Saanko mä käydä kirkossa? JEE!!!

Ihmeiden aika ei ole ohi! Meidän perheessämme taistellaan nykyään siitä, kuka pääsee kirkkoon. Lapsemme ovat alkaneet viime viikkoina viihtyä liian hyvin kirkossa, minkä vuoksi olemme määränneet heille huomiseksi pyhäpäiväksi sinne porttikiellon. He saavat kyllä mennä aamulla Miehen kanssa Järvenpään jumalanpalvelukseen ja kirkkopyhäkouluun. Sen jälkeen ei ole enää koko päivänä asiaa kirkkoon, nimittäin virtuaaliseen lastenkirkkoon.

Suurten seurakuntayhtymien hallinnoima virtuaalinen lastenkirkko on ihastuttanut ainakin meidän perheemme lapset toiminnallisuudellaan. Tietokoneemme ympäristö on täynnä keltaisia muistilappuja, joihin he ovat tallentaneet virtuaalihahmojensa nimiä ja salasanoja. He eivät ole tyytyneet yhteen hahmoon, vaan ovat luoneet erilaisia kirkkovieraita. Yritin äsken käydä kurkistamassa, millaisia heidän hahmonsa ovat, mutta lastenkirkko oli jo sulkenut ovensa kello 21.00.  Hyvä juttu addiktoituneille kirkkovieraille!

Kyselin kerran kuopukselta, mitä hän tekee siellä. "Mä seikkailen vähän kirkossa. Soitan urkuja ja kirkonkelloja", oli reipas vastaus. Eilen me seikkailimme yhdessä sellaista vauhtia, että minua välillä aivan hengästytti. Kävimme ensin kellotapulissa soittamassa kirkonkelloja valtaisalla tahdilla, sitten ryntäsimme urkujen luokse kuuntelemaan kuopuksen suosikkiesitykset. 3-vuotiaan esitys "Jumalan kämmenellä" hekotutti kovasti neljävuotiasta isoa poikaa. Ihailin sitä, miten lukutaidoton osasi tunnistaa laulut nimien perusteella. Hänen suosikkinsa oli itsestäänselvän jäätelöauto-sävelmän lisäksi mieskuoron (lieneekö Papas no Mamas) loistava esitys "Taivaan Isä suojan antaa".

Urkuparvelta me kiirehdimme kauhealla vauhdilla kryptaan katsomaan videoesityksiä. Pieni mies oli oppinut jo sujuvasti laulamaan hassua kengurulaulua. Makeimmat naurut syntyivät katsoessamme Pyhän Laurin kirkon tarinaa Taika-Petterin ja hänen Niklas-ystävänsä johdolla. Tämän päivän perheemme pojat ovat muistelleet kilvan sitä, mitä Niklas tekee matikantunnilla. Katselee tyttöjä, tietysti! Kaikista hassuinta tarinassa oli kuitenkin se, että Niklas luuli olevansa Tikkurilan jäähallissa, vaikka oli kirkossa. Kuopus meinasi kuolla nauruun!    

Kirkkohetkeemme kuului myös hartaampia osuuksia. Raamatunkertomukset tuntuivat pienestä luettuina tietokoneenruudulla vähän pitkiltä, mutta "pyhäkoulutäti" Anitan kerrottu versio "Hyvästä paimenesta" upposi hyvin pieneen ja levottomaankin hahmoon. Sinänsä raamatunkertomuksien löytyminen saarnatuolista oli  loistava keksintö isompia kirkkovieraita ajatellen. Pienikin kertasi kuvien perusteella tuttuja Raamatun henkilöitä. Vierailuumme sisältyi myös kynttilöiden sytyttämistä ja tutustumista muihin hahmoihin. Lisäksi kävimme mielenkiintoisen  keskusteluhetken kirkkomaalla siitä, mitä ihmettä hautakivien alla on. 

Kirkkoreissu esikoisen tai  neidin kanssa olisi varmaan vähän erilainen, mutta varmasti yhtä antoisa. Olen todella ylpeä ja kiitollinen siitä, että kirkossamme on kehitetty tällaista laadukasta virtuaalista toimintaa kouluikäisille ja vähän pienemmillekin lapsille. Menkää ihmeessä tutustumaan lastenne, lastenlastenne tai kummilastenne kanssa ja laittakaa sanaa kiertämään! Toivotaan, että lastenkirkossa on jatkossakin ruuhkaa!

Lastenkirkko löytyy osoitteesta: www.lastenkirkko.fi

Taivaan Isä hoitaa lastaan.

Hän on Isä jokaisen.

Aamulla hän tulee vastaan,

kuulee iltarukouksen. 

Hän ei muista virheitämme,

meille antoi Jeesuksen.

Hän on aina ystävämme.

Hän on Isä jokaisen.

Taivaan Isän sylissä

jokainen saa levätä.

Anna-Mari Kaskinen

Virsi 503:3  

Parsa kuu!

Eräs ruotsinkielinen ystävämme oli meillä vierailulla. Hän puhui lapsille pääasiassa ruotsia, niin kuin aina ennenkin. Totesin vieraalle, että kuopus tuskin enää muistaa sanaakaan ruotsia. Se ei kuitenkaan  tuntunut haittaavan vuorovaikutusta; molemmilla osapuolilla tuntui olevan oikein hauskaa. 

Seuraavana iltana kuopus tahtoi iltarukouksessaan kiittää vierailusta. Ennen kuin ehdin edes aloittaa rukouksen, hän yllätti minut täysin sanomalla: "Va hetäl dy? Mikael." Lause oli yllättävä, koska ystävämme ei tietenkään ollut kysynyt lapsemme nimeä. Lyhyt vierailu oli aktivoinut 4-vuotiaan aivoissa kaiken sen, mitä hän oli aikaisemmin oppinut Vaasan aikoina ja viime kesänä. Hän oli nimittäin kesällä muiden lasten ja minun tavoin varsinaisessa kielikylvyssä ruotsinkielisellä perheleirillä. Lastenkerhon tädit antoivat minulle leirillä hyvän vinkin: "Lue pojallesi ruotsalaisia satuja, jos haluat hänen nukahtavan". Pieni ummikko oli ainakin kaksi kertaa nukahtanut kesken sadun lattialle muiden lasten suureksi hämmästykseksi! 

Vierailun jälkeen kuopus on halunnut, että puhun hänelle iltaisin ruotsia. Teemme iltatoimet ruotsiksi, lauleskelen hänelle ruotsalaisia lauluja ja opetan yksinkertaisia juttuja hauskalla tavalla.  Viiden minuutin tuokiossakin ehtii jutella yllättävän paljon. Pienistä hetkistämme on tullut mieleeni kuuluisa kirjailija Mikael Niemi, joka puhuu lapsilleen aina saunassa suomea .  

    

Ruotsissa asuessamme luin paljon teoriaa kaksikielisyydestä ja puolikielisyydestä. Halusin lapsistani ehdottomasti kaksikielisiä ja sen vuoksi seurasin kaikkia taiteen sääntöjä, etten vaan millään lailla sekottaisi lasten mielessä suomea ja ruotsia. Puhuin lapsille aina johdonmukaisesti suomea, mutta luin heille kirjoja myös ruotsiksi. Niinpä kehitin jonkun asiantuntevan teoksen pohjalta systeemin, jossa toinen sohvamme oli suomenkielisiä ja toinen ruotsinkielisiä kirjoja varten. Esikoinen oppi pian valitsemaan oikean sohvan kirjan mukaan. Hän saattoi myös todeta: "Mennään luottalaiselle soffalle".

Vaasan aikoina olin pitkään sitä mieltä, ettemme voisi muuttaa muualle ennen kuin lapset ovat käyneet koulunsa ja saaneet kielikylpynsä. Toisin kävi, mutta varmasti vanhemmille lapsille on jäänyt jonkinlainen pohja ja positiivinen asenne ruotsia kohtaan. Aina välillä he pääsevät verestämään kielitaitojaan toisten serkkujen ja ystäväperheidemme lasten kanssa. Vaasasta kuulin riemastuttavan tapauksen eräästä 4-vuotiaasta, joka oli käynyt ilmoittautumassa kielikylpyyn. Poika oli autossa varmistanut, miten ollaan ruotsiksi kohteliaita. Lomaketta ojentaessa hän oli sanonut hienosti: "Parsa kuu!"

Asennekasvatusta

Tällä viikolla Elinan blogissa on ollut hiljaista. Vierailijoita on ollut kyllä tavalliseen tapaan, mutta emäntä on loistanut poissaolollaan. Siihen on olemassa mainio selitys; olen koko alkuviikon pastoroitunut Kirkon Koulutuskeskuksessa. Tänään vietän armollisesti kurssiviikon ainoaa vapaailtaa, ja huomenaamulla taas kukon kirkuessa pyöräilen opinahjoon. Olen kurssilla kadehdittu yksilö siitä syystä, että olen ainoa osallistuja, joka saa pyöräillä kurssille joka päivä. Niinpä minua ei harmita yhtään, että viimeinen läsnäoloa vaativa pastoraalikurssi on jäänyt lievästi sanoen roikkumaan; viimeksi vietin mukavan viikon pastoreiden seurassa kymmenen vuotta sitten. 

Pastoraalikurssimme on ollut tiivis ja monipuolinen. Kouluttajamme eivät ole päästäneet meitä helpolla, vaan olemme joutuneet tutustumaan sekä toisiimme että itseemme käsitellessämme teemaa "Seurakunta työyhteisönä". Kaksi ensimmäistä päivää oli niin toiminnallisia, että aloimme jo vähän kaivata tavallisia luentoja. Tänään saatoimme todeta "Sitä saa, mitä tilaa!" kuunnellessamme koko päivän luentoja. Haukotusten määrä ehkä lisääntyi, kun ei itse tarvinnut osallistua koko ajan, mutta muuten päivä oli aivan onnistunut. 

Eilen meillä oli ratkiriemukas iltapäivä, kun esitimme toisillemme draamoja aiheesta "Seurakunta työyhteisönä". Fakta ja fiktio sekoittuivat luovien ja esiintymistaitoisten pastoreiden käsissä todella mukavasti niin, että näytelmät laittoivat meidät ajattelemaan monia asioita uusista näkökulmista. Keskivertosuomalaisen olisi ollut todella terveellistä olla katsomassa näytelmiämme. Ei sen vuoksi, että he olisivat vakuuttuneet seurakuntien työyhteisöjen huonoudesta, vaan  huomatakseen, miten väärä kuva heillä on papeista. Kurssillamme on paljon hauskoja, luovia, mukavia, älykkäitä ja ihmisläheisiä pappeja. Näytelmiä analysoidessamme olin ihmeissäni siitä, miten syvällisiä havaintoja ihmiset osasivat tehdä näytelmistä, joissa minä en huomannut kuin epämääräistä liikettä. Jumala on luonut niin monenlaista lahjakkuutta!

Kurssimme erinomaisiin puoliin kuuluu se, ettei siellä heitetä turhaa lokaa kenenkään päälle. Kurssistahan saisi aivan mielettömän mahtavan juorukerhon, jossa voitaisiin mässäillä kaikilla työyhteisöjen kauheuksilla ja syyttää muita ihmisiä kaikista ongelmista. Sen sijaan työyhteisöjä lähestytään kypsästi ja muistetaan aina kysellä sitä, miten minä voisin toimia rakentavasti työyhteisöni hyväksi. Ei hassumpi asenne mihin tahansa yhteisöön! 

"Asenne vaatii paljon, mutta antaa vielä enemmän"

"Asenne on aina mukana "pelaajana" tiimissäsi."

John C. Maxwell: ASENNE - Mitä jokaisen johtajan tulee tietää 

Messussa on mukavaa!

Tänään kirkossa oli kivaa. Etuosan penkkirivit olivat täynnä yläkoululaisia, jotka tänä viikonloppuna aloittelivat rippikouluansa. Muutakin kirkkokansaa oli mukavasti paikalla. Virret olivat aivan minun makuuni: nuorekkaita ja raikkaita, mutta samalla syvällisiä sanomaltaan. Jumalanpalveluksen musiikki oli muutenkin vaikuttavaa. Kanttorin yksinlaulut ja nuoren miehen viulunsoitto tekivät messustamme juhlavan ja koskettavan. Kirkkoherra oli elementissään saarnatessaan ilman papereita aivan nuorten nenän edessä. Nuorisotyönohjaaja totesi ihaillen, etteivät rippikoululaiset ole ikinä olleet yhtä rauhallisia jumalanpalveluksessa. 

Mukavaa oli myös se, että nuoret lähtivät rohkeasti liikkeelle penkeistään synnintunnustuksen aikana. Käytin nimittäin synnintunnustuksessa toiminnallista tapaa, jossa jokainen messun osallistuja sai tunnustaa syntinsä tekemällä grillitikusta sinitarran avulla ristin. Pienet ristit tuotiin sitten kanttorin ihanan esityksen "Sinun varaasi kaiken laitan" aikana hiekka-astiaan. 

Epäilin vähän etukäteen, miten toiminnallinen synnintunnustus sopii Paavalinkirkkoon, joka on kooltaan melko suuri. Mielestäni se toimi kuitenkin aivan hyvin. Ensinnäkin grillitikkujen ja sinitarrapalojen jakaminen ovella oli  hauskaa. Messussa on välillä hyvä olla tällaista yllätyksellisyyttä, joka saa väen miettimään, mitä ihmettä täällä tänään tapahtuu. Toiseksi olen melko varma siitä, että toiminnallinen synnintunnustus jää nuorille paremmin mieleen kuin aivan tavallinen synnintunnustus, joka helposti jää huomaamatta muun liturgisen aineksen keskellä. Kolmanneksi voin todeta, että kymmenien tai ehkäpä sadan ristin näkeminen hiekka-astiassa oli hyvin vaikuttava kokemus: Jeesus on kuollut ristillä minunkin syntieni vuoksi! 

SINUN VARAASI KAIKEN LAITAN 

Sinun rakkautesi loistaa

läpi synkimmän pimeyden.

Sinä, Jeesus, voit yksin poistaa

syyllisyyteni suuruuden.

Sinun kätesi minut johtaa

läpi tuskan ja kauneuden.

Sinun valosi yössä hohtaa,

hoidat kipuni salaisen.

Anna-Mari Kaskinen 

Säkeistöt 2 ja 3

Minä en sinua unohda, s.142, Kirjapaja 2007 

  

Tie onneen!

Rakastan kullanväristä rannekelloani, jonka ostin itselleni 31-vuotispäivälahjaksi. Pidän kovasti myös Pentikin tyylikkäästä seinäkellosta, jonka ostin itselleni äidin antamilla joululahjarahoilla. Siitä huolimatta en tykkää ollenkaan Forumin katumainoksista, joita olen joutunut katselemaan kaksi kertaa päivässä Pasilan asemalla jo monen kuukauden ajan. Mainoksissa sympaattisella nuorella naisella on törkeän paljon rahaa. Kauniin kuvan yläpuolella on teksti: "Osta itsellesi mitä haluaisit muiden ostavan sinulle."

Mainostekstissä minua ärsyttää ensinnäkin se, että se on mielestäni selvä muunnos Raamatun kultaisesta säännöstä: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" (Matt. 7:12). En tiedä, tuoko mainoslause muille mieleen Jeesuksen sanat. Minulle on myös täysi arvoitus se, onko mainostoimistolla ollut tietoisesti ajatus raiskata tunnetuimmat lähimmäisenrakkauteen kehottavat sanat.  

Forumin mainos on kyllä siinä mielessä onnistunut, että se on vienyt huomioni ja ajatukseni monen monta kertaa. Sitä lukiessani olen usein miettinyt sitä, voiko ihminen saada elämäänsä todellista tyydytystä shoppailemalla ja olemalla itsekäs. Mainostoimiston tai Forumin mainostuksesta vastaavien ihmisten mielestä se on mahdollista. Sisareni oli bongannut Forumin välipäivien mainokset, joissa oli ollut teksti "Ale on alkanut! Tie onneen käy kassan kautta!"

Kohtasin eräänä päivänä hyvin vanhan ja rikkaan vanhuksen. Hänen elämänsä pyöri täysin rahan ympärillä. Minulle tuli kohtaamisesta surullinen olo: eikö ihminen edes vanhuudessa ymmärrä sitä, mikä oikeasti on tärkeää? Paksut lompakot, pulleat pankkitilit, trendikkäät vaatteet ja kaikenlainen tavara on loppujen lopuksi täysin tyhjänpäiväistä. Kuoleman hetkellä niistä ei ole ainakaan mitään apua. Luulen kuitenkin, että elämän aikanakin tie onneen käy aivan muuta kautta. 

Etelä-pohojalaasten katekismuksessa ensimmääsestä käskystä "Minä oon Herra, sun Jumalas, eikä sun trenkää palavella viarahia jumalia" sanotaan näin: me piretähän useen jumalana niitä mukamas tärkeetä asioota, niinkun talua, tyäpaikkaa, rahaa, hianua autua ja muuta sellaasta. Ikuisuusysymyksis niihin ei kuitenkaan voi luattaa! Niinkun Lutteri meni sanomahan, notta se, mihinkä oot kiinni koko syrämmestäs ja mistä meinaat hakia jonkunlaasta turvaa, se on sun jumalas. Ja varoottihan itte Jeesuskin, notta ei me voira palavella yhtä aikaa Jumalaa ja maallista omaasuutta. Meille ihmisille tuallaanen epäjumalan palavelu on melekeen pääsynti. Jos joku muu asia on meille Jumalaa tärkiämpi, me ollahan silloon menos helevettihin. Lutteri sanoo, notta meirän pitää peliätä ja rakastaa Jumalaa." 

