Free counter and web stats

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Henkireikä

Muistan lapsuudestani selkeästi muutamia hetkiä, jolloin olen oppinut jonkin uuden sanan. Kerran se tapahtuisi lukiessani romaania. Näen sieluni silmin, millä kohtaa kirjan sivua oli sana "kera". Lause taisi olla "kahvia kerman kera", mutta kirjan nimestä tai syvemmästä sisällöstä minulla ei ole hajuakaan. Ihastuin vain siinä hetkessä vanhahtavaan ilmaisuun.

Toinen mielessäni oleva tapaus liittyy symboli-sanaan. Kirjoitimme kuudennella luokalla aineita Suomen itsenäisyydestä. Opettajamme kokosi niistä koulumme itsenäisyyspäivänjuhlaan puheen, jonka pidin. Muistan, kuinka luin ahjakkaan koulukaverini Ninnin kirjoitusta. Tunsin suurta kunnioitusta ystävääni kohtaan, joka osasi hienosti käyttää sanaa symboli. Taisi olla puhe siitä, miten Suomen lippu on itsenäisyyden symboli. Ja minä, kaksitoistavuotias, haukoin henkeäni ihastuksesta.

Lauralla on menossa nyt mielenkiintoinen kehitysvaihe. Hän kyselee paljon erilaisten sanojen merkityksiä ja pohtii niitä. Viime sunnuntaina Järvenpäässä vietettiin Henkireikä-messua, jossa Perttilän Elinan ja Maken Vilho-vauva kastettiin. Lauraa kiinnosti kovasti sana "henkireikä". Yritin selittää ilmauksen melko abstraktin merkityksen mahdollismman yksinkertaisesti, jotta se uppoaisi kuusivuotiaaseen.

Onnistuin tehtävässä ilmeisesti hyvin. Hetken mietittyään Laura totesi, että nukkuminen on hänen henkireikänsä. Kohta hän lisäsi ljo istaan ilmalämpöpumpun, koska se puhaltaa niin ihanasti lämpöä. Kolmas henkireikä olikin jo hieman tavallisempi kuusivuotiaalle: Puuhamaa. Neljänneksi henkireiäkseen syvällinen neitimme määritti parin tunnin mietinnän jälkeen Donkkkis-kerhon. Ja Henkireikä-messussa hän viihtyi hyvin, koska Vilho-vauva on niin söpö.

Mikä on sinun henkireikäsi?

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Näytät upealta!

"Näytät upealta, Lena!" suitsuttaa Iltalehden stailaaja näyttelijä Lena Meriläistä. Se on perin harvinaista tekstiä kyseiseltä stailaajalta, joka yleensä tyrmää kaikkien julkkisten tyylin ja ulkonäön. Olen stailaajan kanssa täysin samaa mieltä: Lena näyttää upealta! Niinpä hämmästyinkin valtavasti, kun luin kerran artikkelin kyseisestä näyttelijättärestä. Ihaillen katselin kansikuvaa, jossa näin kauniin ja kypsän naisen. Jutusta luin kuitenkin jotain aivan muuta. Siellä näyttelijätär valitteli rapistuvaa ulkokuortaan. Hän ei kuulemma tunne itseään yhtään kauniiksi, vaan on kateellinen nuorille naisille. Hänen miehensäkään kun ei millään saa pidettyä katsettaan poissa kauniista nuorista naisista ja vaimorukka tuntee itsensä silloin niin rumaksi. Hohoijaa! Taisi ongelma olla enemmän taas naisen kuin miehen korvien välissä. Näyttelijätär kun sanoi miehensä vakuuttelevan hänelle jatkuvasti rakkauttaan.

Samassa lehdessä oli juttu toisesta näyttelijättärestä, Katariina Honkasesta. Jutun sävy oli täysin erilainen. Tämä kaunis ja kypsä nainen nautti elämästään. Hän hehkutti sitä, miten vanhemmiten on oppinut tykkäämään vartalostaan ja ulkonäöstään paljon enemmän. "Vaikka minulla on vatsamakkaroita ja ryppyjä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, olen paljon tyytyväisempi itseeni nyt kuin silloin", kertoi elinvoimainen Katariina jutussa. Hän kuvasi ihanasti parisuhdettaan toimivaksi kumppanuudeksi eikä kaivannut yhtään mennyttä aikaa. Hän oli henkilöhaastattelun perusteella onnellinen nainen.

Minäkään en kaipaa yhtään sitä aikaa, jolloin olin nuori ja nätti. En kaipaa yläasteaikoja, jolloin nenäni oli mielestäni suhteettoman suuri. Tai niitä aikoja, jolloin olin tyytyväinen päivääni, jos nukkumaan mennessä oli vähän nälkä. En myöskään kaipaa aikaa, jolloin olin varma siitä, etten koskaan löydä miestä, koska olen niin lihava. Kummallista, etten näytä sen aikaisissa kuvissa kovinkaan lihavalta. Olin aivan sopusuhtainen nuori nainen. Vika oli taas kerran naisen korvien välissä!

Tällä viikolla tajusin, että olen oikeasti päässyt eroon kaikista lapsuuden ja nuoruuden painokomplekseistani, joita eivät ainakaan parantaneet erilaiset tätien hokemat "mitä me pullukat" tai joululahjaksi sukulaisilta saadut vaa'at. Huomasin, etten ollut käynyt kertaakaan puntarilla, niin kuin Pellossa sanotaan, koko syksyn aikana. Vielä muutama vuosi sitten ramappasin vaa'alla monta kertaa viikossa ja voivottelin suuresti, jos paino oli noussut. Liikuttavaa oli myös se, kun Hesarin höpö-höpö-testissä mieheni rastitti kohdan, ettei hänen rakkautensa yhtään vähenisi, vaikka vaimo lihoisi 20 kg. Se tuntui uskomattoman hyvältä: minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen!

Optimistina yritän poimia nykyään mieleeni kaikki sellaiset jutut, missä ylistetään kypsää kauneutta. Minulla siihen on tosin vielä pitkä matka, vaikka kolmekymppisistäni on jo aikaa. Minua kun luullaan edelleen pikkutytöksi. En tiedä, kuinka monta kertaa olen saanut vastata Paavalissa ja Vantaankoskella kysymykseen, olenko ensimmäisessä työpaikassa. Liian monta! Joka tapauksessa olen innolla lukenut useammasta lehdestä julkkismiesten ajatuksia siitä, miten nainen on kauneimmillaan aikaisintaan nelikymppisenä. Hmmm, kuulostaa hyvältä!

Oikeasti uskon siihen, että nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on tasapainossa itsensä ja naiseutensa kanssa. Kaveripiiriini kuuluvat naiset ovat ainakin vain kaunistuneet opiskeluajoista. On ilo katsoa, miten ystävät ovat löytäneet oman tyylinsä, naiseutensa ja kauneutensa. Puhumattakaan äidistäni, joka näyttää luonnonkauniilta ja nuorekkaalta, vaikkei omista edes yhtään ryppyvoidetta.

Kaikkia mieslukijoitani kehotan ylistämään vaimojensa kauneutta. John Gray kirjoittaa kirjassaan "Mars ja Venus vuoteessa -kestävän rakkauden ja romanttisen rakkauden opas-", miten miehet eivät useinkaan ymmärrä, kuinka suurenmoiselta naisesta tuntuu kuulla olevansa kaunis, ihana ja upea. Sillä voi olla miellyttävät seuraamukset...

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Paratiisikuppeja ja poropeukaloita

Kävin äitini kanssa paikallisessa nimeltä mainitsemattomassa keittiökalusteita myyvässä liikkeessä. Olimme tulleet siihen tulokseen, että viisihenkinen perheemme tarvitsee lisää säilytystilaa astioille. Ei ole ollenkaan mukava tyhjentää tiskikonetta, kun astoita saa sulloa kaappeihin. Sitä paitsi keittiön nurkassa oli sopiva paikka astiakaapille.

Tunsin itseni liikkeessä täysin amatööriksi. Olin ottanut mukaani tietoja keittiökalusteistamme, mutten oikein osannut tulkita niitä. En ymmärtänyt puoliakaan myyjän kysymistä asioista ensi kuulemalla, vaikka hän puhui selkeää suomea. Olin yksinkertaisesti pihalla keittiökalusteiden maailmasta. Tunsin itseni tyhmäksi, todella tyhmäksi.

Lopulta pääsimme myyjän kanssa yksimielisyyteen astiakaapista, ja tein tilauksen. "Tuleeko se sitten valmiiksi asennettuna?" kysyin myyjältä. "Joo, se on melkein valmiina. Sen kokoaminen on aivan helppoa", vastasi myyjä. Lähdin tyytyväisenä liikkeestä. Laskukin luvattiin lähettää vasta toimituksen tultua perille.

Kerran työpaikalla ollessani sain Vesalta puhelun. "Mitä ihmettä olet mennyt ostamaan? Eihän tämän kaapin kokoamiseen ole edes ohjeita eikä kaikkia osiakaaan!" sanoi vihainen ääni Järvenpäästä. Rauhoittelin miestäni ja pyysin häntä tilaamaan liikkeestä asentajan kokoamaan astiakaappia.

Vapaapäivämme aamuna meille tuli asentaja, oikein mukava ammattimies. Hän kävi astiakaappimme kimppuun reippaasti ja teki töitä ahkerasti. Mikael seurasi innokkaasti miehen työtä ja oli kiinnostuntu niistä koneista, joiden avulla mies laittoi kaappia kasaan. Taitava ammattilainen oli vitriinikaappimme kimpussa yli kaksi tuntia. Vesan kanssa laskeskelimme, että siinä olisi mennyt meillä, kahdella poropeukalolla, aika monta tuntia kaapin kokoamiseen, kun ei ole edes käytössä oikeita työvälineitä. Ja vielä enemmän olisi mennyt hermoja... Toivottavasti myyjällekin meni viesti perille siitä, että tällaisille uusavuttomille kirjaviisaille kannattaa heti suositella asentajan palveluita.

Olimme sangen tyytyväisiä asentajan työhön. Melkeinpä halvemmaksi tuli, kun vielä osan maksusta saa verotuksessa pois. Pahimmassa tapauksessa hieno kaappi olisi tullut tuhottua, kun sitä olisi kyhätty kasaan ilman ohjeita. IKEA:n vitriinikaapin Vesa ja Antton kyhäsivät kesällä kokoon alta aikayksikön, kun ohjeet olivat niin pätevät.

Mikaelin ja asentajan kanssa mietimme, mitä vitriinikaappiin laittaisimme. Kerroin Mikaelille, että sellaiseen kaappiin laitetaan yleensä hienoimmat astiat. "Laitetaan kattilat", sanoi Miksu. Yhdessä naureskelimme pienen vastausta. Mietin myöhemmin sitä, miten meidän yhteiskunnassamme on aika kapeat käsitykset siitä, mikä on hienoa ja arvokasta. Niinpä minäkin olen laittanut vitriinikaappiin hienoimmat kahvikupit, häähopeat ja kauneimmat lasit. Mikael olisi halunnut kattiloiden viereen makeimmat autot. Aivan vapaasti sitten ensimmäiseen omaan asuntoon!

tiistaina, marraskuuta 20, 2007

Väärä järjestys!

Olen kirjoittanut uuden kirjoituksen. Olin aloittanut sen jo ennen edellistä kirjoitusta ja sen vuoksi teksti sijaitsee nyt väärässä paikassa. Se on päivätty 14.12. ja teemana on Tack och lov!

torstaina, marraskuuta 15, 2007

Viisaan Jumalan naisen rukouksia

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni uurnanlaskussa. Oli aika puhuttelevaa nähdä, miten pieneksi ihminen menee. Sama kohtalo on sekä elämässään onnistuneilla ja epäonnistuneilla. Olemme samalla viivalla emmekä voi turvautua mihinkään omiin ansioihin tai saavutuksiin lähdön hetkellä.

Viime päivinä olen lukenut Hilja Aaltosen rukouskirjaa. Olen imenyt itseeni vanhan, Jumalalle uskollisen, naisen viisauksia. Hänen kirjoituksissaan ja rukouksissaan tulee hienosti esille se, miten Jumala rakastaa meitä valtavasti, kaikista puutteistamme huolimatta. Tässä muutama otos.


Rakas Mestari, näet meidät rikki menneet.
Näet kiiltoa vailla olevat. Näet pahoin tahraantuneet.
Vaikka ihmisen silmä ei näe, on sisällämme kuonaa ja painolastia.
Tuntuu, ettei rakkaus saa sijaa, vaikka sitä halajamme.
Kirkas vesi ei pääse virtaamaan,
vaan muuttuu matkallaan sameaksi ja kelpaamattomaksi.

Herra, ota Sinä pois kuona ja sameus.
Vihmo puhtaaksi kalliilla sovintoverelläsi.
Anna kätesi olla rakkaasti elämämme yllä.
Katso meidän puoleemme ja armahda meitä.
Jeesuksen rakkaassa nimessä on meidän turvamme. Aamen.



Taivaan tuntu

Kaipaan hiljaista taivassadetta julistukseen, lauluihin ja rukouksiin.
Sellainen ei kiitosta ja ylistystä sido, vaan puhdistaa ja kirkastaa.
Kun pestään ensin omat kynnykset,
lähdetään paljon hiljaisempina toisten kynnyksille.
Kun on löytänyt omilta rappusiltaan sellaisia tahroja,
että hävettää, osaa armahtaa toista.
Kun alkaa ihmetellä, kelpaako Jumalan käden jatkoksi valtakunnan työhön,
antaa mielellään tilaa toiselle,
viereisellä pellolla työtään tekevälle.

Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä,
että minun ei tarvitse levitää pelkoa toisiin ihmisiin,
vaan että voin olla Jumalan ihminen,
joka tuntee olemuksessaan:
minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret,
ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Tack och lov

Työkaverini oikoluki pyynnöstäni lapsiperheille tarkoitettua jouluesitettä. "Enpä ole ennen nähnyt, että kello lyhennetään tuolla tavalla", hän totesi. Olin nimittäin systemaattisesti käyttänyt lyhenteenä kl. Mietin asiaa hetken, kunnes tajusin, mistä homma kiikastaa. Kl. on lyhennys sanasta "klockan".

Kolme vuotta Ruotsissa ja viisi vuotta kaksikielisessä Vaasassa ovat jättäneet jälkensä perheemme elämään. Lapsille tämä syksy on ollut ensimmäinen heidän elämässään, jolloin he eivät ole käyttäneet paljon ollenkaan ruotsia. Heitä se ei ole harmittanut yhtään. Sekä Antton että Laura ovat olleet tyytyväisiä siitä, että päiväkotia ja koulua saa käydä suomeksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin Vaasan kielikylvyssä. Ruotsiksi työskennelleenä ymmärrän sen hyvin: ihminen on sen verran laiska, että menee mielellään siitä, mistä aita on matalin. Lasten tyytyväisyys on tuntunut meistä helpottavalta, koska vanhempina olisimme tietysti mielellämme suoneet heille mahdollisuuden käydä kielikylvyn loppuun. Välillä pidin jopa Vaasan kielikylpyä esteenä sille, ettemme voisi muuttaa pois Vaasasta.

Olen lukenut viime vuosina enemmän ruotsalaisia kirjoja kuin suomalaisia. Blogi-maailmaan olen tutustunut ruotsiksi. Aloittaessani työt Vaasan suomalaisessa seurakunnassa tuntui alussa hankalalta kirjoittaa puheita suomeksi. Olisin halunnut aloittaa kaikki lauseet "det är". Tästä huolimatta en todellakaan koe, että olisin mitenkään kaksikielinen. Sen sijaan minusta välillä tuntuu siltä, että ruotsinkielisten vuosien johdosta minusta on tullut kaksin kerroin puolikielinen. En enää hallitse suomea niin suvereenisti kuin esimerkiksi lukio- tai opiskeluvuosina. Vierasta kieltä taas ei pysty mielestäni koskaan omaksumaan täydellisesti. Vaikka olisin ollut ruotsinkielisessä työssä eläkkeeseen saakka, olisi kielitaitoni jäänyt puutteelliseksi ja sanavarastoni heikommaksi kuin syntyperäisillä suomenruotsalaisilla.

Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni aloin omaksua ruotsia jo niin hyvin, että välillä suomea puhuessa tuli ensimmäisenä mieleen ruotsalainen sana. Välillä käytin ja käytän edelleen kotioloissa joitakin ruotsalaisia sanoja. Esimerkiksi farthållare on niin paljon kuvaavampi ja kätevämpi sana kuin vakionopeudensäädin. Suomeksi ei voi myöskään ilmaista sanaa mysig (viihtyisä, kodikas, leppoisa), joka sopii kuin nakutettu ruotsalaiseen elämään. Ruotsalainen tai myös suomenruotsalainen voi myysata perjantai-iltana tunnelmallisessa myshörnassa päällään myskläder. Suomalainen ei siihen yksinkertaisesti kykene!

Nyt elän niin täysin suomenkielistä elämää, että luulen vähitellen tulevani täysin yksikieliseksi. Minua ärsyttää kuitenkin se, miten aina puhutaan siitä, kuinka lasten on helppo oppia kaksi kieltä. Varmasti se onkin helppoa, jos lapsi on kielellisesti lahjakas, vanhemmat puhuvat johdonmukaisesti kumpikin omaa kieltään ja lapsella on mahdollisuus tavata sekä lapsia että aikuisia, jotka puhuvat molempia kieliä. Kahdenkin kielen täydellinen hallitseminen on kuitenkin sekä lapsille että aikuisille suuri haaste; kielinerot ovat tietysti asia erikseen. Entinen työkaverini, joka käytti suomea ja ruotsia todella säännöllisesti sekä työssä että kotona valitteli, että hänen äidinkielentaitonsa on suomen käytön myötä huonontunut. Suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset saavat tosissaan tehdä työtä pitääkseen äidinkielensä rikkaana ja puhtaana. Vesan kanssa jaksoimme ensimmäiset pari kuukautta naureskella Luulajassa ruotsinsuomalaisten tavalle puhua suomea, kunnes aloimme itsekin sujuvasti sekoitella ruotsin sanoja keksinäisessä kommunikoinnissa. Hesan ruotsihan on taas sitten asia erikseen...

Luulen, että meidän perheessämme ruotsi tulee aina olemaan kakkoskielemme toisin kuin useimmissa suomalaisissa perheissä. (Ruotsin vuodet ja televisiottomat vuodet ovat nimittäin ruostuttaneet pahasti englannin taitomme.) Laulamme joka päivä ruokalaulun ruotsiksi. Miksukin osaa laulaa "Tack och lov", vaikka hän ei muuten paljon ruotsia ymmärräkään. DVD-videota laitettaessa hän muistaa aina sanoa "tuomekti". Anttonin kanssa olen lukenut iltalukemisena Astrid Lindgrenin kirjoja. En tiedä, kumpi nauttii kertomuksista enemmän. Minua ainakin harmittaa, kun olen vuorossa vain joka toinen päivä ja silloinkin Antton valitsisi nukuttajaksi mieluummin isän. Syykin on minulle selvinnyt: isän kanssa luetaan Aku Ankkaa!

