Olemme epäonnistuneet Vesan kanssa pahasti lastemme kristillisessä kasvatuksessa. Tahdomme olla hyviä kristittyjä vanhempia, minkä vuoksi luemme lapsillemme raamatunkertomuksia. Tänä kesänä Laura ja Mikael ovat kerta toisensa jälkeen halunneet kuulla Uskollisten ystävien tarinoita Joelista, Esteristä, Eliasta ja Elisasta. Viime päivinä olemme olleet huolestuneita 2-vuotiaasta kuopuksestamme, josta on tullut innokas Baalin palvoja. Hän yrittää agitoida koko perhettämme kääntymään Baalin palvojiksi. "Rukoilkaa Baalia! Rukoilkaa Baalia!" kaikuu tuon tuosta tässä pappilassa. Tänään hän oli teltassa myös rukoillut useamman todistajan läsnäollessa: "Oi Baal, kuule meitä!" Sangen huolestuttavaa!
Lauralle on kirkastunut vähän paremmin, mikä tässä kristinuskossa on tärkeää. Joskus minusta tuntuu, että hänellä on vähän liiankin yksioikoinen ja mustavalkoinen kuva uskosta ja uskovaisista. Tyttäremme kyselee tuon tuostakin minulta, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritän hänelle selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta Laura on aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin 6-vuotiaan varmuudella. Ja minä kun luulin kristillisen kasvatuksemme olevan armollista ja rakkaudellista...
Lauran kanssa käymme myös usein keskusteluja siitä, mitkä liikkeet ja suunnat ovat kristittyjä. Eilen hän kysäisi kauppareissulla, uskovatko buddhalaiset Jeesukseen. Kun vastasin, etteivät buddhalaiset usko Jeesukseen, tokaisi tyttäremme: "Menisit äiti lähestystyöhön." Voin puolustautua sillä, että välillä pappina olo on kuin lähetystyössä toimimista. Uskon rajattomasti kasteeseen ja siihen, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen kastetun. Kuitenkin hämmästyn aika usein niitä asenteita ja ajatuksia, joita kohtaan kristityksi kastettujen ihmisten parissa.
Olen tullut siihen tulokseen, että monilla suomalaisilla on hyvin ankea kuva uskostamme. Tavallinen suomalainen ei näe uskoa Jeesukseen etuoikeutena ja voimavarana, joka antaisi elämään iloa, rauhaa ja vapautta. Usko Jeesukseen kuuluu monen mielestä vasta vanhuuteen, jolloin voi varmistaa itselleen paikan taivaassa ja välttää kadotuksen. Tosin ajatus kadotuksestakin alkaa olla unohdettu todellisuus nykysuomalaisen elämässä.
Alkukesästä tapasin ihastuttavan ortodoksipariskunnan. He pursusivat elämäniloa, valoa ja vapautta. Rouva kertoi siitä, miten hän oli ollut vierailulla luterilaisella uskontotunnilla. Hän oli kertonut omasta kirkkokunnastaan ja sen tavoista. Tunnin lopuksi hän oli antanut kuudesluokkalaisille ohjeen: "Olkaa ylpeitä omasta luterilaisuudestanne ja tutustukaa siihen." Myöhemmin hän sai tunnista positiivista palautetta. Erään kuudesluokkalaisen äiti oli kertonut, miten heidän perheessään naisen kehotus oli tuottanut hyvää satoa: perheessä keskusteltiin ensimmäisen kerran omaan uskoon liittyvistä asioista.
Meillä luterilaisilla on paljon opittavaa siitä, että uskosta tulisi luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Uskomme päämäärä ei ole vain taivaassa tai kadotuksen välttämisessä. Kristinuskon Jumala ei ole pelottava sadisti. Hän ei kyttää meitä eikä vaadi meiltä suorituksia eikä hyviä tekoja. Sen sijaan hän tahtoo antaa meille rikkaan elämän yhteydessä Jeesukseen. "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa (Joh. 15:5).
Henri Nouwen on tiivistänyt kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" hienosti ajatuksia siitä, miten aito ja elävä yhteys Jumalaan tuo elämäämme todellista sisältöä ja iloa´: "Mitä enemmän olemme kosketuksissa Jumalan turvallisen rakkauden kanssa, joka luo, pitää yllä ja ohjaa meitä, sitä enemmän alamme huomata sitä hedelmien runsautta, joka tästä rakkaudesta puhkeilee. Ne ovat Hengen hedelmiä: iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, kärsivällisyyttä. Kun kohtaamme näitä hedelmiä, koemme ne aina lahjoiksi. Kun esimerkiksi nautimme perheen hyvästä ilmapiiristä, levollisesta tunnelmasta ystävien parissa tai yhteistoiminnan ja keskinäisen tuen hengestä yhteisössä, me vaistomaisesti tiedämme, ettemme ole itse sitä saaneet aikaan ja tuottaneet. Se osoittautuu kerta kerralta lahjaksi, johon ei voi reagoida millään muulla kuin kiitollisuudella. --Jeesus piti syvällä tavalla huolta kohtaamistaan ihmisistä. Hän ei säädellyt eikä hallinnut heitä, mutta sanoillaan ja teoillaan hän tarjosi heille tilaisuuden etsiä uusia suuntia ja tehdä uusia valintoja. Kun pelko ei enää meitä hallitse, vaan olemme kokeneet, miten Jumala on ensin rakkaudellaan rakastanut meitä, meidän ei enää tarvitse hetki hetkeltä tietää mitä tulee tapahtumaan. Voimme luottaa siihen, että tapahtuu hyviä asioita, jos vain pysymme juurtuneina tuohon rakkauteen. Kaikki aito kasvatus, opettaminen ja parantaminen ovat luomassa rakkauden hedelmille tilaa kasvaa ja kehittyä täyteen kypsyyteensä." (s. 62-63)
Rakastavan Jumalan varassa on turvallista tehdä työtä seurakunnassa ja antaa kristillistä kasvatusta myös omille lapsille. Varmasti hän pitää huolta myös pienestä Baalin palvojasta ja toisten tuomitsijasta!
Elina
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti