Rukouksia paastonaikaan

Virikkeitä paastonajan hiljentymishetkiin:

Rakas Herrani!

Yhä uudestaan lankean 

sinun tieltäsi pois.

Tahdon seurata sinua,

haluan asettua Elämän puolelle.

Mutta yhä vielä elämä on minulle 

itseni varjelemista,

itseni toteuttamista,

turvallisuuteni varmistelua.

Sinä lepäsit Isän käsissä.

Sinä kuuntelit hellittämättä Isän ääntä,

keskellä hirveitä kiusauksia

sinä katsoit Isän tahdon suuntaan. 

Anna anteeksi!

Käännä, käännä minua!

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani (Kirjapaja OY 2001)

Nurinkurisen päivän rukous

Hyvä Jumala,

sinä tiedät mitä kaikkea

tänään on tapahtunut.

Sinä tiedät,

miltä minusta nyt tuntuu.

Kiitos,

että autat meitä

selvitämään sotkumme!

Aamen. 

Monica Vikström-Jokela: Kirrkovuosi lasten kanssa

Kertaus on opintojen äiti

Pekka Simojoki kuunteli kerran lauluesitystä. Laulun jälkeen hän kehui laulua. Silloin hänelle kerrottiin, että se oli hänen oma tekemänsä laulu. En tiedä, onko tarina tosi vai kuuluuko se sarjaan "urabaanit legendat"? Pekan tuotteliaisuuden perusteella se voi kyllä olla suoraan elävästä elämästä. 

Yksi huvittavimpia asioita, mitä minulle on tapahtunut teologin urallani sattui Asikkalassa olevassa vanhainkodissa vuonna 1997 ja 1998.  Toimin  silloin kesäteologina ja tehtäviini kuului mm. laitoshartauksien pitäminen. Valmistauduin huolella kaikkiin tehtäviini  ja kirjoitin jokaisen laitoshartaudenkin sanasta sanaan. Minulla ei ollut kesäkämpisääni käytössä tietokonetta, joten tein pienemmät puheet aina käsin ruutupaperille. 

Toisen kesän jälkeen mapitin kaikki hartauspaperini, ja tein kiinnostavan löydön. Olin pitänyt vanhainkodissa hartauden molempina kesinä samaan kirkkovuoden aikaan. Molemmilla kerroilla olin aloittanut suunnittelun alusta alkaen ja päätynyt samaan raamatuntekstiin, Psalmiin 32. Siinä vaiheessa riemu vasta repesi, kun luin hartauteni läpi.  Olin käyttänyt täsmälleen samoja ajatuksia peräkkäisinä kesinä. Onneksi seurakuntani oli sillä kertaa varmaan yhtä dementoitunutta kuin minä. Hartauksien identtisyys tuskin häiritsi osallistujia kovinkaan paljon, ainakin toivon niin :).  Tuon kokemuksen jälkeen tajusin entistä paremmin kirkkovuoden eri pyhien ja vuosikertojen merkityksen. Jos seurakuntien työntekijät saisivat aina valita lempiraamatunkohtiaan saarnojen ja puheiden pohjaksi, voisi tulos olla melko yksipuolinen ja jopa tylsä seurakuntalaisten näkökulmasta. 

Tämä oli pitkä johdanto siihen, että julkaisen viime vuoden paastonajan kirjoituksen uudestaan blogissani. Perustelen sitä sillä, että blogini on saanut vuoden aikana paljon uusia lukijoita. Toinen syy on tietysti siinä, etten osaa teknisenä kätenä linkittää tätä kirjoitustani fiksusti suoraan viime vuoden tekstiin. Kolmas syy on se,  että vanhan sanonnan mukaan "Kertaus on opintojen äiti".  

Paastonaika - taakka vai mahdollisuus

Luulen, että useimmista ihmisistä paasto kuulostaa jotenkin ikävältä ja raskaalta ajatukselta. Omista mielihaluista ja -teoista luopuminen sekä oman itsensä tutkiminen kuulostavat hankalilta ja ikäviltä asioilta. Eikö vaan mieluummin pidettäisi hauskaa ja unohdettaisi kaikki ikävät asiat?

Paastonajan ei kuitenkaan tarvitse olla ikävä aika kirkkovuoden kulussa. Sen tarkoitus on pysähtyä miettimään omaa elämää ja yksinkertaistaa elämää, jotta voisi löytää terveemmän suhteen itseensä, Jumalaan ja lähimmäiseen. Itse olen paastonnut monena vuonna karkista, kahvista tai kaikesta makeasta. Tänä vuonna en ole halunnut pitää ruokapaastoa, koska olen huomannut, ettei se välttämättä tee minulle hyvää. Helposti käy niin, että silloin kiinnitän vain enemmän huomiota itseeni ja syömiseeni. Ruokapaaston sijaan pyrin siihen, että antaisin nyt paastonaikana enemmän huomiota ja aikaa Jumala-suhteen hoitamiselle sekä lähimmäisille. Kutsun vieraita kylään, soittelen ystäville ja kirjoitan sähköpostia. Iltaisin rauhoitun yksikseni nojatuolissa, kuuntelen hengellistä musiikkia, luen Raamattua ja hartauskirjoja sekä hiljennyn kuuntelemaan Jumalaa ja itseäni.

