Nostalgiset verhot

Kodistamme on tullut nyt pappila. Se tapahtui viikonloppuna, kun Anja-äiti viimeisteli ja ripusti olohuoneeseemme vaaleat verhot, jotka ovat palvelleet Pellon pappilassa yli 30 vuotta. Hän pelasti omansa viime hetkellä keskustassa sijaitsevasta rakennuksesta, josta on enää kaunis muisto jäljellä. Pappila purettiín ja hajotettiin muutamassa päivässä viime viikolla. Samalla tuhoutui ensimmäinen kotini!

Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin pyhäkoululaiset saapuivat aamulla meille, kun me vielä nukuimme. Puhumattakaan siitä sunnuntain kiireisestä tunnelmasta, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on myös mukavia muistoja lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: siellä opin leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä.

En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan ensikotiani muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi, kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että ystäväni Riikka ei voinut yhtään ymmärtää, että muutimme jännittävästä pappilasta, jota ympäröi ihastuttava aidattu puutarha, tavalliseen omakotitaloon.

Pappila oli minulle ja Riikalle tärkeä paikka vielä nuoruudessa. Kävelimme sinne pikakiitoa Ylirannalta kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät, massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen kodikkaan tunnelman saliin, joka oli nuorten kokoontumispaikka. Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka Anja-äiti oli sinne tarpeettomina jättänyt.´Vihreät sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä.

Riikka ja sisareni Anna olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He suunnittelivat kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat naureskelleet pyytävänsä myös minua mukaan. He olivat nimittäin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille!

Nyt on pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti tullut mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin mukanaan! Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy!
Elina

Shoppaillaan ja sisustetaan!

Uuden elämäntilanteen myötä olen taas huomannut, että olen enneagrammi-teorian luonnetyyppini mukaan projekti-ihminen henkeen ja vereen. Viime kesän keskityin työn ja lasten lisäksi itseni hoitamiseen: kävin kuntosalilla ja jumpissa kuin hullu, hankin kalliita ihonhoitotuotteita sekä täydensin puuttellista meikkivalikoimaa hankkimalla mm. elämäni ensimmäiset luomivärit. Tänä kesänä itseni hoitaminen on jäänyt vähille. Kuntosalit ja kävelylenkit ovat jääneet vähiin, hiukset ovat kasvaneet auttamattomasti mallistaan ja kalliiden ihonhoitotuotteiden loputtua olen palannut taas tuttuun ja turvalliseen puhdistusmaitoon, joka ei tunnu loppuvan ikinä. Naama näyttää aivan samalta!

Itseni sijaan olen satsannut tämän kesän kodinlaittoon. Sisustamisesta on tullut hetkeksi elämäni projekti. Sisustajan näkökulmasta kotimme sijainti on erinomainen: huonekaluliikkeiden suuret myymälät sijaitsevat kaikki vajaan puolen tunnin matkan etäisyydellä. Niinpä olen tänään suhaillut pitkin Vantaata hankkien kotiimme tarpeellisia huonekaluja ja tekstiilejä. Onnistumisprosenttini on ollut huima. Vai mitä sanotte päivän saldosta: kaksi kirjahyllyä, olohuoneeseen taso ja matto, keittiöön lamppu sekä kahdet verhot?

Minusta on tullut hyvin itsenäinen shoppailija. Hankin kaikki tavarat aivan yksin, ja kannoin 27 kilon kirjahyllypakkauksen Ikeasta autoon. Viime kesän ja talven kuntoiluprojektikaan ei siis ole mennyt millään muotoa hukkaan! Ainoana avustajana minulla on ollut Pyhä Henki. Uskon lapsellisesti siihen, että Jumala on kiinnostunut myös sisustamisesta. Ninpä etsin kaikkia hankintoja rukouksen hengessä.

Mielestäni sain tänään lukuisia rukousvastauksia. Olohuoneen matto sopi paljon paremmin kokonaisuuteen kuin kuvittelin. Kirjahyllyn sain puolestaan 60% alennuksella, koska olin nuohonnut internetissä ja löytänyt huipputarjouksen, jota ei edes myyjä ollut huomannut. Lampunkin osto sujui mieheni toiveiden mukaan edullisesti: toisessa liikkeessä lähes samanlainen valaisin olisi maksanut neljä kertaa enenmmän. Taas kerran huomasin, miten eurot sotkevat pikkuisen pääni. Aloin ymmärtää hintojen suuruutta vasta, kun niitä mielessäni kerroin markoiksi. Sillä ON jotain väliä, maksaako lamppu 25 euroa vai yli 100 euroa!

Minusta alkaa tuntua jo samalta kuin eräästä Amandasta, jonka blogikirjoituksia olen lukenut. (Hän on takuulla samaa luonnetyyppiä kuin minä, aito seiska.) Hän sanoo, että hänen elämänsä pyyhkii niin hyvin, että hän alkaa olla itselleen kateellinen :). Onneksi Jumala pitää minua vähän nöyränä tai ehkä Jumalan ei tarvitse, osaan tehdä sen hyvin itsekin. Tänään mm. huomasin verhokaupan kassalla unohtaneeni lompakon kotiin. Lauran ihastuttava prinsessaverhokangas sai jäädä hetkeksi odottamaan kaupan kassalle, kun ajelin kuuden kilometrin ylimääräisen reitin. Onneksi olin vielä Järvenpäässä, Ikean tai Kodin Anttilan kassalta olisi ollut tylsempää palata kotiin! Voin muuten myöntää, ettei ollut edes ensimmäinen kerta tämä unohdus. Seiskana otin senkin mukavana päivän piristyksenä, joka teki tästä päivästä unohtumattoman elämän helminauhassa. "Kaikkea voi sattua, käytä aina hellehattua..." Elina

Antaudu!

Lapsistamme on tullut suuria. He ovat olleet lomailemassa Pellossa mummin ja papan luona melkein viikon ilman äitiä ja isää. Kummallista, miten hyvin he pärjäävät. Puhelimeen heitä on vaikea saada. Anttonin kännykkä on vähän väliä poissa päältä ja Lauralla on aina jotain tärkeämpää tekemistä. Mikael sentään yleensä tulee puhelimeen pyydettäessä ja malttaa vaihtaa muutaman sanan. Viihtyminen mummolassa ei sinänsä kummastuta minua. Mummiloissa saa tunnetusti paljon parempaa palvelua kuin kotona, karkkipäivistä ei pidetä kovinkaan tarkkaa selkoa ja mummolan pyörillä saa ajaa ilman kypärää. Voi sitä vapautta!

Käväisin itsekin Pellossa minilomalla tapaamassa lapsia ja nauttimassa muutamasta kesäisestä päivästä. Loman kaava oli tuttu ja turvallinen: rentoa oleilua kirja kourassa keinussa ja keittiön pöydän ääressä, lasten kanssa leikkimistä sekä äidin kanssa jutustelua tuntitolkulla. Perinteiseen ohjelmakonseptiin kuuluvat vakiovierailut kummilasten, sukulaisten ja ystävien luona jäivät tänä vuonna väliin ajan- ja autonpuutteesta johtuen. Ehdin ainoastaan Kyynellaaksoon nuoruuden ottoperhettä tapaamaan. Toivottavasti ensi kesänä saan sellaisen kesäloman, että ehdin taas tavata kaikki rakkaat ihmiset!

Tällä kertaa kaivoin vanhempieni lukuaarteistoista äidin suosikkeja, Wilfrid Stinissenin syvällisiä kirjoja. Sain paljon uutta ajateltavaa sielunhoitokeskusteluihin kirjasta "Hengellistä ohjaus". Huomasin taas, miten vasta-alkaja olen tällä saralla. Onneksi papin työssä ikä ei ole rasite, vaan elämänkokemuksen myötä työ saa aivan uusia ulottuvuuksia. Ehkä minustakin tulee vielä joskus vanha ja viisas!

Stinissenin kirja "Isä, sinun käsiisi minä jätän" oli minulle todella vaikuttava lukuelämys. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ajatus siitä, miten meidän tulee antautua Jumalalle. Kristityn elämässä ei todellakaan ole keskeistä se, että suorittaisimme hyviä tekoja Jumalalle. Rukouskaan ei ole missään nimessä jokapäiväinen velvollisuus, joka meidän täytyy tehdä kelvataksemme Jumalalle. Rukous ei ole myöskään sitä, että me luettelemme Jumalalle tarkan listan ja suunnitelman asioista, joita hänen täytyy toteuttaa meidän tahtomallamme tavalla. Sen sijaan rukous on heittäytymistä Jumalan varaan. Se on olemista hänen lähellään ja suostumista hänen käyttöönsä.



Stinissenin mukaan Jumala kutsuu meitä olemaan täysin hänen käytössään ja toimimaan hänen työkaluinaan. Työkaluna oleminen on suostumista pienelle paikalle, jäämistä suuren Mestarin viisauden varaan. Työkalu ei välttämättä aina ymmärrä kaikkia Hänen suunnitelmiaan, mutta siitä huolimatta suostuu olemaan käytössä. Täydellinen antautuminen Jumalan varaan vapauttaa valtavasti voimavaroja. Silloin ei tarvitse murehtia asioita eikä kantaa järkälemäisiä taakkoja. Rukoileva ihminen saa lapsen tavoin jättää koko elämänsä Jumalan käsiin ja antautua. Sitäkö se Jeesuksen peräänkuuluttama lapsenkaltaisuus on!