Mammonan palvonnasta on tullut oikeasti tämän ajan pääuskonto enkä voi väittää, että olisin itsekään mitenkään vapaa sen houkutuksista. Tavaran ja muun hyvän hankkimisen nurja puoli on siinä, että aina voisi saada vähän enemmän ja vähän parempaa. Mainoslehtiä selatessa ja tavarataloissa rampatessa voi tulla helposti sokeaksi. Oikeasti elämäni ei muutu sen onnellisemmaksi, vaikka saisin kaiken haluamani tavaran. Ystäväni kanssa totesimme omakotitalon omistajina sen, miten omaisuuden karttuminen tuo onnen lisäksi paljon työtä ja vaivaa. Mitä enemmän sinulla on omaisuutta, sitä enemmän sen hoitaminen vie aikaa. Niinpä olen iloinen siitä, ettei meillä ole toista autoa. Kesämökkiä en huolisi, vaikka joku sen minulle lahjoittaisi.  

Forumin mainoksessa "Osta itsellesi mitä haluaisit muiden ostavan sinulle" minua häiritsee myös piiloviesti siitä, miten ihminen pärjää yksin. Shoppailija ei tarvitse onnen saavuttamiseen toista ihmistä, vaan hän saa kaiken haluamansa rahalla. Vaikka en olekaan mikään "lahjaihminen", olen ilahtunut monesti suunnattoman paljon perheenjäsenten ja ystävien antamista lahjoista. Tuntuu sangen hyvältä, että lahjan antaja on ajatellut minua valitessaan tai valmistaessaan lahjan.  Lahjojen antaminen on minusta mukavaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin hypistellä miestenosastolla paitapuseroita ja neuleita ja miettiä, mikä niistä pukisi parhaiten Miestä. Intoni on ollut niin suuri, että täksi jouluksi sain lahjanostokiellon! Onneksi sain ostaa vaatteita muutamalle  kummilapselle ja omille lapsilleni.

Olen vakuuttunut siitä, että tie onneen ei käy Forumin  kassan kautta. Onneni on olla Herraa ja lähimmäistä lähellä!

  

Nauru pidentää ikää!

"Hän muisti, että miehen olisi vielä opittava nauramaan itselleen." Jane Austen

Tänään tapasin sattumalta ystäväni ja ex-työkaverini. Meitä yhdistää ensinnäkin se, että olemme välillä aika toheloita. Toisena yhteisenä piirteenämme on se, että osaamme nauraa itsellemme. Niinpä tämänpäiväinen lyhyt kohtaamisemmekin oli täynnä naurua, kun me molemmat kerroimme viime aikojen pahimmat töppäyksemme. Kertoisin ne mielelläni teillekin, mutta en uskalla. Tarinat ovat niin poskettoman hauskoja, että uskottavuuteni voisi mennä ihan kokonaan.

Edellinen kirjoitukseni "Tuhottu uusi elämä!" herätti paljon keskustelua. Harva asia maailmassa ilahduttaa minua niin paljon kuin teidän mukavat kommenttinne! Miehelle totesin kirjoituksen tehtyäni, että toivon todella kaikkien ymmärtävän, että se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Uskon vahvasti siihen, että nauru pidentää ikää.

Tuhottu uusi elämä!

Olin niin innoissani uudesta elämästäni. Aloitin nimittäin välipäivinä lähes jokavuotiseen tapaan uuden elämän. Syksyn pimeydessä olin taas kerran viettänyt epäterveellistä elämää: liikaa kahvia, liian vähän vettä, liikaa suklaata, liian vähän hedelmiä, liikaa leivonnaisia, liian vähän kasviksia, liikaa pähinäsuklaalevitteisiä paahtoleipiä, liian vähän salaattipäällysteisiä ruisleipiä, liikaa internetissä surffailua ja  liian vähän liikuntaa. Oli siis todellakin syytä ottaa itseä niskasta kiinni!

Uusi elämäni alkoi loistavasti.  Olin siitä niin innoissani, että ihmettelin, miksi ihmeessä en ollut aloittanut sitä jo lokakuussa. Kuntoilu tuntui innostavalta ja terveellinen ruokavalio herkulliselta. Kerran kaupassa löysin loistavan tavan palkita itseäni ja herkutella terveellisesti: Bonaqua-pullovedet, kaupan halvimmat maustetut pullovedet. Nautin vesistäni niin paljon, että lapset tulivat kateelliseksi; hekin halusivat herkutella äidin kanssa. Välillä annoin heidän vähän maistaa ylellisestä jalallisesta lasistani, yleensä en. Perusteluni olivat mielestäni aika pätevät: ei ole reilua viedä äidiltä hänen ainoaa herkkuaan, jos itse herkuttelee jatkuvasti.

Taas kerran sain todeta, että tieto lisää tuskaa. Ystävälliset ystäväni Facebookissa ja sähköpostissa lähettivät näyttelijä Mikko Kivisen taidolla esittämän palopuheen siitä, miten pullotetun veden juominen on maailman suurin synti. Videon tuomio oli tyly: ainoastaan täydelliset idiootit ostavat pullovettä, jos tarjolla on kotona puhdasta hanavettä. Kivinen luetteli ansiokkaasti, mitä kaikkea pahaa pulloveden ostaminen aiheuttaa ihmiskunnalle. Petyin suuresti, koska minulta tuhottiin uusi elämäni. 

Mies yritti vähän lohduttaa sanomalla, että käyttämieni kierrätettävien pullojen ympäristöhaitat ovat huomattavasti pienemmät. Lohdutti vähän! Siitä huolimatta en kyllä enää ilkeä ostaa Suomessa pullovettä. Täytyy siis siirtyä tavalliseen hanaveneen ja unohtaa itsensä hemmottelu. Nyt menen juomaan viimeiset nautinnolliset kulaukset Pirkka-pullovedestäni. Kiitos vain Mikko Kiviselle ja kumppaneille! 

Hengellisiä periaatteita á la Veli Laurentius

Tarjoilen lukijoilleni muutamia helmiä Veli Laurentiuksen kirjasta "Jumalan läsnäolon harjoitus".


Kristillisen vaelluksemme alusta alkaen meidän tulee muistaa, keitä olemme, ja se, että olemme arvottomia saamaan kristityn nimeä muuten kuin sen perusteella, mitä Kristus on tehnyt tähtemme. Puhdistaessaan meitä kaikesta epäpuhtaudesta Jumala haluaa tehdä meistä nöyriä ja sallii meidän usein joutua kulkemaan halki monien koettelemusten ja vaikeuksien tämän päämäärän vuoksi.

* * * * * *

Meidän täytyy uskoa varmasti siihen, että on sekä Jumalalle mieluisaa että meille hyväksi, että uhraamme itsemme hänelle. Ellemme tällä tavoin täydellisesti anna sydäntämme ja mieltämme hänen tahtonsa alaisuuteen, hän ei voi tehdä työtään meidän pyhitykseksemme.

* * * * * *

Mitä enemmän tavoittelemme pyhitystä, sitä riippuvaisempia Jumalan armosta meistä tulee. Alamme tarvita hänen apuaan kaikissa pienissäkin asioissa ja joka hetki, sillä ilman sitä emme voi mitään. Maailma, liha ja Paholainen käyvät kiivasta ja jatkuvaa sotaa sielussamme. Jos emme voisi nöyrästi turvautua Jumalan apuun, sielumme turmeltuisi. Vaikka tämä täydellinen riippuvaisuus saattaa joskus olla inhimillisen luontomme vastaista, Jumalalle se on suuren ilon aihe. Kun opimme tekemään niin, saamme levon.

* * * * * * *

Veli Laurentius (n.1610-1691): "Jumalan läsnäolon harjoitus", s.68-69, Päivä Osakeyhtiö 2006

Takakannen teksti (osa):
"Asetu yksinkertaisesti Jumalan etten kuin olisit köyhä mies, joka koputtaa rikkaan miehen oveen, ja kiinnitä huomiosi hänen läsnäoloonsa", neuvoi karmeliittaveli Laurentius aikalaistaan 1600-luvulla. Hänen kirjansa Jumalan läsnäolon harjoitus on klassikko, joka on ohjannut ihmisiä Jumalan yhteyteen sukupolvien ajan.

Veli Laurentius teki pienimmätkin askareensa rakkaudesta Herraan, sillä hän koki Jumalan läheisyyttä niin suutarinverstaassa kuin rukouskammiossakin. Nuoruutensa ahdistavan etsinnän jälkeen hän saavutti syvän rauhan ja hänestä tuli lukemattomien ihmisten sielunhoitaja ja ohjaaja.

Kakku- ja karkkikampanjointia

Olin ennen joulunpyhiä NIIN tyytyväinen itseeni. Olin joulukiireiden keskellä saanut mielestäni valmiiksi kaiken tarpeellisen kevätkautta varten. Tein esitteet lapsi- ja perhetyötä sekä nuorten aikuisten toimintaa varten. Lisäksi toimitin toiselle papille tiedot koko seurakunnan kevätesitettä varten ja vieläpä muistin päivittää kaikki työalani internetissä. Olin todella ansainnut lomani.

Lomalta palatessani karu todellisuus iski tajuntaani. En ollut ollutkaan niin näppärä kuin olin kuvitellut. En voinut ymmärtää, miten mieleeni ei ollut missään vaiheessa välähtänyt, että eri toimintamuotojen käynnistymisestä pitäisi tiedottaa hyvissä ajoin myös "Kirkossa ja kaupungissa". Nyt olen saanut sitten muutaman viikon ajan kärsiä ajattelemattomuudestani. Tänään esimerkiksi pitämääni perhekerhoon tuli vain kourallinen väkeä, koska perhepäivähoitajat eivät uskaltaneet luottaa siihen, että kerho pidetään. Vaikka meillä olikin tosi mukavaa ja antoisaa pienellä porukalla, harmitti minua suunnattomasti, että mokani vuoksi yksi kevään harvoista kerroista jäi niin monelta väliin. Plääh!

Nykyaikainen seurakuntatyö on todella kaukana siitä ajasta, jolloin tiedotukseksi riitti "Kellot kaikuu, kellot temppelin". Varsinkin suurissa kaupungeissa seurakuntatyöstä tiedottaminen tuntuu melkein mahdottomalta haasteelta. Vaasassa tiedottaminen oli vielä jotenkin inhimillistä. Vasabladetin menopalstalle sain menemään läpi kaikki mahdolliset "puffit" ruotsinkielisestä lapsi- ja perhetyöstä. Suomalaisellakin puolella oli suhteellisen helppo tiedottaa uusista toimintamuodoista. Pääkaupunkiseudulla tiedottaminen tuntuu melkein mahdottomalta haasteelta: miten ihmeessä voisin saada pienillä tiedotusresursseilla tiedon toiminnasta juuri oikeille ihmisille?

Lapsi- ja perhetyössä olen päätynyt täsmämainontaan. Sen vuoksi kutsumme tänä vuonna kaikki alle kouluikäiset lapset henkilökohtaisella kutsulla tenavakirkkoon. Ensimmäinen tapahtuma on tosin nimeltään vauvakirkko, koska sinne kutsutaan kaikkia viime vuonna kastettuja. Muinakin kertoina kutsumme aina yhden ikäluokan kerrallaan. Ikätovereiden tapaamisen ja laadukkaan kirkkohetken lisäksi käytämme houkuttimina kakkukahveja ja pieniä lahjoja, jotka tukevat perheiden kristillistä kasvatusta. Jotkut seurakuntien työntekijät ovat kauhistelleet sitä, miten seurakunnallamme on varaa antaa lahjoja. Uskallan väittää, että perheiden kristillisen kasvatuksen tukeminen kirjojen ja DVD-levyjen avulla on erittäin edullista. Yhden leirikeskukseemme suuntautuvan bussimatkan hinnalla saan yli 20 Pienten Raamattua tai Raamatunkertomus-DVD:tä. Pienempiä lahjoja saa pilkkahinnalla, kun osaa pitää silmänsä auki nettikaupoissa.

Nuorten aikuisten toiminnassakin kokeilimme syksyllä täsmämainontaa, mutta totesimme, ettei se ole aivan yhtä tehokasta kuin lapsityössä. Ehkä jatkossa täytyy yrittää löytää nuorten aikuisten toiminnassa pienempiä kohderyhmiä, jotka voisivat innostua tulemaan tilaisuuksiimme. Tänään kokeilimme työkaverini kanssa taas uutta tiedotuskikkaa. Monistimme ison kasan esitteitämme, nidoimme jokaiseen kiinni yhden Fazerin sinisen tai Geishan ja suunnistimme seurakuntamme alueella sijaitseviin oppilaitoksiin kohtaamaan nuoria aikuisia.

Seisoimme erään ruokalan edessä ja tarjosimme ohikulkeville esitteitämme jälkiruoaksi. Vaikka aluksi esitteiden jakaminen tuntui vähän nihkeältä, onnistui opetaatiomme erinomaisesti. Pääsimme kaikkiin tavoitteisiimme: 150 esitettä löysi uudet omistajat ja ainakin yksi onnellinen esitteen saaja koki kohtaamisemme tärkeänä. Hän lupasi tulla toimintaamme mukaan ja mainostaa iltojamme kavereillekin. Mainiota! Hyvät kokemuksemme innostavat jatkamaan jalkautumista muihinkin alueemme oppilaitoksiin.

Jalkautumiskampanjoitakin tehokkaampana tiedotuskeinona pidän "suusta suuhun -menetelmää". Toiminnassamme on mukana monta ihanan innokasta kristittyä, jotka ovat kokeneet löytäneensä Paavalin seurakunnan toiminnasta hengellisen kotinsa. He kertovat hyvin usein siitä, miten he ovat kertoneet toiminnastamme taas kerran ystävilleen, tuttavilleen tai ventovieraille ihmisille, joihin he ovat sattuneet törmäämään. Se on taatusti Jumalan työtä!

Pekka Simojoen sanoin:

"Tässä maassa vielä kuuluu kuitenkin

kadonneita kutsuen

ääni Hyvän paimenen."

Nettirakkautta

Vanha työkaveri otti yhteyttä. Hän oli etsinyt netistä materiaalia lehtijuttua verten ja törmännyt minun tekstiini. Hän kysyi, saisiko käyttää tekstiä työssään. Minun ei tarvinnut miettiä kauan vastausta. Tuntui hienolta, ettei kirjoittamani teksti mene hukkaan, vaan siitä voi olla jollekin toiselle ihmiselle apua työssään.  

Sähköpostin saatuani  ihmettelin jälleen kerran mielessäni sitä, miten internet on muuttanut maailmaa. Monesti puhutaan netin vaaroista ja ongelmakohdista, mutta ainakin yhtä paljon voi puhua sen hyvistä puolista ja hienoista mahdollisuuksista. Googlen avulla saa selville monia asioita, jotka aikaisemmin vaativat kirjastossa käymistä tai puhelimella tiedustelua. Yhdeksännellä luokalla osallistuin johonkin kilpailuun, jossa piti etsiä tietoa. Ystäväni kanssa vietimme monta monituista tuntia kirjastossa etsiessämme nippelitietoa. Luulen, että nykyajan yhdeksäsluokkalaiset pääsisivät aika paljon helpommalla.  Esikoisellenkin sanon usein:"Katso googlesta!", kun yleissivistykseni taso ei aivan riitä hänen tiedonjanonsa sammuttamiseen.

Kuulin ystävältäni siitä, miten erään vanhemman ihmisen elämä oli  muuttunut hänen aloittaessaan blogin pitämisen. Hän oli saanut uusia ystäviä ja positiivista palautetta. Uuden harrastusten myötä hän ei enää samalla tavalla tuntenut olevansa sidottu pieniin kotiympyröihin. Nettimaailman parhaisiin puoliin kuuluu se, että paikkakuntien ja maiden rajat eivät muodosta mitään esteitä. Elinan blogin tilastojani tutkiessani hämmästelen usein sitä, miten kansainvälistä lukijakuntani on. Lukijoita on riittänyt ainakin satunnaisesti kaikista maanosista, Antarktista lukuunottamatta. 

Kuka olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten tällaiseen kehitykseen? En ainakaan minä! Olen eri mieltä kuin eräs vanhempi herra, jonka mielestä tietokoneet ovat Paholaisen työtä. Olen vakuuttunut siitä, että Jumalan viisaus on ollut apuna ihmisen kehitellessä tätäkin systeemiä. Eläköön virtuaalimaailma!

 

 

Positiivisia stressipisteitä

Muistan erään päivän Aleksanterinkadulla Helsingissä syksyllä 1997. Menin ostamaan jäätelöä pienestä kahvilasta ystävieni kanssa. Nuori ja kaunis myyjä katseli minua hetken ja sitten kysyi: "Olitko eilen televisiossa?" Olin vähän aikaa hämilläni. Sitten muistin, että edellisenä päivänä oli lähetetty uusintana Miikka Ruokasen ohjelma "Rippituoli", jossa istuin yleisössä. En meinannut muistaa koko juttua, koska nauhoitukset olivat olleet jo vuotta aikaisemmin. Muutenkin tuntui kummalliselta se, että joku oli kiinnittänyt huomiota yleisössä istuviin. Luultavasti se johtui siitä, että olimme mieheni kanssa avioituneet vähän ennen nauhoituksia. Niinpä näytimme hyvin rakastuneilta!

Viimeisen vuoden aikana olen saanut huomata, miten voimakas media TV on. Ihmiset ovat tunnistaneet minut TV-jumalanpalveluksen ja Tuomio-ohjelman perusteella pitkin vuotta. Viime päivinä olen ollut erityisen ihmeissäni. Olen saanut muutamassa päivässä valtavasti palautetta esiintymisestäni "Mihin uskoa?" -ohjelmassa. Katselijat ovat lähettäneet sähköpostia, kortteja ja soittaneet puhelimella. "Elinan blogiakin" on luettu ahkerasti viime päivinä.

Saamani palaute on ollut hyvin positiivista. Ihmiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen puhunut heidän mielestään sen mukaan, mitä Raamattu opettaa. Minua on koskettanut palautteessa se, että esiintymiseni ohjelmassa on miellyttänyt hyvin erilaisia kristittyjä. Palautetta on tullut ainakin viidestä eri kirkkokunnasta, baptisteista ortodokseihin. Ikähaarukkakin on ollut nuorista opiskelijoista eläkeläisiin asti, ja edustettuina on ollut kristittyjä eri puolilta Suomea. Hätkähdyttävää on myös se, että minua ovat rohkaisseet ja kiitelleet monet kristityt, jotka eivät edes kannata naispappeutta. Rohkeimpana pidän Suomen Teologisen Instituutin johtajaa, Henrik Perretiä, joka kirjoitti blogissaan ohjelmasta otsikolla "Heja, Elina Koivisto! Och herr Malmivaara...".

Valitin tänään äidilleni väsymystä. Ihmettelin sitä, miten olen niin poikki, vaikka töissä on ollut helppo viikko, ja muutenkin elämä on hymyillyt viime päivinä. Viisas äitini sanoi osuvasti, että positiiviset asiatkin aiheuttavat psykologisten tutkimusten mukaan stressipisteitä. Heti helpotti! Ajattelin, että saan olla nyt armollinen itselleni. Minun ei tarvitse yrittää olla tehokas, vaan saan vain olla ja levätä Jumalan läsnäolossa. Niinpä lepäsin hetken nojatuolissa kuunnellen Pekka Simojoen aiheeseen sopivaa laulua. Sitten yllätin itseni hoitamalla väsynyttä oloani siivoamalla vessoja. Toimi yllättävän hyvin!


JOS VOISINKIN OLLA VAIN

Jos voisinkin olla vain
kuin lapsi pieni sylissäsi
ja tuntea sielussain,
mitä rakkaus aikaan saa.

Jos voisinkin olla vain
ja levätä näin lähelläsi.
Ja haavani, jotka sain,
voisit, Jumala, puhdistaa.

Jos tänään voisin jäädä kotiin,
unohtaa kiireeni odottamaan.
Jos tämän päivän kaikkiin sotiin
ei yhtä miestä kaivatakaan.

Jos tänään saisin ikuisuutta
ammentaa sieluun levottomaan
niin ehkä silloin jotain uutta
vois sinne jäädä versoamaan.

Jos tänään saisin olla "minä",
vaikka en mitään pystyisikään.
Näin toisillemme ihmisinä
taas matkaan meidät lähetetään.
Jos voisinkin...

Säv./San. Pekka Simojoki
Levyllä "Etelänristi"

Vastaukseni haasteeseen

Vastaukseni Olemattoman haasteeseen:

(Olematon löytyy lukijoistani. Valitettavasti olen tekninen käsi enkä osaa linkittää :)!)

OLEN: 33 v. 165 cm.

TEEN: Toimin seurakuntapastorina Paavalin seurakunnassa ja toimin kotihengettärenä perheessämme, johon kuuluu kolme lasta ja Mies.

OSAAN: Tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Opiskeluaikana tein esimerkiksi yhtä aikaa kreikan läksyjä ja luin kirjaa serkulleni, jota olin hoitamassa. Joskus olen yllättänyt itseni tekemästä neljää asiaa yhtä aikaa: tein ruokaa, pidin vauvaa sylissä, puhuin puhelimessa ja aloin vielä aikani kuluksi tekemään reisilihasjumpaa. Onneksi tajusin lopettaa ennen kuin sattui vahinkoa! Olen nimittäin välillä melkoinen sähläri ja tosi kömpelö!

KYTTÄÄN: Sähköposteja, Facebookia sekä tietysti blogiini tulevia kommentteja! Kyttään myöskin puhelinta nin, että ryntään heti katsomaan, kuka lähetti tekstiviestin.

SALAILEN: Olen hyvin avoin ihminen enkä salaile yleensä mitään omia asioitani. Toisten asioista osaan olla tarvittaessa hyvinkin hiljaa.

KÄYTÄN: Rainbow- tai Pirkka-hammastahnaa.

OLEN HAKA: Innostumaan asioista sekä löytämään asioiden hyviä ja hauskoja puolia.

OLEN SURKEA: Lasten kuravaatteista ja vastaavista huolehtimisessa olen välillä aika surkea.

OLEN PARHAIMMILLANI: Syvällisissä keskusteluissa, esiintyessäni erilaisissa lasten tapahtumissa, välillä kirjottaessani.

TOIVEAMMATTINI: Viihdyn hyvin pappina, mutta välillä voisin tehdä ainakin projektiluonteisesti sellaisia teologin hommia, jossa voisin kirjoittaa enemmän.

MIKÄ VIHANNES OLISIN: Pirteä kuin porkkana.

MINNE ET HALUAISI JOUTUA: Viihdyn melkein missä vaan.

MINNE HALUAISIT JOUTUA: Taivaaseen :)

MINKÄ MAALAISEKSI SINUA LUULLAAN ULKOMAILLA: Joskus luultiin italialaiseksi. Rakastan Italiaa!

MIKÄ OLIT EDELLISESSÄ ELÄMÄSSÄSI: En usko jälleensyntymisoppiin. Olen ainutkertainen Elina, jolla on yksi elämä. Ja sitten toivottavasti iankaikkinen elämä.

MITEN HOROSKOOPPISI IHMISKUVAUS OSUU KOHDALLASI OIKEAAN: En usko horoskooppeihin enkä tiedä niistä hölkäsen pöläystä.

IHANNEMIEHESI/NAISESI: Oma Mies / En osaa nimetä ketään ihannenaista. Pitäisi olla älykäs, fiksu ja kaunis.

ENTÄ MITÄPÄ TEET SEURAAVAKSI: Laitan pyykkejä koneeseen.

MISSÄ MENEE RAJA: En kestä sitä, että minua ärsytetään tai kiusataan tahallaan. Siinä menee raja.

INTOHIMOSI: Usko Jeesukseen, Mies

OVATKO MATTI & MERVI YHDESSÄ JUURI NYT: EVVK

MAINITSE KOLME SUOMEN PARASTA PAIKKAA: Pello, Vaasa, Ristinummi

ERIKOISIN PAIKKA MISSÄ OLET NUKKUNUT: Partiourallani olen nukkunut hyvinkin erikoisissa paikoissa. Joskus on tullut herättyä esim. teltan/laavun ulkopuolelta.

OLETKO KOSKAAN OLLUT ”HIRVEESSÄ JIIRISSÄ”: Sana on mulle outo! Jos se tarkoittaa humalaa tai krapulaa, en ole ollut.

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT PULAAN: Aika monta kertaa. Välillä olen vähän ajattelematon...

OLETKO ITSE TYYPILLINEN ALASI EDUSTAJA: En kovin tyypillinen.

OLETKO TILANNUT MITÄÄN TV-SHOPISTA: En ole.

KUULUISIN/SUURIN JULKKIS JONKA OLET TAVANNUT: Kirkollisia julkkiksia (=piispat, muusikot yms.) olen tavannut lapsuudesta lähtien. Eilen tapasin Juha Tapion. Oikeasti en ole kyllä kauhean julkkishakuinen ihminen. Julkisuutta enemmän arvostan sitä, millainen ihminen oikeasti on. Vaasassa näin kuningatar Silvian parin metrin päästä.

TYPERIN ASIA JOSTA OLET KILPAILLUT: En kyllä muista. En ole kauhean kilpailuhenkinen.

PISIN MATKA JONKA OLET KÄVELLYT: Eräällä vaelluksella kävelimme Miehen kanssa vuorokauden aikana 42 km.

MIHIN KUNINGASPERHEESEEN HALUAISIT KUULUA: Ruotsin kuningasperheeseen. Olen aina ihaillut sitä.

TYPERIMMÄN NÄKÖINEN TRENDIVILLITYS, JONKA MUISTAT: Yleensä minusta kaikki näyttää ensin typerältä ja kohta olen itse hankkinut trendivillityksen :).

KUINKA SYVÄLLÄ/ALHAALLA OLET KÄYNYT: En kovinkaan syvällä. Työasioissa olen pahiten lyönyt päätäni seinään. Nousen yleensä melko nopeasti ylös. Olen vähän kuin pomppupallo...

KOSKA KÄVIT VIIMEKSI LENKILLÄ: Tänään sauvakävelyllä.

MITÄ ASENNEVAMMOJA SINULLA ON: Olen aika avoin enkä tunnusta kovinkaan paljon asennevammoja.

KEIHIN SUHTAUDUT ENNAKKOLUULOISESTI: Yritän suhtautua jokaiseen kohtaamaani ihmiseen avoimesti.

ONKO TV-LUPA MAKSETTU: Ei ole koska meillä ei ole oikeata TV:tä, ainoastaan katsomme videoita ja DVD-videoita telkkarista. Olemme olleet ilman TV:tä jo 6 vuotta. Lasten mukaan saamme olla ilamn telkkaria vielä 4 vuotta.

MINKÄ MERKKISILLÄ AUTOILLA OLET AJANUT: Fiat Tipo (katastrofi), Skoda Felicia ja Octavia, Volkswagen Passat

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT TOSITILANTEESEEN JA JOS NIIN MISSÄ: Moniin tositilanteisiin, kun ihmiset ovat tulleet kertomaan vaikeista elämäntilanteistaan.

MITÄ HALUAISIT TUNNUSTAA MUILLE TÄSSÄ JA NYT: Elämä Jumalan käytössä on suuri seikkailu!

Haastan Pikkupapin ja Villen blogin

Suurenmoinen ilta

Olen onnellinen. Hymyilen itsekseni pepsodent-hymyä. Sisareni sanoi, että minun täytyy hymyillä pepsodent-hymyä ainakin viikko. Sen jälkeen voin hymyillä hieman kapeampaa hymyä toisen viikon. Ainakin hän itse tekisi näin, jos hänelle olisi tapahtunut se, mitä minulle tapahtui tänään Järvenpään kirkossa.

Järvenpään kirkossa oli tänään huikea ilta nimeltään "Henkireikä". Make Perttilä oli koonnut paikalle taas kerran loistavan bändin, jonka esilauluryhmässä oli tosi kiva laulaa. Pysyin suhteellisen hyvin mukana, vaikken työkiireiltäni ehtinytkään harjoituksiin. Vielä mukavampaa olisi ollut laulaa, jos olisi saanut harjoitella.

Illan toisena juontajana vaimonsa kanssa toiminut polkupyöräkauppias Vesa Rauttu haastatteli Järvenpään kaupunginjohtajaa Erkki Kukkosta. Haastattelu oli niin suora ja syvällinen, ettei se voinut olla koskettamatta järvenpääläisiä. Muutenkin juontajapari hoiti hommansa tyylikkäästi!

Illan kruunasi Juha Tapion esiintyminen. Suosikkiartistini lauloi monia lempilaulujani, mm. "Mitä silmät ei nää?", "Kaunis ihminen" ja "Kelpaat kelle vaan". Juhan esiintyminen oli kaikin puolin miellyttävää. Spiikit olivat napakoita ja mielenkiintoisia, laulu kulki hyvin ja bändin taidokas musisointi täydellisti kuunteluelämyksen. Kirkossa oli ihana tunnelma, koska yleisö eli lauluissa mukana. Viimeisen laulun jälkeen ei ollut epäselvää, haluaako kirkkokansa kuulla vielä yhden biisin.

Juha Tapio yllätti täydellisesti viimeisessä spiikissään. Hän kiitteli yleisöä siitä, että se halusi kuulla vielä encoren, koska muuten hänellä ei olisi ehkä ollut enää tulemista Järvenpään kirkkoon. Hän sanoi laulavansa kirkkoherran rouvan (=minä) pyynnöstä laulun "Kaksi puuta". Minä hämmennyin ihan totaalisesti Tapion kommentista, ja aloin hekottaa penkissä. Laulua kuunnellessani liikutus valtasi mieleni. Minulle tuli tosi kiitollinen olo, ja naurunhekotukseni muuttui ilonkyyneliksi. Tuntui taas kerran siltä, että olin saanut Jumalalta suuren lahjan.

Illan loputtua sain kuulla mieheltäni selityksen episodille. Hän oli sattunut näkemään Juha Tapion laulunuotit, huomannut sieltä "Kaksi puuta" ja kertonut artistille laulun olevan vaimon suosikki. Mies oli kertonut minun kuunnelleen laulua sata kertaa putkeen repeat-nappula päällä kunnes hän ilmoitti:"Päästä nyt se Juha Tapio jo lepämään". Sama ilmiö toistui kaiken lisäksi aika monena iltana. Eikä mies edes liioitellut kovinkaan paljon.

Niinpä minä olen nyt suu messingillä seuraavat kaksi viikkoa muistellen kiitollisena iltaa Järvenpään kirkossa! Suurenmoinen elämä!

Lapsenuskoa ihmettelen!

"Äiti, kato", sanoi kuopus eilen välipalalla osoittaen ikkunaa. Katsoin ulos ja näin uskomattoman kauniin auringonlaskun: taivas oli täynnä punaisen eri sävyjä. Ihailimme hetken yhdessä kaunista näkyä. "Jumala on luonut sen", sanoi neljävuotias kesken ihailumme. En voinut muuta kuin liikuttuneena nyökkäillä pienen aidolle uskolle.

Kävin kerran pitämässä hartauden luomisesta eräässä päiväkodissa. Olin aikaisemmin käynyt tapaamassa vain isompia lapsia, mutta päiväkodin henkilökunta halusi minun vierailevan samalla myös pienempien ryhmässä. Lauloin pienten kanssa normaalin reippaan laululeikki-settini, johon kuului sillä kerralla luonnollisesti ainakin "Ken on luonut kukkasen?". Puhuin luomisesta käyttäen havainnollistuksena jännittävää luomispussia. Ensin pussi on aivan musta, kun kaikki on pimeää. Sitten tulee valo ja kaikki muuttuu valkoiseksi. Sitten pussista löytyy luomiskertomuksen mukaisesti kuvia kasveista ja eläimistä sekä lopuksi vielä kaksi ihmistä. Luomiskertomuksen jälkeen jokainen lapsi sai vielä katsoa peilistä, kuinka hienoksi Jumala oli luonut heidät. Naurun määrä oli rajaton!

Seuraavalla käyntikerrallani päiväkodin työntekijöillä oli Jobin postia. Pienten ryhmän lasten vanhemmat olivat sitä mieltä, että 4-vuotiaat lapset olivat uskonnollisesti liian herkässä iässä minun vierailulleni. Vanhemmat olivat huolestuneet, koska lapset olivat laulaneet myöskin kotona opettamiani lauluja. Lisäksi he olivat olleet kaikin tavoin innoissaan vierailustani. Päiväkodin työntekijät olivat harmissaan siitä, että vanhemmat kielsivät lapsiltaan vierailuni. Minä olin puolestani tyytyväinen siihen, että vierailuillani on työntekijöiden tuki. Ymmärsin myös hyvin sen, että päiväkodin uskontokasvatuksen on oltava vanhempien toiveiden mukaista.

Olen saanut monesti lapsityön pappina huomata sen, miten avoimia lapset ovat Jumalan todellisuudelle. Enää en ihmettele ollenkaan Jeesuksen ajatusta siitä, miten aikuisten pitäisi ottaa uskossaan mallia lapsilta. Tämän viikon Uusi tie-lehden uutisista luin, miten Jeesuksen näkemys on saanut tukea myös tutkimuksesta: "Tohtori Justin Barret Oxfordin yliopiston antropologian keskuksesta uskoo, että lapsilla on luontainen taipumus uskoa Jumalaan. Barretin mukaan pienillä lapsilla on usko, vaikka perhe tai koulu ei olisi heitä siihen opettanut. Lisäksi hän väittää, että vaikka lapsi kasvaisi erämaassa tai autiolla saarella, tämä uskoisi Jumalaan. Kymmenvuotinen tieteellinen näyttö todistaa, että lapsella on taipumus nähdä luonnollinen maailma älykkäästi ja tarkoituksellisesti suunniteltuna. " (Uusi tie 8.1.2009, lyhyesti)

Olen kuullut paljon vanhempien kertomuksia siitä, miten heidän pienissä lapsissaan elää usko. Muistan erään kirkosta eronneen perheen tyttären, joka rakasti alttareita. Äiti kertoi liikuttuneena siitä, miten lapsi halusi tehdä aina kotonakin alttarin, ja rukoilla siinä. Äiti itse koki menettäneensä lapsenuskonsa nuoruudessa. Tyttären kiinnostus sai äidinkin miettimään suhdettansa Jumalaan ja kirkkoon.

