Melkein kuin Milanossa

Pienituloisen kotiäidin (veroprosentti 1%) ei tarvitse lähteä Milanoon asti shoppailemaan ja haistelemaan kevättrendejä. Ajelin auton Keravalle (josta pääsee ilmaiseksi junalla vaunujen kanssa) ja matkustin Stadiin. Keskustassa nautin kuivista kaduista, kauniista ja trendikkäistä naisista (mm. kaksi suosikkimalliani + yksi näyttelijä), tyylikkäistä pukumiehistä sekä kansainvälisestä ilmapiiristä. Tein ihanan kierroksen Kämp Gallerian upeissa kaupoissa sekä Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin näyteikkunoilla. En aikonut ostaa mitään, mutta löysinkin edullisesti tyttömäisen ja merihenkisen sinivalkoisen trikoomekon sekä Kuopukselle ekat farkut. Kevätretki huipentui herkulliseen lounaaseen ystävän kanssa. Täydellinen kotiäidin virkistäytymisretki :).

PS. Tunika ja rannekoru ovat ystäväni tekemiä kirpputorilöytöjä. Me Naiset -lehdessä sanottiin tämän kevään hiustrendiksi pitkiä, luonnollisia ja huolettomia laineita. Otin trendin tosissani ja menin nukkumaan minuutti suihkun jälkeen. Onnistunut lopputulos ;)

Kompurointia hississä ja shoppailua yllättävissä jalkineissa

"Kolmas kerta toden sanoo!" huusi Pikkuherra onnellisena sompahissistä, jota hän kutsui "nappihissiksi". Hän oli kaatunut kahdella edellisellä yrityksellä mennessään ensimmäistä kertaa elämässään hiihtohississä aivan yksin. Aikaisemmin hän oli laskettelureissuillaan aina mennyt ankkurihissillää aikuisen kanssa. Kaatumiset eivät haitanneet mitään. Äiti kannusti vieressä ja auttoi nousemaan ylös. Kukaan muu ei edes nähnyt kaatumisia. Pullingin hiihtokeskuksessa Svansteinissa oli nimittäin tänään harvinaisen väljää. Saimme pitää Pikkuherran kanssa lastenhissiä kolmen tunnin ajan täysin privaattikäytössä. Ankkurihissillekään emme joutuneet jonottamaan kertaakaan. Ei ollenkaan hassumpaa. Kaiken muun hyvän lisäksi laskettelu oli seitsemänvuotiaalle täysin ilmaista!

Pikkuherran hissiharjoittelu toi mieleeni sen kerran, kun itse harjoittelin hiihtohissin käyttämistä legendaarisessa Pellontörmässä. Olin lasketellut aikaisemmin aikuisten kanssa ainakin Aavasaksalla, mutta lähdin ensimmäistä kertaa yksin laskettelemaan ehkä seitsemänvuotiaana juuri avattuun Pellontörmään. Uuden laskettelukeskuksen hississä oli sininen kolmionmuotoinen pala, joka piti laittaa selän taakse. Kun tuli minun vuoroni mennä hissiin, en saanut palaa selkäni taakse. Kämmäilin useammankin kerran hissin kanssa eikä paikalla tietenkään ollut hissipoikaa auttamassa. Kun kaaduin hissiä tavoitellessani, sain osakseni isompien lasten haukkumista. Jonot olivat pitkät, ja kaikki halusivat lasketella mahdollisimman paljon. Muistan vieläkin sen, miten naapurin Esteri-täti puolusti minua isommille jonossa ja sanoi, että olen ensimmäistä kertaa yksin laskemassa.

Ensimmäisen Pellontörmän illan aikana kaaduin muistaakseni 13 kertaa: välillä hissiä ottaessani, toisinaan hississä ja tietysti kaaduin myös mäessä. En kuitenkaan masentunut toisten haukkumisista enkä omista möhläilyistä, vaan hankin Pellontörmään kausikortin isosiskoni ja isoveljeni tavoin. Nopeasti taitoni kehittyivät niin, että selvisin hyvin hississä. Vähän ajan kuluttua uskalsin mennä ihan rinteen ylös asti, vaikka olihan Pellontörmän yläosa hurjan jyrkkä ;).

Takkuisesta alusta huolimatta laskettelusta tuli minulle tärkeä ja rakas harrastus. Jaksoin laskea pientä mäkeä sisarusten ja kavereiden kanssa harva se ilta. Äiti oli tyytyväinen siitä, että saimme raitista ilmaa ja punaiset posket. Muutaman kerran kaudessa pääsimme isompiin mäkiin, yleensä Ylläkselle.

Lasketteluharrastukseni pääsi uusiin ulottuvuuksiin, kun Pelloon avattiin Ritavaaran laskettelukeskus. Sen jälkeen Pellontörmälle vaan naureskeltiin...Uuden hiihtokeskuksen ensimmäiset vuodet olivat elämäni aktiivisinta lasketteluaikaa. Olimme kavereideni kanssa todellisia vakioasiakkaita, jotka viihtyivät rinteissä säällä kuin säällä. Niiltä ajoilta mieleeni on jäänyt erityisesti Mamban levy, jota soitettiin rinnemusiikkina. Pitkillä hissimatkoilla sanoitimme kappaleita uusiksi ja lauloimme niitä sydämemme kyllyydestä.

Laskettelumatkoista on jäänyt teini-iästä mieleen seurakuntanuorten matka Ruotsin Riksgränseniin, Norjan rajalle. Huhtikuun puolivälissä rinteet olivat aika huonossa kunnossa ja tuntuivat muutenkin vähän latteilta edellisen talven Alpeille suuntautuneen reissun jälkeen. Silti reissusta tuli ikimuistoinen. Yhtenä päivänä nimittäin ilma oli niin huono, että johtajamme päättivät hetken lasketeltuamme viedä meidät Narvikiin shoppailemaan. Ihan hyvä idea sinänsä, mutta hankala siinä mielessä, että minulla ja ystävälläni ei ollut tavallisia kenkiä mukana. Majapaikka puolestaan sijaitsi puolen tunnin ajomatkan päässä, aivan eri suunnassa. Niinpä meidän piti lähteä kaupungille talsimaan laskettelumonoissa.

En usko, että olen koskaan muulloin herättänyt yhtä paljon huomiota kaupungilla: hämmästyneitä katseita, varovaista vilkuilua ja pientä naureskelua. Eräs pikkupoika osoitti meitä sormellaan ja kysyi kovaäänisesti äidiltään, miksi kuljimme kaupungilla laskettelukengissä. Olo oli kuin keisarilla uusissa vaatteissaan!

Melkein paparazzin kamerassa ;)

Tämä hiihtokuva on otettu sinä päivänä, kun Ruotsissa oli Vasaloppet. Sen vuoksi kirjoitin Facebookiin näin:

"Paparazzit olivat tänään kiireisiä Pippan perässä Vasaloppetissa. Niinpä otin mukaan oman valokuvaajan, kun lähdin eka kertaa uudessa hiihto-outfitissa liikkeelle. Kuvaajalla oli aivan paparazzin otteet, vaikka kännykän kamera ei ollut ihan huipputasoa. Todella hieno hiihtolenkki aurinkoisessa ja jäisessä kelissä taisi olla minulle kauden pisin. Vauhtia olisi ollut enemmänkin, mutta jatkuvat tien ylitykset (mm. 5 kertaa sukset pois jalasta) veivät parhaan terän. Ihaillen katsoin 50+ naista, jonka vauhti oli hurjaa. 15 vuoden päästä minäkin olen hurjassa kunnossa, jos hiihtokuntoni paranee tätä menoa. Ehdottomasti elämäni paras hiihtokausi!"

Päivä kahvilassa

Kevään aurinkoisimman sunnuntain vietin Keravan urheilijoiden kahvilassa myyjättärenä. Yllättäen asiakkaita riitti enemmän kuin tarpeeksi ja saimme ystävän, Neidin ja vähän miesväenkin kanssa vuoden parhaan myyntituloksen. Nautin suunnattomasti myyntityöstä, vaikkakin neljän tunnin jälkeen alkoi jo päässälaskutaito ja jalat olla koetuksella, kun en ehtinyt pitää edes kahvitaukoa :). Keittiön puolella oli välillä vielä hurjempi tahti, joten olin osaani sangen tyytyväinen. Ehkä pitäisi lähteä kesätöihin kahvilaan ;).

Sukuvika: suksi ei luista

Istuimme isäni kanssa keittiössä ja katselimme ihmisiä, jotka nauttivat kauniista kevätpäivästä joella hiihdellen. "Sinusta ei tullut hiihtäjää", totesi isä. "Ei niin. Valitsit minulle väärän äidin", vastasin hänelle. En ollut intoutunut hiihtoladulle sinäkään keväänä, vaikka vietin paljon aikaa kotona lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Minulle ei ollut luontaista lähteä selvittämään päätäni tai purkamaaan paineita hiihtoladulle, vaan kävelin sen sijaan ahkerasti pitkin kylänraittia. Isäni puolestaan hiihtointoilijana otti kaiken ilon irti kauniista maaliskuun säistä ja suunnitteli työaikataulunsa niin, että pääsi nauttimaan keväthangista ihan päivittäin.

Isäni suvussa hiihto on ollut aina kova sana. Isä ja hänen veljensä kisailivat talvisin hiihdossa ja kesällä suunnistuksessa. Harrastukset siirtyivät myös seuraavalle sukupolvelle niin, että serkkupoikani edusti hiihtämällä sukua jopa nuorten MM-kisoissa. Serkkutyttöni puolestaan yhdistivät suvun jalot lajit ja kilpailivat hiihtosuunnistuksessa. Äidin puolelta on mielessä puolestaan muuten niin urheilullinen serkkuni, joka tuli alle kouluikäisenä mummin kanssa meille kylään ja lauloi koko reissun laulua: "Sukuvika on se, kun suksi ei luista". Niinpä minä ajattelin, että innottomuuteni hiihtämiseen täytyy tulla äidin geeneistä.

Opiskeluaikana poikaystäväni järjesti kaveriporukallemme kolme reissua Lappiin. Vannoutuneena hiihtäjänä hän ei millään suostunut lähtemään minun seurakseni laskettelurinteeseen. Niinpä vuorottelin lomilla laskettelua ja hiihtämistä, jotta sain viettää laatuaikaa rakkaan kanssa. Laskettelu oli minulle ehdottomasti mieluisampaa, koska se oli yksi lempiharrastuksistani nuoruudessa. Yläasteikäisenä olin niin innokas laskettelija, että välillä kävin rinteissä kuusikin kertaa viikossa. Valloitin myös Alpit viisitoistakesäisenä ja hurjastelin mm. naisten syöksylaskun maailmancup-rinteen poikien kanssa alas. Silloin ei paljon päätä huimannut!

Tänä vuonna en ole lasketellut kertaakaan. Hämmästyttävintä on se, etten ole edes kovinkaan innoissani siitä, että ensi viikolla pääsen laskettelurinteeseen. Sen sijaan odotan malttamattomana pääsyä Lapin hiihtoladuille. En ole laskenut, kuinka monta kilometriä olen tänä talvena hiihtänyt. Siitä huolimatta olen varma siitä, etten ole ikinä elämässäni hiihtänyt näin paljon. Olen jättänyt väliin monet zumbat ja muutamat kävelylenkitkin, jotta olen päässyt hiihtämään. Olen hiihtänyt lumi- ja vesisateessa, kovalla pakkasella ja suojakelillä. Olen nauttinut hyvästä luistosta, mutta iloinnut myös niistä lenkeistä, jolloin töitä on saanut tehdä hartiavoimin. Olen hiihtänyt lukemattomia lenkkejä poikien treenikaverina ja roikkunut muutaman kerran Miehen perässä. Eniten minua on kuitenkin hämmästyttänyt se, kuinka usein olen lähtenyt hiihtämään aivan yksin. Isäni oli väärässä. Minusta tulikin hiihtäjä, mutta vasta kypsässä iässä :).

Mikä paketti!

Ihanaa naistenpäivää Tiina Asikaisen Mikä paketti -runon sanoin.

Olen kokonainen lahjapaketti
jota kukaan ei ole avannut.
Miten voisikaan
-kun solmu on sisällä päin?

Olen nähnyt paketteja
pölyn peitossa,
harmaantuneita,
käärepaperi halkeillut.

Olen nähnyt kun sellainen aukeaa
ja sisältä kasvaa esiin kukkia,
hedelmiä, tuoksuja,
säkenöivää kristallia kaikissa väreissä.

Koko naisen paketti
meissä kaikissa!

Itse se on aukaistava, avattava,
nostettava aarteet nähtäville.
Rakennettava lyhty,
sytytettävä kynttilä.
Jaettavaksi.

Mikä riemu ja autuus
siitä syntyykään!

Tiina Asikainen (kirjassa Kauniiksi kutsutaan neitoa, Naisten lauluja)

Rukouksesta rauhaa!

Maanantaina oli nostalginen ilta. Olin Riihimäellä puhujavieraana perinteisessä maanantai-illassa, joka on paikallinen versio monissa seurakunnissa olevista rukousilloista. Kävimme säännöllisesti maanatai-illoissa Miehen kanssa niiden kahden vuoden aikana, jotka asuimme Riihimäellä aloitellessamme pappisuraamme.

Oli ihanaa olla pitkästä aikaa tutussa, kodikkaassa ja rakkaassa kirkossa. Iloitsin vanhojen tuttavien tapaamisesta, rukouksesta ja yhteisestä laulusta. Huomasin taas sen, miten paljon ihmisillä on tarvetta yhteiseen rukoukseen, taakkojen jättämiseen Jumalan käsiin.

Iltaan valmistautuessani törmäsin pitkästä aikaa Hiljaisuuden rukouksia -kirjaan, joka oli tärkein rukouskirjani jo viime vuosituhannella Riihimäellä asuessamme. Maanantain jälkeen olen ahminut sen rukouksia ja ammentanut niistä voimaa sairastuvan pitämiseen. Kaikki lapset ovat nimittäin olleet kipeinä, ilmeisesti influenssassa. Siitä huolimatta minulla on ollut harvinaisen levollinen ja hyvä mieli.

Taivaallinen Isä -

sinä olet luvannut varjella

minun lähtemiseni ja tulemiseni

tästedes ja iankaikkisesti. Siksi rukoilen:

Auta minua aina jättämään

se päivä joka on mennyt

sinun laupeutei haltuun, lapsen luottamuksella,

ja ottamaan vastaan uusi päivä

iloisesti luottaen sinun mahdollisuuksiisi.

Vapauta minut siitä mikä sitoo minua

katkeruuteen ja itsesääliin,

levottomuuteen ja pelkoihin.

Ohjaa minut siihen vapauteen.

jonka vain sinä voit antaa.

Sinä voit vapauttaa minut synnistä,

joka lukitsee minut tuskaan ja turvattomuuteen,

niin että askel askeleelta saisin elää vapaana,

avoimessa yhteydessä toisiin ihmisiin.

Kiitos, että saan elää keskellä tapahtumista,

jota sinun oma rakkautesi kantaa.

Sinun rakkaudessasi saan levätä ja uudistua.

Saan yhä uudestaan kuolla pois

siitä pahasta jota minussa on

ja nousta uuteen elämään.

Saan katsoa eteenpäin kohti täyttymyksen päivää

ja antaa sinun

päivä päivältä johdattaa minua

tuota päämäärää kohti.

Hiljaisuuden rukouksia (Böner från St. Davidsgården, suom. Anna-Maija Raittila)