Kiltti rötöstelijä

Eräänä päivänä huomasimme päivällispöydässä kummallisen asian: lapsemme eivät ole olleet pitkään aikaan "kopissa". Olemme käyttäneet ilmausta tarkoittamaan sitä, kun lapsi laitetaan rauhoittumaan hetkeksi omaan huoneeseen tai johonkin toiseen huoneeseen. Vaasan Koululadulla lapset menivät yleensä rauhoittumaan kylpyhuoneeseen, mutta uudessa kodissamme ei ole vielä edes olemassa "koppia". Lapsemme ovat ilmeisesti tulleet niin tottelevaisiksi tai sitten vanhemmat leväperäisiksi. Kieltämättä kolmen lapsen vanhempana sietokynnyksemme on noussut. Voi esikoisraukkoja, jotka joutuvat yli-innokkaitten vanhempien kasvatettaviksi. Vanhemmat siinä taitavat eniten kasvaa!

Päivällispöydässä Vesa ei käyttäytynyt lasten mielestä kunnolla, ja he ehdottivat isälle koppi-rangaistusta. Vesa oli innokas koppiin menijä ja halusi mukaansa minut seuraneidiksi. Mikael ei kuitenkaan tähän suostunut: "Äiti on kiltti!" kuopuksemme totesi kolmevuotiaan varmuudella. Lapsiraukka ei tainnut tiedä, minkälainen rötöstelijä äiti oikeasti onkaan. Edellisenä päivänä oli nimittäin minulle tullut kirje ajoneuvohallintokeskuksesta. Siinä minua kehotettiin kiinnittämään huomiota ajonopeuksiini, koska olen saanut kahden vuoden aikana kolmet sakot. Jos saan neljännet sakot kahden vuoden aikana, joudun ajokieltoon.

Olin aika järkyttynyt kirjeestä. En tiennyt, että on olemassa tuollainenkin säädös. Luulin, että ajokieltoon joutuu vain, jos saa kolmet sakot vuoden sisällä. Kirjeestä huolimatta en tunne itseäni kovinkaan rötöstelijäksi. Ensimmäiset sakot ansaitsin, koska olin monen vuoden aikana ajanut toistuvasti lievää ylinopeutta. Ne sakot lähinnä naurattivat minua, ja myös poliiseja. He olivat niin innoissaan, että saivat ensimmäisen kerran urallaan kirjoittaa sakot papille.

Toiset sakot olivat mielestäni jo erittäin ärsyttävät. Olin kiinnittänyt suunnattomasti huomiota ajonopeuksiin ja ajanut rajoitusten mukaan. Kerran en huomannut 40-rajoitusta, vaan ajoin viittäkymppiä. Poliisilla sattui olemaan ratsia ja sain sakot. Kyllä harmitti! Kolmannet sakot sain tänä syksynä, ja ne harmittivat kaikista eniten. Melkein väänsin jo itkua poliisin auton luona. Jälkeenpäin kuulin, että Antton oli seurannut koulunsa ikkunasta, kun poliisi pysäytti äidin. Taas oli sama tarina. En ollut yksinkertaisesti huomannut, että alueella on neljänkympin alue, vaan ajoin viittäkymppiä viedessäni lapsia päiväkotiin. Nyt tiedän!

Viimeisten sakkojen jälkeen olen tullut aivan ylivarovaiseksi. Vesa ihmettelee, eikö mopo kulje, kun ajan varmuuden vuoksi neljääkymppiä kuudenkympin alueella. Yleensä pidän aina päällä vakionopeudensäädintä. Muuten on lähes mahdotonta pitää nopeus neljässäkympissä, jos ei tuijota koko ajan nopeusmittaria. Ja se se vasta vaarallista onkin!

Kiitän myös Herraa, ettei minun tarvitse enää kulkea autolla työmatkoja. Kehä III:n ruuhkissa olisin pulassa, jos minun pitäisi koko ajan mennä tarkasti nopeusrajoitusten mukaan. Kaistojen vaihto olisi aivan mahdotonta, kun keskinopeudet ovat melko korkeita. Onneksi minulla, kiltillä rötöstelijällä, on pyörä ja H-juna!

Herra, varjele minua liian raskaasta kaasujalasta!

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Antakaa toisillenne anteeksi, viime sunnuntain saarna

”Antakaa toisillenne anteeksi”, Matt. 18:23-35


Annan anteeksi, mutta en voi unohtaa.
Annan anteeksi, mutta en kykene olemaan kanssasi tekemisissä.
Annan anteeksi - heti kun voin.

Rakas taivaan Isä, minun anteeksiantoni on niin vajaa.
Vaikka sinun haavasi vuotaa yhä!
Ole minulle anteeksiantamattomalle armollinen.
Heti kun voit.

Satu Kreivi-Palosaaren rukous kuvaa koskettavasti sitä, miten vaikeaa aito anteeksiantaminen on. On helppo antaa anteeksi, jos toinen tönäisee vahingossa jonossa. Anteeksiantaminen on suhteellisen helppoa silloinkin, kun kaveri pyytää anteeksi mokaansa. Silloin voi antaa anteeksi ja todeta, että kaikkihan me olemme vain erehtyväisiä ihmisiä. Mutta miten voisin antaa aidosti anteeksi silloin, kun joku ihminen on loukannut minua syvästi tai tuhonnut elämäni tai läheisen ihmisen elämän?

Jokaisella meillä on varmasti mielessä joku ihminen, jolle olemme olleet tai olemme edelleen katkeria tai jota kohtaan kannamme kaunaa. Ihminen, joka on loukannut meitä niin, että sen unohtaminen tuntuu mahdottomalta.Monesti me kyllä sanomme antavamme anteeksi, mutta olemuksemme ja tekomme todistavat sen, että anteeksiantaminen ei ole täydellistä. Tällainen katkeruus toista tai toisia ihmisiä kohtaan syö ihmiseltä valtavasti voimia. Kauna ja katkeroituminen vahingoittavat enemmän omaa sisintä kuin sitä ihmistä, jota vihaamme.
Katkeruus sitoo energiaa ja raskauttaa omaa mieltä.

Anteeksiantamus on ainoa asia, joka voi poistaa katkeruuden. Anteeksiantamista voi kuvata prosessiksi.Usein me emme pysty antamaan heti sydämestämme anteeksi, vaikka tahtoisimmekin. Ensimmäinen askel anteeksiantamiseen on kuitenkin se, että tahdomme antaa anteeksi, tuntui miltä tuntui. Toinen askel on siinä, että yritämme tietoisesti päästä eroon kostonajatuksista ja pahoista ajatuksista toista ihmistä kohtaan. Kolmantena askeleena voi olla se, että emme enää mieti niitä vääryyksiä, joita meitä vastaan on tehty. Jos näin hyvin on käynyt, voi tämän jälkeen tapahtua todellinen, sydämessä tapahtuva anteeksianto ja unohtaminen.

En usko, että anteeksiantamisen prosessi tapahtuu kenenkään elämässä helposti tai itsestään. Itse olen kipuillut muutamassa ihmissuhteessa ja huomannut sen, miten rukous voi olla avuksi anteeksiantamisen prosessissa. Jumalan edessä me voimme olla täysin rehellisiä ja avoimia, koska hän tuntee meidät 100%. Siksi meidän on hyvä tunnustaa Jumalalle rehellisesti se, miten vaikeaa meidän on antaa anteeksi.Rukouksessa me voimme pyytää, että Jumala antaa meille voimia antaa anteeksi. Itse olen huomannut, miten hyvä on Jeesuksen ohje ”rukoilkaa vihamiestenne puolesta”. Silloin kun me alamme rukoilla ihmisen puolesta, jolle meidän on vaikea antaa anteeksi, Jumala voi sulattaa ja muuttaa sydäntämme, niin että viha ja katkeruus voivat väistyä elämästämme.

Joskus on myös tarpeen se, että puhumme asiasta jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Keskustelu seurakunnan työntekijän tai toisen kristityn kanssa voi auttaa vapautumaan katkeruuden ja vihan taakoista. Itse olen huomannut, että usein jo asian ääneen sanominen toiselle ihmiselle vapauttaa ihmeellisesti. Pahimpia ovat yleensä asiat, joita ei ole voinut kertoa kenellekään. Anteeksiantaminen ja katkeruudesta vapautumisen tie on pitkä. Välillä tapahtuu kuitenkin niitä ihmeitä, että Jumala ottaa vähitellen kaiken katkeruuden pois. Silloin minun ei tarvitse enää muistella niitä vääryyksiä, joita minua kohtaan tapahtui. Hän voi tehdä sydämessämme muutostöitä niin että kova sydämemme jotain ihmistä kohtaan pehmenee. Ehkä me opimme ymmärtämään, miksi ihminen on toiminut väärin, vaikka meidän ei tarvitse hyväksyäkään hänen pahaa tekoaan.

Vanhan testamentin lukukappaleessa Joosef oli meille hienona esimerkkinä siitä, miten me voimme uskoa siihen, että Jumala voi kääntää meitä kohtaan tehdyt vääryydet voitoiksi. Joosef joutui veljiensä kateuden ja ilkeyden vuoksi orjaksi Egyptiin. Hän joutui myös vankilaan, koska hän halusi toimia Jumalan tahdon mukaan eikä langennut Potifarin vaimon houkutuksiin. Näistä valtavsita vääryyksistä huolimatta Joosef ei tullut katkeraksi Jumalalle eikä toisille ihmisille. Hän tahtoi antaa veljilleen anteeksi ja osoitti hyvillä teoillaan rakastavansa näitä, kaikesta huolimatta. Tekstissämme Joosef sanoi: ”Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Älkää siis enää olko peloissanne.” Mekin saamme samalla tavalla luottaa siihen, että Jumala voi muuttaa elämämme vastoinkäymiset voitoiksi.

Vielä hienomman esimerkin anteeksiantamisesta meille antaa Jeesus, joka sanoi riippuessaan ristillä ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Jeesuksen antama haaste meille kristityille on valtava. Hän kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme ole itse syyllisiä. Tällainen anteeksipyytäminen ja -antaminen erottaa kristityt muista ihmisistä. Se ei ole enää inhimillistä anteeksipyytämistä, vaan se on Jumalan teko ihmisessä. Jos me elämme lähellä Jumalaa ja tahdomme toteuttaa elämässämme hänen tahtoaan, voi Jumala laittaa meidän pyytämään anteeksi silloinkin, kun meidän mielestämme toisen ihmisen pitäisi tehdä aloite. Jumalan totuuden edessä me huomaamme oman osuutemme riitoihin ja sen, miten me tarvitsemme anteeksiantamusta joka päivä sekä Jumalalta että läheisiltä ihmisitä.

Evankeliumitekstimme kertomus osoittaa, kuinka pieniä toisten ihmisten rikkomukset meitä vastaan ovat verrattuna siihen, miten me omalla elämällämme rikomme Jumalan tahtoa vastaan. Toisen ihmisen paha teko meitä vastaan on aivan kuin pienenpieni pisara meressä, joka kuvaa meidän syntejämme suhteessa Jumalaan. Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että he eivät tarvitse Jumalan anteeksiantamusta, koska he elävät aivan yhtä hyvin kuin naapuri tai työkaveri. Raamattu opettaa meille kuitenkin sen, miten meistä jokainen on syntinen. Vaikka emme olisi tehneet mitään hirveitä asioita elämässämme, rikomme Jumalan tahtoa vastaan ollessamme itsekkäitä, ylpeitä tai unohtaessamme lähimmäisen rakastamisen ja auttamisen. Kertomukssa käytetty rahamäärä, 10 000 talenttia, voisi merkitä nykyaikana biljoonaa euroa tai vaikkapa ääretöntä summaa. Se oli suurin summa rahaa, mikä Jeesuksen aikana tunnettiin. Olemme siis velkaa Jumalalle aivan äärettömän paljon.

Meidän ei kuitenkaan tarvitse jäädä rypemään itsesääliin eikä toivottomuuteen. Raamatussa Jumala lupaa, että hän antaa meille anteeksi aina kun me sitä Häneltä pyydämme. Meidän on lähes mahdotonta unohtaa läheisten pahoja sanoja tai naapurin vuosien takaisia laiminlyöntejä, mutta Jumala on erilainen. Hän antaa anteeksi kaiken pahuutemme niin radikaalisti, ettei Hän sitä enää ikinä muistele. Jumala antoi Jeesuksen kuolla ristillä sen vuoksi, että me voimme saada anteeksi. Anteeksiantamuksen hinta oli siis valtavan suuri, Jumalan Pojan elämä. Kun me pyydämme anteeksi syntejämme, puhdistaa Jeesuksen veri meidän sydämemme niin että siinä ei ole jäljellä tahran tahraa. Sen vuoksi meidän ei tarvitse kantaa raskaita taakkoja eikä muistella vanhoja syntejä. Saamme joka päivä aloittaa puhtaalta pöydältä ja puhtaalla sydämellä. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria, jossa Jumala vakuuttaa meille rakkauttaan.

Jeesus tahtoo osoittaa kertomuksellaan sen, kuinka tärkeää on, että me olemme anteeksiantavia ja rakastavia toisia ihmisiä kohtaan. Jumala ei siedä sitä, että olemme sydämettömiä muita ihmisiä kohtaan. Alkukirkon aikaan kristittyjen määrä kasvoi nopeasti, koska ihmiset rakastivat toisiaan. Efesolaiskirjeen kohta, jonka Tuula luki meille, sopii kaikkiin ihmissuhteisiin niin perheessä, suvussa, ystäväpiirissä kuin työssä: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” Ef. 4:32

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Lähemmäs Jeesusta

Olen käynyt tänään taas kerran väittelyä Kyrkpressenin blogissa. Minua on syytetty siitä, miten vien ihmisiä kaikkeen pahaan väittäessäni, että on olemassa Saatana ja iankaikkinen kadotus. Se ei ole hetkauttanut minua yhtään mitenkään. Uskon niin varmasti siihen, että kasteessa Jumala on ottanut minut lapsekseen ja Jeesuksen opetuslapseksi. Samoin uskon siihen, että persoonallinen paha on olemassa. Jokelan koulusurma ei ainakaan vähentänyt uskoani siihen, että Joku haluaa tuhota Jumalan luomaa maailmaa ja ihmisten elämää. Uskon myös siihen. että Jeesuksen nimessä on voima kaikkea pahaa vastaan!

Kaikille niille, jotka kaipaavat läheisempää yhteyttä Herraamme Jeesukseen Kristukseen laitan tässä rukouksen. Se on taas kerran suosikkirukouskirjastani "Hiljaisuuden rukouksia".

Herra Jeesus Kristus -
sinä kutsuit minut yhteyteesi
jo kauan ennen
kuin pystyin itse vastaamaan.
Olen sinulle aarre, jota et tahdo kadottaa.
Tiedän sen,
mutta en voi sitä ymmärtää.
Sinä haluat saada minut niin lähelle itseäsi,
että voit täyttää minut läsnäolollasi.
Tahdot antaa elämäsi minun omakseni
ja muovata kaiken, mitä päivittäin teen,
vastaukseksi rakkauteesi.
Herra -tahdon antaa itseni sinun käsiisi.
Ei mikään saa olla
yhteytemme tiellä.
Tahdon antaa sinulle kaiken tuskan
ja epävarmuuden,
kaikki epäilyt omista kyvyistäni,
kaikki kysymykset.
Tahdon vain olla sinussa, levätä tässä
ja antaa sinun trehdä työsi minussa loppuun.

Vain sinä voit kasvattaa niitä lahjoja,
jotla olet itse minulle antanut,
käyttääkseni niitä sinun kunniaksesi.
Herra -sinun rakkautesi ja uskollisuutesi
täyttää minut ilolla.
Kiitos, että saan olla mukana
elämässä todeksi sinun rakkauttasi
ihmisten keskellä
siinä tehtävässä, jonka olet minulle antanut.
Sinun on kunnia iankaikkisesti. Aamen.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Saankö esitellä uuden kyläyhteisöni?

Facebookista on tullut uusi kyläyhteisöni. Se on täydellinen yhteisö tällaiselle uteliaalle ja sosiaaliselle ihmiselle, joka on asunut ja puuhastellut vähän siellä sun täällä. Kyläyhteisööni kuuluu tällä hetkellä 132 ystävää. Kaikki eivät siis todellakaan ole mitään sydänystäviä, joille soittelisin säännöllisesti tai lähettäisin sähköpostia. Sen sijaan kaikki kyläyhteisööni kuuluvat ovat ihmisiä, joiden kanssa jäisin juttelemaan, jos törmäisin heihin kaupassa, kirkkokahveilla tai pankkiautomaatilla. Samalla tavalla Facebookissa voin olla heihin yhteydessä ja lähetellä viestejä tai erilaisia kutsuja ilman minkäänlaista kynnystä.

Muuttamisessa ja paikkakunnan vaihtamisessa on se huono puoli, että aina joutuu luopumaan monista ihmisistä. Ennen muuttoa kaikki aina vakuuttelevat, miten yhteydenpito jatkuu. Mutta ainakin usein muuttaneet tietävät sen, miten yhteydenpito jatkuu yleensä vain niihin kaikkiin lähimpiin tai aktiivisimpiin ystäviin. Sen vuoksi Facebook on aivan loistava keksintö! Oma elektroninen ystäväverkosto on helppo ja nopea tapa pysyä vähän selvillä siitä, missä vanhat kaverit ja tutut menevät, sekä nähdä lähes päivittäin hyvien ystävien kuulumisia. Kotisivultani luen, miten joku hoitaa sairaita lapsia kotona, toinen on työmatkalla ja kolmas pähkäilee tenttikirjojen parissa.

Facebookin myötä olen huomannut pellolaisten juurieni arvon. Pellon vierailuilla törmään vain aniharvoin vanhoihin tuttuihin. Nyt olen sitäkin innokkaammin ollut yhteydessä moniin pellolaisiin ja huomannut, miten tärkeitä ihmissuhteita luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa, ainakin Pellossa. Löysin Facebookin kautta vanhan ystäväni, johon en ollut ollut missään yhteydessä lukioajan jälkeen. Hänen kanssaan tavatessamme nauroimme sitä, miten muut ihmiset ovat tuskastuneita siitä, että pellolaiset löytävät aina joka paikasta pellolaisia. Ilmeisesti me olemme niin ylpeitä kotipaikkakunnastamme, että tunnemme yhteyttä jo pelkkien juuriemme ansiosta! Vesan syntymäkunnassa, Sysmässä, asia on päinvastoin, ainakin mieheni mukaan. Hänen mukaansa sysmäläiset yrittävät keksiä olevansa kotoisin jostain muualta. Enpä tiedä!

Olen ottanut Facebookin käyttöön myös työssäni. Sain nimittäin viikko sitten jumalanpalvelusta valmistellessani älynväläyksen kutsua sunnuntain jumikseen ihmisiä ystäväverkostoni kautta. Tulos oli hieno! Paikalla oli neljä ystävää ja lisäksi monet ilmoittivat, että voisivat tulla Paavalinkirkkoon jonain toisena sunnuntaina. Niinpä aion kutsua Facebookin kautta ihmisiä ainakin POP-kauneimpiin, joka järjestetään kirkossamme ensimmäisen adventin aattona. Vinkki, vinkki!

Sunnuntain messu oli aivan uskomattoman onnistunut. Minulle tuli tunne, että Jumalalla oli jotenkin erikoisesti sormensa pelissä. Ainakaan jumalanpalveluksen onnistuminen ei ollut minun ansiotani. Päivän teema "Antakaa toisillenne anteeksi" ei jättänyt varmasti ketään kylmäksi. Tuntui siltä, että sai puhua aiheesta, joka on todella osa meidän jokaisen arkipäivää. Teeman lisäksi minua kosketti messussa se, että paikalla oli Elävät kivet -kuoro, joka lauloi aivan uskomattoman hienosti. Minua puhutteli myös valtavasti se, että vanha kuoroni tuli esiintymään kirkkoon, vaikka palvelusvuorossa olikin kaksi naispappia. Kaiken lisäksi he osallistuivat myös ehtoolliselle, mikä ei olisi ikinä tullut kyseeseen omana kuoroaikanani. Ehkä Jumala yhdistää taas omiaan näkemään enemmän sitä, mikä meille on yhteistä.

