Kodistamme on tullut nyt pappila. Se tapahtui viikonloppuna, kun Anja-äiti viimeisteli ja ripusti olohuoneeseemme vaaleat verhot, jotka ovat palvelleet Pellon pappilassa yli 30 vuotta. Hän pelasti omansa viime hetkellä keskustassa sijaitsevasta rakennuksesta, josta on enää kaunis muisto jäljellä. Pappila purettiín ja hajotettiin muutamassa päivässä viime viikolla. Samalla tuhoutui ensimmäinen kotini!
Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin pyhäkoululaiset saapuivat aamulla meille, kun me vielä nukuimme. Puhumattakaan siitä sunnuntain kiireisestä tunnelmasta, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on myös mukavia muistoja lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: siellä opin leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä.
En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan ensikotiani muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi, kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että ystäväni Riikka ei voinut yhtään ymmärtää, että muutimme jännittävästä pappilasta, jota ympäröi ihastuttava aidattu puutarha, tavalliseen omakotitaloon.
Pappila oli minulle ja Riikalle tärkeä paikka vielä nuoruudessa. Kävelimme sinne pikakiitoa Ylirannalta kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät, massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen kodikkaan tunnelman saliin, joka oli nuorten kokoontumispaikka. Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka Anja-äiti oli sinne tarpeettomina jättänyt.´Vihreät sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä.
Riikka ja sisareni Anna olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He suunnittelivat kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat naureskelleet pyytävänsä myös minua mukaan. He olivat nimittäin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille!
Nyt on pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti tullut mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin mukanaan! Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy!
Elina
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti