Apinaorkesteri vai Kiljusen herrrasväki?

Lapsuudessani antoisimmat kulttuurielämykset liittyivät kirjojen lisäksi musikaaliin "The Sound of Music". Rakastin sitä elokuvana, mutta pidin kovasti siitä myös suomalaisena versiona "Trappin perhe", jota pääsin oikein bussilla katsomaan Kemin teatteriin. Tarina oli mielestäni koskettava, musiikki ihastuttavaa ja lapsinäyttelijät ihailtavan taitavia. Erityisen hyvin mieleeni jäi yksi pojista, joka samana keväänä lauloi Keminmaassa järjestetyillä partiolaisten Hiljaisilla päivillä. Olin melkein ihastunut!  

Omasta perheestänikin on tullut musisoiva perhe. Meitä ei voi kyllä verrata Trappin perheeseen, vaan muistutamme enemmän Kiljusen herrasväkeä tai apinaorkesteria. Poikamme ovat syntyneet melkein kirjaimellisesti rytmi veressä. Muutama viikko sitten tämä muistui taas mieleeni katsoessamme videonpätkiä kuopuksen vauva-ajasta. Hän istui tyytyväisenä syöttötuolissaan hakaten samalla käsillään pöytää rytmikkäästi muun perheen kannustamana. 

Esikoisemme oli aivan yhtä innokas rumpali. Niinpä hän sai pöydän tuhotumisen pelossa siirtyä   hakkaamaan kattiloita ja kattilankansia  keittiön lattialle.  Soittoinnostus jatkui hyvin pitkään, minkä vuoksi hän sai 3-vuotiaana joululahjaksi oikeat rummut, tosin pienikokoisemmat. Isän valitsema lahja oli melkoisen rohkea ottaen huomioon, että asuimme kerrostaloasunnossa. Kaiken lisäksi kotimme sijaitsi suoraan mieheni työpaikan yläpuolella, kun taas auntomme yläpuolella asui työtovereidemme perhe.  

Rumpujen pitäminen olohuoneessa oli luku sinänsä. Niinpä mieheni täytti rummut kaikella mahdollisella pehmeällä, jotta ääni olisi ollut kestettävä sekä asunnossamme että sen ympärillä. Välillä hän sai kuitenkin maistaa omaa lääkettään, kun kesken siunauskeskustelun yläpuolelta alkoi kuulua pauketta. Yläkerran naapureilta kyselimme varovasti, mitä he olivat mieltä poikamme joululahjasta. Vastaus yllätti meidät täysin. Heidän mielestään oikeiden rumpujen soitto kuulosti paljon kestettävämmältä  kuin entinen kattiloiden hakkaaminen. Olimme helpottuneita! 

Myöhemmin pikkurummut vaihtuivat oikeankokoisiin rumpuihin, ja ne siirtyivät kellarikerrokseen. Taloja katsellessamme nykyinen kotimme veti pisimmän korren myös siinä, että talossa oli parhaimmat kellaritilat. Täällä rumpalit saavat hakata aarteitaan sydämensä kyllyydestä ilman, että se häiritsee ketään. 

Muutama viikko sitten mieheni otti  osan rumpupatteristosta sisään, jotta perheorkesterimme voisi harjoitella. Hän teki kuopuksellemme mahdollisimman ohuet rumpukapulat, jottei rummuista lähtisi kovaa ääntä. Mitä vielä, pikkurumpali sai keskikerroksen elämämme aivan sekaisin. Emme voineet enää edes keskustella rauhassa keittiössä, koska desibelimäärä oli niin korkea. Rummut lähtivät pikalähetyksellä kellarikerrokseen.

Perheorkesterimme harjoitukset ovat sujuneet huomattavasti miellyttävämmissä merkeissä rumpalin siirryttyä pieniin afrikkalaistyyppisiin rumpuihin. Esikoisemme istuu pianon takana ja kannustaa kaikkia orkesterimme jäseniä kunnianhimoiseen ja kurinalaiseen harjoitteluun. Pianon ja rummun lisäksi orkesteriimme kuuluvat kitara ja sähkökitara, joita mieheni soittaa. Naisväki vastaa laulupuolesta, vaikka soolo-osuuksia onkin jaettu kaikille lapsille. Minä pääsen tällä kertaa todella helpolla: ei yhtään sooloa eikä soitinta! Niinpä olen saanut esikoiselta vähän moitteita sitä, etten suhtaudu tarpeeksi vakavasti bänditreeneihin.  

Tänään Prisman eteisessä näimme seurakunnan ilmoitustaululla hienon julisteen, jossa oli tutunnäköisiä ihmisiä. Julisteessa  kutsuttiin kaikkia seurakuntalaisia kirkkoherran uudenvuodenpäivän kahveille, jossa esiintyy Koiviston perheorkesteri. Jokaisesta perheenjäsenestä oli oikein oma kuva. 

Sinäkin olet tervetullut kuuntelemaan Kiljusen herrasväen musisointia Järvenpään seurakuntatalolle 1.1.2009 klo 11.15-13.00. Tämä orkesteri ei voi kehuskella pitkällä kokemuksellaan eikä korkeatasoisuudellaan. Intoa, iloa ja tekemisen meininkiä löytyy sitäkin enemmän! Ohjelmistokin on taatusti iloisempaa kuin kirkkomusiikki keskimäärin; lauluvalikoimaan kuuluvat mm. Ilouutinen ja Ilotulitus. TERVETULOA!

   

   

  

Miesviha, naisviha, itseinho

Hankin kesällä ahneuksissani sylillisen kirjoja Vaasan vierailuilla. Lomatunnelmissa kuvittelin, että minulla on runsaasti aikaa lukea syksyllä kirjoja. Syksyni oli kuitenkin poikkeuksellinen siinä mielessä, että minulla on ollut todella vähän aikaa viihtyä muiden kuin hartauskirjojen tai ammattikirjojen parissa. Tänään otin pitkästä aikaa käteeni oikean romaanin ja aloitin nautiskelun. 

Aloittamani kirja on Khaled Hosseinin "Tusen strålande solar". Luen tätä  "Leijapojan" kirjoittajan toista kirjaa ruotsiksi osittain siitä syystä, että haluan pitää yllä kielitaitoani. Toinen syy on puhtaasti taloudellinen: pokkariversioni maksoi ehkä 7 euroa, kun taas Vaasan kirjakaupassa myynnissä ollut suomenkielinen ja kovakantinen versio lähes 30 euroa. 

Kirjaa aloittaessani kiinnitin huomiota siihen, millaista miesvihaa päähenkilön yksinhuoltajaäiti syöttää ainoalle tyttärelleen. Lukiessani nyt kirjasta alleviivamiani kohtia huomasin ensimmäistä lukukertaa selkeämmin myös sen, miten miesvihan lisäksi äiti kylvää ansiokkaasti tyttäreensä itseinhoa. (Käänsin sitaatit itse, joten ne ovat vähän sinnepäin. Lyhensin lainauksia niin, että niistä tulee esiin oleellinen asia.)   

"Opi nyt tyttäreni kunnolla ymmärtämään se, että aivan samalla tavalla kuin kompassinneula osoittaa aina pohjoista kohti, löytää miehen syyttävä sormi aina naisen. Aina. Muista se."

"Miesten sydämet ovat kovia, todella kovia. Miehen sydän ei ole samanlainen kuin kohtu. Se ei vuoda verta. Se ei veny antaakseen sinulle tilaa. Minä olen ainoa, joka rakastaa sinua. Minä olen sinun kaikkesi. Ilman minua sinulla ei ole mitään. Sinä et ole yhtään mitään."

"On olemassa vain yksi asia, joka tällaisten naisten kuin sinä ja minä, pitää oppia, eikä sitä opi koulussa. Vain yksi asia. Oppia kestämään!"

Nyt olen päässyt romaanissa jo niin pitkälle, että ymmärrän hyvin äidin käytöstä. Siitä huolimatta mietin sitä, kuinka paljon naiset ja miehet kylvävät lapsiinsa vihaa toista sukupuolta kohtaan. Syntiinlankeemuksen seuraukset ovat nähtävissä selvästi tässäkin asiassa. Synti eri muodoissaan erottaa ihmisiä paitsi Jumalasta myös toisista ihmisistä ja heistä itsestään. 

Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" osoittaa sen, miten jokaisen ihmisen tulee rakastaa myös itseään. Jos ei rakasta, arvosta eikä kunnioita itseään, ei voi myöskään osoittaa näitä asioita toisille ihmisille eikä Jumalalle. Kirkkoisä Augustinus on todennut viisaasti: "Se, joka on täynnä rakkautta on täynnä itseään Jumalaa." 

Raamatussa puolestaan rakkaudesta sanotaan näin: "Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiammme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. -Siinä on rakkaus -ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.- Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme." 1. Joh. 4:7-8,10-11 

AMEN!

  

Kootut seikkailut

Löysin joulusiivousta tehdessäni aarteen. Olin sanonut miehelleni muutama viikko aikaisemmin, että meidän täytyy ostaa uusi kirjakylly, järjestyksessään seitsemäs. En nimittäin yhtään pitänyt siitä, että kaikille uusille kirjoille ei ollut omia paikkoja työhuoneen ja olohuoneen kirjahyllyissä. Sen vuoksi kirjoja lojui pöydillä ja kirjahyllyjen siistien rivien päällä.  Perusteellisempaa siivousta tehdessäni huomasin kuitenkin, että voin raivata uusille opuksillemme tilaa poistamalla lasten kirjahyllyyn eksyneet pelit. Pienellä vaivalla sain siistittyä kotiamme taas huomattavasti ja löysin aarteen.

Aarteeni näytti melko vaatimattomalta muistiviholta Hessu Hopo -kansineen, mutta sisältö oli sitäkin arvokkaampaa. Ensimmäisellä sivulla luki esikoiseni koko nimi ja sen perässä KOOTUT SEIKKAILUT. Muistivihkoon olin kirjannut tapahtumia esikoiseni ensimmäisestä vuodesta kolmen kuukauden ajalta. Muistan aloittaneeni kirjaamisen kälyni esimerkin innoittamana siinä vaiheessa, kun perheemme pahin koliikkivaihe oli ohitettu.  Viimeisen merkinnän olin tehnyt vauvan täyttäessä puoli vuotta. 

Musitikirjaan käsin talletetut kirjoitukset ovat  melko lyhyitä ja arkipäiväisiä. Siitä huolimatta niiden lukeminen tuntui uskomattoman hyvältä. Tässä katkelma iloisesta päivästä:"Tänään sait valtavan hepulikohtauksen: teki mitä tahansa, niin sinä hekotit aivan kauheasti. Siinä sai äiti ja isäkin nauraa kunnolla. Illalla olit valtavan söpö, kun nukahdit isin syliin." 

Teksteissä oli myös kerrottu kiukkuisista ja väsyneistä päivistä, tapahtumista ja suurista edistysaskelista vauvan elämässä. Elämämme oli juuri noiden kuukausien aikana melkoisessa myllerryksessä, koska esikoisen lisäksi elämäämme muutti hyvin paljon muutto Ruotsiin. Tuntui hyvältä, että kirjoitukset olivat myönteisiä ja lämpimiä, vaikkei aika ehkä ollut niitä helpoimpia elämässämme. Muistikirjan pitämisen lopettamiseenkin oli luonnollinen selitys. Aloitettuani ruotsin kielen opinnot paikallisessa aikuislukiossa jouduin käyttämään kaikki rauhalliset, siis hyvin harvinaiset, vapaahetkeni läksyjen tekoon. En kuitenkaan ikinä katunut muuttoa enkä opintojani, vaan nautin uusista haasteista suunnattomasti!

Muistikirjaa lukiessani ajattelin lämmöllä "Elinan blogia". Millainen ihana muistojen kokoelma jää elämään minulle ja perheelleni näistä blogivuosista! En ikinä jaksaisi kirjoittaa tällaista määrää kirjoituksia pöytälaatikkoon. Sen sijaan blogikirjoitukset voivat olla iloksi toisille ihmisille. Samalla ne kuitenkin sisältävät valtavan määrän tapahtumia, ajatuksia ja tilanteita, joita on mukava muistella kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. 

Viimeisen kuukauden aikana olen ilolla seurannut sitä, miten blogini kävijämäärä on lisääntynyt. Uteliaana ihmisenä minusta olisi todella mukava tietää, ketkä lukevat nykyään tuotoksiani. Jotkut teistä ovat tunnustautuneet lukijoikseni sähköpostilla, kommenteilla tai tavatessamme. Mutta laskujeni mukaan joukossa on paljon niitä, joita en tunne.  Jos vain millään kehtaat ja viitsit, voisit kirjoittaa kommentin, ja paljastaa itsesi. Olisi todella kiva tietää, kuinka paljon lukijoissa on tuttuja kasvoja, ja kuinka paljon blogi-ystäviä. 

  

Kaipaan sinua

Tämän vuoden joululahjoistani koskettavin oli ystävältäni saatu lahja. Olen kulkenut hänen vierellään erilaisissa tilanteissa ja kiitokseksi hän halusi antaa lasipurkissa olevan kynttilän. Lasipurkin teksti huokui rakkautta ja lämpöä. Voi, kunpa osaisin itsekin osoittaa rakkautta läheisilleni yhtä kauniisti. Kiitos, rakas ystävä!

KAIPAAN SINUA

Tuot iloa elämääni ja minulla on kanssasi
hyvä olla. Olet minulle tärkeä ja
tarvitsen sinua. Sytytä tämä kynttilä ja
tiedät, että ajattelen sinua. Odotan,
että tapaamme taas.


Sytytän kynttilän ja rukoilen ystäväni sekä kaikkien rakkaiden ystävieni ja sukulaisteni puolesta.

Sama vanha ristinpuu

Tänä joulunaikana minua on puhutellut erityisesti yksi Pekka Simojoen laulu, joka oli peräti kahdella perheemme lahjaksi saamalla CD-levyllä. Joulusiivousta tehdessäni oloni ei ollut yhtään jouluinen johtuen vesisateesta ja siitä, että jumiuduin kuuntelemaan tätä laulua Virpi Vilposen levyltä "Sinä yksin" noin kolmeksi tunniksi. Enkä liioittele yhtään! Myönnän olevani melko kohtuuton.

Jouluaattona yllätyin iloisesti huomatessani, että sama laulu on Pekka Simojoen uudella soololevyllä "Etelänristi", jonka Pukki toi. Sitäkin versiota olen kuunnellut ihastuneena jo aika monta kertaa. En ole kuitenkaan jättänyt sitä soimaan tuntikausiksi, koska joulu on rauhan ja rakkauden juhla. Niinpä minäkin yritän olla hyvä lähimmäinen perheenjäsenilleni ja pitää omat mielihaluni kurissa.

Pekka Simojoki kertoo levynsä kansivihkossa laulun syntyhistoriasta näin: "Saavuin jälleen kotiin pitkältä matkalta. Kotiväki oli kai vähän jännittänyt, tuleeko isä ehjänä perille. Se jäi vaivaamaan, sillä tajusin taas, ettei täällä mikään ole itsestään selvää. Mieleeni nousi ajatus, että jos saisinkin tehdä enää vain yhden laulun, millainen se olisi. Istuin alas ja tämä laulu tuli hyvin nopeasti. Loppujen lopuksi oleellista ei ole paljon, tai vain yksi ainoa."


HYMNI

Katsooko Hän vielä ikkunastaan
vain nähdäkseen yhden eksyneen?
Juokseeko Hän vielä meitä vastaan,
kun tuhlaajan näkee palaavan?

Lausuuko Hän vielä syytetylle:
"Armahdetaan tänään kahleistaan?"
Antaako Hän puhtaat vaatteet ylle,
kun syntinen tulee itkien?

Sama vanha ristinpuu
kaiken ylle kaareutuu,
risti vain, ei kestä mikään muu.
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain jäljelle jää.

Huomaako Hän, kuinka kaiken tuhlaan?
Näkeekö sen, kuinka harhailen?
Kutsuuko Hän silti minut juhlaan
ja tulla saan kotiin uudestaan?

Sama vanha ristinpuu
kaiken ylle kaareutuu,
risti vain, ei kestä mikään muu.
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain jäljelle jää.

Säv./San. Pekka Simojoki

Pekka Simojoki: Etelänristi

PS. Levyä voi tilata esim. nettiosoitteesta www.fg-naxos.fi tilaukset@fg-naxos.fi

Onnistuneita ja onnettomia lahjoja

Joulukuun projektini, jonka tarkoituksena oli innostaa lapsiamme kotitöiden tekoon sekä huolehtia heidän hyvästä käytöksestään, meni loistavasti. Kaikki lapsemme keräsivät riittävän määrän rasteja saadakseen valita kaksi joululahjaa. Hyvää käytöstäkin on piisannut mainiosti, koska neitimme valittiin iltapäiväkerhossa kahden parhaiten käyttäytyneen joukkoon. Esikoisemme puolestaan todisti hyvää käytöstään todistuksellaan, jossa käyttäytymisrastit olivat aivan oikeilla paikoillaan. Voin siis olla tyytyväinen projektiini ja siirtyä suunnittelemaan seuraavaa.

Tammikuun projektiksi tulee "Elina kuntoilee", koska sain rakkaalta mieheltäni lahjaksi kauan haaveilemani crosstrainerin. Nyt minulla ei voi olla enää edes yhtä tekosyytä siihen, miksi en kuntoilisi työmatkojeni ulkopuolella. Crosstrainerilla kuntoilu on tosi hauskaa ja tehokasta, koska siinä koko kroppa saa kyytiä. Samalla voin kuunnella uusia ihania CD-levyjäni, joilla mieheni minua muisti. Hän ajatteli myös teitä "Elinan blogin" lukijoita lahjoittaessaan minulle pari kirjaa inspiraation lähteeksi. Kiitän ja kumarran! Tunnen itseni täysin pilalle hemmotelluksi varsinkin, kun lapsetkin muistivat äitiä omatekoisilla lahjoillaan.

Lapsemmekin olivat sangen tyytyväisiä lahjoihinsa. Pojat ovat hyörineet aivan innoissaan autoradan ja jääkiekkopelin parissa sekä kokeilleet jo uusien maalivahdinvarusteiden toimivuutta. Neitimme piti erityisesti kissastaan, jota voi ruokkia, silittää ja kammata. Saamastaan kohtelustaan riippuen kissa joko maukuu suloisesti tai ärhentelee kiukkuisesti. Emme ole vielä löytäneet mitään logiikkaa kissan ääntelylle; ehkä hän on vielä vähän hämmentynyt uudessa kodissaan.

Kissan hoitaminen toi elävästi mieleeni sen joulunajan, jolloin kuopuksemme oli vastasyntynyt. Neitimme halusi lahjaksi BabyBornia. Viisaana äitinä halusin tietysti ostaa hänelle sen nuken, koska se muistuttaa vastasyntynyttä. Haaveilin siitä, miten neiti pystyy hoitamaan omaa nukkeansa minun hoitaessani vauvaani. Ajattelin, että BabyBorn-nukke voisi lievittää mustasukkaisuutta ja opettaa vauvojen hellävaraista kohtelua.

Jonain joulunajan öistä epäilin suuresti viisauttani. Olin saanut isoille lapsille syötettyä iltapalat, tehtyä iltapesut ja huolehdittua iltapisut, luettua iltasadut ja iltarukoukset sekä nukutettua heidät. Olin syöttänyt vauvan, tehnyt iltapesut, vaihtanut yöpuvun ja nukuttanut häntä pitkään. Olin pumpannut ylimääräiset maidot jollekin ravintoa tarvitsevalle keskosvauvalle. Mutta sekään ei vielä riittänyt. Neiti oli päivällä ruokkinut BabyBorniansa ravitsevalla jauheella. Niinpä minun piti alkaa kakattaa nukkea kello yksi yöllä, jottei nukke vaan homehtuisi. Tuntui aika surkuhupaisalta istua hiljaisessa kodissa keskellä keittiönlattiaa ja pitää nukkea kakkaamassa vaaleanpunaisella potalla. Onneksi kakka tuli!

Älä pelkää!

Kaksi vuotta sitten vietimme Vaasassa kiireistä jouluaattoa. Olimme ensin koko perheellä Vesan pitämässä perheiden jouluhartaudessa kolmelta. Sitten söimme jouluaterian, joulupukki toi lahjat ja minä kiiruhdin vetämään yksin suurimman jouluhartauden toisen papin kadotettua äänensä. Täytyy sanoa, että pappina stressinsietokyky  kasvaa melkoisesti. Niinpä minä saapastelin rauhallisesti kirkkoon kymmentä vaille kuusi luomaan joulutunnelmaa 1000 vaasalaiselle. Onneksi aina voi luottaa Jumalan apuun! Tässä sen päivän saarna, joka on viimeisin oikea joulusaarnani.  

Elinan jouluaaton saarna Vaasan kirkossa 2006

Kun meille syntyi vauva, kiirehti isä soittamaan viestiä läheisille.
Tärkeää oli muistaa tarkasti sentit ja grammat. 

Kun Jumala syntyi -kiire tuli enkelille. 
Eikä sanomakaan ollut se tavanomainen ilmoitus tulokkaan mitoista ja äidin ja lapsen voinnista.
- Älkää pelätkö, älkää pelätkö, piti enkelin huudella kaikkialle.

Ehkä jokaisessa synnytyshuoneessa on läsnä vieras taivaasta, suurimman sanoman kanssa:
- Älkää pelätkö, enkeli kuiskaa synnytystuskissa kärsivälle äidille Kabulissa, perheensä elannon puolesta murehtivalle isälle Tsetseniassa tai sille tyttövauvalle, joka on jätetty kiinalaisen sairaalan rappusille. 

Ehkä ensimmäinen joulu toistuu joka päivä ja joka hetki tämän maailman synnytyshuoneissa. 
Niissä, joissa tuska ja riemu tulevat sisään samalla ovenavauksella. 
Ehkä ensimmäinen joulu toistuu kaikkialla, missä kipu ravistelee ihmistä. 

- Älkää pelätkö. Teille on syntynyt Vapahtaja. 

Näin kuvailee kirjailija Satu Kreivi-Palosaari ajatuksiaan joulun merkityksestä. Joulun sanoma on iloinen uutinen: älä pelkää, sinulle on syntynyt Vapahtaja. Kuitenkin valitettavan monet ihmiset pelkäävät tänäänkin, kaukana maailmalla mutta myös täällä Vaasassa. On naisia, jotka Marian tavoin pelkäävät, miten heidän lapsilleen käy. On miehiä, jotka Joosefin tavoin pelkäävät maineensa puolesta. Mitä muut sanovat, jos tottelen enemmän Jumalaa kuin ihmisten mielipiteitä. On paljon niitä, jotka tänä jouluna pelkäävät oman tai läheisen sairauden vuoksi. On ihmisiä, jotka köyhien paimenten tavoin pelkäävät, miten he selviävät taloudellisesti. On ihmisiä, jotka pelkäävät yksin kodeissaan. Turun joulurauhan julistamisesta huolimatta tänäkin jouluina on perheitä, joissa pelätään läheisen väkivaltaisuutta. 

Kaikille pelkääville kuuluu enkelien iloinen viesti: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman: teille on syntynyt Vapahtaja!” Mitä enkelien sanoma tarkoittaa tämän päivän ihmisille? 

Enkelien viesti on iloinen uutinen siitä, että Jumala ei ole jättänyt sinua yksin. Hän näkee sinut ja sinun pelkosi. Jumala on lähettänyt juuri sinua varten auttajan. Jeesus on kuollut ristillä puolestasi. Jesajan kirjan ennustuksen mukaan Jeesusta kutsutaan nimellä Immanuel, joka merkitsee Jumala on meidän kanssamme. Jumala on kasteessa ottanut meidät omiksi lapsikseen ja hän tahtoo, että me elämme lähellä häntä yhtä riippuvaisina hänestä kuin pieni lapsi äidistään. Jumala kuiskaa meille kuin äiti lapselleen: ”Ei hätää, minä olen tässä!” Jumala on lähellä kaikkein vaikeimpina hetkinämme. Hän ei koskaan hylkää meitä. Hän on mukana vaikeuksien ja surun keskellä, mutta myös suurimmassa ilossa ja onnessa. 

Erkki Leminen kuvaa Vapahtajan syntymän merkitystä runossaan näin:

Minä tulin sinua varten, jota jouluna paleltaa. 
Minä synnyin talliin ja seimeen, voin sinua rakastaa.
Minä tulin sinua varten, jolla ei ole ystävää. 
Minä tulin sinua varten, saatan sinua ymmärtää. 
Minä tulin sinua varten, jota ihmiset pettivät.
Minä tulin sinua varten, jonka toiset jo jättivät.
Minä tulin sinua varten, joka yössäsi nyyhkytät.
Minä tulin sinua varten, joka yksin sairastat. 
Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt.
Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt.
Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion.
Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on. 

Joulutoivomusten joukossa on usein toive rauhasta. Toive siitä, että koko maailmaan tulisi rauha. Toive siitä, että omassa kodissa olisi rauha. Toive siitä, että omassa sydämessä olisi rauha. Katri-Helena toivoo laulussaan puurokauhaa, jolla saisi lahjoittaa maailmalle rauhan. Hän toteaa laulussa: itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa. On totta, että meidän on tärkeää pysähtyä ja hiljentyä kuuntelemaan itseämme. Luulen kuitenkin, että emme voi omilla harjoituksilla ja hiljentymisellä löytää syvää sisäistä rauhaa, jos Jumala ei sitä meille lahjoita. 

Jumala kutsuu meitä tänä jouluna pysähtymään hänen poikansa edessä. Jumalan rakkaus tulee hienoimmalla tavalla ilmi Jeesuksessa. Hän, Jumalan Poika, oli valmis syntymään ihmiseksi ja elämään ihmisen elämän, jotta me saisimme rauhan. Jeesusta kutsutaan Raamatussa Rauharuhtinaaksi. Raamatussa rauhalla tarkoitetaan tilaa, jossa ihminen elää sopusoinnussa ja rauhassa sekä suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin että Jumalaan. Rauha tarkoittaa tilaa, jossa ihmiseltä ei puutu mitään. 

Luulen, että me nykyajan ihmiset kaipaamme juuri tätä. Me yritämme etsiä rauhaa tunnelmallisista hetkistä, läheisistä ihmissuhteista ja tavarasta. Meillä on materiaalisesti katsottuna kaikkea, mutta kuitenkin saamme näistä asioista elämäämme vain hetkellistä nautintoa ja tyydytystä ja joudumme pettymään usein. Kirkkoisä Augustinus sanoi, että ihminen on levoton kunnes hän löytää levon Jumalassa. Vain Jumala voi antaa meille todellisen rauhan. 

Jumala antaa sydämiimme rauhan, kun me nöyrrymme kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja tunnustamme olevamme syntisiä ihmisiä, jotka tarvitsevat Vapahtajaa. Me emme voi omilla ansioillamme ja hyvillä teoilla saada rauhaa ja paikkaa taivaassa. Jeesuksen anteeksiantamukseen turvautuminen antaa sydämiimme ilon, rauhan ja vapauden. Jumalan anteeksiantamus on valtava, koska hän ei enää muistele vanhoja vääriä tekojamme vaan hän näkee meidät anteeksiantamuksen jälkeen yhtä puhtaina kuin Jeesus on. Joulun iloinen vaihtokauppa on siinä, että Jeesus ottaa vastaan meidän syntimme ja antaa meille vastalahjaksi oman pyhyytensä ja puhtautensa. 

Monesti Jumalan rauha on kuitenkin kateissa elämässämme, vaikka uskommekin Jeesukseen. Täydellisen rauhan me voimme löytää vasta taivaassa. Mutta uskon, että Jumala tahtoisi antaa jo täällä maan päällä meille enemmän rauhaa, iloa ja vapautta. 

Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne niin, että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” Fil 4:6-7 

Jumala tahtoo, että me elämme täyttä elämää. Hän asuu meidän kastettujen sydämissä ja hän kutsuu meitä löytöretkelle sydämiimme, tapaamaan häntä. Jumalan edessä meidän ei tarvitse pitää naamareita eikä esittää mitään. Hänen luokseen saamme tulla juuri sellaisina kuin olemme ja pyytää, että Hän uudistaa meidät rakkaudellaan. Hänelle saamme rukouksessa jättää kaikki huolemme, murheemme ja taakkamme. Hän tuntee meidät kokonaan ja sen vuoksi hän voi auttaa meitä paremmin kuin kukaan ihminen. Hän tahtoo antaa meille rauhan, joka ylittää kaiken ymmärryksen. 

Rukous, Raamatun lukeminen, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys ovat tärkeitä, jotta Jumala voisi täyttää elämämme läsnäolollaan. Silloin kun elämme lähellä Jumalaa, huomaavat muutkin ihmiset, että Jumalan rauha, ilo ja vapaus täyttävät elämämme. Me saamme paimenten tavoin olla viemässä Jumalan rauhaa niille ihmisille, jotka eivät ole vielä ottaneet vastaan joulun ilosanomaa. Älä pelkää! Sinulle on syntynyt Vapahtaja! 

Rukoilemme: 
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, 
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon, 
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden, 
missä erehdystä, osoittaisin totuuden, 
missä epäilystä, auttaisin uskoon, 
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, 
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita, 
sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi, 
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään. Aamen. 

Paimenill´ yksin työ

Olen joskus vähän hassu. Tänä syksynä olen vakaasti uskonut siihen, että meille tulee aivan mielettömän helppo joulu töiden puolesta. Totta siinä on se, että pystymme järjestämään lasten joululomalla työmme niin, että toinen vanhempi on kotona. Jo se on suurta juhlaa kahden papin perheessä! 

Pari päivää sitten aloimme miettiä, miltä joulutyömme näyttävät. Kokonaisuus ei ollutkaan aivan niin helppo kuin olin luullut ja kehuskellut muille. Tänään jouluaattona olimme koko perheellä pitämässä Paavalinkirkolla perheiden jouluhartautta, ja nyt Vesa on Järvenpään kirkossa jouluyönmessussa. Huomenaamulla minä huristelen taas aamukirkkoon Paavaliin, kun taas muu perhe juhlii Järvenpään kirkossa, koska lapset esiintyvät lapsikuoron kanssa. Tapanina Vesa on saarnavuorossa, kun taas minä puhun korkeintaan unissani. Lauantaiaamuna saamme viettää koko perheen "sovmorgonia". Sunnuntaina riennämme koko perheellä Paavalinkirkkoon, jossa juhlitaan tavallisen messun lisäksi kirkkoherran pyöreitä vuosia. 

Meidän joulumme on kuitenkin kevyttä kauraa, jos sitä vertaa monen yksi- tai kaksipappisen seurakunnan pastoreiden jouluun. Siellä pätee hyvin joululaulun sanat "Paimenill´yksin työ". Kaupunkiseurakunnissa  työt saadaan yleensä järjestettyä niin, että kaikki papit saavat nauttia töidensä lisäksi myös omasta joulusta läheistensä kanssa. 

Meidän perheessämme on ollut yksi joulu, jolloin olimme molemmat lomalla. Se oli neljä vuotta sitten, kun kuopuksemme oli juuri syntynyt. Papin jouluiset tehtävät ovat kuitenkin niin mukavia, ettemme silloinkaan malttaneet pysyä kirkosta poissa. Sen sijaan me heräsimme muutaman tunnin yöunen jälkeen kello viisi jouluaamuna, laittauduimme hienoiksi ja lähdimme esittämään Pyhää Perhettä Vaasan kirkkoon. Vielä kastamattomasta vauvastamme tuli kerta heitolla kuuluisuus, koska jouluaamun jumalanpalvelus televisioitiin. Lastamme puhuteltiin Jeesus-vauvaksi vielä monta vuotta!

Tänään en yhtään ihmetellyt sitä, miksi kuopuksemme valittiin jo vauvana tärkeään rooliin. Hän esitti käsikirjoittamassani joulukuvaelmassa pientä paimenpoikaa, Benjaminia. Hänellä oli kolme vaativaa vuorosanaa: "Ole hyvä!", "Isi, minua pelottaa" ja "Meni ulos". Jokaisen niistä hän esitti sellaisella tunteella, että harjoituksissa katsoimme ylpeän isosiskon kanssa aina toisiamme merkittävästi. Muutkin perheemme paimenet selvisivät loistavasti vuorosanoistaan, vaikka ulkoaopeteltavaa olikin aika paljon. Mieheni valittikin, että minun antamani työtehtävä oli ehdottomasti haastavin hänen joulunajan töistään.  

Ensi vuodeksi minun täytyy kirjoittaa joulukuvaelman käsikirjoitus enkelin näkökulmasta tai jostakin naisnäkökulmasta. Perheessämme on nimittäin neiti, jolla on ilmiömäinen muisti. Kaiken lisäksi hän ei ole niitä naisia, joille riittää pelkästään seinäkukkasen osa.  Niinpä häntä harmitti suunnattomasti se, etten ollut kirjoittanut hänelle yhtään ainutta vuorosanaa. Rehellisesti sanottuna käsikirjoitukseni valtava puute meinasi pilata koko hänen joulunsa (ja samalla myös meidän muiden). Onneksi hän saattoi olla suureksi avuksi paimenille vuorosanojen opettelussa. Lahjat, herkut ja kauniit sanat toimivat myös loistavasti loukkaantuneiden naisten lepyttelyssä. 

Tänään Vesa kaivoi työrepustaan joulukortteja, joita ystävämme olivat lähettäneet hänen työpaikalleen. Niiden joukossa oli ystävämme piirtämä kaunis enkelikortti, jonka takana oli Anna-Mari Kaskisen runo "Pieni taivaan enkeli". Pekka Simojoki on säveltänyt runon. Ehkä se voisi olla teemalauluna ensi vuoden joulukuvaelmassa. 

PIENI TAIVAAN ENKELI

Pieni taivaan enkeli

valvoi hiljaa yössä.

Päälle maan hän katseli

ihmisiä työssä.

Pimeyden keskellä

kirkas valo hohti.

Pieni taivaan enkeli 

katsoi sitä kohti.

Pieni taivaan enkeli 

puhui Jumalalle:

"Tahtoisin niin kertoa

koko maailmalle:

Nyt on pyhä jouluyö,

lapsi syntyi meille.

Hän voi taivaan valon

tuoda pimeyden teille."

Silloin Isä Jumala 

lausui: "Lapsi lennä!

Alas kylmään maailmaan

sinä saat nyt mennä.

Lennä pieni enkeli 

huuda kaikkialle:

Minä annoin Poikani 

koko maailmalle."

Silloin yhä kirkkaammin 

loisti suuri tähti.

Pieni taivaan enkeli

alas maahan lähti.

Siivin hennoin lensi hän

halki avaruuden,

kertoi rohkein sydämin

sen suuren salaisuuden.

Lapsi meille annettiin,

Poika Jumalalta. 

Jokainen nyt lahjan saa,

väistyi öinen valta.

Hiljaa ylle mustan maan

satoi uutta lunta.

Sinä yönä valon sai 

koko luomakunta. 

San. Anna-Mari Kaskinen

Säv. Pekka Simojoki

Löytyy esim. joululevyltä Niityllä Lunta - Pekka Simojoen joululaulut (Sinfoniaorkesteri Vivo ja                                                                                                                              Kampin laulu)    

PS. Ei tämä paimenten joulu niin rankka taida ollakaan, kun aivot alkavat surrata uusia ideoita jo jouluyönä. 

  

Nyt toivotus hyvän joulun!

Isäni ei ole mikään tavallinen suomalainen mies. En tiedä ketään muuta kirkkoherraa, joka olisi päiväkodin täyttäessä pyöreitä vuosia viihdyttänyt lapsia, ja myös aikuisia, tanssimalla ripaskaa. Erään lapsenlapsen ristiäisissä hän puolestaan esitti itse kasteen jälkeen upean esityksen, joka koostui hassuista taikatempuista. Lapsenlapsia hän on viihdyttänyt niin pellenenällä, omatekoisilla lauluillaan kuin taiteellisilla runoesityksillään.

Isäni on myös siitä poikkeuksellinen suomalainen mies, että hän on yleensä kantanut vastuun perheemme joulutervehdysten lähettämisestä. Senkin hän on tehnyt omalla aidolla tyylillään. Lapsuudessamme me teimme hänen johdollaan koko perheen voimin esityksiä ensin kelanauhoille ja sitten kasetille ilahduttamaan lähipiiriä. Meillä oli tapana käydä myös jouluaattona aika monessa pellolaisessa eteisessä tai portailla vetämässä live-esitys. Minulla on elävänä mielessä, miltä kuulosti, kun isä alkoi vetää laulua "Jouluyö, juhlayö".

Jouluperinteisiimme kuului monen, monen vuoden ajan joulukirjeen lähettäminen. Siihen isä kirjasi koko perheen kuulumiset kuluneelta vuodelta. Kirjeiden mukaan isä yleensä laittoi muitakin tervehdyksiä, esim. joululehden, ilahduttamaan sukulaisia ja ystäviä. Kylänmiehetkin saivat osansa, kun autolla kiersimme pitkin maita ja mantuja pudotellen tervehdyksiä postilaatikoihin.

Isä lopetti joulukirjeiden kirjoittamisen siinä vaiheessa, kun ne tulivat muotiin. Minä ja siskoni olemme jatkaneet isän viitoittamalla polulla hänen siirtyessään astetta juhlavampaan käytäntöön. Jossain vaiheessa isä nimittäin alkoi lähetellä tekemiään kirjoja harva se vuosi kaikkien tuttavien iloksi. Tänä vuonna hän on äidin kanssa saanut aikaiseksi joulujakoon peräti kolme kirjaa. Ei hassumpi suoritus kahdelta eläkeläiseltä!

Erityisen mukavalta tuntuu se, että äitiänikin voi tästä lähtien kutsua kirjailijaksi isän rinnalla. Kolmen kirjan joukossa on äidin esikoisteos "Jumalan kämmenellä", johon on koottu hänen vuoden aikana Meän Tornionlaakso -lehteen tekemänsä sananselitykset "Raamatun aarteet". Kirjoitukset pääsevät oikeuksiinsa kovakantisessa kirjassa, johon taiteiliajystävä on tehnyt kauniin lintuaiheisen kuvituksen.

Meidän perheemme on kirjoittanut yli 10 vuoden ajan joka jouluksi rakkaiden ihmisten iloksi joulukirjeen. Tänä jouluna päätimme jättää kirjeen kirjoittamisen väliin. Sen sijaan lähetimme tänään joulumuistamisina kuvaa lapsistamme paimenina ja enkelinä. Vaihtelu virkistää, myös joulutervehdyksissä!

Hiusongelmia

Neitimme on tyypillinen neiti: hänelle vaatteet ja hiukset ovat kaikki kaikessa. Eilinen joulujuhla-aamu oli tuskallinen perheemme naisille. Tyttäreni oli sangen tyytyväinen vanhanaikaiseen villakankaiseen liivimekkoon, jonka hänelle ostautin perjantaisella shoppausreissullani. Sen sijaan näkemyksemme hiusten laittamisesta erosivat merkittävästi. Neiti halusi ehdottomasti väkertää itselleen nuttura-kampauksen, kun taas minä olin sitä mieltä, että äiti laittaa juhlapäivänä hiukset siististi.

Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että pikkuista ekaluokkalaista jännitti suunnattomasti esiintyminen joulujuhlan tonttuleikissä. Ilmeisesti oli helpompi tiuskia äidille hiuksista kuin sanoa suoraan, että hermostunut mieli johtui jännityksestä. Loppujen lopuksi pääsimme yhteisymmärrykseen ja kampasin hänen hiuksensa siistiin ponihäntään, joka neidinkin mielestä sopi hyvin hänen lettikoristeiseen tonttulakkiinsa.

Juhliin valmistautuessamme mietin erästä kevätjuhlaa edeltävää iltaa lapsuuden perheessäni. Olin silloin ehkä 11-vuotias. Siihen aikaan kreppiraudat olivat suurinta muotia. Niinpä minäkin halusin saada kevätjuhlaan ihanat kreppikiharat. Äiti pyysi kampaajaltamme kreppirautaa lainaan, koska tällä ei ollut vapaata aikaa laittaa hiuksiani. Äiti ei kuitenkaan itse alkanut tehdä kampaustani, vaan delegoi tärkeän tehtävän isosiskolleni.

Muistan elävästi, kuinka eteisessämme hyöri hiusteni kimpussa isosiskoni, serkkumme sekä yksi kaverini. Minut istutettiin eteisessä niin, etten nähnyt peiliä. Tytöt kävivät innokkaana hiusteni kimppuun. Vähän ajan kuluttua he alkoivat olla huolestuneita; kreppirauta ei tehonnut hiuksiini, vaikka he tekivät kaikkensa. He alkoivat miettiä syytä ongelmaan. "Millä shampoolla olet oikein pessyt hiuksesi?" he kysyivät. "Sillä kasvisshampoolla, jota isä voitti arpajaisista", vastasin hämilläni. "Voi ei, eikö kukhaan ole sanonu sulle, ettei saa pestä hiuksia kasvisshampoolla, jos haluaa kreppikiharat", huokasi sisareni tuskastuneena. Kolme kampaajaani oli kuitenkin yhtä mieltä siitä, että he vielä jatkavat yritystään. Minä väänsin melkein itkua tuolissani. Olin mennyt mokaamaan. Nyt en saisi sellaista juhlakampausta, josta olin haaveillut jo pitkään.

Pitkän, pitkän ajan kuluttua kampaajani olivat tehneet työnsä. He pahoittelivat sitä, etteivät pystyneet kasvisshampoon vuoksi parempaan tulokseen. He olivat kuitenkin tehneet sen, minkä pystyivät. Nousin tuolistani, menin peilin eteen, ja me kaikki räjähdimme nauruun. Minulla oli päässäni kaikkien aikojen peikkokampaus. Sellaista hiuspehkoa ei ole monta kertaa nähty tämän maan päällä. Luonnostaan paksut hiukseni oli krepattu loistavasti monessa kerroksessa niin, että ne olivat todella kiharat, pöyheät ja muodikkaat. Olin onnellinen!

Rouva Hulda Huoleton

Tänään sain huomata, miten Elinan blogi voi antaa minusta aivan virheellisen kuvan. Olin ystäväperheen luona synttärijuhlissa. Perheen äiti oli kertonut ystävälleen meidän tulevan heille kylään. Silloin ystävä oli kauhistellut sitä, miten he kehtaavat pyytää meidät kylään, kun Elina bloginsa perusteella siivoaa niin paljon.

Meillä ei tällä hetkellä näytä todellakaan siltä, että minä siivoaisin kovinkaan paljon. Kotimme näyttää joutuneen vähintäänkin pyörremyrskyn riepottelun kohteeksi. Tavaroita on hujan hajan ja muutenkin näyttää siltä, että viime viikolla en todellakaan ehtinyt tehdä viikkosiivousta.

Vuosi sitten syksyllä siivosin todella ahkerasti. Nautin uudesta kodistamme, ja halusin pitää paikat hyvässä kunnossa. Tänä syksynä olen kyllä pyrkinyt tekemään säännöllisesti jonkinlaisen viikkosivouksen. Olen ainakin imuroinut koko talon ja puistellut matot. Lattianpesua ja muuta tarkempaa kuuraamista olen harrastanut silloin, kun on ollut tulossa vieraita, tai kun on ollut sopivasti aikaa.

Eilen minua alkoi melkein ahdistaa lukiessani Sana-lehteä. Ihailemani hengennainen Pirkko Jalovaara opetti rukouskoulussaan, miten Jumalan Henki luo järjestystä. "Voidaksemme olla jollakin tavoin Jumalan kaltaisia meidän täytyy luoda järjestystä omaan elämäämme. Ensimmäinen käytännön askel on pitää huolta siitä, että kaikilla tavaroilla kotona on oma paikkansa ja käytön jälkeen ne palautetaan paikoilleen. --En oikein osaa tarttua työhön tai aloittaa rukousta, jos ympärillä on sekaista. Epäsiisteydessä on jotain häiritsevää.--Jos emme osaa järjestellä tavaroitamme, on varmasti vaikea saada mitään järjestystä rukouselämäämme tai mihinkään muuhunkaan hengenelämään". (Kristiina Miettinen: Vallitseeko kotonasi kaaos vai järjestys? Sana 51-52, Lähteenä Pirkko Jalovaaran kirja Terveempää elämää)

Huh-huh, mitä lakia minulle! Olen aivan samaa mieltä siitä, miten nautinnollista on olla siivouksen jälkeen siistissä kodissa. Ongelma on vain siinä, ettei kotimme pysy siistinä. Olen enneagrammin mukaan luonteeltani seiska eli seikkailija. Seiskalle tyypilliseen tapaan teen montaa asiaa yhtä aikaa ja nautin siitä. Niinpä kotielämäni on usein sitä, että aloitan pyykin lajittelun kunnes jostain syystä menen keittiöön ja huomaan tiskinkoneen olevan valmis. Sitten alankin tyhjentää tiskikonetta. Kesken kaiken huomaan, että kello on niin paljon, että ruokaakin pitäisi laittaa. Alan ruoanvalmistuksen. Välissä teen muutaman lasten pyytämän jutun tai tarkistan sähköpostit, puhun puhelimessa tai vaikkapa luen rukouskirjaa. Enneagrammi-teoriassa kuvataan seiskaa sellaiseksi, jolta jää aina ovet auki. Totta joka sana! Minun jäljiltäni kaapinovet jäävät aina auki ja tavarat juuri siihen, missä niitä käytin.

Olin tällainen hunsvontti jo lapsena. Muistan, miten pettynyt äitini oli katsoessansa vaatekaappiini viikko uuteen taloomme muuttomme jälkeen. "Elina, miten kaappi voi olla noin sekaisin, vaikka Maria-serkku laittoi vaattesi niin siisteiksi pinoiksi muutossa?" Niinpä, hyvä kysymys. Selitys oli yksinkertainen: luonteelleni nopeus on tärkeämpää kuin siisteys. Niinpä minä olin aina vetäissyt mieluisat vaatteet nopeasti esiin välittämättä seurauksista. Isäni kauhisteli vielä opsiekluaikoinakin minun huoneeni epäsiisteyttä: "Tuon tasoinen ihminen ja huone tuollaisessa kunnossa." Äitini puolestaan huokaisi helpotuksesta nähdessään ensimmäisen poikaystäväni, Vesan. Hän kuvitteli Vesan tekevän minusta siistin ja järjestelmällisen! Nykyään äitini kutsuu minua rouva Hulda Huolettomaksi, vaikka taidan olla perheessämme tällä hetkellä se, joka eniten kantaa huolta kodin siisteydestä.

En yhdy Pirkko Jalovaaran näkemykseen siitä, että tavaroiden järjestys kertoisi rukouselämämme tai muunkaan elämämme järjestyksestä. Minulla on aina paperit vähän sikin sokin, mutta päässäni asiat ovat erittäin hyvässä järjestyksessä. Rukouselämänikin on luonteeni mukaista. Useimmiten pystyn keskittymään rukoukseen parhaiten silloin, kun teen jotain muuta samalla. Siivouspäivät ovat ihania, koska imuroidessa voin rukoilla kunnolla; monesti vietän viikon parhaat hengelliset hetket imurinvarressa. Rukoileminen on mukavaa myös kävellessä, autoillessa tai pyöräillessä.

Ehkä minustakin tulee siisti sitten, kun olen vanha ja viisas. Tässä elämäntilanteessa yritän huolehtia siitä, että koti on kerran viikossa tiptop-kunnossa. Olen ylpeä siitä, että nykyään suunnittelen oikein innolla siivouspäiviä. Se on jo suuri edistysaskel Rouva Hulda Huolettoman elämässä.

Huomenna aion siivota koko päivän. Lähetän muun perheen mummulaan, jotta saan tehdä joulusiivouksen rauhassa. Seuranani ovat vain imuri, rätti, moppi, iki-ihanat joululevyt ja Pyhä Henki. Tänä vuonna en aio tehdä kuitenkaan samaa virhettä kuin viime jouluna. Siivosin putkeen 18 tuntia ja sain kamalan migreenin seuraavana päivänä. Se oli taas hyvä muistutus seiskan kuolemansynnistä, ahneudesta. Kohtuus on tärkeää kaikissa asioissa, myös siivouksessa!

Sinua siunata tahdon!

Olen kova tyttö toivottamaan ihmisille siunausta. Se on hyvä tapa, jonka olen oppinut hurskailta vanhemmiltani. Siunauksen toivottaminen onnittelukorteissa, sähköposti- ja tekstiviesteissä tai kasvotusten ei ole kuitenkaan minulle vain kaunis muodollisuus. Uskon, että siunauksen toivottaminen on Jumalan avun pyytämistä toisen ihmisen elämään. Erään seurakunnan nettisivuilla siunaus oli osattu pukea hienosti sanoiksi: "Siunaus on Jumalan varaan jättäytymistä. Se on kuin toivotus: Kun eroamme, kulkekoon kaikkivaltias Jumala kanssasi joka askeleella ja ohjatkoon sinun elämääsi."

Katekismuksessa Herran siunausta on selitetty näin: "Elämme joka päivä Jumalan siunauksen varassa. Hänen hyvyytensä ja armonsa ympäröi meidät. Herra varjelee elämämme, vaikka emme hänen rakkautensa teitä aina tunnekaan. Hän antaa meille sisäisen rauhan, joka kantaa elämän rikkinäisyydenkin keskellä. Jumalan siunauksen turvissa voimme kerran myös kuolla. Kun siunaamme toisiamme tai pyydämme siunausta itsellemme, voimme luottaa siihen, että kolmiyhteinen Jumala kääntyy meidän puoleemme ja on meidän kanssamme."

Omassa elämässäni koen Jumalan siunausta aika usein. Ehkä se johtuu siitä, että tulkitsen monet arkipäivän tilanteet Jumalan hyvyydestä päin. Uskon siihen, että Jumala toimii elämässäni ennen kaikkea toisten ihmisten kautta, vaikka välillä olen saanut kokea suoraankin hänen kosketustaan. Siunauksen kokemista elämässäni on vahvistanut erityisesti yhteydenpito rakkaisiin ystäviin, joiden kanssa olen yhdessä saanut opetella näkemään Jumalan hyvyyttä. Jeesus ei turhaan luvannut, että Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään.

Tänään tullessani töistä kotiin ihmettelin taas Herran hyvyyttä ja Hänen aikataulujensa toimivuutta. Meidän piti eilen pitää lasten kanssa piparkakkutalkoot. Lapset olivat löytäneet kivan ohjeen, piparkakkupaloauton, jonka he halusivat meidän yhdessä leipovan. Eilinen iltamme meni kuitenkin muissa puuhissa. Niinpä siirsimme suosiolla leipomispuuhat tälle päivälle.

Töissä ollessani kotonamme oli tapahtunut ihmeitä. Keittiönpöydällemme oli ilmestynyt piparitaikinasta tehty ihastuttava seimiasetelma, jonka naapurimme oli itse tehnyt kiitokseksi naapuriavusta. En voi kuvata sitä, kuinka onnelliseksi tulin lahjasta sekä naapurillemme että Jumalalle. Huokasin helpotuksesta, koska nyt minun ei tarvinnutkaan enää hermoilla, osaanko väsätä lasten kanssa paloauton. Upea seimiasetelma kameleineen ja aaseineen päihitti lastemmekin mielessä paloauton mennen tullen. Leipurit tekivät innokkaasti varauksia seimiasetelman eri osiin ja keskittyivät paloauton väsäämisen sijaan luovaan toimintaan piparitalkoissamme. Perinteisten enkeleiden, kellojen ja sydänten lisäksi he loihtivat mm. Suomen kartan, laivan ja omakuvia.

Tunnistan Jumalan siunauksen usein siitä, että asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. Jumalan siunaus on myös sitä, että jokin asia menee paremmin kuin se inhimillisesti ajatellen olisi mahdollista. Jeesuksen siunatessa 5 leipää ja kaksi kalaa valtava määrä ihmisiä tuli kylläiseksi. Jumala toimii tänä päivänäkin samalla tavalla. Joskus olen rukoillessani jonkin toimituksen puolesta huokaissut Jumalalle:"Jos sinä olet tässä tilanteessa läsnä, riittää näille ihmisille ravinnoksi yksikin lause." Toisinpäin se menee niin, että ilman Jumalan siunausta minun hienot ja huolella valitut sanani voivat jättää ihmiset täysin kylmiksi ja tyhjiksi. "

Ihana aamu!

Tänään oli perheessämme onnen ja riemun aamu. Kuopus ja neiti olivat aivan täpinöissä kuullessaan äidin sekä vievän että hakevan heidät. Äitikin oli innoissaan, koska autoilu ovelta ovelle on välillä mukavaa vaihtelua jokapäiväiselle rumballe "pyörä-juna-kävely-kävely-juna-pyöräily". Tänään yhtälö olisi ollut vielä paljon toivottomampi sisältäen monenlaisia reittejä ja kulkuneuvoja, minkä vuoksi autoilu vei voiton.

Päiväkodissa meillä oli kuopuksen kanssa hauska aamuhetki. Hän valitteli sitä, että housut olivat jotenkin huonosti jalassa. Minä aloin suoristaa kalsareita, ja kappas kummaa, kalsarien ja housujen välistä löytyivät ylimääräiset kalsarit ihan mytyssä. Saimme makeat naurut!

Viedessäni lapsia kuuntelimme Jippii-kuoron Valo voittaa -levyä. Aivopesuni on tuottanut perheessämme vihdoinkin tulosta ja automusiikissa on siirrytty raskaasta gospelista lastenmusiikkiin. Ajattelin mielessäni vaihtavani levyn sitten kun suuntaan kohti Helsinkiä. Toisin kuitenkin kävi. Vuorossa oli Lasse Heikkilän laulu "Kynttiläkulkue", jonka kautta Pyhä Henki kosketti minua aivan yllättäen. Kyyneleet alkoivat virrata silmistäni ja Jumala hoiti minua lastenlaulun sanoin. Kuuntelin laulua koko matkan Järvenpäästä Helsinkiin volyyminappi kaakossa. Mieleni täytti syvä kiitollisuus siitä, että saan olla yksi pieni kynttilänkantaja Jumalan työssä.

KYNTTILÄKULKUE

Kulkiessaan lapset pohjoisen
kantaa kynttilöitään halki
kaamoksen liekkiänsä pientä
tarkkaan kukin vaalien,
ettei ulottuisi viima varteen sen.
Kohta tuulensuojaan saavutaan.
Kaikki lyhdyt kootaan yhteen
loistamaan. Silmät tottuvat pian
valoon hiukan suurempaan.
Hiipuneille uutta tulta annetaan.

Tämä pieni usko kohti kajoa niin
kauan kurottuu, kunnes
aamurusko täyteen
sydänpäivään asti kirkastuu.
Silmät jokaisen jo silloin avautuu.

Raamatussa Markus kertoo sen,
kuinka kauan sitten joukko
lapsien tahtoi oikeasti päästä
syliin Jeesuksen, mutta toinen
oli tahto aikuisten.
Mitä Jeesus silloin sanoikaan?
Lasten kaltaisille taivas
annetaan. Liityn kulkueeseen
kynttilääni kantamaan. Tahdon
oppia kuin lapsi luottamaan.

Lasse Heikkilä

Levyllä: Jippii - Valo voittaa!
www.via-music.fi

Herra on lähellä - älä huolehdi

Täsä on puhe, jonka pidin opiskeluaikaisen asuntolani, Lestiksen, seuroissa ensimmäisenä adventtina.

Raamatunteksti Fil 4:4-7
Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.

Viime viikkoina olen ollut vähän väsynyt ja alakuloinen. Eilen nukuttaessani lapsia yhtäkkiä tajusin, mistä homma nyt kiikastaa. Olen viime aikoina muun touhun lisäksi lukenut kaiken vapaa-aikani pastoraalitenttiin. Sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa rauhoittua kunnolla rukoukseen, vaikka yleensä kiireisinä aikoina huolehdin erityisesti siitä, että minulla on aikaa hiljentyä Jumalan kasvojen edessä. Viime viikkojen ajan rukouselämäni on koostunut lähinnä hätäisistä rukouksista kesken päivän. Tulokset ovat heti näkyneet: kiukkuisempi ja tyytymättömämpi mieli.

Valmistautuessani adventtiaikaan sain sen kertomuksiin uudenlaisen näkökulman ruotsalaisesta rukouskirjasta "Bönboken -tradition och liv", jossa onkattavasti rukouksia kirkkovuoden eri aikoihin. Ensimmäisen adventin tekstissä kirjoitettiin, miten yleensä ajatellaan, että Jumala kolkuttaa ihmisen sydämen ovella ja ihminen valitsee, päästääkö Jumalan sisään vai ei. Varmasti näin onkin niiden ihmisten elämässä, jotka ovat kääntäneet Jumalalle selkänsä jossain elämänvaiheessa, tai jotka eivät ole koskaan halunneet ottaa vastaan Jeesusta elämänsä Herraksi.

Sen sijaan Jeesukseen uskovien elämässä kuvan voi kääntää toisinpäinkin. Jeesus ei tule sydämeeni ulkoapäin, koska Hän asuu jo sydämessäni Ongelma on siinä, että olen itse poissa sydämestäni aivan liian usein. Jeesus on jo läsnä ja odottaa minun kuuntelevan Hänen ääntään, mutta minulla on niin kiire, etten ehdi pysähtyä kuuntelemaan. Ehkä minulla ei ole edes aikaa lukea Raamattua eikä kuunnella lähimmäisteni tarpeita.

Viime kesänä olin Pieksämäellä suomenruotsalaisella perheleirillä, jossa muutamana päivänä harjoiteltiin rukoilemista ja toisen ihmisen siunaamista hiljaisuudessa. Rukoilimme pienissä ryhmissä toistemme puolesta. Laitoimme käden sen ihmisen olkapäälle, jonka puolesta rukoilimme, lausuimme lyhyen rukouksen ja siunasimme sen jälkeen hiljaisuudessa tätä ihmistä. Koimme vahvasti, miten Jumala kosketti meitä hiljaisten rukoustemme kautta. Huoneeseen tuli ihana tunnelma, joka oli täynnä rauhaa ja rakkautta.

Kirjailija Henri Nouwen meni kerran Äiti teresan luo vierailulle. Hän oli oikein keräämällä kerännyt elämänsä vaikeita asioita ja taakkoja, joista voisi valittaa suurelle Jumalan naiselle. Äiti Teresa ei halunnut kuitenkaan käyttää tapaamisaikaa tällä tavalla. Hän antoi kuuluisalle kirjailijalle yksinkertaisen ohjeen: "Ylistä ja kiitä Jumalaa tunti päivässä äläkä tee mitään, minkä tiedät vääräksi. Silloin ongelmasi ratkeavat." Äiti Teresan ohje vapautti Henri Nouwenia ihmeellisesti; hän koki, miten viisaan naisen neuvo teki aivan kuin pienen reiän huolien ilmapalloon puhkaisten sen kokonaan. Henri Nouwen vapautui huolien taakasta lukemani Filippiläiskirjeen kohdan mukaisesti.

Tämän päivän evankeliumiteksteinä on luettu kertomus Jeesuksesta, joka ratsasti aasilla Jerusalemiin. Jerusalemin asukkaat toimivat samalla tavalla kuin Äiti Teresa. He samaan aikaan ylistivät Jeesusta ja pyysivät Häneltä apua. Hoosianna oli riemullinen avunhuuto Jeesukselle, sanamukaisesti "auta ja pelasta". Mekin saamme jerusalemilaisten tavoin huutaa Jumalalta apua turvallisella mielellä, koska tiedämme, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Sen vuoksi voimme ahdistusten ja vaikeuksien keskellä luottaa siihen, että Jumalan rakkaus kantaa meitä. Samasta rukouskirjasta löysin rukouksen, joka kertoo tästä.

Herra on lähellä - älkää huolehtiko.
Minulla on Herra huolia,
tuhansia huolia tuhannesta asiasta.
Haluaisin levätä siinä,
ettei mikään ole arvokkampaa kuin sinun rauhasi.
Haluaisin kuunnella sinun tahtoasi elämässäni
ja elää sen mukaan.
Maria sanoi "kyllä" kutsumukselleen ilman mitään takeita.
Herra, minä tahdon jättää huoleni ja etsiä iloa Sinussa.
Anna sinä pyhälleni siunauksesi. Aamen.

Me voimme antaa arkipäivän keskellä tietoisesti tilaa Jumalan läsnäololle. Meidän ei tarvitse kohdata lähimmäisiämme kylmästi ja rakkaudettomasti, vaan kristittyinä voimme kohdata jokaisen ihmisen sillä rakkaudella, jota Jumala on antanut sydämiimme. Ennen kohtaamisia voi tietoisesti pyytää niihin Jumalan läsnäoloa rukoilemalla esimerkiksi täähn tapaan. "Jeesus, auta minua avamaan sydämeni tälle ihmiselle ja auta häntä avamaan sydämensä minulle."

Raamatussa Jeesus lupaa, että Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme ihmistä on läsnä Hänen nimessään. Itse olen usein huomannut, miten Jeesuksen lupaus on totta. Olen saanut ihmetellä sitä, miten Jumala on siunannut niitä kohtaamisia, joita on valmisteltu rukoillen. Kannattaa kokeilla tänä adventin aikana.

Loppurukous samasta rukouskirjasta (oma käännös eli väännös):

Herra,
tarvitsen uudistusta adventin aikana,
mutta en voi uudistaa itseäni.
Tule Sinä luokseni ja auta minua.
Täytä kaikki laaksot,
tasoita kaikki vuoret,
suorista kaikki, mikä on mennyt vinoon.
Ota pois kateus, katkeruus ja ylpeys.
Anna niiden tilalle rakkautta,
nöyryyttä ja puhtautta.

Herra, rukoilen myös maailmamme puolesta.
Ota pois kaikki epärehellisyys ja itsekkyys.
Lähetä sanansaattajiasi,
jotka Johanneksen tavoin
ovat täynnä voimaa ja intoa.
Herätä kaikki nukkuvat.
Auta meitä kääntymään
koko sydämestämme sinun puoleesi.
Tule sitten luoksemme
ja anna meille rikas siunauksesi.
Aamen.

Esimerkillinen nainen

Ymmärrän todella hyvin Sari Sarkomaata. En voi edes kuvitella, miltä hänestä on tuntunut tasapainoilu ministerinä ja kolmen lapsen äitinä. Minun ja Sarin lapset ovat melkein samanikäisiä, vaikkakin hänen kuopuksensa on selvästi nuorempi, vasta 2-vuotias. Hesarin artikkelissa opetusministeri kertoo siitä, miten mahdoton yhtälö ministerin ja kolmen lapsen äidin roolien yhdistäminen on ollut hänelle. Hän kertoo yrittäneensä tulla edes "joinakin päivinä viikossa" kotiin niin, että olisi nähnyt lapset hereillä. Kuulostaa aika kamalalta!

Ihmettelen kovasti sitä, miten lehdissä paheksutaan Sarkomaan tekemää valintaa. Jutuissa annetaan ymmärtää, että Sarkomaan miehen olisi pitänyt näytää esimerkkiä naisjohtajien puolisoille ja joustaa enemmän. Haloo, eiköhän mies ole joustanut jo aika paljon, jos perheen äiti on päässyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa silloin tällöin. Koko lähipiirikin on Sarkomaan mukaan joustanut ja auttanut parhaan kykynsä mukaan. Viisas nainen toteaa: "Ei se voi olla niin, että lapset joustavat ja joustavat, ja sitten vasta tehdään jotakin, kun he katkeavat. kesälomalla ehdin olla lasten kanssa enemmän. Silloin aloin ajatella, mitä ehkä menetän, jos jatkan näin. Olisin varmasti akunut koko loppuelämäni, jos en olisi tehnyt tätä ratkaisua. ...hoitoapua voi ostaa. Mutta omaa vanhemmuuttaan ei voi ulkoistaa. Sekin on jo tarpeeksi haasteellista, että lapsilla on ikävä."

Meidän lapsillamme on yksi haave. He toivoisivat, että minusta tulisi opettaja. Heistä olisi ihana, jos heillä olisi asiat yhtä hyvin kuin minulla ja miehelläni lapsuudessamme. Meidän äitimme olivat opettajia, ja he elivät samaa rytmiä kuin me lapset. Illat ja viikonloput olivat vapaita, puhumattakaan pitkistä ja ihanista kesälomista, joululomista, pääsiäislomista ja syyslomista. En muista, että isän epäsäännöllinen papin työ olisi haitannut kovinkaan paljon minua, koska äiti oli aina kotona. Meidän kahden papin perheessä elämä on vähän toisenlaista. Koko perheen yhteisiä vapaapäiviä on aika harvoin ja yhteiset vapaaillatkin ovat tähtihetkiä!

Piispa Simo Peura antoi minulle viisaan neuvon aloittaessani työt Vaasan suomalaisessa seurakunnassa. Hän sanoi, että pitää muistaa antaa perheelle tarpeksi aikaa. Töitä ehtii viisaan miehen mukaan kyllä tehdä vielä sitten, kun lapset ovat kasvaneet. Olen yrittänyt pitää piispan neuvoja mielessäni. Sen vuoksi valitsin työpaikakseni kauempana sijaitsevan Paavalin seurakunnan, vaikka olisin ehkä voinut päästä naapuriseurakuntaan nuorisopapiksi. Minua alkoi ahdistaa ajatus siitä, että luuhaisin illat jossakin nuorten kanssa, kun taas omilla lapsillani olisi aina joku hoitaja. Paavali vei voiton myös sen vuoksi, että työhöni kuuluu vain yksi rippileiri vuodessa. Pahimmillaan nuoriso- tai rippikoulupapit tekevät kolme rippileiriä vuodessa. Hienona bonuksena tuli vielä se, että sain lauantain toiseksi säännölliseksi vapaapäiväkseni. Kestän pitkät työmatkat tietäessäni, että näin minulla on kuitenkin enemmän aikaa olla lasteni kanssa iltaisin ja viikonloppuisin.

Tänä syksynä olen välillä kärsinyt siitä, että minulle on kerääntynyt liikaa viikonloppu- ja iltatöitä innokkuudestani johtuen. Nyt suuntaudun toiveikkaana kevätkaudelle, joka näyttää huomattavasti helpommalta. Olen saanut siirrettyä iltatöitä muille työntekijälle ja ottanut tilalle uusia vastuualueita, joita voi hoitaa mukavaan virka-aikaan.

Ystävälleni kerroin siitä, miten kevätkaudella minulle on tulossa paljon vähemmän iltatöitä. Hän sanoi sen varmaan näkyvän kielteisesti tilipussissa. Ei muuten näy mitenkään. Palkkani on aivan sama riippumatta siitä, hillunko työpaikallani perjantai-iltoja nuorten aikuisten kanssa vai vietänkö rauhallisia koti-iltoja perheen parissa. En silti kadu sitä, että olen tämän vuoden käynnistellyt nuorten aikuisten toimintaa Paavalissa. Koin sen korkeimman työnantajani antamana tehtävänä. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä, että voin siirtää sen työn hyviin ja luotettaviin käsiin. Yleensä minun tehtäväni on käynnistellä uusia juttuja, ja seuraajat tekevät niistä entistä parempia ja toimivampia.

Tänä syksynä minulle on kirkastanut vahvasti se, että perhe saa olla ykkösenä elämäntilanteessani. En todellakaan haikaile mihinkään vaativampiin tehtäviin, vaan yritän tasapainoilla työn ja perheen yhdistämisessä niin, että minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa olla lastemme kanssa. Mielelläni tekisin sellaista työtä, jossa voisin työskennellä osan viikosta kotoa päin. Se on ehkä utopiaa, mutta haaveilen siitä, että saisin tehdä edes silloin tällöin etäpäiviä ja olla kotona esikoisen saapuessa koulusta kotiin. Äitinä oleminen on upea kutsumus!

Aasit Herran käytössä

Voi että minua harmittaa se, että ollessani äitiyslomilla en ollut vielä löytänyt blogien ja Facebookin ihmeellistä maailmaa. Virtuaalimaailma on tuonut viime vuosien aikana elämääni niin paljon hauskaa sisältöä, etten varmasti olisi ylisosiaalisena ihmisenä kärsinyt yhtä paljon neljän seinän sisälle juuttumisesta. Nyt tuntuu välillä siltä, että työ häiritsee liikaa mukavia harrastuksia. Tällä viikollakin minulla on ollut pää täynnä hyviä ideoita blogitekstien kirjoittamiseen, mutta aikaa on ollut aivan liian vähän. Onneksi joululomaan on enää kuusi päivää!


Tällä viikolla sain pitää neljä lastenkirkkoa, joihin kerääntyi päiväkotien lapsia ja henkilökuntaa yli 500 henkilöä. Kirjoitin kiitollisena Facebookin status update -tekstin: "Elina on iloinen, koska kaikki 4 lasten joulukirkkoa meni hyvin. Kiitos Herran sekä uskollisen ja suloisen aasin, joka on Herran palvelijattaren paras ystävä!"

Kerroin nimittäin tänä vuonna lapsille jouluevankeliumin aasin näkökulmasta. Toukolan kirkossa minulla oli mukanani syliin mahtuva pehmoaasi, kun taas Paavalinkirkossa taputtelin kertomukseni aikana lähes aidonkokoista, suloista aasia, jonka tilasimme viime pääsiäiseksi Laihialta asti. Aasi on aivan uskomattoman ihana pehmeine harjakarvoineen ja hännänpäineen sekä pitkine ripsineen.

Facebookissa virisi mukava keskustelu aasista, jo toisen kerran tänä adventtiaikana. Käytin nimittäin adventtinakin samaa metodia: kerroin Jeesuksen ratsastuksen Jerusalemiin aasin näkökulmasta. Sillä kertaa nimesin aasin Rudolfiksi. Niinpä olemme Facebook-ystävieni kanssa pohtineet aasien ja myös porojen nimiä (Petteri Punakuonon poro on kuulema englanniksi Rudolf) sekä käyttäytymistä. Eräs ystävä kertoi unohtumattomasta joulukuvaelmasta, joka oli järjestetty ulkona. Joulukertomukseen rekrytoitu oikea aasi oli alkaut jukuroimaan kesken esityksen sillä seurauksella, että Maria ja Joosef olivat joutuneet työntämään aasin Betlehemiin. Kommentoin ystävälleni, että hänen kertomuksensa on varmaankin lähempänä totuutta kuin minun idylliset aasi-kertomukseni.

Monissa seurakunnissa on tapana pitää perhekirkkoja aina tiettyinä kirkkovuoden sunnuntaina; suosituimpia lasten kirkkopyhiä ovat joulun ja pääsiäisen lisäksi mikkelinpäivä, ensimmäinen adventti ja palmusunnuntai. Minä olen välillä vähän kritisoinut tällaista tapaa. Vaikka hyvän kristillisen kasvatuksen saanut 10-vuotias olisi osallistunut säännöllisesti kaikkiin seurakuntansa järjestämiin perhekirkkoihin, ei hänen käteensä ole välttämätttä jäänyt muuta kuin kertomukset enkeleistä sekä aasista, jolla Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kaksi kertaa vuodessa. Ei ihme, jos kirkkoon meno vähän hyydyttää!

