olivat todella mainioita: soveltavia ja olennaiseen keskittyviä. Kirjoitin käsi sauhuten melkein 3,5 tuntia. Lapset olivat vähän ihmeissään, kun kuulivat äidin vastanneen neljään tehtävään noin kauan.

Tenttiin mennessäni iloitsin siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Mies oli teroittanut illalla minulle kynät valmiiksi ja laittanut muut tykötarpeet, kun itse hieman flunssaisena nukuin iltatorkkuja lasten kanssa. Matkalla tenttiin sain kahdelta ystävältäni viestiä siitä, miten he rukoilevat tenttini puolesta. Tenttipaikan valvojakin oli niin ystävällinen, että oli ennen saapumistani yrittänyt soittaa puhelimeeni tarkistaakseen, että olen varmasti tulossa oikeaan paikkaan.

Tentittävään kirjallisuuteen kuului muun kirjallisuuden lisäksi koko Uuden testamentin lukeminen ja aika monta kirjaa Vanhasta testamentista. Niinpä olen viimeisen viikon lukenut Raamattua oikein ahmimalla. Se on palauttanut mieleeni nuoruuteni, jolloin pyrin lukemaan Raamatun läpi kerran vuodessa. Olin kuitenkin useampana vuonna niin innostunut, että luin sen läpi kahdesti vuodessa. Viime vuosina olen kyllä lukenut Raamattua säännöllisesti, mutta en niin järjestelmällisesti. Sen vuoksi oli hyvä, että jouduin "pakosta" lukemaan myös Vanhaa testamenttia enemmän. Tämän vuoden aikana minun on todella helppo lukea Raamattu läpi, kun alku on ollut näin ripeä!

Perinteisillä kirkkoherran uudenvuodenkahveilla ystävämme Jarkko puhui raamatunluvun tärkeydestä. Hän haastoi omien hyvien kokemustensa perusteella muitakin lukemaan Raamattua läpi vuodessa. Hän oli kokenut, että yhteinen raamatunluku vaimon kanssa oli ollut erinomaista ajankäyttöä. Jumala siunaa ja avaa salaisuuksiaan Raamatun äärellä.

Omien kokemusteni mukaan Raamatun läpilukeminen on helpointa, jos on käytössä konkreettinen lukuohjelma. Sellaisen saa tilattua esim. Pipliaseurasta (www.bible.fi- paivan evas) kts. alhaalla.

Lukuohjelman voi tehdä myös itse. Raamatun ehtii lukea vuodessa läpi, jos lukee joka päivä kolme lukua Vanhaa testamenttia ja yhden luvun Uutta testamenttia. Jos Vanhan testamentin luku välillä takkuaa, saa lukuohjelman helposti kiinni lukemalla urakalla Psalmien kirjaa. Otatko haasteen vastaan?

PÄIVÄN EVÄÄT

Suomen Pipliaseura haluaa rohkaista kaikkia suomalaisia lukemaan Raamattua. Lukemisen avuksi on saatavilla pieni vihkonen, Päivän eväät, joka sisältää lukuohjelman sekä lyhyen opastuksen Sanan äärellä mietiskelyyn.

Suomen kielellä on ollut mahdollista lukea Raamatun sanaa jo vuodesta 1548 alkaen.
Anna Sanan puhua edelleen!

Tilaukset: info@bible.f

Ahkeraa opiskelua pakkasen ja lumen keskellä

2010-01-03T22:57:00.002+02:00

Tämä joululoma jää taatusti mieleeni. Ensinnäkin se on muistuttanut lapsuuteni joululomia kovine pakkasineen ja valkeine hankineen; olen laittanut nenääni ulos juuri niin vähän kuin minulla oli tapana kouluaikojeni joululomilla. Loman ikimuistettavuus johtuu kuitenkin siitä, että olen ollut suurimman osan päivästä nenä kiinni kirjoissa. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, koska luen yleensä paljon juuri joululomalla. Nyt olen kuitenkin hyvien romaanien sijasta viihtynyt kreikankielisen Markuksen evankeliumin sekä Raamattuun liittyvien oppikirjojen parissa valmistautuessani ensi viikolla koittavaan pastoraalitenttiin.

Tuleva pastoraalitentti on sellainen, jota olen odottanut kauhulla jo useamman vuoden ajan. Se johtuu siitä, että opiskelin kreikkaa viimeksi viisitoista vuotta sitten opiskellessani ensimmäistä vuotta teologiaa. Muistan vieläkin, kuinka ensimmäisenä syksynä kävellessäni Kruunuhaan katuja tankkasin mielessäni kreikan kielioppia. Ensimmäinen syksy oli todella helppo muiden opintojen osalta. Niinpä tunnollisena opiskelijana käytin kaiken ylimääräisen energian kreikan pänttäämiseen.

Ahkera opiskelu kannatti, koska sain suoritettua teologien keskuudessa paljon pelätyn Novum-tentin heti peruskurssin jälkeen niin, etten edes ollut selaillut tenttiin käännettäväksi tulleita Uuden testamentin kirjoja. Aika monilla teologeilla kyseinen tentti jäi kaikkein viimeiseksi tentiksi. Niinpä hakiessani tenttituloksia professorilta hän kysyi minulta, olinko valmistumassa teologin maisteriksi. Hymy huulessa sanoin olevani ekan vuoden opiskelija!

Viidentoista vuoden aikana olin unohtanut kreikan melko totaalisesti. Pari kesää sitten joku rippikoululainen oli vähän nyreissään, kun näytin heille Uutta testamenttia alkukielellä, mutta jouduin pyytämään kesäteologina toimineelta eksegeetiltä (raamattutietoon erikoistunut) apua lukemiseen. Niinpä aloitin urakan viikko sitten kertaamalla aakkoset. Sitten kävin läpi nopeasti kieliopin ja aloin kylmästi kääntää tekstiä kreikasta suomeen. Alku oli aika hankalaa, mutta koko ajan kääntämistahti on nopeutunut sanaston tullessa tutummaksi. Nyt uskallan jo ajatella, että selviän urakasta hengissä.

Lukeminen on tuonut mieleen myös hauskoja muistoja viidentoista vuoden takaa. Jotkut sanat ovat porautuneet lähtemättömästi mieleeni, koska kehittelin niihin aikoinaan hyviä muistisääntöjä. Miten voisin ikinä unohtaa sanaa, joka muistutti kaverini silloisen poikaystävän nimeä? Muistan myös edelleen ne monet hetken, jolloin istuin hämärässä huoneessani Lestiksellä kreikan kirjojen parissa. Ja sen joulukuun viimeisen kreikan tentin, johon en millään olisi malttanut keskittyä, koska unelmoin vain eräästä Miehestä. Nyt olen jakanut hänen kanssaan elämästäni jo viisitoista vuotta. Aivan käsittämätöntä!

Novumin lukeminen on ollut minulle hyvä opetus siitä, miten elämässä selviää monistakin asioista,l jotka tuntuvat ensin aivan mahdottomilta. Sitkeä yrittäminen, kärsivällisyys ja hyvät peppulihakset ovat oiva yhdistelmä kaikissa opiskeluprojekteissa!

Lahjasatoa runojen merkeissä

2009-12-24T23:25:00.002+02:00

Vietimme tänään ihanaa sukujoulua, jossa oli kaikki aidon joulun elementit: paljon lapsia, jotka odottivat kiihkeästi joulupukkia, kauniisti katetut pöydät, herkullista ruokaa( jota syötiin ähkyyn asti), upea joulukuusi, hauska joulupukki( jonka T-paita oli vähän liian tuttu), leppoisaa seurustelua, joulumusiikkia ja piirileikkejä. Seurueen nuorimmainen jäsen sai kaikkein eniten lahjoja, ainakin kuutioissa mitattuna. "Olen ollut tosi kiltti", tyttö totesi lahjapinon ollessa jo melkein hänen mittaisensa.

Minäkin olin ollut tosi kiltti. Vanhempien rahoilla ostamani tuoksuva lahja, anopin kutomat sukat ja kolme kirjaa olivat oikein mieluisia lahjoja. Yhden kirjan sain ylisöpöltä tytöltä, jonka sain kastaa jokin aika sitten. Tässä kaksi jouluun sopivaa runoa hänen antamastaan Pia Perkiön kirjasta "Aavistus aamusta, enkelistä".

Sanotko minullekin

Sanotko minullekin, sinä silmille näkymätön:

Älkää pelätkö.

Täytätkö ihmeellä minunkin taivaani,

sinä kirkas ja selittämätön:

Minä ilmoitan teille ilosanoman.

Sitä minä yössäni odotan.

Pia Perkiö

Niin kuin silloin

Kun yö on pimeimmillään,

tulevat enkelit

niin kuin ensimmäisenä jouluna.

Kun pettymys synkentää mielen,

tulevat enkelit

niin kuin pääsiäisaamuna kauan sitten.

Niin kuin silloin Jumala lähetti

enkelinsä

itkevän maan sydämeen

ja täytti sen taivaan valolla,

niin

enkelit tulevat yhä.

Ja yön jälkeen aamu.

Pia Perkiö

Elinan blogin joulutervehdys

2009-12-23T17:12:00.004+02:00

Perheellämme on ollut tapana lähettää sukulaisille ja ystäville joka joulu tervehdys kirjeen muodossa. Tässä tervehdyksestämme minun osuuteni vähän muokattuna.

Järvenpäässä aatonaatonaattona 2009

”Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus…”

Tänä vuonna koimme vahvasti, että haluamme jatkaa vanhoja perinteitä. Niinpä vuoden tauon jälkeen lähetämme kaikille rakkaillemme joulutervehdyksen kirjeen muodossa. Parhaimpiin perinteisiimme kuuluu myös se, että saatte kirjeemme myöhässä, jotta teillä on aikaa lukea sitä rauhassa joulukiireiden jälkeen. (Muitakin syitä voi tietysti arvailla :))

Tämä on perheellemme jo kolmas joulu Järvenpäässä. Niinpä ennen ensimmäistä adventtia suoritettu joulukoristelu meni jo vanhalla rutiinilla. Miehen ja lasten rakentamat 3 piparkakkutaloa ovat tuoneet mukavan lisän jouluiseen kotiimme. Jouluista tunnelmaa on luonut myös Neidin lastenleiriltä tuoma adventtikynttilä, jossa on jokaiselle päivälle oma numeronsa. Sitä polttaen ja noin 10 adventtikalenteria availlen olemme odottaneet malttamattomasti joulun lähestymistä.

Jouluaaton vieton aloitamme Paavalinkirkossa, jossa olemme koko perheellä mukana joulukuvaelmassa. Sieltä ajelemme Riihimäelle viettämään sukujoulua Elinan siskon perheen upouuteen kotiin. Joulupäivänä tapaamme Etelä-Suomen sukua joulupäivällisten merkeissä, ja sen jälkeen lähdemme yöjunalla Pelloon. Kotiin palaamme uudeksivuodeksi, jolloin perheorkesterimme esiintyy kirkkoherran uudenvuoden kahveilla. Elina ja lapset saavat lomailla ihan loppiaiseen asti.

Perheen yhteisiin hyviin muistoihin kuuluu erityisesti kesäkuinen matka Pafokselle, Kyprokselle. Viikon aikana nautiskelimme etelän lämmöstä, yhdessäolosta, seisovista pöydistä ja uimisesta. Istuimme joka päivä 4-5 tuntia ruokapöydän ääressä keskustellen ja ruoasta nauttien. Oli hienoa, että oli kerrankin kunnolla aikaa kuunnella kaikkien perheenjäsenten kuulumisia ja ajatuksia. Terassilla käyskentelevät kissat viihdyttivät pienimpiä silloin, kun he eivät enää jaksaneet vain istua. Mukavan lisän matkaamme toi Kyproksella lähes vuoden asunut Neidin kummiperhe, jota tapasimme muutamana päivänä.

Elina: Toimin edelleen seurakuntapastorina Paavalin seurakunnassa. Reilun kahden vuoden työaika on ollut elämäni tähän asti pisin jakso yhdessä työtehtävässä. Helmikuussa elämääni tulee taas uusia tuulia jäädessäni äitiyslomalle. Odotan jo innolla sekä huhtikuussa syntyvää vauvaa että kotiin jäämistä. Toivon, että viihtyisin tällä kertaa kotona vähän pidemmänkin ajan. Siihen on varmasti hyvät edellytykset, koska isommista lapsista on jo kovasti seuraa eivätkä työt suurperheessä tekemällä lopu. Oman pikantin makunsa kotiäitiyteen tuo varmasti virtuaalimaailma. Ehkä minulla on taas kohta enemmän aikaa kirjoitella ”Elinan blogiin” ja roikkua Facebookissa.

Odotusaika on sujunut mukavasti, vaikka olenkin ollut välillä aika väsynyt. Uuden elämän ihme tuntuu aivan yhtä hienolta ja ihmeelliseltä näin neljännellä kerrallakin. Yritän saada ennen vauvan syntymää kasaan pastoraalitutkinnon, joka on roikkunut keskeneräisenä 11 vuotta. Niinpä aion viettää joululomaa tiiviisti Raamatun ja kreikankielisen Markuksen evankeliumin parissa. Kreikkaa olen lukenut viimeksi vuonna 1994-95, joten luvassa on varmasti mukavia hetkiä. Olisihan se toisaalta uusi kokemus reputtaa tentissä ensimmäistä kertaa elämässä.

Haluan toivottaa blogiystävilleni oikein hyvää ja siunattua joulua!

Hannu Hanhi vauhdissa

2009-12-13T22:33:00.003+02:00

Virtuaalimaailma osaa yllättää. Tänään se antoi minulle enemmän kuin osasin odottaakaan. Voitin blogiystäväni "SuurellaSydämellä" järjestämässä jouluarvonnassa toisen palkinnon. Vau, se oli mukava päätös tälle viikonlopulle! Nyt odotan innolla, että saan arvontavoiton kotiin.

Lapsuudessani ja nuoruudessani minulla oli aivan käsittämättömän hyvä tuuri arpajaisissa. Osittain se saattoi johtua siitä, että isäni osallistui niin tolkuttoman paljon erilaisiin arpajaisiin lastensa nimillä. Se ei kuitenkaan selitä kokonaan loistavaa onneani. Paras saavutukseni oli, kun voitin eräissä arpajaisissa molemmat palkinnot. Muistan ne vieläkin: punainen collegepusero ja leipäjuusto.

Seinällämme komeilee edelleen Kimmo Kaivannon taulu, jonka voitin lapsuudessa. Erään toisen taulunkin voitin, mutta se ei ole tainnut ansaita enää paikkaansa minkään kodin seinällä. Parhain arpajaisvoittoni oli varmaankin matkalahjakortti, jonka sain lukioaikana. Sen ansiosta tein äitini kanssa ikimuistettavan aurinkomatkan Korfun saarelle. Tullessani kotiin hyvin ruskettuneena menin esittelemään pikkuveljelleni rusketusrajoja. "Katso, mikä kesätyttö", sanoin. Pikkuveli purskahti hillittömään nauruun, ja kohta tajusin syyn. Kesätyttö-kilpailut olivat taas Iltalehdessä käynnissä...Nauru pidentää ikää!

Linnan juhlat lasten silmin

2009-12-06T20:44:00.002+02:00

Tänään linnottauduimme lasten kanssa tietokoneen ääreen illansuussa, vaikka lapset olivatkin jo käyttäneet päivittäisen tietokoneaikansa. Säännöissä on kuitenkin aina poikkeuksensa, ja ajattelin presidentin itsenäisyyspäiväjuhlien kuuluvan pikkukatselijoidenkin ohjelmaan.

Yhteinen juhlien katsominen on ollut oikein antoisaa ja myös yleissivistävää. Juhlavieraiden saapumista seuratessamme olemme käyneet mielenkiintoista keskustelua. Nyt on lapsilla hallussa hallituspuolueet ja monet tunnetut suomalaiset. Esikoinen yritti bongata kättelijöiden joukosta pellolaista hiihtosuunnistuksen maailmanmestaria. Häntä emme nähneet, koska tietokoneemme ei suostunut heti avaamaan YLE-Arenan lähetystä; taisi olla muitakin katselijoita linjalla. Sen sijaan kutsuvieraiden joukosta löytyi yllättäen muutama tuttu kasvo.

Neiti on hihkunut innoissaan naisten upeista iltapuvuista. Hänen makuansa voisi kuvailla rohkeaksi: ihastusta ovat herättäneet avonaiset juhlapuvut. Tähän mennessä kauneinta pukua on hänen mielestään kantanut Sirkka Mertala, jonka kimalteleva musta asu oli täydellinen. Eipä ihme, että puku miellytti Neidin silmää. Hän aloitti juhlien katsomisen uudessa pikkumustassaan, jossa kimaltelevat valkoiset pilkut. Kotikujan tyttöjen myymä helminauhakin oli kuin suoraan valtakunnan ykkösbileistä.

Kuopusta hauskutti eniten kilttiin pukeutunut mies, joka antoi käsisuudelman presidentille. Sen sijaan hän ei ollut yhtään innostunut joidenkin naisten ylipitkistä laahuksista. "Hyi, mitä hienostelijoita!" hän parahti. "Millaisen naisen kanssa haluaisit mennä linnan juhliin?" kysyin häneltä. "Äitin!", Kuopus vastasi silmänräpäyksessä. Juhlakutsua odotellessa...

Onneksi on joulukuu!

2009-12-01T22:41:00.003+02:00

Eilen ja tänään monissa Facebookin tilapäivityksissä on ollut suunnatonta iloa siitä, että marraskuu on ohi ja joulukuu alkaa. Minäkin kuulun siihen joukkoon, joka sydämessä iloitsee ja riemuitsee adventtiajan alkamisesta. Toivo on syttynyt pimeyden, harmauden ja synkkyyden keskelle.

Me aloitimme lasten kanssa adventtiaikaan valmistautumisen perjantaina heti siivouksen jälkeen. Kuopus ei olisi millään malttanut odottaa joulutavaroiden hakemista kellarista. Vähän väliä pitkin päivää sain kuulla kysymyksen:"Joko nyt?" Joulutavaroiden esillepaneminen oli harvinaisen tehokas, koska naapurinkin lapset olivat mukana valmisteluissa. Joululaulujen raikuessa laitoimme nopeasti jouluseimen, enkelit, tontut sekä erilaiset seinä- ja ikkunakoristeet paikoilleen.

Perjantai-illaksi kutsuimme kylään ex tempore ensimmäiset glögivieraat. Juhlat meinasivat mennä vähän pipariksi, kun Mies oli kauppamatkallaan unohtanut ostaa glögiä. Nolosta tilanteesta selvittiin kunnialla, koska lähikauppa oli vielä auki. Kauppareissu aiheutti muutenkin lievää huvittuneisuutta sekä isäntäväessä että vieraissa. Neiti oli nimittäin laatinut kauppalistan. Hän oli tuttuun tapaansa kuunnellut tarkasti minun ja Miehen keskustelua. Niinpä listalle olivat päätynyt kaikki sellaisetkin tarjottavat, joita jo löytyi pakastimestamme. No, tuleehan niitä uusiakin vieraita.

Viikonloppuna keräsin joulumieltä koristellun kodin ja glögin lisäksi töissä, jossa olin mukana Hoosianna-messussa ja adventtivesperissä. Aamun messussa juhlistimme pitkäaikaisen ja rakastetun kappalaisemme lähtöjuhlaa. Illan adventtivesperissä toimin liturgina. Tehtävään valmistautuminen tuntui ihmeen helpolta, vaikka en ollut aikaisemmin laulanut Armas Maasalon säveltämää liturgiaa. Laulut olivat kuitenkin porautuneet alitajuntaani jo lapsuudessa, jolloin isäni valmistautui samaan tehtävään kuuntelemalla liturgioita kasetilta, jolle kanttori oli ne laulanut. Nostalgista adventtitunnelmaa!

Äiti, rukoile!

2009-11-25T21:43:00.004+02:00

Kuopus juoksi hurjaa vauhtia portaat alas. Hiukset olivat iltasuihkun jäljiltä märät ja kiharaiset. Päivävaatteet olivat jo vaihtuneet Bamse-pyjamaan. Ja muutkin iltatoimet oli jo tehty yläkerrassa isän kanssa. "Äiti, äiti, rukoile niitä namusetiä ", hän sanoi nopeasti vaativalla äänellä. Laitoin käden hänen päänsä päälle ja rukoilin yksinkertaisen rukouksen: "Varjele Kuopusta pahoilta unilta ja namusediltä". "Kiitos!" Kuopus huikkasi ja juoksi taas salamannopeasti yläkertaan.

Iltarukoukseemme on jo varmasti vuoden ajan sisältynyt Kuopuksen kanssa lisäys siitä, että Jumala varjelisi hänet pahoilta unilta. Muutama viikko sitten kaveri oli pelotellut häntä namusedistä. Keskustelimme taas kaikkien lasten kanssa siitä, miten kenenkään vieraan mukaan ei saa lähteä eikä saa ottaa vieraalta ihmiseltä mitään karkkia tai muuta syötävää. Yritin rauhoitella Kuopusta siitä, miten harvinaisia namusedät ovat. Järkevät ohjeet ja rauhoittelut eivät kuitenkaan purreet viisivuotiaaseen kovinkaan hyvin. Onneksi jokailtaisesta rukouksesta on tullut rituaali, joka tehoaa pahimpiinkin pelkoihin.

Minäkin pelkäsin lapsena namusetiä. Muistan erään bussimatkan mummolaan isosiskon ja tämän kaverin kanssa. Bussissa tai oikeammin linkkarissa oli eräs alkoholisoitunut mies. Hänellä oli kädessään pussi, jossa oli epämääräisen näköisiä, tupakantumppeja muistuttavia karkkeja. Ilmeisesti mies tarjosi niitä meille lapsillekin, mutta emme suostuneet ottamaan. Olin aivan varma siitä, että olin tavannut oikean namusedän.

Luin tällä viikolla lehtijutun siitä, miten namusedät ovat harvinaisempia nykyään kuin 20 vuotta sitten. Artikkelissa puhuttiin siitä, miten nykyajan lapsia varoitellaan kuitenkin vaaroista paljon enemmän kuin ennen. Syynä pidettiin mediaa, joka käsittelee erittäin näkyvästi kaikkia rikoksia.

On toki tärkeää varoittaa lapsia ja varjella heitä liialliselta sinisilmäisyydeltä. Kuitenkin ainakin yhtä tärkeää on opettaa heitä luottamaan siihen, että heistä pidetään huolta. Äiti ja isä ja muut turvalliset aikuiset tekevät parhaansa suojellakseen ja varjellakseen heitä kaikelta pahalta. Loppujen lopuksi lapset on jätettävä rukouksen ja enkeleiden varaan!

"Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,

hän suojelee koko elämäsi.

Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,

sinun lähtösi ja tulosi, nyt ja aina."

Psalmi 121

Juhlaviikonloppu!

2009-11-22T22:14:00.003+02:00

Tästä viikonlopusta tuli minulle oikein superjuhlava. Perjantaina juhlittiin valtakunnallisesti lapsenpäivää ja Lasten oikeuksien 20-vuotisjuhlapäivää. Niinpä olimme järjestäneet Paavalin seurakuntaan oikein kaksi lastenjuhlaa samalle päivälle. Aamulla päiväkerholaiset ja päiväkotilapset viettivät kirkkohetkeä, ja illalla varhaisnuoret oli kutsuttu perheineen iltajuhlaan.

Varhaisnuorten iltajuhla oli oikein onnistunut, vaikka vielä hetki ennen h-hetkeä näytti, että kamala marraskuinen sää oli karkottanut kaikki osallistujat. Loppujen lopuksi väkeä olikin ihan mukavasti, ja Gospel Junior -jumista voitiin viettää hyvillä mielin. Jumiksessa laulettiin, katsottiin nukketeatteria Lapsen oikeuksista, rukoiltiin erilaisten rukousalttareiden luona ja polvistuttiin alttarille saamaan siunaus. Erityisesti iloitsin jumiksessa siitä, että bändin ja lauluryhmän musiikki toimi mukavasti kirkossamme, joka on tunnettu erittäin hankalasta akustiikasta. Se tuntui suurelta rukousvastaukselta!

Iltajuhla jatkui jumiksen jälkeen mielettömällä herkuttelulla ja kivoilla toimintapisteillä. Pöytä oli katettu parhailla lastenkutsujen herkuilla: sipsillä, karkilla, poppareilla ja limsalla. Tällä kertaa tarjoilussa ei pihistetty ollenkaan, vaan vanhempien kauhuksi yllytin lapsia syömään herkkuja sydämen kyllyydestä. Limsatarjoilu veti vertoja paremmillekin pidoille, kun lapset saivat valita suosikkinsa monesta eri vaihtoehdosta. Osa lapsista ei millään malttanut tulla herkkupöytien ääreen, koska työkaverieni loihtimat toimintapisteet olivat niin kiinnostavia ja hienosti toteutettuja. Kyllä lapsenpäivänä kelpasi olla lapsi!

Tänään vietimme syksyn viimeistä tenavakirkkoa, johon oli kutsuttu erityisesti viisivuotiaita. Hehkutin ennen tilaisuutta työkaverilleni sitä, miten perheitä tulee varmaan tosi paljon, koska yleensä he ovat tulleet sankoin joukoin hakemaan omaa lasten Raamattua. Toisin kuitenkin kävi! Olimme aivan ihmeissämme, kun tenavakirkkoon tuli vain reilut puolet normaalista määrästä. Epäilimme syyksi ensin sikainfluenssan pelkoa, mutta myöhemmin kuulimme osallistujilta, että joulunavaus ja muutama muu tapahtuma taisivat houkutella perheet keskustaan. Tuomiosunnuntai täytyy tästä lähtien heittää lapsi- ja perhetyön osalta mappiin Ö; silloin ei kannata järjestää yhtään mitään!

Väestökadosta huolimatta tenavakirkko oli oikein onnistunut. Tunnelma oli mukavan rento ja kotoinen sekä kirkossa että kahvi- ja mehuhetkessä. Aamulla väänsin tämän viikon kolmannen nukketeatterikäsikirjoituksen kirkkoa varten; se alkoi tuntua jo ihan työltä! Kaikki muu sujuikin sitten kuin tanssi. Työkavereideni kanssa kilpaa kiittelimme sitä, miten kiva tenavakirkkoa on valmistella, kun se sujuu positiivisessa mielessä rutiinilla. On ilo järjestää kirkkohetkiä, joissa viihtyvät sekä lapset että aikuiset.

Autokuumeessa

2009-11-19T22:01:00.003+02:00

"Tietäisipä Vauva, minkälaiset rattaat se laittaa pyörimään!" totesi Mies eräänä päivänä. Neljännen lapsen odottaminen on suuri askel nykyperheiden elämässä. Kolme lasta mahtuu vielä suhteellisen kivuttomasti tavalliseen autoon, ainakin tilavaan perhemalliin. Sen sijaan neljännen lapsen tulo merkitsee jonkinlaisen tila-auton hankkimista.

Toista se oli ennen. Minä ja mies olemme molemmat nelilapsisesta perheestä, mutta ei meillä ikinä ole ollut mitään tila-autoja, paitsi jos Saab 96 lasketaan tila-autoksi. Pikkuveljeni synnyttyä teimme rennon autoloman Saab 96:lla. Äiti istui takapenkillä keskellä, minä ja isosisko istuimme hänen vieressään ja pikkuveli makasi sylissämme olleessa vaununkopassa. Pikkuriikkiseen peräkonttiin oli ahdettu vaunujen ratasosa ja kuusihenkisen perheen matkatavarat. Lapsuuteeni kuuluu kyllä paljon hurjempiakin automatkoja. Välillä nukuin äidin jalkatilassa, välillä hattuhyllyllä ja taisinpa joskus saada makoisat unet myös takapenkin jalkatilassa. Unenlahjoissani ei ole kyllä koskaan ollut valittamista!

Autoprojektimme on edistynyt jo jonkin verran. Pari viikkoa sitten myimme vanhan rakkaan automme. Passat vietiin niin nopeasti käsistämme, että jouduimme selviämään viisi päivää kokonaan ilman autoa ennen kuin vanhempieni kakkosauto puksutteli junalla avuksemme. Tietysti autottomat päivät olivat talven tähän asti lumisimmat ja kylmimmät. Hyvin selvisimme siitä huolimatta! Ja nyt osaamme arvostaa sitäkin enemmän laina-autoamme ja elämän helppoutta, kun lapsia voi kuskata päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin.

Uuden auton hankkiminen on ollut tunteita herättävää puuhaa, varsinkin Neidille. Hän on aivan yllättäen innostunut autoista, hankkinut reilun kuukauden aikana valtavasti uutta tietoa erilaisista automerkeistä sekä sanonut painavia mielipiteitään. Mies on kahlannut netissä illan jos toisenkin autotarjontaa Suomessa ja ulkomailla. Välillä Esikoinenkin on ollut apuna etsimässä sopivaa ajokkia.

Autokuume ei ole tarttunut minuun ollenkaan. Sen sijaan olen mieli hyvin antanut vastuun auton hankkimisesta täysin Miehelle ja hänen apulaisilleen. Olen päättänyt olla tyytyväinen siihen ratkaisuun, johon he päätyvät. Ainoa toiveeni on ollut se, ettei tuleva auto olisi liian kallis. Neiti kun olisi valmis lainaamaan vaikka omia rahojaan, jotta saisi meille ylellisen ja hienon auton :).

Kömpelö odottaja

2009-11-16T18:43:00.002+02:00

Olen aina ollut ihan superkömpelö. Syytän kömpelyydestäni muun muassa sitä, ettei minusta tullut ikinä oikein kunnollista viulistia. Kömpelyyteni on viime aikoina taas päässyt oikein kunnolla kukoistamaan. Syytän siitä raskautta, koska en ole keksinyt mitään parempaakaan selitystä. Viikonlopun synttärikutsuilla teoriani sai kuitenkin täystyrmäyksen lääketieteen ja hoitotieteen asiantuntijoilta. Heidän mukaansa raskaus ei aiheuta kömpelyyttä; ruoan tippuminen raskausaikana rinnuksille johtuu heidän mukaansa vain ja ainoastaan siitä, että maha estää sen tippumisen pöydälle tai lattialle.

Oikeasti olen vähän ihmeissäni siitä, miten yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen olen alkanut särkeä astioita oikein urakalla. Muutettuamme tähän kotiin rikoin ensimmäisten viikkojen aikana useampia astioita. Se johtui siirtymisestä muovilattiasta todella kovaan laattalattiaan. Edellisessä asunnossa porsliiniastiat säilyivät lähes aina vahingoittumattomina, vaikka ne putosivat lattialle. Tässä keittiössä pienikin putoaminen aiheuttaa aina astian särkymisen. Viimeisten viikkojen aikana olen särkenyt ainakin viisi astiaa, enemmän ja vähemmän arvokkaita. Mies on ollut ihmeen kärsivällinen, mutta lapset ovat jo alkaneet kysellä, pitäisikö meidän ostaa uusia astioita.

Kömpelyyteni on harvinaisen ärsyttävä ominaisuus. Kaikista ärsyttävintä on se, etten ole vieläkään oppinut hallitsemaan sitä. Jos olisin järkevä, toimisin kaikissa tilanteissa rauhallisesti enkä yrittäisi kerralla ottaa esimerkiksi liian monta tavaraa käteen. Mutta ei! Hamstraan edelleen sekä kotona että töissä kädet täyteen kaikenlaista sälää sillä seurauksella, että tavarat lentelevät pitkin ja poikin. Kännykkäni ovat pudonneet kivilattiaan, asfalttiin tai kivetyksille valehtelematta 150 kertaa. Ihme kyllä ne molemmat vielä toimivat, vaikka toinen välillä jo lopetti yhteistyösopimuksen. Paransin sen rukouksella ja pikkuveljen hyvillä vinkeillä!

Kömpelyydessäni on yksi hyvä asia. Se on tehnht minut hyvin armolliseksi kanssaihmisiäni kohtaan. Lasten mehu- ja maitomukien kaatumiset eivät tunnu missään, koska tänäänkin taas kaadoin kahvit sanomalehden ja kalenterin viereen. Hyvää tuuria sinänsä! Niin, ja tässä kodissa lapset ovat saaneet siirtyä muovimukeihin jo aikoja sitten. Nyt he ehdottelevat, että koko astiasto vaihdettaisiin muoviseksi. Vielä en ole lämmennyt idealle, vaan toivon hartaasti, että kömpelö kauteni menisi äkkiä ohi! Isäni mottoa lainaten:"Kömpelyys ei ole ilo kenellekään!"

Mainio isänpäivälahja

2009-11-12T21:40:00.004+02:00

Tänä sykysnä olen ollut vähän huono vaimo Miehen lahjojen suhteen. Juhlapäivien aluspäivät ovat olleet jotenkin niin kiireisiä, etten ole oikein ehtinyt panostaa mukavien lahjojen etsimiseen. Isänpäivän aattona kävin kiireesti lasten kanssa ostamassa kakkutarpeet ja muutamat pakolliset pehmeät paketit. Myöhemmin samana päivänä huomasin, että minulla oli viisi minuuttia ylimääräistä aikaa lasten kuljetusten välillä. Niinpä poikkesin äkkiä paikallisessa kristillisessä kirjakaupassa. Huomasin taas kerran, miten tehokkaasti osaankaan käyttää aikani: viiden minuutin päästä poistuin kaupasta mukanani kolme kirjaa ja yksi CD-levy. Kaiken lisäksi ehdin vaihtaa vielä kuulumiset tutun myyjän kanssa!

Yksi kirjoista päätyi Miehen isänpäivälahjaksi. Rehellisyyden nimessä voin tunnustaa, että ostaessani John Ortbergin kirjaa "Jumala on lähempänä kuin luuletkaan" ajattelin itseäni melkein yhtä paljon kuin seuraavan päivän sankaria. John Ortberg on ollut yksi suosikkikirjailijoistanin jo useamman vuoden ajan. Niinpä minä päädyinkin lukemaan ensimmäisenä Miehen lahjan.

Kirjan perusajatuksen voi tiivistää siihen, miten Jumala tahtoo olla lähellä ihmistä. Hän katsoo jokaista ihmislastaan rakastavan vanhemman tavoin ja janoaa yhteyttä ihmiseen. Raamatun keskeisin lupaus on Ortbergin mielestä "Minä olen sinun kanssasi". Se on se sama lupaus, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen mennessään taivaaseen. Ortbergin mukaan tämä lupaus on keskeinen, koska se liittyy elämään sekä täällä maan päällä että kerran iankaikkisuudessa. Anteeksiantamusta synneistä me tarvitsemme vain maanpäällisen elämän aikana, mutta Jumalan läsnäolo voi olla todellista elämässämme jo nyt, mutta taivaassa se on täydellistä.

"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen." Ilm. 21:3-4

Ortbergin kirja kertoo kokonaisuudessaan siitä, miten Jumalan läsnäolo voi tulla todelliseksi tavallisen ihmisen elämässä. Kristityn ei tarvitse mennä luostariin eikä edes välttämättä hiljaisuuden retriittiin kohdatakseen Jumalan syvemmin. Kirjan mukaan hengellinen kasvu on yksinkertaisesti sitä, että kasvatamme edellytyksiämme kokea Jumalan läsnäoloa. Ortberg lainaa kirjassa paljon eri aikojen kristittyjen ajatuksia siitä, mitä Jumalan läsnäolossa eläminen tarkoittaa. Veli Laurentiuksen lähellä elävät ihmiset huomasivat, että tämä löysi Jumalan kaikkialta, yhtä paljon ollesaan kenkiä korjaamassa kuin rukoillessaan yhdessä veljestön kanssa. Ystävien kirjeistä ja keskusteluista kokoamassa kirjassa "Jumalan läsnäolon harjoitus" Veli Laurentius toteaa näin:

"Kaikkein pyhintä ja tärkeintä hengellisessä elämässämme on harjaannus tietoisuuteen Jumalan läsnäolosta. Se merkitsee, että jatkuvasti iloitsemme jumalallisesta yhteydestä häneen ja että puhumme nöyrästi ja rakkaudellisesti hänen kanssaan kaikenlaisissa vaiheissamme, rajoittamatta keskusteluamme millään tavoin." Veli Laurentius

Minua puhutteli kirjassa erityisesti ajatus siitä, miten juuri tämä hetki on elämän suurin hetki. Tämä hetki on Jumalan korvaamaton lahja minulle ja sinulle. Jumala ei ole ollut kanssamme vain joskus kauan sitten, kun olemme kokeneet suuria tunteita tai kun on tapahtunut suuria asioita. Saan uskoa siihen, että Jumala on kanssani juuri tässä hetkessä. Sen vuoksi voin tehdä elämäni kaikki asiat yhdessä Jumalan kanssa.

Ortbergin mukaan jokainen aamu on hyvä aloittaa pienellä yhteisellä hetkellä Jumalan kanssa. Silloin voi tunnustaa riippuvuutensa Jumalasta, kertoa Hänelle kaikki huolet ja murheet vaikkapa kalenterin ääressä sekä kutsua uudelleen Hänet kulkemaan päivä kanssasi. Minua puhutteli erityisesti ajatus siitä, miten aamupesunkin voi tehdä Jumalan läsnäolon hetkeksi. Peseytyessä voi pyytää, että Jumala samalla puhdistaa mielen ja sydämen kaikesta liasta ja kuunnella, nouseeko mieleen joitakin asioita, joista Jumala haluaa muistuttaa. Sen jälkeen voi vakuuttaa itselleen, miten kaikki synnit on jo annettu anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja sydän on jo puhdistettu Jeesuksen verellä.

Samalla periaatteella voi suhtautua päivän kaikkiin tehtäviin. Syödessä voi iloita ja kiittää Jumalaa aterian antamasta nautinnosta. Työpäivän alussa voi pyytää Jumalaa työtoveriksi päivän tehtäviin. Keskellä työpäivää voi pitää pienen tauon, vetää muutaman kerran syvään henkeä ja muistuttaa itseään siitä, miten Jumala on lähellä Pyhän Henkensä kautta. Työpäivän lopussa voi kiittää ja iloita siitä, mitä on saanut aikaiseksi sekä pyytää Jumalaa avuksi myös seuraavaan työpäivään.

John Ortberg antoi minulle uudenlaista perspektiiviä myös siihen, miten voisin suhtautua niihin keskeytyksiin, joita päivän aikana voi tulla. Keskeytyksetkin voi ottaa Jumalan kädestä ja pyytää niihin hänen siunaustaan. Jeesus ei koskaan hermostunut ihmisistä, jotka tulivat muuttamaan hänen hyviä suunnitelmiaan ongelmillaan. Monet tärkeimmistä evankeliumien ihmekertomuksista ja unohtumattomista kohtaamisista olisivat olleet meidän aikamme ihmisen silmissä ärsyttäviä keskeytyksiä. Jeesus näki niissäkin Jumalan läsnäolon.

"Valitse tavallinen päivä, jolloin todella kokeilet tätä "Jumalan kanssa oelmista". Älä yritä tehdä jotain uutta ja sankarillista. Tee yksinkertaisesti sitä, mitä tavllisestikin teet. Tee vain se Jumalan kanssa. Sillä jos voit viettää yhden arkisen päivän Jeesuksen kanssa, voit viettää joka päivän hänen kanssaan. Yhden päivän kerrallaan." (s.78)

Kakun kostutusta, lautasliinoja ja Kuplaton

2009-11-08T14:42:00.003+02:00

Tänä vuonna päätin olla kaukaa viisas ja otin isänpäivän vapaapäiväksi. Lapset ovat niin mukavassa iässä, että heidän kanssaan on kiva touhuilla yhdessä juhlapäivinä. Niinpä me "sovmorgonin" jälkeen käytimme aamupäivän yhteiseen hyörimiseen ja pyörimiseen keittiössä. Juhlakalukin avusti meitä perunoiden kuorimisessa, mutta muuten hän työpäivänsä vuoksi hoiti työjuttuja ja hioi lasten riemuksi iltapäivän vauvakirkon saarnaa: tarinaa väsyneestä isästä ja tämän perheestä.

Päivänsankarin toiveesta täytimme kakun vasta aamulla, jottei kermavaahto ehdi mennä huonoksi. Oli upeaa huomata, miten lapset osaavat jo tehdä monia asioita. Neiti kostutti kakun kärsivällisesti kerros kerrokselta. Esikoinen opetteli säilykepurkin avaamisen, muusasi täytteet, leikkasi koristeet ja suunnitteli kakun ulkoasun. Kuopus levitti täytteitä ja kermavaahtoa kakun päälle. Minun tehtäväkseni jäi lähinnä kermavaahdon vatkaaminen. Se on sellainen homma, johon meidän lapsilla ei ainakaan tunnu olevan kärsivällisyyttä. Jokainen vatkaa kermavaahtoa pikkuhetken ja sitten ihmettelee, eikö se vielä olekaan valmis. Se on vähän outoa, koska sähkövatkaimella vatkaaminen ei todellakaan ole raskasta. Ilmeisesti vain aivan liian tylsää!

Kakun lisäksi me katoimme juhlapöydän yhdessä. Arkiset mukit ja lautaset saivat väistyä juhlavien lasien ja lautasten tieltä. Lapset innostuivat myös taittelemaan hienosti lautasliinoja keittokirjan ohjeiden mukaisesti. Jokaiselle ruokailijalle tuli vähän erilainen malli ja lisäksi sivupöydälle kerääntyi vino pino harjoittelukappaleita. Se ei ollut ihme, koska osalla ruokailijoista oli melkoisen vaativia toivomuksia; kuopus halusi nimittäin lautasliinastaan maapallon muotoisen. Neiti mietti päänsä puhki erilaisia malleja, väänsi ja käänsi liinoja kunnes minä ehdotin, että hän laittaa lautasliinan sisälle pallon. Kuopus oli tyytyväinen pyöreään lautasliinaansa. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun hän syömisen jälkeen tajusi pyöreyden salaisuuden. Petos! Onneksi siitäkin kiukunpuuskasta selvittiin.

Kohta me lähdemme jatkamaan isänpäivän viettoa Järvenpään kirkkoon, jossa on vauvakirkko. Kuopus protestoi isona poikana vähän jumiksen nimeä, mutta innostui asiasta kuultuaan, että Neidin lauluesityksen lisäksi ohjelmassa on Isän nukke-esitys. Mies on harjoitellut saarnaansa niin monta kertaa, että lapsetkin osaavat jo vuorosanat ulkoa. Ja nauravat siitä huolimatta yhtä paljon kuin ensimmäisellä harjoituskerralla. Onnistunut kertomus!

Vauvakirkkoon oli pyydetty esitystä Neidin iltapäiväkerhosta. Niinpä Neiti oli parin ystävättärensä kanssa harjoitellut sinne useamman laulun ja niihin vielä keksinyt sopivat liikkeet. Mies ja Neiti ovat miettineet lauluryhmälle sopivaa nimeä. Vauvakirkon hengen mukaisesti he ovat päätyneet nimeen Kuplaton (Cuplaton). Odotan innolla Kuplattoman ensiesitystä!

Kotikadullakin tiedetään...

2009-11-04T19:24:00.005+02:00

En ole katsonut koskaan Kotikatua, vaikka se onkin Anopin lempiohjelma. Kotikadussa tiedetään kuitenkin ilmeisen hyvin minun elämästäni. Kuulin nimittäin, että Paavalin seurakunnan kirkkoherra oli muutama viikko sitten soittanut Kotikadun omalle kirkkoherralle. Asiana oli ollut se, että Paavalin seurakuntaan tarvitaan äitiyslomansijaista.

Mikä ajoitus! Ohjelma tuli ulos juuri samalla viikolla, jolloin minä kerroin kaikille seurakuntamme työntekijöille olevani raskaana. Kirkkoherrahan oli jo tietysti kuullut asiasta aikaisemmin ja ehtinyt aloittaa sijaisen metsästämisen :).

Kotikatu-ohjelman lisäksi kotikatumme tai oikeastaan -kujamme kuuli raskausuutisesta melko nopeasti. Kerroimme lapsillemme iloisen uutisen siinä vaiheessa, kun raskaus alkoi olla jo melko näkyvää. Sanottuamme vauvasta meni noin 15 sekuntia ennen kuin Kuopus oli ulko-ovella. Hän avasi oven ja huusi täysillä kavereilleen ja koko kujalle: "A ja J, meille tulee vauva!" Se oli aitoa iloa!

Vauvan odottaminen tuntuu kutkuttavan jännittävältä, koska edellisestä raskausajasta on jo aikaa melkein viisi vuotta. Ajatus siitä, että sisälläni kasvaa uusi elämä, tuntuu melkein käsittämättömältä lahjalta. Pääsin ultraäänitutkimukseen tällä kertaa aikaisemmin kuin edellisissä raskauksissani. Oli hienoa nähdä pienen ihmisen villi liikkuminen sisälläni siinä vaiheessa, kun hän oli niin pieni, että ulkopuolisista raskauteni huomasivat vain kaikkein tarkkanäköisimmät.

Raskaus on tuntunut ja näkynyt myös Elinan blogissa. Tekstien tuottamisen tahti on hidastunut melkoisesti, koska yökukkumiset tietokoneen äärellä ovat vaihtuneet iltauniin lasten kanssa. Alkuraskauden väsymys on yllättänyt minut rajuudellaan kaikissa raskauksissani. Elokuisen pikkuflunssan aikaan Mies jo mietti, onko tämä se sama energinen nainen, jonka kanssa hän on naimisissa, kuukahtaessani työpäivän jälkeen nojatuoliin aivan rättiväsyneenä. Onneksi syksyyn on mahtunut myös virkeämpiä päiviä! Toisaalta on ollut hyvä huomata se, miten paljon vähemmälläkin touhuamisella tulee ihan hyvin toimeen, ainakin vähän aikaa.

PS. Niin, ja vauvan odotetaan saapuvan maailmaan huhtikuussa.

PSS. Tämä oli 500. blogikirjoitukseni ja sen vuoksi julkaisin uutisen nyt!

Haikeita pyhäinpäivän tunnelmia

2009-10-31T17:13:00.002+02:00

Pyhäinpäivässä on jotain kaunista ja herkkää. Muistan lapsuudestani pyhäinpäivän kauniit iltakirkot, joissa laulettiin haikeita virsiä ja sytytettiin kynttilät sinä vuonna kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi. Pimeässä syysillassa kynttilämeri kirkon etuosassa näytti kauniilta ja lohduttavalta. Virsien sanoma muistutti siitä, miten taivaassa on kaikki paljon paremmin. "Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan. Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan." (Virsi 146:2)

Muistan lapsuudestani erityisesti kaksi pyhäinpäivää. Ensimmäinen muisto liittyy pettymykseen siitä, kun en päässyt mukaan iltakirkkoon sillä kerralla, kun mummoni muistolle sytytettiin kynttilä Ylitornion kirkossa. Olimme olleet koko päivän mummolassa ja minä olin mennyt käymään kylässä serkkuni luona. Vanhempani luulivat, etten halunnut tulla mukaan kirkkoon, vaan leikkiä rauhassa serkun luona. Minusta tuntui surulliselta, etten saanut olla suvun kanssa yhdessä kuuntelemassa rakkaan mummon nimeä ja katsomassa sitä, kun hänelle sytytettiin muistokynttilä.

Seuraavana pyhäinpäivänä sain olla kotikirkossani Pellossa. Ennen pyhäinpäivän hartauden alkua pappani sai kirkossa sairaskohtauksen, ja hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Korkean kirkonmäen kipuaminen oli käynyt vanhan miehen sydämelle. Tilanteen dramaattisuudesta huolimatta isäni pystyi toimittamaan normaalisti iltakirkon: puheet pidettiin, kynttilät sytytettiin ja virret veisattiin.

Iltakirkon jälkeen äiti kertoi minulle, että pappa oli kuollut. Niinpä en juossutkaan kirkosta pimeällä kotiin, vaan menin ämmin ja papan luokse. Muistan sen, miten halasin ämmin kanssa. Hän oli mielestäni ihmeellisen rauhallinen. Siinä hetkessä tuntui hyvältä, että lähellä oli sukulaisia. Yhdessä itkimme ja juttelimme illan tapahtumista. Ainakin jotkut aikuisista menivät myös katsomaan papan ruumista terveyskeskukseen.

Tänään en ole poikkeuksellisesti ollit töissä pyhäinpäivänä. En ajatellut mennä edes iltakirkkoon enkä käymään haudalla, koska rakkaiden ihmisten haudat ovat monien satojen kilometrien päässä. Kaikesta huolimatta minulla on ollut hyvä pyhäinpäivä. Olen nauttinut lasten kanssa sisältä päin uskomattoman kauniista ja aurinkoisesta syysilmasta, leikkinyt duploilla, jutellut lasten kanssa, tehnyt ruokaa, lukenut raamatuntekstejä ja hartauskirjoituksia pyhäinpäivään liittyen sekä kuunnellut kyynel silmäkulmassa Samuli Edelmannin virsilevyjä ja Mikko Salmen haikeita surusäveliä. Illalla aion vielä sytyttää lasten kanssa kynttilöitä ja muistella menneitä sukupolvia.

Pyhäinpäivään ei liity ainoastaan omien rakkaiden ja muiden kristittyjen kuolleiden muistelu. Pyhän toisena kirkollisena aiheena on kaikkien pyhien päivä. Pyhäinpäivänä mietititään pyhimyksiä ja muita ihmisiä, jotka ovat olleet esikuvallisia Jeesuksen seuraajina. Löysin suosikkirukoskirjastani "Bönboken -tradition och liv" kauniin ajatuksen: "Låt mig bli till välsignelse för någon". Vapaa käännös voisi olla :"Auta, että minä olisin siunaukseksi jollekin ihmiselle". Toivottavasti minä ja sinä voimme olla jo täällä maan päällä Jumalan pyhiä ihmisiä, jotka rakkaudella ja rukouksella tuovat toisten ihmisten elämään iloa, toivoa ja siunausta.

Jeesuksen ikäinen mies

2009-10-19T17:31:00.002+02:00

"Yhtenä aamuna heräsin ajatukseen, että olen samanikäinen, kuin Jeesus oli kuollessaan. Kolkytkolme. Nykymittapuun mukaan olen vasta nuori mies, mutta Mestarillamme oli tämänikäisenä jo kalkkiviivan pölyä varvastossuissaan. Matka vastarannalle oli alkamassa." Näin kirjoittaa Mikko Salmi uuden levynsä "Jeesuksen ikäinen mies" kansilehdessä. Puhutteleva ajatus myös Mikon ikätoverille, Jeesuksen ikäiselle naiselle.

Kansilehden lisäksi minua on puhutellut kovasti levyn laulujen sanoma. Yksi siivous meni melkein itkiessä kuunnellessani repeat-nappula päällä laulua "Vastarannalla", joka kertoo lapsen kuolemasta. Muutamana päivänä olen yllättänyt itseni hyräilemästä kesken työpäivän laulua "Ei mikään erottaa meitä voi", joka kertoo siitä, miten läheinen nuoruuden ystävyyssuhde katkeaa. Kummallista, miten kevyen ja kepeän rallatuksen avulla voi käsitellä kipeitäkin ystävyyden katkeamiseen liittyviä tunteita.

Levyllä on muitakin hyviä ihmissuhteita luotaavia kappaleita. Niistä minun mielestäni ehkä sympaattisin on kappale "Pikkusisko", joka huokuu isoveljen rakkautta, lämpöä ja ylpeyttä. Suloista! Levy ei kuitenkaan ole liian siirappinen, vaan sen kokonaisilmettä kuvaa hyvin tekijän ilmaus "itkuvirsiä duurissa". Levy on myös musiikillisesti hieno ja taitavasti tuotettu kokonaisuus.

Minua ilahdutti suuresti levyssä myös sen hengellisyys. Yhdessä kappaleessa pohditaan suomalaista uskoa ja sitä, miksi Jeesuksesta laulaminen tuntuu niin vaikealta. Laulussa päädytään hakemaan apua Jeesukselta siihen, ettei vain tyydyttäisi ihmispelossa puhumaan korkeammasta voimasta. Levyn nimikkobiisissä on mukavan rehellistä ja aitoa Jeesuksen varaan heittäytymistä. Kuopusta on ihastuttanut erityisesti se, että Jeesusta pyydetään kylvettämään. Minua taas koskettaa ajatus siitä, miten me ihmiset emme osaa edes särkyä ja silti saamme pyytää "ota nyt mun elämä".

Jeesuksen ikäinen mies

säv. Jari Levy

san. Mikko Salmi

sov. Make Perttilä

mua siipeis suojaan kätke radiossa soi

sen jälkeen pappi palmusunnuntaita pakinoi

nuo aasin askeleet ja vaatten riekalet

ei mun sieluani rauhaan jättäneet

taisi olla raskas reissu sullakin?

33 mittarissa niin kuin mullakin

kehno moraali mun matkakaveri

saa aamuisin mut voimaan kurjasti

ota nyt mun elämä

älä muista minun virheitä

pese mut ja kylvetä

oot kerran käynyt edellä

sä tunnet sen osan ihmisen

voi jeesus, joskus tekis mieli luovuttaa

antaa kaiken olla, vaihtaa planeettaa

miten ihmeessä täytyy elämä

elää, jotta säilyy ehjänä?

ota nyt mun elämä...

tässä oon sun edessä

en elämästä selvinnytkään hengissä

en osannut ees särkyä

ota nyt mun elämä...

Oman perheen syystalkoot

2009-10-11T21:42:00.003+02:00

Tänä syksynä olen nauttinut jotenkin erityisen paljon luonnon kauneudesta, tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Ruskan väreissä lostavat puut ja pensaat ovat tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi sekä kävellessäni töihin, kuskatessani lapsia harrastuksiin että tuijottaessani keittiön pöydältä olohuoneen takana avutuvaa metsämaisemaa. On ihana asua lähellä luontoa!

Tänä syksynä minua on harmittanut se, että perheellämme on ollut niin vähän yhteisiä vapaapäiviä. Periaatteessa minulla ja Miehellä pitäisi olla joka viikko kaksi yhteistä vapaapäivää ja koko perheellä yksi yhteinen vapaapäivä. Käytännössä tänä syksynä vapaapäivämme ovat menneet vinkin vonksin niin, ettei yhteisiä vapaapäivä ole oikein ollut. Asian hyvä puoli on ollut siinä, että jompikumpi vanhemmista on ollut lasten kanssa aina viikonloppuisin.

Eilen meillä oli kauan odottamani koko perheen yhteinen vapaapäivä. Ehdotin miehelle, että lähtisimme aamupäivällä metsäretkelle, kun iltapäiväksi oli tiedossa serkkutapaaminen. Miehellä oli kuitenkin parempi, ja ennen kaikkea hyödyllisempi, ehdotus: pihatalkoot.

Vähän aikaa sitten luin lehdestä, että taloyhtiöiden pihatalkoot ovat kriisissä. Asukkaat eivät ole enää innostuneita käyttämään vapaapäiviään tai -iltojaan yhteisen pihan kunnostukseen ja yhdessäoloon naapureiden kanssa. Yhä useammassa paikassa talkoot onkin korvattu rahalla: monissa taloyhtiöissä talkoot hoidetaan muutaman uskollisen puurtajan voimin.

Meidän talkooväkemme oli ihmeen innokasta sitten, kun olimme saaneet kyörättyä sen ulos. Houkuttimena ei käytetty riihikuivaa rahaa, vaan tehtävälappuun saatavia rasteja. Viime viikolla aloitimme nimittäin taas kerran lasten pyynnöstä rastien keräämisen tehtävälistaan. Lupasin tasapuolisesti, että kaikki talkoisiin osallistuvat saavat lappuunsa kolme rastia. Se kuulosti talkoolaisista houkuttelevalta!

Työnjako tapahtui taitojen ja voimien mukaan. Mies puuhasteli vaativammissa puutarhatöissä, minä ja Esikoinen haravoimme, kun taas pienempien lasten tehtävänä oli kerätä pihalta pois kaikki ylimääräinen tavara. Minä nautin täysin siemauksin haravoimisesta kauniissa syysilmassa. Tunsin itseni NIIN keski-ikäiseksi, kun oikeasti en olisi voinut keksiä mukavampaa puuhaa kuin rapsuttaa oman pihan maata auringonpaisteessa koko perheen touhutessa ympärillä. Olin heti vakuuttunut siitä, että pihatalkoot voittavat syysretken mennen tullen, koska kaikille on sopivaa tekemistä eikä tarvitse miettiä eväitä ja muuta sellaista rasittavaa.

Pihatalkoomme olivat onnistuneet kokonaisuudessaan työpanoksensa suhteen, kun taas yhteishengen vahvistaminen jäi hieman heikoksi lasten suhteen. Jokainen pieni talkoolainen suurenteli oman osuutensa merkitystä ja vähätteli sisarustensa aikaansaannoksia. Merkittäviä tappelunaiheita olivat esim. se, kuka omisti pihalta löytyneet jääpalat sekä se, kenen tehtävä oli viedä naapurinlasten leikkikalut heidän pihalleen. Käsirysyn jälkeen osa talkooväestä piti siirtää sisätiloihin parantamaan energiatasapainoaan ja samalla etsimään iloisempaa lauantai-ilmettä.

Minä jatkoin haravointia siihen asti, että Mies oli valmistanut ruoan koko talkooväelle. Ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, ettemme olisi voineet viettää lauantaiaamupäivää yhtään mukavammalla tavalla!

Yksinäinen saattomatka

2009-10-07T17:09:00.002+02:00

Eilen jouduin toimittamaan pappisurani ehkä karuimman toimituksen: siunasin vainajan, jolla ei ollut ketään saattajaa. Tuntui ankealta ajatella, ettei kukaan elänyt niin lähellä tätä leskivaimoa, että olisi halunnut tulla mukaan hautajaisiin.

Siunauksen karuus valkeni minulle kaikessa kamaluudessaan vasta saavuttuani Hietaniemen krematorioon. Pukeuduttuani valkoiseen albaan ja mustaan stolaan vahtimestari ohjasi minut arkun luokse ruumiiden kylmään säilytyshuoneeseen. Hän näytti minulle arkun, jossa luki kyseisen vainajan nimi, ja lähti pois. Katsoin ympärille, ja huomasin tilassa olevan siunattavan arkun lisäksi reilut kymmenen arkkua. Ehkä vainajia oli lisää kylmäkaapeissa. Tila ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä siunauspaikalta, koska siellä oli voimakas kalmanhaju, johon oli vähän sekoittunut kukkalaitteiden raikas tuoksu.

Nuorena pappina olisin varmaan pelästynyt tilannetta. Yhdentoista pappisvuoden jälkeen minua ei onneksi pelottanut eikä edes kauhistuttanut tilanne. Sen sijaan koin, että tilanne vaati väkevää hengellistä antia. Niinpä luin siunauksessa poikkeuksellisen monta raamatuntekstiä ja rukoilin normaalia enemmän. Jeesus-rukous (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) tuntui sopivalta tilanteessa, jossa minun mielestäni vainajalta oli viety ihmisarvo ja kaikki arvokkuus viimeiseltä matkalta. Uskontunnustuksen lausuminen tuntui vahvalta viestiltä siitä, miten Jumalalla on kuitenkin kaikki langat käsissään, ja Herran siunauksen lausuminen arkkukansalle tuntui lohduttavalta.

Siunauksen toimitettuani lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa. Soitin äidille, ja purin vähän tuntojani oudosta siunauksesta. Rautatieasemalle päästyäni odotin junaa viettämällä muistotilaisuutta kahvilassa. Korvapuustia syödessäni mietin sitä, miten yksin ihminen voi olla.

Illalla siunausta koskenut Facebook-statukseni sai valtavan kommenttivyöryn. Ihmiset olivat koksetettuja ja halusivat lohduttaa ja rohkaista minua. Useammassa viestissä tuli esille myös ajatus siitä, miten Jeesus oli kanssamme tuossa hetkessä.

Puhuimme työpaikan kahvihuoneessa joku aika sitten siitä, miten erilaista on elää maalla ja suuressa kaupungissa. Kollegani oli toimittanut lähiaikoina vastaavanlaisen toimituksen, jossa ei ollut paikalla yhtään omaista eikä ystävää. Siunaus oli tosin ollut paljon arvokkaampi, koska papin lisäksi kappelissa olivat kanttori ja suntio. Papin maalla asuvat sukulaiset olivat ihmetelleet, miksei edes kukaan naapuri tullut mukaan siunaukseen. Suurkaupungissa elävät sen kyllä ymmärtävät: eihän naapureita ole välttämättä koskaan edes kohdattu. Puhuimme työtovereideni kanssa siitä, miten pienissä yhteisöissä jokaisella ihmisellä on tärkeä arvonsa sellaisenaan, ilman suorituksia. Toivon, että samanlainen ajattelu voisi vallata alaa myös kaupunkien kiireisessä sykkeessä. Jokainen ihminen on arvokas!

Hän

Jumalasi

ei ole kaukana

vaan

kuiskausetäisyydellä.

Kaipauksesi

on viesti

hänen läsnäolostaan.

Kun pysähdyt,

tulet löydetyksi.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja

Enkeleitä, onhan heitä!

2009-10-04T15:25:00.003+02:00

Mikkelinpäivän nukketetatteri, jonka esitimme tänään Paavalinkirkossa

Emma: ”Enkeleitä,onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä. Polku saa kadota ja yö saa tulla, nukkua toiset ja turva on mulla...”

Joonas: Onks sun ihan pakko laulaa? Mulla sattuu korviin toi sun kiljuminen enkä voi yhtään keskittyä lukemaan Aku Ankkaa.

Emma: Mun pitää harjoitella. Mene lukemaan Aku Ankkaa omaan huoneeseen tai saunaan tai vaikka vessaan.

Joonas: Just joo, katotaan, kuka tässä menee saunaan. MUMMO, TUU TÄNNE. Emma kiljuu niin, etten mä voi keskittyä ollenkaan mun Akkariin.

Mummo: No, mikäs täällä nyt on hätänä?

Joonas: Emma tahallaan ärsyttää. Laulaa jotain lapsellista enkelilaulua niin kovaa, etten mä pysty yhtään lukeen Aku Ankkaa. Se tuli tänään ja mä haluun lukea sen NYT.

Emma: Mä vaan harjoittelin kuoroesitystä ja Joonas hermostui siitä. Kuoronjohtaja sanoi, että meidän pitää harjoitella kotona, kun se mikkelinpäivän perhekirkko on jo ensi viikolla.

Joonas: Mikkelinpäivän perhekirkko, ai lähdetkö sä Emma oikein Mikkeliin esiintymään?

Emma: Täh? Etkö sä tiedä, mikä on mikkelinpäivä. Mikkelinpäivä on enkelien sunnuntai. Silloin kirkossa lauletaan ja puhutaan enkeleistä.

Joonas: Lapsellista. Mä en halua mitään kiiltokuvaenkeleitä.

Mummo: Joonas, ei enkeleissä ole kyllä mitään lapsellista. Raamatussa puhutaan paljon enkeleistä.

Emma: Joo, ope kertoi meille tänään uskontotunnilla enkeleistä. Enkelit suojelevat ja varjelevat lapsia.

Joonas: Niin, mutta mä en tarvikaan enää mitään suojelusta, kun mä pärjään ihan itse.

Mummo: No, tuota en kyllä usko. Kaikki aikuisetkin tarvitsevat enkelien apua. Se on totta, että enkelit suojelevat lapsia, mutta niillä on paljon muitakin tärkeitä tehtäviä.

Emma: Ai mitä?

Mummo: Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Raamatussa on monta kertomusta siitä, miten enkelit veivät tärkeää viestiä Jumalalta ihmisille.

Joonas: Hei, nyt mä muistan. Siellähän kerrotaan siitä Gabriel-enkelistä. Gabriel kertoi Jeesuksen äidille Marialle, että tämä saa vauvan. Ja sitten Joosef näki unessa enkelin, joka kertoi, että Maria odottaa lasta.

Emma: Onko Raamatussa muita enkeleitä, joilla on ihan oma nimi?

Mummo: On toki. Mikkelinpäivän nimi tulee siitä, että Raamatussa kerrotaan ylienkeli Mikaelista. Mikael ei todellakaan ole mikään kiiltokuvaenkeli, vaan taivaallisten sotajoukkojen johtaja.

Joonas: Vau, mitä vastaan se Mikael-enkeli oikein sotii?

Mummo: Kaikkea pahaa vastaan. Enkelit ovat Jumalan apulaisia, jotka huolehtivat siitä, että Jumalan hyvä tahto saisi tapahtua maailmassa.

Emma: Onks vielä joitakin muita?

Mummo: Raamatussa kerrotaan vielä Rafael-enkelistä, joka on suojelusenkeli.

Joonas: Mutta onko enkeleitä ihan oikeasti olemassa vieläkin?

Mummo: Kyllä minä uskon niin. Raamatussa kerrotaan, että Jumala on luonut enkelitkin.

Emma: Miksi me ei sitten nähdä niitä?

Mummo: Enkelit ovat näkymättömiä olentoja. Ne tulevat näkyviin vain tosi harvoin. Ehkä ne voivat hoitaa työnsä paremmin kun me ihmiset emme näe niitä.

Joonas: No, mitä ne nykyään sitten tekevät?

Mummo: Enkelit kuiskaavat vieläkin ihmisten korvaan asioita, joita Taivaan Isä haluaa näiden tekevän.

Emma: Ihanko totta!

Mummo: Valitettavasti ihmiset eivät aina kuuntele enkelien hyviä neuvoja vaan tekevät niin kuin itse tahtovat. Ja sen vuoksi tulee riitoja ja kaikkea pahaa.

Joonas: Onko niitä suojelusenkeleitä, joista Emma puhui, oikeasti olemassa?

Mummo: On, on. Jeesus itse puhui lasten omista enkeleistä. Ja minä olen kyllä kuullut tarinoita siitä, miten enkelit ovat suojelleet ihan aikuisiakin.

Emma: Kerro, mummo!

Mummo: Erään kerran tuttavani joutui auto-onnettomuuteen. Silloin hän näki enkelin, joka muuttui ihan valtavan suureksi niin, että pystyi suojelemaan ystävääni törmäyksessä.

Joonas: Vau! Olisi siistiä nähdä kolmimetrinen enkeli. Kerro lisää enkeleistä!

Mummo: Kuulin kertomuksen tulipalosta. Pieni tyttö oli jäänyt yksin taloon, joka paloi. Äiti yritti lähteä hakemaan tyttöä pois, mutta palomiehet kielsivät sen. Se oli liian vaarallista. Silloin äiti rukoili polvillaan Jumalalta apua pihalla. Jonkin ajan kuluttua tyttö tuli iloisena pihalle. Hän kertoi, että äiti tuli herättämään hänet ja piti kädestä kiinni ja toi pihalle.

Emma: Mutta äitihän oli pihalla.

Mummo: Niinpä! Enkeli oli muuttunut äidin näköiseksi, ettei tyttöä alkanut pelottaa.

Joonas: Hurjaa. Anteeksi Emma, että mä olin sulle niin inhottava. Voisitko opettaa mullekin sen enkelilaulun? Mä en yhtään tiennyt, että enkelit ovat näin mielenkiintoisia. Mummonhan kertomukset ovat paljon jännittävämpiä kuin Akkarin.

Emma: Saat anteeksi. Lauletaan vaan. ”Enkeleitä harvoin kohtaa, vaikka ne minua aina johtaa. pelko voi yllättää ja niin voi olla, enkelin muistan ja hätää on nolla. Sillä totta on tämä, tiedän sen: Enkeleitä onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä.”

Minä en ole kaiken keskus

2009-10-01T14:45:00.002+02:00

Luin kirjan, joka oli virkistävän erilainen. Max Lucadon "Minä en ole kaiken keskus" on kuin vastalause nykyajan mantroille. Siinä ei kehoteta pyörimään oman napansa ympärillä eikä edes toteuttamaan itseänsä. Lucado ei näe elämän keskeisenä tavoitteena itsensä kehittämistä, vaan hän puhuu kirjassa jumalakeskeisestä elämästä. "Siirrymme itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen pohtimalla Jumalaa. Todistamalla hänestä. Noudattamalla apostoli Paavalin neuvoa: "Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkakudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki." (2. Kor. 3:18) (s.19-20)

Tällä viikolla pohdimme Henkireikä -vanhempien raamattu- ja rukouspiirissä mm. sitä, miten oikeasti Jumalan rakastaminen pitäisi olla elämämme ykkösasia. Lucado sivuaa kirjassaan samaa asiaa ja toteaa, miten ylitämme tärkeän rajan itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen silloin, kun itse Jumalasta tulee meille tärkeämpi kuin Jumalan suosionosoituksista.

Omassa elämässäni olen hakannut monesti päätäni seinään, kun Jumalan suunnitelmat ovat olleet erilaisia kuin minun haaveeni. Kuitenkin olen monesti huomannut sen, miten paljon parempia Jumalan suunnitelmat ovat olleetkaan. Ehkä tällaiset kokemukset ovat vieneet minua ainakin jonkin verran itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen.

Minua puhutteli kirjassa erityisesti se, miten Lucado puhui Jumalan täydellisyydestä ja suvereenisuudesta verrattuna meidän pienten ja epätäydellisten ihmisten elämään. Esimerkkinä hän kertoo Jesajan kutsumusnäystä. Jesaja oli menestyvä ja ammattitaitoinen pappi, jonka perhe oli aristokraattinen ja heprea moitteetonta. Mutta kun hän sai kohdata näyssä Jumalan, hän ymmärsi oman syntisyytensä Jumalan pyhyyden läsnäolossa. Silloin hän ei voinut huutaa muuta kuin: "Voi minua, minä hukun!"

"Jumala ei ole pyhä. Hän ei ole pyhä, pyhä. Hän on pyhä, pyhä, pyhä", kirjoittaa Lucado kuvatessaan kuinka erilainen Jumala on. Hänen mukaansa Jumalan suhde meihin ihmisiin on kuin ihmisen suhde paperilennokkiin. Ihminen on paperilennokkia parempi ja täydellisempi kaikessa, ja samalla tavalla Jumala on käsittämättömän paljon ihmeellisempi kuin mikään luotu.

Kirjan lukeminen oli hyödyllinen kokemus, koska se vapautti taas kerran vääränlaisista suurista odotuksista ja luuloista. Kuinka mukavaa onkaan, ettei minulla tarvitse olla käsissäni edes kaikkia oman elämäni lankoja, vaan saan turvautua siihen, että minua kantavat Jumalan iankaikkiset käsivarret.

Tyyristä hommaa!

2009-09-28T17:30:00.003+02:00

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin lapset kantavat kotiin tilauslomakkeita koulu- ja päiväkotikuvauksista. Paljon on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin itse kävin koulua. Silloin kaikki oli jotenkin niin helppoa ja yksinkertaista: ei vaihtoehtoja, vaan sama kuvapaketti kaikille. Siitä sai sitten palautella itse kuvia, jos halusi.

Nykyajan tilauslomakkeet ovat aivan eri maata. Isompien lasten koulukuvauksiin piti valita kolme erilaista asiaa: kuvan taustaväri, kehykset ja kuvavalikoima. Viime vuonna Neidin elämä oli kerta kaikkiaan kaatua siihen, että olimme menneet valitsemaan taustaväriksi sinisen. Hän oli ainoa tyttö, joka oli valinnut sinisen taustan. Kuvista tuli kaikesta tuskasta huolimatta edustavia sinisten vaatteiden kanssa; niinpä hän tänä vuonna ehdottomasti halusi valita tumman harmaan taustan, kun vaatteet olivat vaaleanharmaat. Saa nähdä millainen kuvasta oikein tulee, kun kuvaan suositellaan värikkäitä vaatteita. Saapa Neiti ainakin mieleisensä eikä kai muulla ole niin kauheasti väliä. Kehyksetkin molemmat koululaiset saivat valita aivan oman makunsa mukaan.

Koulusta tultuaan lapset olivat hyvin tietoisia siitä, millaisen kuvapaketin koulukaverit olivat valinneet. Suurin osa oli valinnut sen paketin, jota mainostettiin tilauslomakkeessa suosituimpana, ja joka oli hinnaltaan toiseksi kallein. Lapsilla oli hyvin myöskin muistissa se, että viime vuonna me valitsimme halvimman paketin. Niinpä tänä vuonna päädyin suosittelemaan toiseksi halvinta pakettia.

Tänään Kuopus toi mukanaan päiväkotikuvien tilauslomakkeen. Firma oli eri, ja hinta vielä edellistäkin huimempi. Päivittelin Miehelle, kuka olisi maksanut markka-aikana päiväkotikuvauksesta 232 markkaa, mikä on suosituimman päiväkotikuvavalikoiman hinta. Ei kukaan! Perusvalikoiman sisältökin on jotenkin niin 2000-luvun henkinen: mukana on mm. hittituote jääkaappimagneetti. Oikeasti mietin sitä, miltä taloudellisesti tiukoilla eläviltä tuntuvat tällaiset hinnat.

Neiti toimi asiamiehenä myös Kuopuksen kuvausasioissa: hän oli ehtinyt esitellä erilaiset kehysvaihtoehdot. Neiti oli suosittelut pikkuveljelleen speedy-kehyksiä, joissa on autonkuva. Pikkuveli halusi kuitenkin olla itsenäinen ja valitsi ice-kehykset, joissa on jäinen tunnelma. Näytin pojalle vielä tilauslomaketta ja varmistin, että olen ymmärtänyt hänen toiveensa oikein. "Tuleeks noi mukaan?" hän kysyi. "Joo, tulee", vastasin. "En mä sitten ota", hän tuhahti. Onneksi kohta selvisi, että hän pelkäsi saavansa kehysten mukana kuvaansa kehysmallissa irvistelevän pikkutytön!

Ihana syksyinen retki Mäntyniemeen

2009-09-26T18:53:00.003+02:00

Teimme eilen nuorten aikuisten ja opiskelijoiden kanssa retken Mäntyniemeen, seurakuntamme leirikeskukseen. Yhdessäolo oli mukavaa, pizzeriasta tilattu ruoka maittavaa ja kristittyjen yhteys hoitavaa. Nautimme suunnattomasti kauniista luonnosta, joka on tämän viikon aikana pukeutunut ihaniin syksyisiin väreihin. Saunojat ottivat retkestämme kaiken irti ja kävivät monta kertaa pulahtamassa uskomattoman kirkkaassa järvivedessä.

Pieniä pulmiakin tai ehkä paremminkin haasteita sisältyi iltaretkeemme. Taksikeskuksen vastaaja oli toimittanut taksikuskillemme, joka nouti isolla taksillaan meidän Masalan asemalta, väärän osoitteen. Osoitteessa oli vain yhden kirjaimen heitto, mutta se ohjasi kuljettajan aivan väärille urille, vaikka sanoin kuljetuksen alussa osoitteemme. Niinpä lyhyt taksimatka muuttuikin vähän pidemmäksi sigtseeingiksi ennen kuin huomasin kuljettajan olevan menossa aivan väärään suuntaan.

Onneksi sama taksikuski ehti hakemaan meidät illalla pois leirikeskuksesta niin, että pääsimme koko lössi samalla kyydillä. Kuljettajan aikataulu tosin oli sellainen, että eräällä retkeläisellä meinasi tulla paniikki, kun hänen piti lähettää työhakemus ennen vuorokauden vaihtumista. Tästäkin haasteesta selvittiin kunnialla, kun toinen retkeläinen pystyi hoitamaan hakemuksen lähettämisen kännykällään. Voi tätä nykyaikaa!

Illan lopuksi vietimme tunnelmallisen hetken, jolloin lauloimme ja kerroimme toisillemme rohkaisevia ja koskettavia tarinoita uskosta ja kristittynä elämisestä. Tuntui hienolta kuulla sitä, miten eri tavoin Jumala oli puhutellut ja koskettanut sydämiämme. Ilta päättyi rukouspiiriin hämärässä syysilmassa. Taksimies mahtoi olla kummissaan, kun porukka oli vielä hetken rukouksessa, vaikka taksi karautti paikalle. Mukavan retken täydellisti tuttu konnari junassa! Kiitos Herralle!

Äiti, käytä aina näitä metodeja!

2009-09-21T20:50:00.004+02:00

Äitini meni nuorten ihmissuhdekurssin (Nuisku) ohjaajakurssille niihin aikoihin, kun vanhemmat sisarukseni olivat murkkuiässä. Kurssin jälkeen hän oli tietysti innoissaan uusista opeistaan ja laittoi niitä heti käytäntöön. Hän otti käyttöön heti ainakin ongelmaan tarttuvan minäviestin. Perheen teinit eivät olleet kuitenkaan yhtään innoissaan äidin uudesta kommunikoinnista, vaan pitivät sitä vain ja ainoastaan ÄRSYTTÄVÄNÄ.

Ehkä osa Nuisku-kurssin opeista rantautui kaikesta huolimatta perheemme kommunikaatiokulttuuriin, koska viime viikkoisen "Toimiva perhe" -kurssin opit kuulostivat joiltain osin tutuilta. Äidin Nuisku-kurssin tutustumiskortitkin olen ominut itselleni jo monta vuotta sitten. Niiden yksinkertaisten kuvien ja symbolien avulla olen tutustuttanut toisiinsa uudet työntekijät sekä monet uudet ryhmät.

Yksi pääkaupunkiseudulla asumisen hyviä puolia on se, että koulutuksien aikana voi käydä nukkumassa ainakin yönsä kotona. Niinpä viime viikkoisen kurssin aikana pääsin heti harjoittelemaan taitojani. Neiti oli muutaman päivän jälkeen jo aivan myyty uusille opeille. "Äiti, käytä aina näitä metodeja!" hän huudahti innoissaan.

Luulen, että Neidin sydäntä lämmitti erityisesti aktiivinen kuuntelu, jota opettelin kurssilla.

"Aktiivisessa kuuntelussa annan lähettäjälle palautteen siitä, mitä olen vastaanottanut, jotta hän voi joko vahvistaa tai korjata palautteeni. Huomioin kuunnellesani sekä sanalliset että sanattomat viestit."

Myönnän sen, etten ole aina onnistunut kuuntelemaan lastani sillä tavalla kuin minun olisi pitänyt. Monesti olen yrittänyt antaa ratkaisuja hänen ongelmiinsa nopeasti, vaikka hänen suurin tarpeensa olisi ollutkin vain kertoa huolensa sekä kokea tulevansa ymmärretyksi. Toivon, että muistaisin jatkossa käyttää enemmän aktiivista kuuntelua.

"Thomas Gordonin ajatusten mukaan aktiivinen kuuntelu on tehokas taito ilmaista ymmärtämystä, lisätä läheisyyttä, auttaa huolissa sekä löytää ja sanoittaa tarpeita ristiriidoissa."