Viime viikkojen aikana olen saanut taas kokea sitä, miten Mestari on heittänyt minut työkalukseen uuteen paikkaan. En tiedä, kuinka kauan Hän tarvitsee minua sillä paikalla. Mutta ei se haittaa, opettelen antautumaan Hänen viisautensa varaan päivittäin. Jo nyt olen saanut yhden rukousvastauksen, joka on antanut minulle uskoa siihen, että olen juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Isä, sinun käsiisi minä annan myös tulevaisuuteni!

Elina

Jännitystä elämään!

Enää minun ei tarvitse lähteä hakemaan jännitystä elämääni Linnanmäeltä tai muista huvipuistoista. Ei, jännitystä ja vaarallisia tilanteita löytyy ihan kotikulmilta. Tänään olemme Vesan kanssa puhdistaneet rännit. En olisi voinut aavistaa, että ränneihin voi kertyä sellainen määrä limaista ja mutaista moskaa sekä kuivettunutta kasvijäännettä: puhumattakaan siitä, että ränneissä voi kasvaa sammalta.

Nyt tiedän, koska olen omin käsin kaivanut mustaa möhnää n. 6 metrin korkeudella. Mikä ihastuttava elämys! Huomasin taas, kuinka paljon nautin seikkailuista ja uusista kokemuksista. Alussa tikkaille nouseminen hirvitti meitä molempia. Erityisesti ylöspäin nouseminen oli haastavaa tikkaiden vaappuessa ja notkuessa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Loppuajasta melkein tappelimme siitä, kumpi saa mennä ylös. Alhaalla oli nimittäin aika tylsää: piti vain painaa tikkaita niin, että ne pysyivät pystyssä. Vesalla oli kyllä välillä vähemmän tylsää, kun hän sai päällensä aimo annoksen möhnää.

Talollisen elämä on kyllä mielenkiintoista. Tekeminen ja uudet haasteet eivät lopu. Olen ihmeissäni siitä, miten iloisella ja hyvällä mielellä me olemme tehneet lukemattomia kotitöitä. Ehkä meistä on tullut aikuisia!
Elina

Minibanaaneja ja jäätelöautosta unelmointia

Kolme tyttöä Vasa Övningskolasta teki tutkielmaa, jota varten he halusivat haastatella minua, lapsityönohjaajaa. Ensimmäinen kysymys kuului : "Vad tycker du om barnarbete?" "Jag tycker att det är jätteviktigt...", vastasin kysymykseen ja aloin selittää lapsityönohjaajan innolla, kuinka tärkeänä pidän seurakunnan lapsityötä. Tytöt kuuntelivat innokasta selostustani ja katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Vihdoin joku heistä sai keskeytettyä minut ja selitettyä, että tutkielman aihe ei suinkaan ollut seurakunnan lapsityö, vaan lapsityövoiman käyttö. Täsmälleen sama sana, mutta täysin eri sisältö. Sekaannuksen jälkeenkään haastattelusta ei tahtonut tulla yhtään mitään: me vain kikatimme yhdessä. Taisi tulla tyttöraukoille mielenkiintoinen kuva seurakunnan työntekijöistä: hillittyjä, hallittuja...

Hauska tarina tuli mieleeni, koska olen viime aikoina syyllistynyt lapsityövoiman käyttöön. Ensinnäkin olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Ikeassa, vaikka olen monta vuotta kertonut boikotoivani kyseistä firmaa lapsityövoiman käytön vuoksi. Luulen, että tärkeämpi syy boikotointiin on ollut se, että sisustuskärpänen ei ole iskenyt minuun samalla tavalla kuin moniin ystäviini. Nytkin voin puolustautua sillä, että tyylikäs lipastomme ei varmastikaan ole lasten tekemä. Eettisinä ihmisinä pyrimme Vesan kanssa välttämään myös McDonaldsin ja Hesburgerin leluja, koska meistä ei ole oikein, että kiinalaiset pikkulapset joutuvat tehtaaseen tekemään leluja, jotka meidän lapsemme saavat sitten palkinnoksi ruoan syömisestä. Sairasta!