Olen käynnistänyt alle kouluikäisille tarkoitettuja tenavakirkkoja ensin Vaasan ruotsalaisessa ja suomalaisessa seurakunnassa sekä viimeisen vuoden aikana Paavalinkirkossa. Näissä tenavakirkoissa emme ole aina seuranneet orjallisesti päivän virallista teemaa. Olemme voineet tehdä näin, koska olemme viettäneet kirkkohetkiä erillään kirkkolain säätämästä päiväjumalanpalveluksesta. Olemme pyrkineet työtovereideni kanssa löytämään kirkkoihimme sellaiset teemat ja raamatunkertomukset, jotka puhuttelevat alle kouluikäisiä lapsia ja heidän perheitään. Toki olemme viettäneet perhekirkkoja myös enkeleiden ja aasien merkeissä, mutta olemme pyrkineet löytämään myös muita lapsille sopivia raamatunkertomuksia. Olen huomannut, että Raamattu on tulvillaan hienoja kertomuksia, jotka puhuttelevat kaikenikäisiä nukketeattereiden, näytelmien ja kerronnan muodossa.

Viime syksynä pidin tavalisen perhemessun Martinristissä Vantaankosken seurakunnassa. Ennen jumalanpalveluksen alkua katsoin kauhistuneena ympärilleni. Paikalle oli kerääntynyt mukava määrä vanhempia rouvia, jonkin verran työikäisiä, mutta vain muutama lapsi. Tuskanhiki kohosi otsalleni miettiessäni saarnaani, jonka olin valmistanut nimenomaan lapsille. Olin muokannut evankeliumista flanellokertomuksen, jonka kertoi Jaakob-opetuslapsi keppinukkena. Kertomus käsitteli Nainin lesken poikaa, jonka Jeesus herätti kuolleista. Esitin pokkana kertomuksen suunnitelmani mukaan, vaikka tunsin itseni täysin hölmöksi.

Myöhemmin sain kokea, miten Jumalan sanassa on oikeasti voimaa riippumatta siitä, kuinka epäonnistuneeksi saarnaaja tuntee itsensä. Ystävääni oli jäänyt puhuttelemaan keppinuken esittämä ajatus siitä, miten turvallista Jeesuksen kanssa kulkeminen oli. Jaakob totesi tekstissä näin: "Meistä ei varmaan kukaan tiennyt, minkä vuoksi me olimme menossa sinne. Me olemme kuitenkin tottuneet siihen, että seuraamme Jeesusta aina sinne, minne hän on matkalla. Se on aika jännittävää. Meidän elämämme ei ole koskaan tylsää Jeesuksen seurassa. Yleensä luotamme siihen, että Jeesuksella on homma hanskassa. Hän kyllä tietää, minkä vuoksi menemme johonkin kaupunkiin. Se johtuu siitä, että Jeesus tekee kaiken rukoillen. Hän pyytää, että Jumala johdattaa häntä niiden ihmisten luo, jotka tarvitsevat häntä."

Epäonnistuneena pitämäni perhemessu oli viimeinen työtehtävä, jonka tein Vantaankosken seurakunnassa. Niinpä yllätyin melkoisesti erään kanslistin soittaessa kertoakseen positiivista palautetta. Joku vanhempi rouva oli oikein varta vasten soittanut virastoon kiittääkseen hyvästä saarnasta. Juuri tällaista on Herran palvelijattarena oleminen. Jumala tuntuu toimivan eniten juuri silloin, kun minä koen itseni jotenkin pieneksi, epäonnistuneeksi tai typeräksi. Johannes Kastajan sanoin se kuuluu: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh. 3:30

Lapset soittaa pianoa

"Lapset soittaa pianoa, kaikki on niin hianoa", laulaa taiteilija Anna-Mari Kaskinen sanoittamassaan laulussa Alabasteri-yhtyeen legendaarisella levyllä. Laulun sanat olivat totisinta totta tänä iltana Tuusulan Aino-salissa, jossa vietettiin joulusoittajaisia. Anttonin pianonsoitonopettajan oppilaat pitivät laadukkaan pianokonsertin tunnelmallisessa salissa, joka on nimetty Jean Sibeliuksen vaimon mukaan. Säveltäjän ja hänen vaimonsa valtavan suuret valokuvat loivat tilaan juhlavan tunnelman, jota täydensi kauniisti soiva flyygeli.

Oppilaskonsertit kuuluvat jokaisen musiikkiopiston juhlaan. Niissä harjoitellaan esiintymistä ja osoitetaan itselle, opettajalle, kotiväelle ja muille harrastajille, mitä lukukauden aikana on opittu. Joulusoittajaiset olivat meille kolmas oppilaskonsertti Järvenpäässä. Olen ihmetellyt sitä, miten valtavan hyvä taso kaikissa konserteissa on ollut. Lapset ja nuoret ovat soittaneet innostuneesti ja uskomattoman taitavasti. Kappaleet ovat olleet monipuolisia. Konsertiin on mahtunut mukaan sekä hauskoja ja rytmikkäitä että tunnelmallisia ja syvällisiä kappaleita. Tämän päivän soittajista pienin oli aloittanut harrastuksensa vasta syksyllä, kun taas vanhimmat taiturit olivat jo melkein ammattilaistasoa. Vastaavaa tasoa en ole ikinä ennen nähnyt missään oppilaskonsertissa!

Pianonsoitto näyttää olevan tyttövaltainen harrastus; Anttonin lisäksi konsertissa esiintyi 17 tyttöä, jotka olivat laittautuneet hienoiksi tärkeään esiintymiseen. Pikkutytöt olivat suloisia mekoissaan ja kauniissa kampauksisaan, kun taas teinitytöt näyttivät cooleilta muodikkaissa vaatteissaan ja isoissa kaulanauhoissaan. Esikoisemmekin laittoi konserttiin ihan ilman erityistä kehotusta päälleen ainoat juhlavaatteensa: jo pari vuotta palvelleen kauluspaidan sekä villapuseron. Ihmeiden aika ei ole ohi!

Arki-ilta ei totisesti ole paras mahdollinen aika kuunnella yhteen menoon tunti pianomusiikkia. Etukäteen vähän pelkäsin, miten selviän väsyneiden lasten kanssa tilaisuudessa, koska kuopus osoitti mieltään jo matkalla. Ihmeen hyvin 4-vuotiaskin jaksoi kuitenkin olla hiljaa sylissäni eturivissä. Rumpalina häntä ihmetytti ainoastaan yksi asia: miksi kukaan soittaja ei mennyt soittamaan flyygelin vieressä olevia rumpuja. Kulttuuripitäjään sopii mainiosti Alabasteri-yhtyeen ajatus: "Lapset soittaa pianoa, kaikki on niin hianoa..."

Fanaattisuus ennen kaikkea

Inhosin lapsena punatulkkuja. En siksi, että ne ovat kauniita ja söpöjä. Vastenmielisyys punaisia lintuja kohtaan johtui siitä, että veljeni oli opettanut minulle niiden olevan kilpailevan urheiluseuran lintuja. Ihailemani isoveljeni tavoin kannatin talitinttejä, koska ne olivat keltaisia Pellon Ponnen edustusasujen tapaan.

Samoilla perusteilla aloin inhota Tamperetta sinä päivänä, jona Oulun Kärpät voitti jääkiekon Suomen mestaruuden Tapparaa vastaan vuonna 1981. Ikää minulla oli kunnioitettavat viisi vuotta. Siitä huolimatta minulla oli vankka mielipide siitä, että Tampere on kamala paikka. Mielipiteestä oli helppo pitää kiinni, koska en tuntenut ketään tamperelaista.

Omissa lapsissani olen huomannut samanlaisia fanaattisia piirteitä. He innostuvat jostain asiasta toisten esimerkistä ja pitävät mielipiteestään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tänään he huudattivat toisiaan jääkiekkoseurojen kannattamisella. He yrittivät kovasti saada minuakin mukaansa, mutten enää lämmennyt pelille. Enhän enää edes tiedä, mitkä seurat ovat mukana kärkikamppailuissa, puhumattakaan siitä, että tietäisin tähtipelaajien nimiä. Minusta on tullut yhtä tylsä kuin äidistäni aikoinaan; hyppään Hesarin urheilusivut suosiolla yli.

Olin lapsuuteni ja nuoruuteni urheiluhullu. Muistan vieläkin, miten täysillä olin mukana Marjo Matikaisen olympiahiihdoissa. Lykin kotona sauvoilla samaa tahtia Marjon kanssa ja olin varma siitä, että suosikkihiihtäjättäreni saa siitä lisävoimia. Hiihdon jälkeen kirjoittelin tietokoneruudulle ainakin 100 kertaa idolilleni onnitteluja, ja keitin mitalikahvit koko perheelle. Muutaman vuoden päästä katselin innoissani mäkihyppyä ja jääkiekkoa. Haaveilin siitä, että saisin miehekseni jonkin ihanan urheilijapojan, vaikkapa mäkihyppääjä-Tonin tai jääkiekkoilija-Sakun.




En saanut Tonia enkä Sakua, vaan Vesan, jonka mielestä oma liikkuminen on paljon tärkeämpää kuin penkkiurheilu. Urheilufanaattisuus on meistä nykyään kaukana edustaessamme lähinnä ajattelumallia "Tärkeintä on, että pojille tulee urheillessa hiki". Siksi onkin mukava, että esikoisemme saa olla vapaasti urheiluhullu enojensa ja pappansa seurassa. On hyvä, että jotkut perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle; kolmen sukupolven miehet osaavat taatusti urheilutulokset ulkoa miten päin tahansa.



Lapsemme eivät tarvitse fanaattisuuteen aina edes urheilua. Tänään katselin mielenkiintoista näytöstä, kun nuoremmat lapset korjasivat iltapalatavaroita jääkaappiin. He käyttävät levitteenä Oivariinia, kun taas me muut käytämme Lättaa. Pienille fanaatikoille Lätta-pakettiin koskeminen tuntui aivan ylivoimaiselta tehtävältä; he pelkäsivät saastuvansa.



Suvaitsevaisuus-kasvatus on kyllä haasteellista, jos urheilu ja levitteetkin voivat saada aikaan näin voimakkaita tunteita. Viime viikolla kaksi työntekijää Helsingin seurakuntayhtymästä kävi puhumassa työntekijäkokouksessamme maahanmuuttajatyöstä. He kertoivat meille mm. MOD eli Moninaisuus ja dialogi –koulutusohjelmasta, joka on kehitetty erilaisuutta ja identiteettiä koskevien ristiriitojen selvittämiseen. MOD-esitteestä löysin Martin Luther Kingin ajatelman, jossa on hienosti analysoitu syitä siihen, miksi erilaisuutta ei siedetä.





Ihmiset vihaavat toisiaan,
koska pelkäävät toisiaan.
He pelkäävät toisiaan,
koska eivät tunne toisiaan.
He eivät tunne toisiaan,
koska heillä ei ole siteitä toisiinsa.
Heillä ei ole siteitä toisiinsa,
koska he elävät erillään toisistaan.

Martin Luther King




PS. Anteeksi punatulkut, olette tosi söpöjä!

Eka kerta

Pidin ensimmäisen puheeni itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1987 Pellon ala-asteen juhlasalissa. Opettajamme pyysi minua puhujaksi, koska minulla oli hänen mielestään selkeä ja kuuluva ääni. Niin ajattelee edelleen moni mummo ja pappa. Saarnojen ja erilaisten puheiden jälkeen saan yleensä kuulla, kuinka hyvin ihmise saivat puheestani selvää. Urani alkuaikoina mietin, voiko näitä kommentteja pitää positiivisena vai ei. Tarkoittaako kehu äänenkäytöstä sitä, ettei sisällössä ollut kehumista? Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vanhempi väki oikeasti kiittää hyvästä kuuluvuudesta. Kieltämättä on aika rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella puhetta, jos siitä ei saa mitään selvää. Silloin on aivan sama, onko puheen sisältö mietitty tarkasti vai ei.