Facebookissa on samalla tavalla hienoa se, että joukkoon mahtuu hyvin monenlaista kulkijaa. Toiset käyttäjät valikoivat tarkasti ne ihmiset, jotka hyväksyvät ystävikseen. Minä toimin toisin: minun kyläyhteisööni mahtuvat kaikki ne, jotka tahtovat olla ystäviäni. Haluatko sinäkin ystäväkseni? Mukaan mahtuu!

Rakkauden teot lämmittävät!

Syksyn pääprojektini "ex-sottapytty" on edennyt loistavasti. Olen tullut harvinaisen ahkeraksi siivoojaksi. Vanhempani eivät voi varmasti uskoa todeksi, etten ole laiminlyönyt yhtään viikkosiivousta tänä syksynä. Muutenkin olen yritänyt pitää huolta siitä, että meillä on paikat kunnossa. Luulen, että näin siistiä perheessämme on ollut viimeksi Anttonin vauva-aikana, jolloin minuun iski valtava siivousinto. Aina kun Antton nukahti, säntäsin kotitöiden perään. Valitettavasti innostus oli sangen lyhytaikainen...

Vesa vitsaili kesällä ystävällemme, että hän palkkaa minut siivoojaksi. Rypistelin vähän kulmiani, nyrpistin nenääni, mutristelin suutani ja ilmoitin, että joko Vesa tulee mukaan siivoamaan tai minä hankin siivoojan. En ole kuitenkaan toteuttanut kumpaakaan uhkaustani. Olen huomannut, että uuden talon siivoaminen on niin IHANAA, että voin tehdä sen aivan yksin. Kaiken lisäksi se on aika reilua, koska pääsen arjessa niin helpolla. Vesa-raukka joutuu viemään lapset hoitoon aamuin-illoin sekä hoitamaan heidän aamutoimensa, kun minä liukenen varhain junalle. Minua ei harmita yhtään aikaiset lähdöt!

Rakas mieheni lämmittää myös taloamme uskollisesti joka päivä ja hakkaa puita aina, kun on ylimääräistä aikaa. Eräänäkin aamuna herätessäni huomasin, että takassa paloi jo tuli. Puuro oli jo liedellä valmiina, niin kuin aina. Sen vuoksi en valita yhtään viikkosiivouksistani, vaan teen ne hymyhuulessa ja palvelumielellä.

"Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne", on Paavalin hyvä ohje kaikille pariskunnille. Pidettäisiinkö ensi viikolla kaikissa perheissä kisat siitä, kumpi puolisoista palvelee enemmän?

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Kamera käy!

Tänään oli päivä, jota olen sekä odottanut että pelännyt. Olin haastateltavana TV-ohjelmasarjassa, joka käsittelee tämän päivän luterilaisuutta. Innokkaana ihmisenä suostuin heti toimittajan pyyntöön ja lupauduin ohjelmaan mukaan tiukkapipoisine mielipiteineni. Hetken päästä minua jo kadutti! Yöunet melkein menivät tuskaillessani sitä, mihin olen taas pääni pistänyt. Miten uskallan 2000-luvulla esittää TV:ssä mielipiteitäni, jotka pohjautuvat Raamattuun ja kirkon traditioon? Entä jos ihmiset alkavat inhota minua ja katsovat minua kieroon junassa tai Prismassa?

Olin välillä melko ahdistunut tulevista nauhoituksista. En jäänyt kuitenkaan tunteideni kanssa yksin, vaan aloin lähetellä ihmisille pyyntöjä, että he rukoilisivat minun ja nauhoitusten puolesta. Rukoukset alkoivat tuottaa tulosta. Löysin kirjan, josta sain paljon ajatuksia ja hyviä näkökulmia. Tapasin ihmisiä, jotka ovat yhtä tiukkapipoisia, ja silti aivan rakastettavia. Muistin myös, että kampaajani on työskennellyt televisiossa ja osaa tehdä minulle kuvausmeikin. Pelko ja ahdistus poistuivat lopullisesti muutama viikko sitten tavattuani ohjelmasarjan toimittajan. Helpotti, kun huomasin hänen tekevän työtänsä vilpittömästi.

Tänään menin kuvauksiin rauhallisena. Yöunien vähyys ei johtunut jännittämisestä. Emme vain taaskaan malttaneet mennä ajoissa nukkumaan, hyvistä aikeista huolimatta. Haastattelun teemat "Saatana, helvetti, seksi" alkoivat tuntua ihan arkipäiväisiltä, kun niitä kelattiin monta kertaa läpi. Kolmannella otoksella Saatanasta voi puhua jo hymy huulessa! Saa nähdä, kuinka uskottavaa materiaalia siitä syntyi.

Haastattelutilanne on hyvin spontaani, aivan erilainen kuin esimerkiksi saarnan pitäminen. Sanat vaan soljuvat suusta eikä teksti ole niin mietittyä. Varmasti mokasin monessa kohdassa ja paljon jäi sanomatta sellaista, mitä olisi voinut sanoa. Siitä huolimatta kuvauksista jäi hyvä maku suuhun. Tein parhaani, ja pystyin olemaan suhteellisen rento. Pyrin olemaan rehellinen ja aito sekä tahdoin olla Jumalan käytössä. Muu jääköön Hänen huolekseen: Hän on luvannut pitää hulluistaan huolta!

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Vaarallisia tilanteita vai leppoisaa tunnelmaa?

Olen hehkuttanut koko lokakuun, kuinka ihanaa on kulkea työmatkat junalla. Minua ei ole yhtään haitannut suhteellisen pitkät työmatkat, vaan olen nähnyt niiden positiiviset puolet. Junamatkalla saan luettua kirjaa, pyöräillessä saan hyvää kuntoilua ja kävellessä saan raittiin ilman ja arkiliikunnan lisäksi siunata päivän töitä. Iltapäivisin taas saan oikean kuntoiluannoksen, koska lähden melkein aina liian myöhään asemalle. Puuskutan matkan painava kassi olalla toivoen ja rukoillen, että ehdin junaan. Seuraava kun lähtee yleensä vasta tunnin päästä, vaikei Vesa sitä vieläkään usko.