Nyt olemme kuitenkin itse syyllistyneet lapsityövoiman käyttöön. Kotiimme on nimittäin tullut uusi järjestys. Enää tässä perheessä ei rötväillä eikä eletä kuin pellossa. Lapsille on taas kerran tehty uudet taulukot kotitöitä varten jääkaapin oveen. Mikaelkin on saanut jo oman ruudukkonsa. Hänen tehtäviään ovat mm. oman sängyn petaus, palapelien kokoaminen, pelien pelaaminen, lelujen järjestäminen. Mikael on aivan innoissaan uudesta ruudukostaan. Aamulla hän vaatii, että sänky pedataan ennen kuin mennään alakertaaan aamupalalle. Illalla hän on soikeana onnesta, kun iltapalan yhteydessä päivän työtehtävät käydään läpi kättentaputusten saattelemana. Jokaisesta ansaitusta rastista saa villit taputukset, jotka Miksu ottaa vastaan kumartamalla kohteliaasti ja vilauttamalla pepsodent-hymyä.

Antton ja Laurakin ovat intoa täynnä. Heitä ei motivoi Miksun tavoin pelkästään taputukset tai kehut ahkeruudesta. He keräävät pisteitä saadakseen mahdollisimman paljon jäätelöä iki-ihanasta jäätelöautosta, joka saapuu kotikadullemme joka toinen maanantai kl. 20. Voi, kunpa jäätelöauton ystävällinen myyjätär tietäisi, kuinka odotettu vieras hän on. Jäätelöauton mainos on taatusti luetuin painotuote tässä perheessä; lapsemme ovat viettäneet sen äärellä lukemattomia hartaita hetkiä. Ja maanantai on yhtä tuskaa, kun odotettu vieras saapuu vasta juuri ennen iltapalaa.

Lapsityövoimastamme alkaa olla jo todellista hyötyä meille vanhemmillekin. Mikaelin siivousinnostus menee vielä lähinnä rasituksen puolelle, mutta isommat lapset osaavat jo vaikka mitä. Antton pilkkoo salaattiaineksia kuin vanha tekijä ja Laura kattaa pöydän näppärästi. Rastitehtävien lisäksi lapset ovat keränneet käpyrahoja. Pihamme kasvavat männyt tuottavat nimittäin aivan uskomattoman määrän käpyjä. Aluksi Vesa lupasi maksaa kävyistä sentin kipaleelta. Kun kerätyt käpymäärät olivat jo viidensadan luokkaa, iski talon isännälle piheys. Nyt saa enää sentin viiden käpyn keräämisestä!

Roima palkanalennus on syönyt keräilijöiden intoa, mutta siitä huolimatta palkoilla on ostettu mm. herkkumuroja ja mini-banaaneja. Luit aivan oikein: jos lapset ruinaavat jotain kaupasta enkä ole heti halukas ostamaan kyseistä tavaraa, he lupaavat maksaa sen omista käpyrahoista. Aika huvittavalta tuntui, kun Antton eilen kauppareissun jälkeen kävi itsenäisesti hakemasta lompakostaan 2 euroa maksakseen minulle minibanaaninsa. Itse hankitut herkut maistuvat taatusti äidin ruokia paremmilta! Jatkan hyvällä omallatunnolla lapsityövoiman käyttöä...
Elina

Kärsivällisyyskoulussa

Ystäväni oli tehnyt oivalluksen. Hänelle oli jäänyt kevään raamattupiiristä mieleen ajatus siitä, miten turhauttavat jonotus- ja muut luppoajat voi käyttää hermoilun sijasta rukoukseen. Hän laittoi opetuksen käytäntöön jonottaessaan taas kerran. Mikä muutos! Ei enää hermostunutta kelloon katsomista, ei epätoivoista rykimistä eikä huokailua. Ei enää ajatusta siitä, että hitaat mummot tai lahjapaketteja nyhräävät kassaneidit kuluttavat minun kallista aikaani. Vain kauniita ja siunaavia ajatuksia muita asiakkaita ja kaupan henkilökuntaa kohtaan!

Ystäväni ja minä edustamme samanlaista luonteenlaatua: olemme tottuneet olemaan nopeita ja tehokkaita. Viime viikkoina olen itse tuskastunut siihen, että aikaani kuluu niin paljon turhaan. Vaasassa työskennellessäni työmatkaan kului aikaa peräti minuutti; tänään aamulla matka kotiovelta ensimmäiseen toimituskeskusteluun vei puolitoista tuntia pyörällä, kahdella junalla ja kävellen. Vaasassa viuhahtelin työpäivän aikana nopeasti paikasta toiseen ja sain paljon aikaiseksi; nyt joudun opettelemaan sitä, että uusiin paikkoihin, tapoihin ja ihmisiin tutustuminen vie aikaa. Olen joutunut kärsivällisyyskouluun, taas vaihteeksi!

Onneksi voin tehdä samalla tavalla kuin ystäväni ja antaa hukkaan valuvan ajan Jumalan käyttöön. Junassa olen jo ehtinyt lukea muutaman mielenkiintoisen opuksen ja kävelymatkoilla rukoilla ihmisten puolesta. Aikaisemmissa elämänvaiheissa olen huomannut, miten Jumala on toiminut vahvasti silloin, kun minä olen tuntenut itseni jollain tavalla heikoksi. Jumalalla on enemmän tilaa toimia elämässäni silloin, kun en ole täynnä omaa erinomaisuuttani tai tehokkuuta.

Inhimillisesti ajatellen minusta olisi ollut enemmän hyötyä Jumalan työssä Vaasassa vanhojen tuttujen kuvioiden parissa. Mutta olen aivan varma siitä, että Jumalan näkökulmasta asiat näyttävät aivan erilaisilta. Siitä yhtenä todistuksena on uusi nukketeatteriryhmä, jonka vaasalaiset maallikot ovat perustaneet tänä kesänä. Sellaista ryhmää ei olisi ikinä syntynyt, jos me emme olisi lähteneet pois. Muutokset antavat tilaa Jumalan työlle. Pyhä Henki on luova henki, joka luo aina jotain uutta. Odotan jännittyneenä, mihin uuteen hän kutsuu minua. Hiljentyminen ja rautaisten hengellisten kirjojen lukeminen ovat parasta valmistautumista uusiin tehtäviin.

Henry Nouwen kirjoittaa kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" siitä, miten Jumala ei kutsu meitä vimmattuun tuotteliaisuuteen vaan hedelmän kantamiseen. "Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa. "Hedelmän kantamisen suuri salaisuus on siinä, että se alkaa näkyä vasta siinä vaiheessa kun olemme luopuneet omista yrityksistämme hallita elämää ja otamme riskin: sallimme elämän paljastaa omat sisäiset liikesuuntansa. Hedelmiä alkaa ilmaantua heti kun me antaudumme luottamuksen haltuun, rakkauden Jumalan haltuun", kirjoittaa Nouwen kirjassaan (s.57.).

Anna-Mari Kaskinen on ilmaissut saman Vivamon Raamattukylään tehdyssä laulussa:

Herra, jos sinä tahdot, sairaan voit parantaa. Herra, jos sinä tahdot, pimeys katoaa. Herra, tee niin kuin tahdot. Odotan luottaen. Sinä näet kauemmaksi kuin pieni ihminen.

Sano vain sna, Herra, suuria tapahtuu. Ikuinen voimasi silloin maailmaan murtautuu. Sano vain sana, Herra, sen sanan voimalla luotu on kerran taivas ja koko maailma.

Herra, jos sinä tahdot, kaiken saat ennalleen. Herra, jos sinä tahdot, meidät viet muutokseen. Herra, tee niin kuin tahdot. Odotan luottaen. Sinä näe kauemmaksi kuin pieni ihminen.

Sano vain sana, Herra, suuria tapahtuu. Ikuinen voimasi silloin maailmaan murtautuu. Sano vain sana, Herra. Sen sanan voimalla luotu on kerran taivas ja koko maailma.

Jumalan kärsivällisyyskoulussa on turvallista olla!

Elina

Epäonnistuneet kristilliset kasvattajat

Olemme epäonnistuneet Vesan kanssa pahasti lastemme kristillisessä kasvatuksessa. Tahdomme olla hyviä kristittyjä vanhempia, minkä vuoksi luemme lapsillemme raamatunkertomuksia. Tänä kesänä Laura ja Mikael ovat kerta toisensa jälkeen halunneet kuulla Uskollisten ystävien tarinoita Joelista, Esteristä, Eliasta ja Elisasta. Viime päivinä olemme olleet huolestuneita 2-vuotiaasta kuopuksestamme, josta on tullut innokas Baalin palvoja. Hän yrittää agitoida koko perhettämme kääntymään Baalin palvojiksi. "Rukoilkaa Baalia! Rukoilkaa Baalia!" kaikuu tuon tuosta tässä pappilassa. Tänään hän oli teltassa myös rukoillut useamman todistajan läsnäollessa: "Oi Baal, kuule meitä!" Sangen huolestuttavaa!

Lauralle on kirkastunut vähän paremmin, mikä tässä kristinuskossa on tärkeää. Joskus minusta tuntuu, että hänellä on vähän liiankin yksioikoinen ja mustavalkoinen kuva uskosta ja uskovaisista. Tyttäremme kyselee tuon tuostakin minulta, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritän hänelle selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta Laura on aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin 6-vuotiaan varmuudella. Ja minä kun luulin kristillisen kasvatuksemme olevan armollista ja rakkaudellista...

Lauran kanssa käymme myös usein keskusteluja siitä, mitkä liikkeet ja suunnat ovat kristittyjä. Eilen hän kysäisi kauppareissulla, uskovatko buddhalaiset Jeesukseen. Kun vastasin, etteivät buddhalaiset usko Jeesukseen, tokaisi tyttäremme: "Menisit äiti lähestystyöhön." Voin puolustautua sillä, että välillä pappina olo on kuin lähetystyössä toimimista. Uskon rajattomasti kasteeseen ja siihen, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen kastetun. Kuitenkin hämmästyn aika usein niitä asenteita ja ajatuksia, joita kohtaan kristityksi kastettujen ihmisten parissa.


Olen tullut siihen tulokseen, että monilla suomalaisilla on hyvin ankea kuva uskostamme. Tavallinen suomalainen ei näe uskoa Jeesukseen etuoikeutena ja voimavarana, joka antaisi elämään iloa, rauhaa ja vapautta. Usko Jeesukseen kuuluu monen mielestä vasta vanhuuteen, jolloin voi varmistaa itselleen paikan taivaassa ja välttää kadotuksen. Tosin ajatus kadotuksestakin alkaa olla unohdettu todellisuus nykysuomalaisen elämässä.

Alkukesästä tapasin ihastuttavan ortodoksipariskunnan. He pursusivat elämäniloa, valoa ja vapautta. Rouva kertoi siitä, miten hän oli ollut vierailulla luterilaisella uskontotunnilla. Hän oli kertonut omasta kirkkokunnastaan ja sen tavoista. Tunnin lopuksi hän oli antanut kuudesluokkalaisille ohjeen: "Olkaa ylpeitä omasta luterilaisuudestanne ja tutustukaa siihen." Myöhemmin hän sai tunnista positiivista palautetta. Erään kuudesluokkalaisen äiti oli kertonut, miten heidän perheessään naisen kehotus oli tuottanut hyvää satoa: perheessä keskusteltiin ensimmäisen kerran omaan uskoon liittyvistä asioista.

Meillä luterilaisilla on paljon opittavaa siitä, että uskosta tulisi luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Uskomme päämäärä ei ole vain taivaassa tai kadotuksen välttämisessä. Kristinuskon Jumala ei ole pelottava sadisti. Hän ei kyttää meitä eikä vaadi meiltä suorituksia eikä hyviä tekoja. Sen sijaan hän tahtoo antaa meille rikkaan elämän yhteydessä Jeesukseen. "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa (Joh. 15:5).


Henri Nouwen on tiivistänyt kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" hienosti ajatuksia siitä, miten aito ja elävä yhteys Jumalaan tuo elämäämme todellista sisältöä ja iloa´: "Mitä enemmän olemme kosketuksissa Jumalan turvallisen rakkauden kanssa, joka luo, pitää yllä ja ohjaa meitä, sitä enemmän alamme huomata sitä hedelmien runsautta, joka tästä rakkaudesta puhkeilee. Ne ovat Hengen hedelmiä: iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, kärsivällisyyttä. Kun kohtaamme näitä hedelmiä, koemme ne aina lahjoiksi. Kun esimerkiksi nautimme perheen hyvästä ilmapiiristä, levollisesta tunnelmasta ystävien parissa tai yhteistoiminnan ja keskinäisen tuen hengestä yhteisössä, me vaistomaisesti tiedämme, ettemme ole itse sitä saaneet aikaan ja tuottaneet. Se osoittautuu kerta kerralta lahjaksi, johon ei voi reagoida millään muulla kuin kiitollisuudella. --Jeesus piti syvällä tavalla huolta kohtaamistaan ihmisistä. Hän ei säädellyt eikä hallinnut heitä, mutta sanoillaan ja teoillaan hän tarjosi heille tilaisuuden etsiä uusia suuntia ja tehdä uusia valintoja. Kun pelko ei enää meitä hallitse, vaan olemme kokeneet, miten Jumala on ensin rakkaudellaan rakastanut meitä, meidän ei enää tarvitse hetki hetkeltä tietää mitä tulee tapahtumaan. Voimme luottaa siihen, että tapahtuu hyviä asioita, jos vain pysymme juurtuneina tuohon rakkauteen. Kaikki aito kasvatus, opettaminen ja parantaminen ovat luomassa rakkauden hedelmille tilaa kasvaa ja kehittyä täyteen kypsyyteensä." (s. 62-63)


Rakastavan Jumalan varassa on turvallista tehdä työtä seurakunnassa ja antaa kristillistä kasvatusta myös omille lapsille. Varmasti hän pitää huolta myös pienestä Baalin palvojasta ja toisten tuomitsijasta!
Elina

Festarihumussa

"Tällaista on varmasti taivaassa", huokaisimme ystävieni kanssa vuonna 1994 Nuorten Kesässä Alavudella. Tapahtuma tuntui täydelliseltä nuorista neitokaisista: kuulimme innostavia puheita ja loistavaa musiikkia, ruoka oli hyvää ja silmänruokaa riitti. Nuorten Kesä -94 erosi muista lukemattomista tapahtumista tunnelmaltaan. Päiviä oli valmisteltu rukouksella. Nuoret ja aikuiset olivat pitäneet rukousvartiota kahden viikon ajan kellon ympäri ennen tapahtumaa, jos muistan oikein. Niinpä juhlateltassa oli ihmeellinen ilon, rauhan ja rakkauden ilmapiiri. Me nauroimme ja itkimme, kun meidän oli niin hyvä olla!

Eilen mieheni, ex-nuorisopastori, kysyi matkaseuraa HB:n konserttiin Nuorten Kesään. Perheemme nuorimmaiset, 2- ja 6-vuotiaat HB-fanit, olivat heti valmiita lähtöön. Minä ja esikoinen olimme vähän nihkeämpiä. Pidän kyllä HB:n raskaasta, Nightwish-tyyppisestä melodisesta rokista, mutta kolmas konsertti reilun kahden kuukauden sisällä tuntui keski-ikäistyvästä rouvasta jo vähän yliampuvalta. Suunnittelin rauhallista koti-iltaa sohvalla jonkin hyvän kirjan ja lautapelien parissa. Muutaman houkuttelun jälkeen muutin kuitenkin mieleni, vaihdoin nopeasti katu-uskottavammat festarivaatteet ja korkeakorkoiset kesäsandaalit. Festareillahan on aina auringonpaistetta ja hyvää tunnelmaa!


Jo matkalla olin varma siitä, että valintani oli oikea. Vähän ennen Ryttylää tuli niin kaamea sadekuuro ja tuulenpuuska, etten kuskin paikalta tahtonut nähdä yhtään mitään. Matka sujui kuitenkin hyvin ja turvallisesti. En voinut siitäkään ottaa kunniaa itselleni. Hurskas lapsemme totesi useamman kerran takapenkiltä, että matka sujuu hyvin, koska hän rukoilee. Hyvä niin!


Perillä parkkeerasin auton mutaiselle pellolle ja hyppelimme koko perheellä lätäköiden ja mutaisten paikkojen ohi kohti ensimmäisiä tuttuja. Vastuuntuntoinen keski-ikäinen äiti olisi varmasti ollut huolissaan lasten kenkien kastumisesta, sadeasusteiden ja sateenvarjojen puuttumisesta sekä omien juhlasandaalien kohtalosta. Mitä vielä! "Ihana seikkailu!" huudahtelin hilpeästi lapsille ja kiitin miestäni siitä, että hän houkutteli minut mukaansa.


Ilta oli ihana. Kahviteltassa oli tunnelmaa, kun sade ropisi kattoon ja nautiskelimme tuoreista pullista, limsasta ja kahvista. Nuorten teltassa kuuntelimme HB:tä ja muita illan artisteja; Jumalan Sanaakin kuulimme bändien lomassa. Välillä ukkoskuuro katkaisi sähköt, mutta mitäs siitä. Jumalan läsnäolossa on hyvä olla säällä kuin säällä. Parasta tapahtumassa oli vanhojen ystävien ja tuttujen tapaaminen. Lämpimiä kohtaamisia ja mukavia muistoja eri elämänvaiheista. "Sinäkin täällä, vieläkö muistat?" Tällaista on varmaan taivaassa!
Elina



PS. HB-fanien illan kruunasi Johanna-laulajan omakätinen nimikirjoitus, jossa hän toivotti oikein nimeltä Taivaan Iskän huolenpitoa ja siunausta. Vau, mikä ilta!

En oo piitelö!

"Onpas ihmeellistä, että Mikael on noin pirteä, vaikka kello on jo ties mitä", totesi Vesa selvittyämme Ryttylän mudista tänä iltana kotiin. "En oo piitelö", huusi Mikael ponnekkaasti saaden meidät kaikki nauramaan. Yhdessä aloimme pohtia sitä, miten elämämme olisi paljon tylsempää ja vakavampaa ilman perheemme kuopusta Miksua, suloista ilopilleriä ja vallatonta veijaria. Niinpä kirjoitimme yhdessä ylös muutamia Miksun sanontoja ja sanoja, jotka tuovat arkeemme suurta hupia.