Ensimmäinen puheeni koulun itsenäisyyspäiväjuhlassa kuului hyvin suuressa salissa. Jännitys näkyi lähinnä siinä, että hämmennyin kesken puheen huomatessani, että unohdin yhden kappaleen. Puhe ei nimittäin ollut omaa tuotostani, vaan opettajamme kokoama. Kirjoitimme äidinkielen tunnilla aineet Suomi-teemasta. Sitten opettaja valitsi aineistamme parhaat palat ja teki niistä yhden puheen. Siihen aikaan ei vielä käytetty kovinkaan paljon tietokoneita, joten hän kirjoitti sen käsin konseptille.

Muistan ihan tarkasti vieläkin, miltä konsepti näytti. Siinä oli punaista siistiä kirjoitusta 2 1/2 sivua. Kolmannen sivun lopussa oli tähti, jonka jälkeen oli vielä muutaman lauseen lisäys. Minun piti lukea se johonkin väliin, mutta puhetilanteessa unohdin sen aivan kokonaan. En muista, luinko sen lopuksi vai jätinkö lukematta. Sen sijaan muistan tarkasti sen tunteen, kun tajusin mokanneeni. Katselin hämmentyneenä yleisössä istuvaa kaveria, jonka kanssa olimme harjoitelleet puhetta edellisenä iltana omassa huoneessani. Kenraaliharjoituksen yleisönä oli kaverini lisäksi pikkuveljeni. Mielikuvissani he istuvat vieläkin patterin edessä ja kuuntelevat tarkasti puhetta Suomen itsenäisyydestä.

En muista ensimmäisestä puheestani kovinkaan paljon. Luultavasti se oli tyypillinen itsenäisyyspäivän puhe, jossa kiiteltiin isänmaan puolesta taistelleita veteraaneja sekä puhuttiin kauniisti isänmaan hyvistä puolista. Ainoa kohta, jonka muistan melko tarkasti oli ystäväni Ninnin kirjoittama. Hän oli kirjoittanut omassa aineessaan, miten siniristilippu on Suomen itsenäisyyden symboli. Ihailin suuresti ystävättäreni kypsyyttä ja viisautta. Ihmettelin, miten hän osasikin käyttää tuollaista hienoa samaa "symboli". Olin aivan myyty!

Huomenna pidän elämäni toisen itsenäisyyspäivään liittyvän puheen, saarnan Paavalinkirkon sanajumalanpalveluksessa, jonka yhteydessä on myös partiolaisten lupauksenanto. Otan pienen riskin ja aion pitää vähän erilaisen puheen. Yritän yhdistää erilaiset kohderyhmäni kertomalla kertomuksen pikkupojasta, joka auttaa vanhaa setää itsenäisyyspäivänä. Lisäksi puhun vähän päivän tekstistä. Saa nähdä, miten rouvan käy.

Tyytyväisen aviomiehen resepti vuosimallia 1950

Eräästä parisuhdemateriaalista löysin nauruhermoja kutkuttavan tekstin siitä, miten kotirouva voi tehdä miehensä kotiintulon mahdollisimman miellyttäväksi. Sopii hyvin edellisen tekstini jatkoksi. Tällaista kotiorjaa en toivo pojilleni vaimoksi :)!
PS. Tätä ei oltu tarkoitettu materiaalissa malliksi hyvästä parisuhteesta, vaan esimerkiksi siitä, miten viidenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut valtava muutos parisuhteeseen liittyvissä odotuksissa.

Uudessa-Seelanissa 1950-luvulla käytetty kotitalouden oppikirja, jolla valmennettiin koulutyttöjä avioelämään:

1. Laita päivällinen valmiiksi: Suunnittele herkullinen ateria ajoissa etukäteen, vaikka jo edellisenä iltana. Useimmat miehet ovat nälkäisiä kotiin tullessaan ja odotettavissa oleva hyvä ateria on osa heidän kaipaamaansa lämmintä vastaanottoa kotona.

2. Valmistaudu: Lepää 15 minuuuttia, niin että olet virkeä, kun miehesi tulee kotiin. Korjaile meikkiäsi ja ole raikkaan näköinen. Hän on juuri ollut monen työn uuvuttaman ihmisen kanssa. Ole hiukan hilpeä. Hän kaipaa piristystä ikävään päiväänsä.

3. Järjestä koti kuntoon: Kulje vielä kerran talon läpi juuri ennen miehesi tuloa ja kerää talteen koulukirjat, lelut, paperit jne...Pyyhi sitten pölyt pöydiltä. Miehesi tuntee päässeensä oikeaan rauhan satamaan.

4. Siisti lapset: Käytä pari minuuttia lasten käsien ja kasvojen pesuun (jos he ovat pieniä), kampaa heidän hiuksensa ja vaihda heille tarvittaessa puhtaat vaatteet.

5. Minimoi kaikki melu: Älä pidä pesukonetta, kuivainta tai pölynimuria käynnissä miehesi tuloaikaan. Yritä saada lapset olemaan hiljaa.

6. Tee hänen olonsa mukavaksi: Ohjaa hänet lepäämään mukavaan tuoliin tai ehdota, että hän menisi pitkäkseen makuuhuoneeseen. Pidä kylmä tai lämmin juoma valmiina hänelle. Pöyhi hänen tyynynsä ja tarjoudu ottamaan kengät hänen jalastaan. Puhu matalalla, pehmeällä, rauhoittavalla äänellä.

Ehkä minä sittenkin olen aikamoinen feministi, vaikka olen aina inhonnut feminismiä. Se johtuu varmaan siitä, ettei minulla ole ollut tarvetta feminismille, koska olen kasvanut tasa-arvoisessa kodissa, jossa tytöt ja pojat tekivät yhtä paljon kotitöitä. Mieheni puolestaan on laittanut harrastuksikseen pappismatrikkeliin vaimon palvelun ja hellimisen. Sopii hyvin minulle!

Projekti kuukaudessa pitää Elinan pirteänä!

Olen projekti-ihminen. Innostun aina jostakin asiasta, harrastan sitä täysillä jonkin aikaa ja sitten kaipailen elämääni taas jotain uutta projektia. Elämäni projektit voivat liittyä työhön, perheeseen, kotiin, ystäviin tai harrastuksiin. Projektini alkavat yleensä hyvin spontaanisti. Tällä viikolla olen taas kerran alkanut kasvatukseen liittyvän projektin. Tavoitteeni voisi märitellä lyhyesti ja ytimekkäästi näin: "Kasvatan lapsistani kunnon ihmisiä, jotka osallistuvat kotitöiden tekemiseen, käyttävät aikansa fiksusti sekä käyttäytyvät kauniisti".

Sain kimmokkeen projektiini lukiessani poikani kouluvihkoa. Kolmasluokkalaiseni oli mennyt vastaamaan kysymykseen "Kenen sinun mielestäsi pitäisi tehdä kotityöt?" täysin väärin. Arvaat varmaan vastauksen? ÄIDIN. Olin lievästi sanoen tyrmistynyt. Ei kai kukaan voi ajatella 2000-luvulla noin. En ymmärrä, mistä hän oli näkemyksensä imenyt, koska olemme mieheni kanssa jakaneet kotityöt melko tasaisesti. Hommaa riittää molemmille niin paljon kuin vaan ehdimme töiltämme tehdä.

Poikani käsittämättömän näkemyksen innoittamana päätin taas kerran aloittaa hyväksi todetun rastisysteemin. Päätin, että isojen lasten on kerättävä 80 rastia, jotta he saavat itse valita kaksi isovanhempien sponsoroimaa joululahjaa. Kuopukselle säädin 40 rastin velvoitteen. Rasteja saa pienistä tehtävistä esim. sängyn petaamisesta, tavaroiden järjestämisestä, pikkuveljen kanssa leikkimisestä. Olen yrittänyt innostaa lapsia koko syksyn kirjojen lukemiseen ilman kummempia tuloksia. Tilanne muuttui nyt täydellisesti keksiessäni antaa viisi rastia kirjan lukemisesta. Lapset ovat muutaman päivän aikana jo lukeneet useamman kirjan, koska se on aika miellyttävä tapa hankkia rasteja. Käyttäytymispuolta vahvistan niin, että pahasta töppäilystä menettää rasteja.

Rastisysteemi on toiminut aina perhessämme hyvin jonkin aikaa. Niinpä nytkin se on selvästi innostanut lapsia kotitöiden tekemiseen ja tuonut selkärankaa kotielämäämme. Olen aika varma siitä, että lapset ehtivät kerätä tarpeeksi rasteja jouluun mennessä. Kuopuskin on innostunut pitkästä aikaa tiskaamisesta ja pöydän pyyhkimisestä, koska ne ovat 4-vuotiaalle sopivia hommia. Äidin näkökulmasta tiskaamisesta saatava hyöty on hieman kyseenalainen, mutta tekemisen ilo ja riemu ovat sitäkin suuremmat.

Saa nähdä, mikä on seuraava projektini. Epäilen vahvasti, että se liittyy jotenkin tammikuuhun ja kuntoiluun. Odotan mielenkiinnolla! Rakastan projekteja, koska ne tuovat elämääni mukavaa vaihtelua!

Lakikirja kourassa on kiire naimisiin

Tänään osallistuin seitsemän vuoden tauon jälkeen tenttiin. Osallistuin pappien täydennyskoulutukseen liittyvään pastoraalitenttiin, jonka teemana oli Kirkon hallinto. Kirkon lakia ja järjestystä lukiessani oikein ihmettelin sitä, miten mielenkiintoisia asioita kirja käsitteli. Lakitekstin lukeminen oli hidasta ja vaati ajatustyötä, mutta samalla monet kirkon hallintoon liittyvät palaset loksahtivat päässäni oikeisiin kohtiin. Tentissä asiat eivät kyllä tuntuneet aivan yhtä selkeiltä, lieneekö johtunut flunssasta, pitkästä tenttitauosta vai kokemattomuudesta lain ja hallinnon alalla.

Kirkkojärjestystä lukiessani oikein hätkähdin lukiessani siitä, mitä odotuksia se asettaa tavalliselle serakuntalaiselle. "Kirkon jäsenen tulee osallisua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan." Kirkkojärjestys, 5 §. Säädöksen jäljessä lukee kylläkin, että se on n.s. ihannepykälä, johon ei liity oikeudellisia tehosteita.

Tästä lähtien kun joku sanoo olevansa sellainen tavallinen luterilainen kristitty eikä mikään uskovainen voinkin viitata tähän määritelmään :)! No, ei sentään. Kirkkojärjestyksen ihannepykälän olisi kuitenkin hyvä olla paremmin tiedossa, koska se voisi jollain tavalla madaltaa kirkon kynnystä positiivisella tavalla. Kastepuheissa minulla on tapana rohkaista ja kannustaa vanhempia ja kummeja kristillisen kasvatuksen antamiseen kertomalla yksinkertaisesti, miten sitä kristillistä kasvatusta voi esimerkiksi antaa. Uskon siihen, että lapsen kanssa aloitettu säännöllinen iltarukous, Lasten Raamatun lukeminen tai seurakunnan toimintaan osallistuminen voivat kantaa koko perhettä lähemmäs Jumalan rakkautta.

Tänään lööpit kirkuivat sitä, miten suomalaisilla on lähs 50 maan kansalaisten joukossa eniten irtosuhteita. Voin vain kuvitella, kuinka monta särkynyttä sydäntä nämä suhteet ovat aiheuttaneet. Lakikirjan ohje avioliiton solmimisesta säädetyllä tavalla sekä kuudes käsky "Älä tee aviorikosta" taitavat olla monelta kansalaiseltamme täysin unohduksissa.

Illalla minulla oli ihana leikkituokio kuopuksemme kanssa: leikimme ensin lääkäriä ja sitten autoilimme. Autoleikeissä sain olla poliisiauto ja poikani oli roska-auto. Poliisiauto huomasi yhtäkkiä roska-auton kaahailevan ihan mielettömästi ja meni kysymään, mikä oli hätänä. "On kiire", sanoi roska-auto. "No, mihinkä on kiire?" kysyi poliisiauto. "On kiire naimisiin", sanoi roska-auto. "No sitten saat hurjastella", totesi poliisiauto. Saa nähdä, kuka onnellinen saa roskakuskin tai sen kuskin rengastettua.