Juoksuennätykseni on 12 minuuttia Paavalin kirkolta asemalle. Huvittavaa ennätyksessäni oli se, että olin tietysti katsonut aikataulut väärin. Saapuessani Pasilaan puuskuttavana, punaisena ja hikisenä juna lähti vasta Helsingistä. Ainakin ehdin!

Junalla kulkeminen luo mukavat raamit työpäivälle. Aamulla ehtii tehdä aamutoimet ihmeellisen nopeasti, koska juna ei odota. Iltapäivisin taas on mukava tulla kotiin, kun tietää, ettei tarvitse poistua kodista enää edes iltakävelylle. Työmatkojen lisäksi kävelen työpäivän aikana aika usein. Olen huomannut, että apostolinkyyti on Paavalin alueella melkeinpä toimivin kyyti. Ei tarvitse hermoilla, löytyykö parkkipaikkoja tai tuleeko kulkuväline ajoissa. Useimmiten matkoihin ei mene kävellen edes enempää aikaa, koska alueella on aivan ihastuttavia oikoreittejä.

Eilispäivänä vakuutuin siitä, että jatkan junalla kulkemista. Olin nimittäin liikkeellä autolla, koska kuukausikortti oli mennyt vanhaksi, ja kastetodistukset olivat jääneet työpaikalle. Kokemukseni autoilusta eivät olleet kovin hyvät. Parkkeerasin auton Paavalin sisäpihalle aivan tyylikkäästi. Mutta lähtiessäni kohti kastepaikkaa törmäsin mustaan pylvääseen. Kello oli sen verran paljon, etten edes ehtinyt jäädä katsomaan, tuliko autoon lommuja.

Löysin kastepaikkaan melko kätevästi ja nopeasti, mutta karu totuus valkesi pian. Itä-Pasilassa ei ole parkkipaikkoja. Ei ainakaan silloin, jos Messukeskuksessa on Ski-Expo. Kiersin ja pyörsin ympäri Itä-Pasilaa, heittelin avuttomia rukouksia ylöspäin ja olin aika epätoivoinen. "Kävellen olisin jo perillä", mietin surkeana. Loppujen lopuksi löysin parkkipaikan ja juoksin kastekotiin. Hävetti tulla niin viime tipassa toimitukseen, ja pyysin anteeksi monta monituista kertaa! Onneksi vieraillakin oli ollut samanlaisia vaikeuksia.

Kasteen jälkeen kävin suoristamassa pylvään, jonka olin työpaikkani pihalla kaatanut. Se kävi ihmeen kätevästi. Kuulin myös, etten todellakaan ollut ensimmäinen, joka on törttöillyt sisäpihalla. Autokin vaikutti olevan kunnossa. Siitä huolimatta ajaessani räntäsateessa liukkaalla ja pimeällä moottoritiellä ajattelin, pitäisikö sittenkin liittyä Lotan Facebookissa mainostamaan "vähennä yksityisautoilua" -liikkeeseen. Kyllä junassa on sentään tunnelmaa!

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Pelkojen vallassa miljoonat

Tänään meidän oven takana seisoi omituisen näköinen porukka: Puuha Pete, arvokas munkki, palomies sekä aito Peppi Pitkätossu. Ystäväperheemme tuli viettämään meille iltapäivää tortillojen ja muiden herkkujen merkeissä. Meidän perheemme ei ollut valmistautunut tapahtumaan aivan yhtä hyvin. Minä ja Vesa emme tietenkään olleet tajunneet pukeutua, vaikka Vesan iki-ihasta roolivaatekassista olisi varmasti löytynyt coolit asut kumpaisellekin. Lapset sentään ilmestyivät yläkerrasta paikalle tiikerinä, pupuna ja ritarina.

Iltapäivämme oli mukavan rento ja rauhallinen sisältäen syömistä, leikkiä ja seurustelua. Halusimme järjestää pienet juhlat, koska molempien perheiden pienimmät olivat saaneet kutsut muutamiin Halloween-juhliin, joihin emme halunneet lapsiemme menevän. Kahvipöydässä puhuimme siitä, miten tutkimusten mukaan pelottavat lapsuudenkokemukset voivat aiheuttaa traumoja, jotka vaikuttavat herkkien ihmisten elämään vielä aikuisinakin.

Mietimme sitä, ´miten pienen ihmisen elämään vaikuttavat erilaiset kummitus- ja vampyyrinaamiot, pimeässä oleminen sekä tarjoilut, joita markkinoidaan kummituksen elimiksi. Tuskin ainakaan kovin rakentavasti. Olen sitä mieltä, ettei kenekään alle kouluikäisen pitäisi osallistua mihinkään Halloween- tai muihin kummitusjuhliin eikä käydä edes kummitusjunassa. Kouluikäisillekään en Halloween-kutsuja suosittelisi, mutta heillä on ainakin hieman enemmän taitoa käsitellä kokemuksiaan.

Itse muistan lapsuudesta, miten pelkäsin monia asioita, vaikka en ikinä joutunut osallistumaan kummitusbileisiin tai muuhun pelottavaan. Siitä huolimatta juoksin aina pimeällä autiotalon ohi, koska olin varma, että sieltä hyökkää joku kimppuuni. Huoneeni oven pidin aina auki, koska olin varma, että kaapissani asuu Joku. Sängyn allekaan en uskaltanut kurkistella - ainakaan pimeällä. Yöllä juoksin äidin ja isän väliin nukkumaan, vaikka olin jo ala-astelainen. Ja olin aivan varma, että mustalaisvankkurit tulevat noutamaan minut 1,5 metrin matkalla. En ymmärrä, mistä senkin olin keksinyt.

Ollessani viidennellä luokalla kuulin tarinan tytöistä, jotka olivat pelanneet spiritismiä, ja saaneet peräänsä jonkun olennon. Niinpä minäkin pelkäsin kertomuksen kuultuani monta vuotta, että joku kävelee perässäni, vaikken tietenkään ollut sotkeutunut mihinkään hämärään. Ja vieläkin teen ahkerasti ristinmerkkejä, kun kävelen yksin pimeässä. Se vakuuttaa minua siitä, että Jeesus on kanssani -myös pimeällä.

Luulen, etten ole mitenkään ainutlaatuinen lapsuuteni pelkojen suhteen. Siispä ihmettelen, miksi vanhemmat, opettajat, lastentarhanopettajat ja muut aikuiset tieten tahtoen järjestävät juhlia, joissa pitää pelätä. Aikuisten kertomat kummitustarinat, erilaiset kauhuradat sekä kurpitsat, joiden tarkoitus on kutsua paikalle pahoja henkiä, eivät vastaa käsitystäni hauskoista lastenjuhlista. Hei, suojellaan yhdessä lapsuutta!