Toinen oppimani taito, joka sykähdytti Neidin sisintä oli ongelmaan tarttuva minäviesti. Se sama metodi, joka sai lapsuudenperheessäni teinien hermot riekaleiksi. Ongelmaan tarttuvaa minäviestiä tarvitaan silloin, kun vanhemman on puututtava lapsen ei-hyväksyttävään käyttäytymiseen. Toimivassa perheessä ei turvauduta ongelmatilanteissa uhkailuun, kiristykseen, ivailuun, syyttämiseen eikä nimittelyyn. Sen sijaan ongelmaan tartutaan minäviestillä. Gordonin oppien mukaan sen käyttöön on neljä syytä:

1) Ongelmaan tarttuminen saa aikaan tilannetta helpottavan ratkaisun

2) Ongelmaan tarttuminen säilyttää lapsen itsetunnon

3) Ongelmaan tarttuminen ei vahingoita vanhemman ja lapsen suhdetta

4) Ongelmaan tarttuminen edistää lapsen itsenäisyyttä, koska vanhempi tarvitsee lapsen apua tilanteen selvittämisessä.

Ongelmaan tarttuvassa minäviestissä on kolme osaa: lapsen käyttäytymisen kuvaus, käyttäytymisen konkreettiset vaikutukset minuun ja tunteeni. Lapsen käyttäytymistä kuvataan syyttämättä toteamalla vain se, mikä on nähtävissä ja kuultavissa. Käyttäytymisen kuvaamisessa ei myöskään liioitella eikä käytetä esim. ilmauksia "aina" tai "ei koskaan". Konkreettisissa vaikutuksissa kerrotaan, mitä haittaa minulle on lapsen käyttäytymisestä. Vanhemman on myös tärkeää kertoa lapselle, mitä tunteita lapsen käytös saa hänessä aikaan. Omien vaikeidenkin tunteiden ilmaiseminen edistää avoimen suhteen rakentumista. Sitten jos lapsi saa hepulin tai muun voimakkaan reaktion, on aika vaihtaa kuuntelulle. Se tarkoittaa sitä, että otetaan käyttöön aktiivisen kuuntelun taidot.

Niinpä minä olen viime päivinä harjoitellut ahkerasti ongelmaan tarttuvia minäviestejä lapseni toiveiden mukaisesti. "Minua harmittaa, kun et tullut heti sisälle, ja jouduin käydä huutamassa sinua monta kertaa."

Poikien kanssa olen pelannut useampaan kertaan kurssilta saamaani noppapeliä, jossa harjoitellaan minäviestien lähettämistä sekä opetellaan tuntemaan perheenjäseniä paremmin hauskalla tavalla. Esikoinen oli perjantai-illan kahdenkeskisestä pelihetkestämme niin innoissaan, että olisi halunnut jatkaa peliä heti aamupalapöydässä. Ja täytyy sanoa, että minäkin olen nauttinut kovasti yhteisistä tuokiostamme. On hauskaa pelata kerrankin peliä, jossa kukaan ei voita eikä häviä eikä menetä sen vuoksi malttiaan. Vielä mukavampaa on kuulla, millaisia ajatuksia ja haaveita pojallani on tulevaisuudesta, mistä asioista hän pitää tai ei pidä tai millaista palautetta hän antaa minulle ja muille pelaajille.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tuli mieleen tilanne Esikoisen varhaislapsuudesta. Hän oli mielestäni taas kerran tehnyt jotain kiellettyä. Aloin torua häntä kyllästyneenä tilanteesta lauseella, jonka tiesin kyllä erittäin huonoksi: "Miksi sinun AINA täytyy olla..." Siinä vaiheessa ymmärsin purkavani lapseeni omia negatiivisia tunteitani. Jatkoin lausetta: "Miksi sinun AINA täytyy olla niin IHANA!" Esikoisella oli todella muikea ilme, ja aloimme molemmat nauraa iloisesti.

Aitoa palautetta

2009-09-16T21:09:00.003+02:00

"Miksi täällä on näin siistiä?" kyseli Kuopus tullessaan ulkoa sisälle. Syykin löytyi: äiti oli järjestänyt paikkoja mummun tulon kunniaksi. Kuopuksen reaktio oli aito ja vilpitön, koska eteisemme on ollut siivouspäiviä lukuunottamatta viime aikoina harvinaisen surkeassa kunnossa. Mies voisi käyttää eteisemme perusolotilasta Pellon murteen suosikkisanaansa:ryöttä.

Olen tämän viikon koulutuksessa, jonka teemana on "Toimiva perhe". Kurssilla opiskellaan vuorovaikutustaitoja, joiden avulla perhe-elämästä voisi tulla sujuvampaa. Tähän mennessä suurin oivallukseni on liittynyt käyttäytymisen ikkunaan, jossa lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus jaetaan kolmeen osaan. Osat ovat ongelmaton alue, lapsen ongelman alue sekä vanhemman ongelman alue. Toimivan perheen tavoitteena on, että ongelmaton alue olisi mahdollisimman suuri. Ongelmatilanteissa on onnistuneen ratkaisun saavuttamiseksi tärkeää miettiä, kenen ongelmasta on oikein kysymys.

Viime aikoina olen päätynyt siihen, että sotkuinen eteinen kuuluu tällä hetkellä ongelmattomaan alueeseen. Niin kauan kun se ei ärsytä minua eikä ketään muutakaan perheenjäsentä suunnattomasti, se saa olla arkisin vähän hujanhajan tai sikinsokin. Sitten kun minulla on voimavaroja, laitan sen kuntoon siirtämällä kengistä noin 60% kellariin. Mikään pienempi toimenpide ei oikeasti auta kuin akuutteihin tilanteisiin, koska kenkien määrä on taas ihmeellisesti vähintään triplaantunut kesän aikana. Hankin kesällä jo yhden uuden säilytyslokeron kymmenelle kenkäparille, mutta se ei tuntunut auttavan asiaa kovinkaan paljon.

Kurssilla olo on aina sangen opettavaista, koska teorian ja harjoitusten lisäksi kuulee toisten kurssilaisten kokemuksia ja käytänteitä. Niinpä tänäänkin sain taas uutta ajateltavaa, kun neljän lapsen äiti puhui siitä, miten heillä kukaan perheenjäsenistä ei saa pitää eteisessä yhtä aikaa kuin yhdet tai parit kengät. Muuten eteinen on ihan kaaoksessa. Siinäpä on tavoitetta tällekin perheelle. Onneksi kohta tulee talvi; talvikenkiä on ihanan vähän verrattuna kesä- ja syyskenkiin!

Arjen ihmeitä

2009-09-12T20:49:00.004+02:00

Kesken työpäivän olin saanut tekstiviestin. Esikoinen halusi heti viestittää äidille ilouutisen omasta ja pikkusiskon onnistumisesta koulun yleisurheilukilpailujen pituushypyssä. Hyppyjen onnistumisen kertoi tulosten lisäksi kolme superiloista hymiötä tekstin perässä. Eihän siitä voi olla ihan varma, että äiti tajuaa jotain pituushypystä.

Kuopus on yllättänyt vanhmpansa ja päiväkodin tädit täydellisesti syksyn alun kunniaksi. Hän on vapaaehtoisesti ollut mukana piirustushetkissä ja tehnyt koko perheen potretin. Iltapalapöydässä hän kertoi tarkasti piirustuksen tekemisestä: "Isille piirsin mustat hiukset, mulle keltaiset hiukset ja äidille mustakeltaiset hiukset." Piirustusinnostus on ollut jopa niin suurta, että hän oli halunnut jatkaa välipalan jälkeen piirtämistä, vaikka olisi saanut ihan luvan kanssa leikkiä vaikkapa autoilla: "Mä jatkan mun pelhepotlettia!"

Piirustuksen lisäksi Kuopus on innostunut yhtäkkiä kirjaimista. Siihen on varmasti innostanut päiväkodin viikkossuunitelma, johon viskarit saavat jäljentää kirjaimet pisteiden mukaan. Niinpä kotonakin on päästy kirjainten harjoittelemisen makuun: jääkaapin oveen on taas pienen tauon jälkeen kerätty magneettikirjaimet. Syötyään ruoan Kuopus kyselee minulta kirjaimia ja numeroita innokkaasti. Me olemme ihmeissämme lapsemme kehityksestä, vaikka Esikoinen tuossa iässä alkoi ihan itsestään huomaamattamme jo lukea. Silti jokaisen lapsen edistysaskeleet ja uudet taidot tuntuvat niin ihmeellisiltä.

Neiti on myöskin kehittynyt ja kypsynyt. Viime keväänä yksinoleminen tuntui ihan mahdottoman vaikealta: kymmenen minuutin sessio kotona kahdestaan pikkuveljen kanssa sai aikaan dramaattisia purkauksia. Niinpä meistä vanhemmista tuntui tosi turvalliselta tietää, että kakkosluokkalainenkin saa olla koko vuoden iltapäiväkerhossa.

Tällä viikolla Neiti sai yhtäkkiä päähänsä, että hän haluaisikin olla kotona yksin iltapäivisin. Ihmettelin asiaa, koska tiesin hänen viihtyvän todella hyvin seurakunnan iltapäiväkerhossa; monena vapaapäivänämme hän on oikein kerjännyt pääsevänsä iltikseen. "Joo, iltapäiväkerhossa on tosi hauskaa, mutta kotona on vielä hauskempaa, kun saa valita itse mitä syö välipalaksi. Mä olin kotona yksin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin sä tulit kotiin, ja se oli tosi kivaa." Tästä on hyvä jatkaa kypsymistä ja kehittymistä isoksi koululaiseksi, joka pärjää jo pitkät iltapäivät yksin kotona. Onneksi harjoitteluun on vielä paljon aikaa!

Haluan herättää aamuruskon

2009-09-10T13:14:00.002+02:00

Kesän aikana olen kuullut ja lukenut ystäviltäni innostuneita viestejä Jukka Leppilammen konserteista. Ystäväni ovat tulleet kosketetuiksi ja kokeneet tapahtumissa Jumalan läsnäoloa ja hoitoa. Eräs ystävä laittoi Facebookiin status up daten, jonka mukaan Leppilammen konsertti oli ollut kaikkien aikojen paras hänen 20-vuotisen fanittamisen aikana. Toinen ystävä ei pannut huonommaksi, vaan oli sitä mieltä, että oli jo saanut kokea palan taivasta.

Huomenna 11.9. klo 19 Jukka Leppilampi esiintyy Uskomaton ilta -kahvilassa Paavalinkirkon alasalissa. Illan teemana on "Haluan herättää aamuruskon". Leppilampi laulaa ja puhuu kristittynä elämisestä sekä visioi suuria. Musiikin ja puhene lisäksi kahvilassa on tarjolla hyvää seuraa, pientä purtavaa, kahvia, teetä ja sympatiaa. Ja kaikki aivan ilmaiseksi! Ilta päätetään lyhyeen ehtoollishetkeen Paavalinkirkossa. Olet sydämellisesti tervetullut!

Aika: Pe 11.9 klo 19

Paikka: Paavalinkirkon alasali, Sammatintie 5 (kirkon vasemmalta puolelta olevalta sisäpihalta sisään), Sturenkadun ja Hämeentien risteyksessä. Paikalle pääsee kätevästi esim. ratikoilla 6 ja 8.

Koulun uskovaisin lapsi

2009-09-05T17:37:00.004+02:00

"Pappi, pappi" huusi muutamaa vuotta vanhempi tyttö koulun pihalla ja juoksi perässäni. Minä menin koulun jälkeen kotiini, istuin vanhempieni sängyllä ja tilitin tuntemuksiani. En ollut vihainen sinänsä tytölle, vaan isälleni siitä, että hän oli minut saanut tällaiseen tilanteeseen. "Olisit vaikka metsuri, ettei minun tarvitse sinun takiasi kärsiä", huusin isälle itkunsekaisella äänellä.

Tänä kesänä olen hätkähtänyt sitä, miten olen laittanut lapseni itse samanlaiseen tilanteeseen. Tai oikeastaan laittanut vielä paremmaksi tai pahemmaksi, kun me Miehen kanssa olemme molemmat pappeja. Lapsemme ovat saaneet yleensä elää varsin rauhassa kaikilta ulkopuolisilta paineilta, huolimatta siitä, että olemme Miehen kanssa molemmat olleet melko paljon esillä julkisuudessa. Osittain se on tietysti johtunut siitä, että me emme esimerkiksi käy heidän koulussaan pitämässä päivänavauksia, toisin kuin isäni kävi aikoinaan.

Välillä olen miettinyt sitä, tuleeko perheemme kristillisyys tarpeeksi esille arkielämässä. Lasten saamat kommentit ovat olleet siinä mielessä positiivinen viesti, että nyt tiedän ainakin värimme näkyvän. Eräs lapsi oli saanut koulussa kuulla olevansa koulun uskovaisin oppilas. Toinen lapsi taas oli kuullut tuttavaperheen lapselta kaverinsa kertoneen lapsemme lukevan vain virsikirjaa ja Raamattua vieraillessaan heillä. Kaveri oli kyllä korjannut narrauksen sitten, kun lapsemme oli sanonut jutun olevan pötypuhetta. Yksi kaveri puolestaan oli kiusannut lastamme siitä, että tämä rukoilee iltarukouksen.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea lasten asenteiden takana on. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että lapsemme uskaltavat kertoa jutut meille, niin että voimme pohtia niitä yhdessä. Nämä tapaukset ovat tietysti tosi lieviä ja lapsemme vielä siinä iässä, etteivät ota niitä niin rankasti kuin minä haukkumisen yläasteen pihalla. Mukavalta tuntuu myös se, että tällaisista jutuista huolimatta pojat olivat tänäänkin innokkaana soittamassa lasten virsiä Miehen apuna kävelykadulle pystytetyssä upeassa "Pienten kirkossa".

Koen, että nyt on aika rakentaa pohjaa lasten uskonelämälle: rukoilla iltarukoukset, lukea Lasten Raamattua, käydä yhdessä kirkossa ja pyhäkoulussa, jutella uskonasioista sekä palvella yhdessä erilaisissa tehtävissä. Ja silloin kun omat yritykset epäonnistuvat, iltarukous on huutoa eivätkä lapset halua lukea Raamattua, voi luottaa siihen, että Jumala pitää heistä vielä parempaa huolta. Tällaisen tavallisen äidin rakkaus on sangen heikkoa ja vaillinaista Hänen rakkauteensa verrattuna.

Päivän iloinen uutinen oli, että Neiti oli kuullut uskontotunnilla erään raamatunkertomuksen, jota ei ollut kuullut koskaan ennen. Riemulla ei ollut rajoja!

Ystäviä lähellä ja kaukana

2009-09-02T18:30:00.003+02:00

Tänään postin mukana tuli Neidille ikioma kirje. Ennen avaamista hän arveli sen olevan kummitädin lähettämä. Avatessaan kirjettä hän hämmästyi valtavasti. Kirje olikin tytöltä, johon hän oli tutustunut viime viikonlopun leirillä. Mikä ilo siitä, että uusi ystävä muisti hänen osoitteensa ja lähetti ihan oikean kirjeen. Nyt tulee vihdoinkin käyttöä niille monille ihanille kirjepapereille ja -kuorille, joita hän on saanut syntymäpäivälahjaksi.

Nuoruudessa kävin aina syksyisin Maata Näkyvissä -päivillä pellolaisten ystävieni kanssa. Pieni kateus iski minuun välillä siitä, ettei minulla ollut päivillä ketään sellaisia kavereita, joita olisin nähnyt pitkän ajan jälkeen ja halannut oikein lämpimästi. Se johtui siitä, että olin asunut koko elämäni samalla paikkakunnalla, käynyt rippikoulun omassa seurakunnassani ja osallistunut vain siellä seurakunnan toimintaan. Elämänpiirini oli ihana ja turvallinen, mutta aavistuksen liian pieni nuoren naisen haaveisiin. Onneksi jo muutaman vuoden päästä pääsin muuttamaan Helsinkiin, suureen maailmaan!

Tällä hetkellä ystäväni asuvat vähän siellä täällä. Ystäväpiirini koostuu hyvin eri elämänvaiheista tulleista ystävistä. Monet ovat kysyneet, olemmeko saaneet Järvenpäässä ystäviä. Siihen on ollut helppo vastata: "Ihan tarpeeksi". Uudella paikkakunnalla minulla ei ole ollut edes suurempaa tarvetta luoda valtavaa ystäväverkostoa, koska haluan ylläpitää vanhoja ihmissuhteita. Ja aika on rajallinen, varsinkin työssäkäyvällä perheenäidillä!