Mikael rakastaa kaikkia kulkuvälineitä. Viime aikoina hän on aatojen ja unien lisäksi nähnyt paljon lenkonekoneita. Meidän perheemme kauppa on Miksun kielellä Plipla, josta voi ostaa vesinunia. Kaupasta voi ostaa myös jotain leivän päälle. Anttonilla ja Lauralla on ollut lähes vuoden ajan menossa kova kilpailu siitä, kumpi on parempaa leivän päällä Lätta vai Margariini. Mikael on innostuvana tyyppinä lähtenyt kisaan mukaan. Hän ei oikeasti välitä tuon haileata siitä, mitä levitettä leivän päällä on. Hänelle on tärkeää vain se, että hän on kisassa täysillä mukana. Niinpä kaksivuotiaamme huutaa kurkku suorana erittäin vakuuttavasti: "Lätta BYYYY, maagaliini JEEEEEEE! Seuraavana päivänä mieli voikin olla jo toinen...

Miksu on aito seiska ( siis enneagrammiteorian mukaan). Hän on iloinen, innostuva ja positiivinen. Mikaelin uusia suosikkisanoja ovat JET! (=YES) n. 100 kertaa päivässä) sekä OKEII. "Ei ääti tyhmä, ei iti tyhmä, ei Antonkaan, ei Laala tyhmä", luettelee Mikael usein. Mikael tahtoo olla kaikkien kaveri. Jos hän suuttuneena välillä lällättelee äidille ja äidille tulee "paha mieli", alkaa hän heti hyväntuulisena lallattelemaan "ääti kaveli". Kukaan ei voi olla tykkäämättä Mikaelista", totesi rakas ystäväni tänään puhelimessa. Olen aivan samaa mieltä: Miksu on ihana!
Elina

Pussillinen uusia asioita

Olin unohtanut täysin, kuinka tyhmäksi ihminen tuntee itsensä ensimmäisenä työpäivänä uudessa työpaikassa. Eilen sain sen kokea viiden vuoden tauon jälkeen. Vaikka Vaasan vuosien aikana hoidin lukemattomia erilaisia tehtäviä, perusasiat pysyivät samana. Tuttu ja turvallinen Koulukadun kiinteistö loi raamit koko elämällemme, tietokone toimi samalla tavalla seurakunnasta ja työtehtävästä riippumatta, menotositteet ja matkalaskut hoidettiin samalla kaavalla kielestä riippumatta.

Nyt kaikki on uutta! Uudet ihmiset, uudet tietokonejärjestelmät, monet uudet salasanat, uusi paikkakunta, uudet tavat ja käytännöt. Eilen kieltämättä vähän ahdisti. Tänään olen jo päässyt käsiksi käytännön työhön ja heti tuntui paremmalta. Käytännön asioissa tunnen itseni tumpeloksi, mutta varsinainen työ on tuttua ja turvallista. Työpaikalla ihmiset ovat myöskin ystävällisiä ja auttavaisia. Ainoa huono puoli on siinä, että suurin osa työntekijöistä on lomilla ja leireillä. Täällä on autiota ja tyhjää!

Suurin huolenaiheeni on ollut, miten selviän autolla kulkemisesta paikasta toiseen. Vantaankosken seurakunta on suuri pinta-alaltaan ja lisäksi toimituksia pidetään ympäri Vantaata sijaitsevissa kirkoissa ja myös Helsingin kirkoissa ja kappeleissa. Onneksi ystävällinen Juha-veljeni lupasi minulle lainaan navigaattorin. Suurkiitos! Puolet taakasta on poissa. Olen myöskin huomannut, etten ole niin onneton suunnistaja ja autoilija kuin olen luullut. Olen ensimmäisen kuukauden aikana huristellut vaikka kuinka paljon pitkin Uuttamaata. Olen mm. selvinnyt Helsingin keskustassa ajelemisesta ilman, että kukaan on edes tyytännyt. Taitaa olla kehityskelpoinen yksilö tämä tekoblondi!

Kotielämämme on sangen erilaista kuin Vaasassa. Kaupungilla shoppailu ja tietokoneella nysväily ovat vähentyneet huomattavasti. Internet ei ole toiminut viime päivinä ollenkaan, mutta jo aikaisemmin olemme vähentäneet huomattavasti tietokoneella notkumista. Muutenkin olemme siirtyneet lähes maalaismaiseen elämään. Vesa hakkaa pihalla puita ja minä putsailen sisällä paikkoja. Lapset viettävät huoletonta Melukylän elämää, ja me vanhemmat yritämme parhaan taidon mukaan luoda sopivia rajoja uudelle elämälle. Ennen lapsia sai työntää ulos kavereiden pariin ja nyt saa jo välillä rajoittaa, etteivät lapset mene aivan ylikierroksille. Uuden opettelu vie kaikilta voimia ja välillä hermot ovat itsellä kelläkin kireällä. Olemme kuitenkin onnellisia ja kiitollisia kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet. Tästä on hyvä aloittaa uusi elämä!
Elina