Monet äidit ovat kertoneet siitä, miten heidän lapsensa kyselevät innoissaan, koska perhe menee taas kirkkoon. Näiden perheiden pienet lapset ovat kokeneet tenavakirkoissa tai perhekerhojen hartaushetkissä Jumalan läsnäoloa, ja haluaisivat kokea sitä yhä uudestaan. Eräskin kolmevuotias alkaa joka kerta kirkon näkyessä tivaamaan äidiltään, koska mennään seuraavan kerran kirkkoon. Välillä äidin on hellyttävä!

Monet tämän ajan lapset jäävät vaille kristillistä kasvatusta. Melkein kaikissa päiväkodeissa ja kouluissa on luovuttu ruokarukouksista. Iltarukous taas alkaa olla harvojen perheiden herkkua, ainakin ruuhka-Suomessa, raamatunkertomuksista puhumattakaan. Kotien kristillistä kasvatusta tutkivassa kyselyssä ei vanhemmille annettu edes vaihtoehdoksi lapsille tarkoitettujen Raamatujen lukemista. Lapset kaipaavat yhteyttä Jumalaan - kuka täyttää heidän kaipuunsa?

Jeesus,
kerran luoksesi tuli monta lasta.
Aikuiset sanoivat:
Menkää pois!
Jeesuksella on kiire!
Sinä sanoit:
tulkaa!
Minulla on aina aikaa lapsille,
me kuulumme yhteen!
Kiitos,
että olen sinulle tärkeä.
Aamen.

Monica Vikström-Jokela: Kirkkovuosi lasten kanssa, s.46

Harrastusten hedelmiä

Joskus olen täällä blogissani kirjoittanut polleasti siitä, miten minä paistattelen julkisuudessa Mieheni viljellessä perunoita. Silloin luulin, että molempien harrastukset menevät miinuksen puolelle. Toisin kävi! Miehen perunasato on vasta nyt syöty. Eilen ostin ensimmäisen pussillisen kaupan perunoita, ja tänään heti huomasimme selvän eron maussa. Lupaan olla ensi kesänä parempi vaimo ja kannustaa Miestä ahkerasti tuottamaan entistä suurempaa satoa.

Minun harrastukseni hedelmät alkavat tulla esille vasta nyt tammikuussa. Esiinnyn nimittäin tässä kuussa kolmessa eri TV-ohjelmassa. Ensimmäinen ohjelma, joka oli toinen osa sarjasta "Mitä uskoa?", esitettiin viime maanantaina. Sarjan kolmas osa esitetään ensi maanantaina 12.1. klo 21.50 teemalla "Kaikki maailman paha". Viimeinen TV-ohjelmani "Meidän häät", jossa toimin yhden parin vihkipappina, tulee SUB-TV:ltä ulos to 29.1. klo 22.00. Sen voi nähdä uusintana myös la 31.1. klo 19 ja 2.2. klo 12.45. Sitä ohjelmaa mainostan mielelläni, koska se tuskin pahoittaa kenenkään mieltä, toisin kuin näkemykseni ohjelmasarjassa "Mitä uskoa?".

Julkisuudessa paistattelussa on puolensa. Henkisesti voisi olla helpompaa tyytyä kasvattelemaan terveellisiä porkkanoita Miehen seurassa. Tuntuu hämmentävältä lukea keskustelupalstoilta ja blogeista vieraiden ihmisten näkemyksiä itsestään. Mielipiteet näkemyksistäni sinkoilevat äärilaidasta toiseen, mutta yksi on aina yhteistä: minua pidetään nuorena.

Pappina toimimisessa yksi parhaista puolista onkin se, että minäkuvasta tulee täysin vääristynyt. Jos olisin töissä yläasteen opettajana, tuntisin itseni varmaan ikivanhaksi, lihavaksi ja täysin epämuodikkaaksi. Oppilaat arvioisivat minun olevan ainakin 45-v ja arvuuttelisivat keskenään, onko se TAAS raskaana.

Mielikuva papista on pysynyt samana kautta vuosisadat: pappi on vanha mies, jolla on iso rovastinmaha. Niinpä minulta kysytään joka viikonloppu, olenko juuri valmistunut. Sitten kun kerron toimineeni pappina 10 vuotta ovat ihmiset ihmeissään ja kyselevät, pääsekö nykyään suoraan rippikoulun jälkeen papiksi. Kyllä pääsee!

Joskus sen tajuaa, mitä onnellisuus tarkoittaa

Minulla on tapana alleviivata kirjoja. En tiedä, onko se hyve vai pahe. Kouluaikoina alleviivasin kirjoja oikein urakalla. Innokas luonteeni tuli esille myös tässä asiassa. Melkein kaikki asiat tuntuivat aina niin tärkeiltä ja mielenkiintoisilta, että välillä aina huomasin alleviivauksen pointin katoavan. Onneksi alleviivauksiakin pystyi vielä tehostamaan huutomerkeillä, pystyviivoilla, numeroilla tai avainsanoilla. Silloin kokeeseen kertaaminen sujui kuin tanssi!

Omassa kotikirjastossani olen kokenut hyväksi sen, että harrastan edelleen ahkerasti alleviivaamista. Lukemieni kirjojen avainkohdat löytyvät helposti, mikä on eduksi saarnojen, puheiden ja kirjoitusten valmistamisessa. Omasta Raamatustanikin löydän etsimäni jakeet sata kertaa nopeammin kuin tavallisesta Raamatusta, usein paljon nopeammin kuin Googlen avulla!

Tänään suosittelin eräälle blogistille paria kirjaa. Samalla selailin itse kirjoja ja löysin sieltä kohtia, jotka puhuttelivat minua. Erityisesti jäin kiinni Rick Warrenin kirjaan "Tavoitteena elämä - Mitä ihmettä varten olen täällä?". Tutustuin kirjan alkuosaan perusteellisesti muutama vuosi sitten kirjoittaessani viikottain alustuksen kirjan pohjalta nuorten naisten Helmihetki-ryhmään, jota ystäväni vetivät.

Ajattelin näitä ystäviäni ja monia muita rakkaita ystäviäni silmäillessäni kappaletta "Elämän kokeminen yhdessä". Kappaleen ideana on se, että Jumala on tarkoittanut kristittyjen kokevan elämän yhdessä. Jumalan tarkoittama uskovien yhteys ei Warrenin mukaan sisällä vain hauskanpitoa tai ohimenevää keskustelua, vaan syvällistä yhteyttä ja keskinäistä rakkautta. "Siihen kuuluu epäitsekäs rakkauden osoittaminen, vilpitön jakaminen, käytännön palveleminen, uhrautuva antaminen, myötäelävä lohduttaminen ja kaikki muut "toinen toistamme" koskevat käskyt, jotka tapaamme Uudessa testamentissa." (Warren, s.152)

Viime vuosi oli minulle haastava. Minulle tapahtui paljon hienoja juttuja ja saavutin monia asioita, joista en ollut osannut edes haaveilla. Samalla viime vuoteen mahtui myös raskaita hetkiä. Molemmissa ääripäissä luotettavat ja rakastavat läheiset ihmiset ovat olleet oikeasti kullanarvoisia. Ajatellessani perhettäni ja ystäväpiiriäni minut valtaa sanoinkuvaamaton kiitollisuus. En ole ansainnut ympärilleni niin paljon rakkautta kuin olen saanut.   

Uskovien yhteys on kaunis lahja, jonka Jumala voi lahjoittaa kahden tai useamman ihmisen välille. Se on parhaimmillaan jotain ylimaallista, koska Jeesus on itse lupauksensa mukaan läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Warren kirjoittaa siitä näin: "Todellisessa uskovien yhteydessä ihmiset kokevat aitoutta. Aito osallistuminen ei ole pinnallista, ulkonaisen tason small talk- puhetta. Se on sydämen puhetta toiselle ja joskus sielun syövereihin ulottuvaa jakamista. Niin tapahtuu ihmisten ollessa rehellisiä sen suhteen, keitä he ovat ja mitä tapahtuu heidän elämässään. He jakavat kipunsa, paljastavat tunteensa, tunnustavat epäonnistumisensa, kertovat epäilynsä sekä myöntävät pelkonsa ja heikkoutensa pyytäen apua ja rukousta." (s.153-154)   

Pekka Simojoen uusimmalla soololevyllä "Etelänristi" on viehättävä laulu "Joskus", joka kertoo ihanasti  perheen tarinaa. Perheen lisäksi samanlaista onnea ja yhteyttä voi mielestäni kokea Jumalan perheessä, yhteydessä Sisariin ja Veljiin Kristuksessa. Kiitos, Sisaret ja Veljet KAIKESTA!

JOSKUS (4.SÄK.)

4.Vaikka aika, jossa elämme nyt onkin levoton,

jotain suunnattoman levollista sisälläni on.

Vaikkei arki aina kohtelekaan silkkihansikkain,

tiedän, että helmet kauneimmat on kyyneleitä vain.

Ja joskus sen tajuaa,

mitä onnellisuus tarkoittaa.

Joskus soi vain "halleluja",

joskus vuotaa kyyneleet.

Joskus portit ovat auki,

joskus kiinni juuttuneet.

Joskus arki on kuin juhlaa.

vaikka musta oisi maa.

Silloin taivaan voi jo aavistaa,

kun saa rakastaa. 

Pekka Simojoki

 

Iloista elämää kaamoksen keskellä!

Moni etelässä elämänsä elänyt on ihmetellyt minulle, miten olen lapsuudessani ja nuoruudessani voinut kestää Lapin kaamoksen, pitkän pimeän kauden. Sain uudenvuoden ja loppiaisen välissä piipahtaa lapsuuteni maisemissa. Vaikka päivän pituus oli periaatteessa alle kolme tuntia, eivät päivät tuntuneet yhtään pimeiltä tai synkiltä. Etelä-Suomen syksyn ja alkutalven mustat pilvet ovat maalanneet maiseman paljon synkemmillä väreillä.

Lapin uskomattoman kaunis kaamos lumosi minut täydellisesti. Pakkaspäivät olivat kirkkaita ja valoisia. Lapsuudenkotini ikkunoista katselin, miten erilaiset kauniit värit täyttivät taivaan auringonnousun ja -laskun aikoihin. Erityisen ihastunut olin siniseen hetkeen ennen auringonlaskua.

Lapin loma teki hyvää koko perheellemme. Vietimme leppoisaa lomaa ulkoilun ja seurustelun merkeissä. Minä uppouduin välillä kirjojen pariin ja sain luettua mm. Veli Laurentiuksen teoksen "Jumalan läsnäolon harjoitus", josta olen kuullut paljon hyvää. Suhteellisen nopean lukemisen jälkeen aion palata kirjaan ja lukea sitä mietiskellen ja alleviivaten.

Loman kohokohtiin kuului se, että kuopus pääsi ensimmäistä kertaa elämässään
laskettelemaan kummisetänsä ohjaamana. Hän osoittautui samanlaiseksi hurjapääksi kuin äitinsä aikoinaan; ikää tosin oli vielä vähemmän. Ylpeä äiti voi kehuskella sillä, että nelivuotias oli selvinnyt yksin hississäkin.

Tänään olemme viettäneet kotosalla juhlia joulun riisumisen merkeissä. Lauloimme pari joululaulua, otimme pois joulukoristeita, lapset jakoivat keskenään joulukortteja sekä aloimme tuhota naapurimme tekemää ihastuttavaa piparkakkuista seimiasetelmaa. Kuopus ei vielä suostunut luopumaan joulukuusesta eikä tekemästään savisesta sydämestä. Seimiasetelmasta taas on jäljellä enää vähän kulisseja, vaikka minun "uuteen elämääni" ei sopinut edes Marian syöminen. Huomenna palaamme arkeen onnistuneen lomailun jälkeen!

Heti vaan naimisiin!

Kuulin mukavan juorun ensimmäiseltä kotipaikkakunnaltani. Kaksi tuntemaani kehitysvammaista keski-ikäistä oli kihlautunut. He olivat menneet kihlojen ostoon Pellon kuuluisalle Vihreälle Pysäkille. Sulhasella oli ollut selkeä näkemys kihlojen ostosta. Mies oli puhellut tähän tapaan: "Ostethaan mahollisimmat halvat, ko eihän sitä koskhaan tiä, kuinka kauan rakhautta riittää." Romantiikkaa parhaimmillaan!

Kuulemani kertomus puhutteli minua erityisesti tänään, koska ostimme mieheni kanssa samalta paikkakunnalta kihlasormukset päivälleen 13 vuotta sitten, vaikkakin kihlautumispäiväksi sormuksiin laitettiin kosimispäivä edellisvuoden puolella. Mekin haimme halpoja sormuksia, koska olimme köyhiä opiskelijoita. Hienojen tai trendikkäiden sormusten sijaan panostimme sormusten sisäpuolelle. Muistan, millaisella innolla me selasimme yhdessä Raamattua etsien sieltä sopivaa raamatunjaetta, joka voisi olla ohjenuorana tulevassa avioliitossamme. Meille oli myös päivänselvää se, että sovimme tulevan vihkipäivän vihkipappimme kanssa mahdollisimman nopeasti.

Vietimme kihlajaisia kolmeen kertaan: ensin minun lapsuudenkodissani, sitten mieheni lapsuuskodissa ja viimeiseksi ystävien kanssa opiskelija-asuntolassani. Ensimmäisissä kihlajaisissa eräs sukulaiseni tahtoi keskustella kanssani. Hän oli huolissaan siitä, että olin menossa naimisiin niin nuorena, 21-vuotiaana. "Ettekö te voisi nyt millään ensin muuttaa avoliittoon?" hän kyseli. "Ei voida", oli selkeä vastaukseni. Sukulaiseni huojentui vähän, kun vastasin kieltävästi hänen kysymykseensä siitä, aikoisimmeko heti avioiduttuamme alkaa lastenteon.

Elämä Suomessa on muuttunut valtavasti viimeisen 30-40-vuoden aikana. Yksi suuri muutos on siinä, että pariskunnat aloittavat nykyään yhteiselämänsä lähes poikkeuksetta avoliitoissa. Yhteen muuttamisesta on tullut kätevää, kun siihen ei enää liity sellaista painolastia kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Susiparia ei katsottu ennen hyvällä! Toisaalta olen monesti miettinyt sitä, onko avoliitosta tullut liiankin nopea ja kätevä vaihtoehto. Sukulaiseni oli kauhistunut siitä, että me olimme menossa avioliittoon ja muuttamassa samalla yhteen seurusteltuamme 20 kk. Entä sitten ne pariskunnat, jotka lyövät hynttyynsä yhteen viikon tai kuukauden päästä ensitapaamisesta?

Välillä olen miettinyt sitä, miksi avioliiton solmimisen kynnys on noussut niin paljon maassamme. Avioliitossa on paljon hyviä puolia, joita avoliitto ei tarjoa. Tässä niistä ne asiat, jotka tulivat ensimmäisenä mieleeni. Ensinnäkin avioliitto antaa turvaa oikeudellisessa mielessä. Toiseksi avioliitto on selkeä viesti omalle rakkaalle, sukulaisille ja ystäville sekä kaikille muille siitä, että minä tahdon elää koko elämäni yhdessä tämän ihmisen kanssa. Kolmanneksi kosiminen, kihlautuminen ja häät ovat ihania elämän juhlahetkiä, jotka sitovat pariskuntaa toisiinsa ja luovat hyviä muistoja, jotka voivat kantaa vaikeampina aikoina. Aviopari saa myös turvakseen Jumalan siunauksen ja seurakunnan esirukouksen, jotka kuuluvat jokaiseen kirkolliseen vihkimiseen ja avioliiton siunaamiseen.

Viime vuonna tapasin erään pariskunnan, joka oli kesken häävalmistelujen joutunut prosessiin. He olivat luulleet, että avioliiton solmimisessa on kyse lähinnä hauskojen häiden valmistamisesta läheisille ihmisille. He olivat kuitenkin huomanneet sen, miten paljon vakavammasta asiasta oli kysymys. He tajusivat sen, että he olivat ihan aikuisen oikeasti sitoutumassa toisiinsa ja muodostamassa oman pysyvän perheen. Se ei kuitenkaan tuntunut heistä pahalta, vaan he halusivat avioliittopäätöksen tehtyänsä panostaa entistä enemmän keskinäiseen suhteeseensa ja oman rakkaansa hyvinvointiin. Ei hassumpi muutos!

Minä uskalsin aikoinani sitoutua niin nuorena ja kokemattomana, koska luotin Jumalaan. Tiesin ja tunsin, että me voimme yhdessä pyytää elämäämme Jumalan apua ja rakkautta sekä kasvaa yhdessä ihmisinä ja aviopuolisoina. Kihlasormuksiimme kaiverrettu raamatunjae kertoo hienosti sen, mikä meitä on kantanut avioliitossamme: "Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." Ef. 4:32

Kihlauspäivän kunniaksi kyselin mieheltäni, mitä hän nyt tekisi toisin. "Olisin toiminut paljon nopeampaa. Heti vaan naimisiin, mitäs sitä turhaan odottelemaan niin kauan", hän tokaisi ukkomiehen varmuudella reilun puolen vuoden kihlausajastamme. "Elämä ei ole hassumpaa, kun saa Miehen kanssa asustaa", voisin vastata puolestani Rauha Räppääjää mukaillen.