Tänä kesänä olen tavannut paljon ystäviä sekä kasvotusten että erilaisten apuvälineiden avulla. Kerta toisensa jälkeen olen iloinnut tapaamisten syvällisyydestä. Tuntuu niin hyvältä, että toinen ihminen luottaa minuun ja minä voin luottaa häneen. Silloin uskalletaan puhua myös siitä, mikä on vaikeaa ja kipeää. Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että hänelle uskaltaa kertoa onnistumisistaan ja ilonaiheistaan joutumatta pelkäämään sitä, että toinen on kateellinen tai mitätöi oman kokemukseni.

Olen aloittamassa työssäni uutta raamattu- ja rukouspiiriä kotona oleville vanhemmille. Toivon, että piirisä tulee nimensä mukaisesti "Henkireikä" sekä minulle että osallistujille. Aion käyttää materiaalina Rick Warrenin kirjaa "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?", josta olen tehnyt Vaasan aikoinani materiaalia pienryhmille. Selatessani kirjaa päädyin sivuille, jossa käsiteltiin uskovien yhteyttä. Warrenin ohjeet todellisesta uskovien yhteydestä sopivat sovellettavaksi hyvin sekä pienryhmän, ystäväpiirin että perheen ja suvun elämään. Näissä riittää kilvoittelemista, ihan taivaaseen saakka!

ELÄMÄN KOKEMINEN YHDESSÄ (s. 152-156)

1. Todellisessa uskovien yhteydessä ihmiset kokevat aitoutta

2. Todellisessa kristittyjen yhteydessä ihmiset kokevat vastavuoroisuutta

3. Todellisessa uskonyhteydessä koetaan myötäelämistä

4. Todellisessa uskonyhteydessä ihmiset kokevat armoa

Rick Warren: "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?

Päivä 2005

Me ollaan Gospel Junior

2009-08-31T21:43:00.002+02:00

Lauantaina sain olla ylpeä perheestäni. Aamulla aivan liian aikaisin raahauduin Miehen ja Kuopuksen kanssa KD:n puoluekokoukseen, jonne Mies oli lupautunut paikkakunnan kirkkoherran asemassa pitämään aamuhartauden. Mukaansa hän keksi ottaa rumpalipojan, joka avusti virrensäestyksessä. Taktinen veto oli loistava: Mies sai kaikessa rauhassa rämpytellä kitaraansa, koska yleisön huomio oli tietysti afrikkalaista rumpua soittaneessa Kuopuksessa. Harvoinpa yhteislaulun jälkeen annetaan aplodit, mutta Kuopus sai ne aikaan loistavalla panoksellaan!

Puoluekokouksesta riensimme junalla Helsinkiin kauhealla kiireellä. Juna oli tietysti myöhässä, ja niinpä saavuimme Gospel Junior -sanajumikseen Johanneksenkirkkoon vasta ensimmäisen laulun lopussa. Ei se mitään haitannut. Myöhemmin kuulimme, että esiintyjien joukossa laulaneet lapsemme olivat tulleet paikalle Raamattuopiston leiriltä vain hetki ennen meitä.

Varhaisnuorten jumis oli taas meille mukava kokemus. Kuunneltuamme viikon levyä osasimme laulut jo todella hyvin. Välillä lauloin niitä Kuopuksen mielestä liiankin lujaa. Erään laulun kohdalla hän kielsi laulamiseni kokonaan, koska halusi kuunnella oikean solistin kaunista laulua. Solistien joukossa oli myös Esikoinen, joka lauloi toisen "omasta" levyllä olleesta biisistä yhdessä levytyskavereiden kanssa. Täytenä yllätyksenä meille tuli se, että Neitikin oli päässyt solistiksi yhteen lauluun. Häntä tosin hieman harmitti se, että levyllä laulanut solisti olikin saapunut kirkkoon paikalle eikä hänellä ollutkaan omaa säkeistöä. Eiköhän tuo apusolistin tehtävä ollut ihan sopiva kahdeksanvuotiaalle!

Kaksi kertaa Gospel Junioriin osallistuneena ihmettelen edelleen kovasti sitä, miten tylysti Kotimaan musiikkitoimittaja, Annmari Salmela, arvioi sitä. Blogissaan hän kirjoitti mm. näin

"Jos yhteislaulu ei suju, syitä voi olla useita: huono esilaulu, väärä "laulukorkeus", arkaileva joukko - tai sitten vaan mahdoton sävelmä. Harvoin nämä kaikki kohtaavat, mutta viime sunnuntaina kävi niin. - - -Gospel Junior -cd:llä ja -messussa esiintyvät varta vasten harjoitetut nuoret. Toivottavasti heille sanottiin, ettei vika ole heissä, kun "ei vaan osaa". En osannut minäkään, Sibelius-Akatemiasta valmistunut kirkkomuusikko. Tällä kertaa syynä ei todellakaan ollut perusväittämä "sibeliusakatemialaiset ei tajua yhtään mitään gospelista" - syy oli siinä, silmien edessä, nuoteissa."

Melkoisen tylyä tekstiä uudesta tuotteesta, jota pitäisi saada markkinoitua seurakuntiin. Lehden teksti ei ollut sen kannustavampaa, koska siinä kerta toisensa jälkeen (lyhyempääkin lyhyemmässä tekstissä) palattiin musiikin mahdottomuuteen, vaikka sanoituksia kehuttiinkin.

Sen vuoksi minä haluan rummuttaa kaikin voimin Gospel Juniorin puolesta. Emme ole oikeasti kuunnelleet sen ilmestymisen jälkeen kotona ja autossa oikeastaan mitään muuta musiikkia. Eikö se kerro siitä, että musiikki kestää kuuntelun? Laulettavuudesta taas kertoo se, että Kuopuskin osaa jo melkein kaikki laulut. Olemme siis ilmeisen lahjakasta väkeä :).

Tämän illan suosikkini, jota olen kuunnellut repeat-nappula päällä.

SINÄ TUNNET NIMENI

Taivaan Isä, ihmettelen:

hyvin sinä kaiken teet.

Ohjaat koko luomakuntaa,

ihmislasten askeleet.

Sinulta sain elämäni,

ajatukset, sydämen.

Kulje aina lähelläni,

silloinkin kun etsin, epäilen.

Sinä näet sisimpääni,

sinä tunnet nimeni.

Aina tiedät, missä kuljen,

sinä annat apusi.

Sinä näet kauemmaksi,

ihmeellinen Jumala.

Kiitos, että minuakin

tänään sinä tahdot siunata.

Sinä tahdot jokaiselle

antaa oman tehtävän.

Usein pelko valtaa mielen:

kuinka osaan, selviän?

Taivaan Isä, sinä tiedät,

mitä tänään tarvitsen.

Joka päivä näytät tietä,

luotan, että kuulet rukouksen.

Anna-Mari Kaskinen

Onnenhetkiä

2009-08-28T18:34:00.003+02:00

Viime viikonloppuna vietimme Miehen kanssa luksusviikonloppua Jyväskylän kirkkopäivillä. Mies oli matkalla työnsä puolesta, ja minä olin mukana avecina. Oli ihanaa pitkästä, pitkästä aikaa kulkea useampi päivä ihan kahdestaan. Kulkeminen oli yksinkertaista, kun osallistuimme aina samoihin juttuihin eikä tarvinnut raahata lapsia omiin ohjelmiinsa. Lapsilla oli taatusti hauskempi viikonloppu mummulassa, jossa he saivat taas parin kuukauden edestä katsoa telkkaria, pyöräillä sedän kunnostamilla hauskoilla pyörillä sekä virkata metrikaupalla.

Kirkkopäivien kohokohta oli meille molemmille Gospel Junior -messu, jota vietettiin sunnuntaiaamuna. Kirkko oli tupaten täynnä lapsiperheitä, jotka saivat olla mukana uuden varhaisnuorille ja heidän perheillensä tarkoitetun jumiksen ensiaamussa. Minä nautin suunnattomasti uusista raikkaista Anna-Mari Kaskisen sanoituksista sekä menevästä musiikista. Kotimaa-lehdessä Gospel Junior -musiikkia pidettiin aivan liian vaikeana, mutta ainakin minä pääsin hyvin lauluihin mukaan jo ensiesityksessä.

Kotimatkalla kuuntelimme innoissamme Gospel Junior -levyä. Meitä jännitti kovasti, miltä ne kappaleet, jolla Esikoinen on yksi solisteista, kuulostavat. Kyyneleet alkoivat valua erityisesti toisen kappaleen aikana minulta ja myös Mieheltä. Sanoitus oli puhutteleva, melodia nykyaikainen ja oman lapsen laulu kuulosti vaan niin kertakaikkisen söpöltä.

Huomenna menemme Helsinkiin Gospel Junior -messuun, jossa sekä Esikoinen että Neiti ovat mukana kuorossa. Hauska nähdä, miten juniorit selviävät yksien yhteisharjoitusten jälkeen urakasta. Vanhempia taitaa taas jännittää enemmän kuin lapsia!

SUOJASSA ENKELIN

1. Mä tulen koulun jälkeen kotiin

ja heitän reppuni eteiseen.

Mä tulen koulun jälkeen kotiin

ja hiivin omaan huoneeseen.

On ajatuksia täynnä pää,

nyt kuka niitä ymmärtää?

Voiko joku selvittää

tätä kummaa elämää?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

2. Mä lähden surffailemaan nettiin

mä laitan auki telkkarin.

Mä katson rakkautta, sotaa

ja mietin, mitä tekisin.

Mä viestin chattiin lähetän,

jos joku huomaa ikävän.

Olen yksin kotona.

Kuuleeko kukaan minua?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

3. Mä avaan jääkaapin ja laitan

jotain mikroon kypsymään.

Mä mietin, mitä vielä kaipaan,

ja miksei nälkä lähdekään.

Mä laitan viestin äidille,

milloinka kotiin tulee se.

Olen yksin kotona.

Kuuletko sinä, Jumala?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

Anna-Mari Kaskinen

Rikkaita lapsia

2009-08-24T17:23:00.002+02:00

Tänä kesänä perheessämme on esiintynyt aivan uusi ilmiö: rahan lainaaminen lapsilta. Lapset ovat olleet koko kesän niin varoissaan, että olemme monta kertaa johonkin tapahtumaan lähtiessä tai yllättävän pikkumenon vuoksi joutuneet lainaamaan heiltä rahaa. Pankkikorttiaikana käteistä ei muista ikinä nostaa tarpeeksi!

Muutama viikko sitten hämmästyin todella Miehen ja Esikoisen tullessa kauppareissulta. Himoitsin kauppakassissa olevia Pieniä pyöreitä, jotka olivat vielä lempisorttiani, seesamia. Sain kuitenkin kaupassakävijöiltä ankaran kiellon. Esikoinen oli ostanut omilla rahoillaan näkkileipää, joista hän on nautiskellut aivan yksikseen. Me muut näkkileipään kesän lopun kunniaksi hurahtaneet olemme saaneet tyytyä arkisempaan vaihtoehtoon.

Seuraavalla kauppareissulla olivat mukana Neiti ja Kuopus, jotka ottivat oitis mallia Esikoisen käyttäytymisestä. He olivat halunneet ostaa omilla rahoillaan keksiä, vaikka yläkaappiimme on kesän aikana kertynyt melkoisen loistava keksikokoelma. Eniten minua huvitti se tapa, jolla Neiti hoiti keksien maksun. Hän haki molempien keksiosakkaiden lompakosta euron ja totesi reteesti, että isä saa pitää vaihtorahat, 40 senttiä. Sekin oli isoveljen matkimista.

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko lasten kummallinen rahankäyttö. Aika nopeaa taitavat rahakirstut pieniltä tyhjentyä. Joka tapauksessa hauskoja muistoja kesältä, jolloin rahaa oli kuin roskaa.

Juhlan makua

2009-08-19T19:26:00.002+03:00

"Me saimme kädet toimivat. Ja ajatukset rohkeat. On työkin pelkkää iloa, kun kanssamme on Jumala. Hei!" raikui tänään Paavalinkirkossa, kun Vallilan ala-asteen koulu oli aloittamassa lukuvuottaan. Lapset olivat hienosti mukana kertosäkeen lauluissa, taputuksissa, naputuksissa ja tömistyksissä. Kirkkoon levisi laulun mukana mukavasti ilo heti koulukirkon alkuminuuteilla! Kuultiinpa koulukirkossamme naurun höristystäkin, kun oppilaita huvittivat muppet show -nukkejen Joonaksen, Emman ja mummon toilailut .

Olin taas todella iloinen siitä, että lähikoulumme tulee uskollisesti kolme kerta vuodessa kirkkoomme. Se on perinne, joka vanhalla koululla on ollut varmaan koko sen reilun satavuotisen historian aikana. Kuitenkaan koulukirkkoja ei voi pitää minään itsestäänselvyytenä alueella, jossa on Suomen alhaisin kirkkoonkuulumisprosentti, ja jossa suuri osa oppilaista osallistuu uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustiedon opetukseen. Toivottavasti arvokas traditio saa jatkua vielä pitkään ja synnyttää pienten koululaisten sydämissä uskoa rakastavaan Jumalaan, joka on kiinnostunut jokaisesta lapsestaan!

Koulukirkkoihin liittyvät myös kirkkokahvit, jotka juodaan juhlallisesti koulun opettajainhuoneessa. Hienolta tuntuu se, että koulukirkon toteuttajat kutsutaan kahveille mukaan. Tarjolla on monenlaista herkkua, seurustelua koulun henkilökunnan kanssa, rehtorin linjapuhe sekä musisoivien opettajien johdolla yhteislaulua ja esityksiä. Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan!

Yhteistyö koulujen ja päiväkotien kanssa on mielestäni nykyaikaisen seurakuntatyön kulmakiviä. Se ei kuitenkaan aina ole näin helppoa ja juhlavaa. Toimivien yhteistyömuotojen löytäminen on aikaa ja vaivaa vievää puuhaa. Erityisen haastavaa se on Helsingissä, jossa vaihtuvuus on suurta sekä seurakunnissa että kouluissa ja päiväkodeissa. Oman ongelmansa tuovat tietysti matala kirkkoonkuulumisprosentti sekä se, että kaikkea muutakin ohjelmaa on tarjolla yllin kyllin. Sitäkin arvokkaammilta tuntuvat ne hetket, kun saa yhdessä innokkaiden lasten kanssa laulaa hengellisiä lauluja, rukoilla ja kertoa heille parhaimmasta ystävästä!

Avoimien ovien päivistä perheen yhteisiin hetkiin

2009-08-16T21:48:00.006+03:00

Kesän loppumisessa on puolensa. Vaikka toisaalta lämmöstä ja vapaudesta luopuminen tuntuu vähän haikealta, koen vahvasti, miten luopuminen luo tilaa jollekin uudelle. Elämä siirtyy vähitellen, askel askeleelta, sisätiloihin. Eilen laitoin alakerran valkoisen WC:n maton takaisin paikalleen. Se oli selvä merkki siitä, että kesäinen ilman kenkiä juoksu on vähitellen loppunut. Toivottavasti naapurin kissakin nyt ymmärtää, ettei meillä ole enää avoimien ovien päivät. Tänään sain sen vielä hätistellä pois olohuoneesta, jonne se oli taas päässyt luikahtamaan.

Viime viikon aikana löysimme lasten kanssa kaksi harrastusta, jotka ovat olleet kesällä enemmän tai vähemmän unohduksissa, kirjojen lukemisen ja lautapelien pelaamisen. Oikeasti en muista, koska olisimme lukeneet yhdessä niin vähän kirjoja kuin tänä kesänä. Se on johtunut ensinnäkin siitä, että lapset ovat menneet nukkumaan iltakyläilyjen ja ulkoleikkien vuoksi paljon myöhemmin kuin talviaikaan. Toisena syynä on ollut se, että Mies on hoitanut nukutukset hyvin usein minun iltakävelyjeni vuoksi. Kyllä he varmaan ovat jotain lukeneet, mutta minä olen jäänyt liian usein paitsi yhteistä kulttuurihetkeä. Peppi Pitkätossun aloittaminen tuntui eilen juhlahetkeltä!

Odotan innolla syksyisiä pitkiä iltoja, koska kaikki lapsemme ovat nyt mainiossa pelailuiässä. Kukaan ei vielä valita sitä, että pelit olisivat liian lapsellisia; ja toisaalta Kuopuskin pysyy mukana jo melkein kaikissa peleissä. Pelikauden avauksemme oli lauantaina melkoisen äänekäs ja täynnä tunteita. En voinut taas kuin ihmetellä sitä, miten tosissaan lapset ottavat pelaamisen. Vaikka kinaaminen ja huutaminen välillä ärsyttikin minua, ajattelin, miten yhteinen pelaaminen on mitä parhainta kasvatustyötä. Pelissä lapset voivat turvallisesti kohdata epäonnistumisia ja pettymyksiä sekä oppia odottamaan vuoroaan. Mitäs siitä, vaikka välillä hermot menevät ja arpakuutio saa kyytiä!

Ihanaisia Jumalan naisia

2009-08-13T22:17:00.004+03:00

Hengen uudistuksen kesäpäivillä Riihimäellä oli ihana puhujapariskunta Norjasta, Mette ja Bård Boye. Ihastuin kauniiseen pariskuntaan monien muiden tavoin jo kuvan perusteella, ja odotin kovasti erityisesti Metten esiintymistä. Enkä joutunut pettymään! Iloinen, energinen ja viehättävä nelikymppinen nainen piti puheen, joka jäi taatusti mieleen läsnäolijoille. Vai kuinka moni teistä on joskus ollut kirkossa tilaisuudessa, jossa puhuja on kesken kaiken laittanut makaamaan kirkon lattialle ja saanut houkuteltua vaakatasoon myös tulkkinsa?

Metten tempaus ei ollut kuitenkaan vain sirkustemppu. Hänen puheensa teema oli "Levollisena Jumalan läsnäolossa", ja lattialla makaaminen kuvasi sitä, miten meidän olisi hyvä välillä irrottautua kaiken tekemisen ja suorittamisen keskeltä lepäämään Jumalan läsnäoloon.

Mette puhui asiasta omien kokemuksensa perustella. Hän sanoi olleensa suorittaja, joka koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut mielestään tarpeeksi hyvä kristitty. Hän ei lukenut mallikristityn tavoin tarpeeksi Raamattua eikä varannut aikaa Jumalan kohtaamiselle. Muutama vuosi sitten Jumala oli kuitenkin koskettanut ja häntä ja vapauttanut hänet suoristuspaineista. Hän oli ymmärtänyt sen, miten hänen tärkein kutsumuksensa on olla Jumalan lapsi, ja levätä Jumalan läheisyydessä. Hän ei enää samalla tavalla suorita uskoaan vaan elää koko elämäänsä uudella tavalla levosta käsin. Tosin hän rehellisesti myönsi, ettei ole täysin vapautunut suorituskeskeisyydestä, mutta oli matkalla Jumalan antamaan vapauteen, iloon ja rauhaan.

Viime kesänä sain olla toisen nelikymppisen viehättävän, energisen ja iloisen Jumalan naisen kurssilla Pieksämäen ruotsinkielisellä perheleirillä. Camilla Klockars opetti meille muutaman päivän ajan siitä, mitä on Hengen täyttämä elämä. Hänen kurssillaan oli poikkeuksellista se, ettei tiedollista ainesta ollut yhtään niin paljon kuin yleensä vastaavilla kursseilla, joilla osallistujat kärsivät info-ähkystä. Tavoitteena ei ollut kerätä pääntietoa, vaan laittaa käytäntöön niitä asioita, joita osallistujat jo tiesivät.

Niinpä me lyhyen alustuksen jälkeen etsimme Jumalan läsnäoloa yhdessä. Ensin olimme ehkä puoli tuntia aivan hiljaa kuunnellen ylistysmusiikkia ja rauhoituimme Jumalan kasvojen edessä. Sen jälkeen siunasimme toisiamme ryhmissä. Rukoustilanteissa ei ollut mitään ahdistavaa eikä minkäänlaista suorittamista, koska me vain rukoilimme toistemme puolesta muutamalla sanalla ja olimme sitten hiljaa. Emme ajatelleet, että meidän pitäisi ohjeistaa Jumalaa siitä, miten Hänen tulisi toimia, vaan jätimme ihmisen ja hänen rukousaiheensa Jumalan rakastaviin käsiin. Huoneessamme oli ihana Jumalan läsnäolo!

Onneksi Jumala ei ole läsnä vain kursseilla ja tapahtumissa. Kaste- ja lähetyskäskyssä Jeesus lupaa, että Hän on kanssamme ihan joka päivä. Niinpä Hän tahtoo kohdata meitä siellä, missä olemme. Viime aikoina olen tehnyt paljon rukouskävelyjä, jolloin voin keskittyneesti kantaa Jumalalle huoliani ja ilonaiheita. Kotona voi hyvin hiljentyä Jumalan eteen vaikkapa sohvalla tai patjalla kuunnellen ylistysmusiikkia tai muuta hengellistä musiikkia, tai voi ottaa esille Raamatun ja etsiä sieltä, mitä Jumalalla on minulle asiaa. Tietokoneen tai telkkarin sammuttaminen puoli tuntia aikaisemmin mahdollistaa ihanan hetken Jumalan läsnäolossa, joka kantaa arjen vaikeuksissa ja antaa elämään iloa ja rauhaa.

Hän

Jumalasi

ei ole kaukana

vaan

kuiskausetäisyydellä.

Kaipauksesi

on viesti

hänen läsnäolostaan.

Kun pysähdyt,

tulet löydetyksi.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja

En luota

kehenkään muuhun

kuin Jeesukseen.

Hän on tarpeeksi

hellävarainen

suostuakseni syliin.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja

Tässä Carolan laulamana laulu "Du omsluter mig", joka kertoo Jumalan huolenpidosta.

"Du omsluter mig"

Mikä ihana kesä!

2009-08-10T20:05:00.002+03:00

Huomenna alkavat meidän perheessämme koulu ja päiväkoti. Lapsilla on takanaan kymmenen viikkoa ihanaa lomailua. Tuntuu ihan uskomattomalta, että pystyimme järjestämään lapsille tällaisen kesän. He ovat saaneet olla ihan muutamaa päivää lukuunottamatta koko ajan äidin tai isän hyvässä hoidossa. Hoito ei taatusti ollut huonompaa niinä päivinä, kun hoitajina toimivat mummu tai kummitädit, päinvastoin!

Historiaamme kuuluu myös toisenlaisia kesiä. Niitä, jolloin lapsia raahattiin heinäkuun helteessä varahoitopaikasta toiseen. Päiväkodeissa ei meidän kokemuksemme mukaan ole kovinkaan mukavaa kesällä. Joka viikko on eri hoitajat ja eri lapset. Meidän lapsillemme varahoitopaikkaan meneminen oli vielä vaikeampaa siitä syystä, että he olivat tottuneet perhepäivähoidossa pieneen ryhmään ja yhteen aikuiseen.

Kauhukokemuksena muistan kesän, jolloin Kuopus oli 1,5 vuotias. Hänet vietiin todella helteisenä päivänä ensimmäistä kertaa varahoitoon. Juuri silloin, kun annoin hänet hoitajalle syliin, alkoi salamoida. Huone meni pimeäksi; ikkunasta näkyi salmamien roiske ja kuului alkava rankkasade. En olisi millään halunnut lähteä töihin, mutta tilannetta ei auttanut pitkittää lapsen vuoksi. Niinpä vain vilkutin iloisesti ja lähdin töihin sydän sykkyrällä.

Tänä kesänä lapsemme ovat viettäneet todellista Melukylän elämää. Astrid Lindgrenin kirjan mukaisesti kolmen talon lapset ovat leikkineet yhdessä, juosseet, hyppineet, pyöräilleet, vaeltaneet pihasta toiseen ja kodista toiseen. Välillä metsään on tehty koko kaupungin lapsille tarkoitettua huvipuistoa, jonne on kyltitkin pitänyt kirjoittaa kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Toisinaan on koko päivän mankumisen ja vonkumisen seurauksena ( tai siitä huolimatta) päästy rannalle Melukylän vanhempien kyydillä. Rannalla aikuisillakin on ollut enemmän aikaa jutella pyykinpesun, siivouksen ja puutarhanhoidon huolien jäätyä kotipihaan.

Kesäämme ovat kuuluneet myös upeat lomamatkat Kyprokselle sekä Vaasaan ja Pelloon. Lähes kahden viikon reissun jälkeen huomasimme, miten tärkeää lapsille on saada viettää vapaata aikaa kotokulmilla omien kavereiden seurassa. Melukylän lasten "äiti", Astrid Lindgren, on sanonut osuvasti omasta onnellisesta lapsuudestaan näin: "Me leikimme ja leikimme, oli ihme ettemme leikkineet itseämme hengiltä". Sellainen oli tämänkin Melukylän onnellinen kesä!

PS. Esikoinen haluaa huomauttaa, ettei hän ole ollut mukana Melukylän leikeissä. Hieno kesä on hänelläkin ollut, ison pojan kesä!

Kävelyn onni ja autuus!

2009-08-06T22:49:00.005+03:00

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun aloin seurustella Miehen kanssa. Kuitenkin tänä kesänä on tapahtunut merkittäviä asioita, joissa koen onnistuneeni Miehen kasvatustyössä. Kevään aikana sain opetettua Miehen juomaan kahvia ihan säännöllisesti. "Ja nyt met keitämä hyät kahvit", sanoo kahvia koko elämänsä karttanut etelän Mies vain siitä ilosta, että tarjolla on hyvää päiväkahviseuraa. Täytyy kyllä myöntää, että Rainbow-merkkisillä Salmiakki-Dominoilla on ollut myös osuutensa kasvuprosessissa.

Toisen, ja ehkäpä vielä merkittävämmän voiton, koin tänä kesänä Pellon lomallamme. Kävimme muutamana iltana yhdessä juoksemassa pururadalla. Mies oli aivan ihmeissään siitä, että jaksoin juosta niin hyvää tahtia. Silloin sain hänet 15 vuoden vakuuttelujen jälkeen vihdoin uskomaan, että kävely ON oikeasti liikuntaa.

Minä aloitin naisellisen kävelyharrastuksen jo yläasteiässä. Olimme ystävättäreni kanssa tunnettuja kylällä siitä, että kävelimme usein, paljon ja mieletöntä tahtia. Siitä lähtien pitkät kävelylenkit ovat olleet olennainen osa elämääni, ja persoonallinen kävelytyylini monien hymyilyjen ja naureskelujen aihe. Välillä olen kävellyt ystävän seurassa joko vieretysten tai puhelimessa, välillä lastenvaunujen seurassa ja nykyään yhä useammin Jumalan seurassa. Nykyinen normilenkkini on yli tunnin mittainen, vaikka kävelinkin sen aika ripeästi. Niinpä minua on vähän harmittanut, ettei Mies ole aikaisemmin arvostanut loistavaa kuntoilumuotoani, vaikka onkin sen mahdollistanut monena iltana hoitamalla lasten nukutusrumban.

Nyt olen siis niin huojentunut, helpottunut ja onnellinen siitä, että harrastukseni on saanut perheessämme hyvän statuksen. Jos jollakin naispuolisella lukijallani on perheessään samanlaisia arvostusongelmia, laitan netistä löytämäni erinomaisen listan siitä, miksi erityisesti naisten on todella terveellistä harrastaa kävelyä. Asiaa!

PS. Mies voisi puolestaan ilahtua siitä, jos joku lukijoistani osaisi perustella minulle esim. kymmenellä kohdalla sen, miten kaikki puutarhanhoitoon käytetty aika ja raha on kuin panisi rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Jos Miehellä on ollut lievä asenneongelma suhteessa kävelyyn, myönnän, että minulla olisi korjattavaa asenteissani puutarhanhoitoon. Mutta onneksi minulla on vielä 13 vuotta aikaa olla asenteellinen...

Kävelyn onni ja autuus

Jos olisi olemassa yksinkertainen keino, jolla voisi polttaisi kaloreita ja se olisi hyväksi terveydelle sekä auttaisi pysymään nuorena, kuuluisiko se elämäntyyliisi?

Sellainen keino on olemassa. Kävely! Lääkärit ja tutkijat puhuvat innokkaasti kävelyn puolesta. Nyt erään tutkimuksen tulokset tukevat heidän puheitaan.

”Kävely ei ole vain laiskimusten aktiviteetti, vaan se on hyväksi kenelle tahansa, ja erityisesti kävelyn terveysvaikutuksista hyötyvät naiset”, kertoo lääkäri Michelle Look. Tutkimustuloksista käy ilmi muun muassa seuraavia terveyshyötyjä.

Kävely on hyväksi sydämelle.Tutkijat huomasivat, että 30 minuutin reipas kävely päivittäin vähensi todennäköisyyttä sairastua metaboliseen oireyhtymään . Jos tuntuu, ettei aika riitä päivittäiselle puolituntiselle kävelylle, tutkimus osoittaa, että säännöllinen työmatkojen kulkeminen kävellen tai pyöräillen vähentää sydäntautien riskiä 11 prosentilla, etenkin naisilla.

Kävely pienentää rintasyövän riskiä. Tutkimuksen mukaan muutaman tunnin kävely viikottain vähentää rintasyövänriskiä merkittävästi. Se johtuu siitä, että kävely pienentää kehon rasvatasoja. Erääseen tutkimukseen osallistui 74000 50-79- vuotiasta naista ja huomattiin, että normaalipainoisilla oli 30 prosenttia pienempi riski sairastua rintasyöpään. Nuoremmilla naisilla hyödyt saattavat olla samanlaisia.

Kävely auttaa nukkumaan.Reipas kävely iltapäivällä auttaa nukkumaan. Asiantuntijat sanovat, että kävely saattaa tehostaaserotoniini -hormonin tasoja, mikä rentouttaa. Toinen vaihtoehto on, että kävely nostaa kehon lämpötilaa, jolloin myöhemmin aivot puolestaan laskevat lämpötilaa, mikä edesauttaa nukkumista. Kävelyä tulisi välttää kahta tuntia ennen nukkumaanmenoa, sillä keho ei ehdi viilentyä siinä ajassa.

Kävely tekee iloiseksi. Kävely lievittää masennusta, ahdistusta ja stressiä. Vain 30 minuutin kävely auttaa voimaan paremmin. Puolentoistatunnin kävelyllä viisi kertaa viikossa saa vielä suuremman latauksen. Yksi mahdollinen selitys sille on se, että kävely auttaa kehoa vapauttamaanendorfiinia , joka kohottaa mielialaa.

Kävely pitää hoikkana. Vain 30 minuutin kävely päivittäin riittää useimmille ei-niin-aktiivisille ihmisille ehkäisemään painonnousua. Brownin yliopiston ja Pittsburghin yliopiston tutkimuksessa todettiin, että naiset, jotka kävelevät tunnin päivässä viisi kertaa viikossa kuluttivat 1500 kaloria päivässä, jolla pitivät poissa reilusti yli kymmenen kiloa vyötäröltä.

Kävely pitää mielen kirkkaana.Useat tutkimukset osoittavat, että niinkin vähäinen kuin 45 minuutin kävely viikossa auttaa vanhoja ihmisiä torjumaan alzheimerin tautia. Säännölliset kävelyt on yhdistetty myös vanhojen ihmisten mielen terävyyteen, mutta huolimatta minkä ikäinen onkaan, kävely todennäköisesti auttaa pitämään mielen kirkkaana.

Kävely suojelee luita. Vain kolmenkymmenen minuutin kävely kolmesti viikossa tekee ihmeitä luille. Kävelyn kaltainen liikunta, jossa lähes kaikki kehon lihakset joutuvat töihin, pakottaa luita vahvistumaan kestääkseen kuormaamista.