Paastonajan tarkoitus on hypätä pois suorittamisen ja hauskanpidon oravanpyörästä sekä tavoitella yksinkertaisempaa ja pohdiskelevampaa elämää. Seitsemän vapaata viikkoa ennen pääsiäistä kutsuvat etsimään elämään syvempiä ja korkeampia arvoja unohtamalla hetkeksi oman napamme ja oman edun tavoittelun pidättäytymällä tai luopumalla jostakin sekä kiinnittämällä huomiota niihin asioihin, jotka meidän tulisi selvittää Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.

Tavoitteena on oppia näkemään omaa elämää Jumalan silmin. Paastonaika on ollut onnistunut, jos kristitty on oppinut jotakin omista hyvistä ja huonoista puolista sekä ymmärtänyt sen, kuinka paljon Jumala rakastaa häntä. Paastonaikaa ei ole tarkoitettu itsekidutuksen tai kärsimyksen ajaksi vaan itsetutkistelun ajaksi, jolloin kaikki voisivat tajuta Jumalan rakkauden ja armon suuruuden.

Jumalan edessä en voi eikä minun tarvitse peitellä mitään. Jumalan edessä voin olla avoin ja läpinäkyvä kuin pieni lapsi turvallisen vanhemman sylissä. Voin kiukutella tai olla tyytyväinen, ja luottaa siihen, että Isä ei hylkää, vaan rakastaa. Nyt on hyvä aika tunnustaa Jumalalle niitä asioita, jotka painavat mieltä. Paasto on ollut erityisen onnistunut, jos joku sen seurauksena nöyrtyy ja pyytää anteeksi niiltä ihmisiltä, joita kohtaan on toiminut väärin nyt tai jo kauan sitten. Silloin sydämeltä lähtee suuria taakkoja.

Toisena tavoitteena paastonaikana on se, että voisimme nähdä paremmin apuamme tarvitsevat ihmiset. Luopuminen ruoasta, herkuista, alkoholista, elokuvista tai vaikkapa internetissä surffailusta tulee mielekkääksi silloin, jos käytämme säästyneen ajan tai rahan lähimmäisten hyväksi. Tässäkin voit pyytää Jumalalta viisautta, jotta hän voisi osoittaa, mikä olisi sinulle paras tapa auttaa toisia ihmisiä. Jumalan rakkaus on kekseliäs, ja sen vuoksi hän voi ohjata sinut parhaiten niiden lähimmäisten luo, jotka tarvitsevat juuri sinua.

Anna-Maija Raittila kirjoittaa koskettavasti paastonajasta: "Paastonaika kutsuu meitä aina uudestaan pyytämään Efraim Syyrialaisen paastorukouksen sanoin: "Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki."

Entä jos me emme kuuntele, hiljene erottamaan Jumalan rakkauden tahtoa, kun hän huutaa keskelle välinpitämättömyyttämme jonkun lähellämme kärsivän ihmisen hädän sisältä? Jumala ei pakota meitä, Jumala ei vastoin tahtoamme alista meitä välikappaleikseen. Jääkö siis pelastuminen, vapauttamisen ihana ihme tapahtumatta vain meidän kylmyytemme ja velttoutemme takia? Jää. Niin näyttää käyvän yhä uudestaan. Herra armahda, niin näyttää käyvän yhä uudestaan täsää kristityssä maassamme.

Mutta Jumala itse on hellittämätön. Hänen rakkautensa on kiivasta, kuluttavaa tulta. Se hiuduttaa hänen omaa Isän sydäntään, se pakottaa hänet itsensä yhä uudestaan liikkeelle, hellittämättömän toivon voimalla, etsimään kadonnutta, herättämään paatunutta, hiljaa, hiljaa sulattamaan kovaa sydäntäni."
Anna-Maija Raittila: Askele askelellta -Uskoa ja luottamusta vuoden matkalle (s.34-35)

Pikkupartiolaisen paastosääntö

Oikeastaan on aika kummallista, että olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni innokas partiolainen. En ole pohjimmiltani mikään ulkoilmaihminen. Useimmiten valitsen ja valitsin jo lapsuudessa mielummin hyvän kirjan tai mukavien ystävien seuran kuin metsäretken tai hiihtolenkin. Minua ei voi todellakaan väittää hyväksi eräihmiseksi, vaikka Mies minua kiusoitteleekin siitä, että olen kurssit käynyt Erä-Opas. Niin, eräopas, joka ei jaksa lämmittää kertaakaan takkaa miehen ollessa työmatkalla. Eräopas, jonka suunnistustaidot ovat vähän niin ja näin, puhumattakaan puukonkäsittelytaidoista ja muusta kätevyydestä.

Luulen, että viihdyin partiossa niin hyvin harrastuksen sosiaalisuuden vuoksi. Joka viikko sain kokoontua yhteen kavereiden kanssa koulun jälkeen tekemään jotain hauskaa ja kehittävää. Vielä mukavampaa oli tietysti lähteä retkille, leireille ja tapahtumiin kavereiden kanssa. Kiersimme kaikki mahdolliset partioreissut oman vartion Kivijärven kämpällä pidetyistä retkistä suurleireihin, kaupungeissa pidetyistä partioparaateista hurjiin hengissäselviämiskursseihin ja partiotaitokilpailuista Hiljaisiin Päiviin. Siinä sivussa kurssitimme itsemme ensin vartionjohtajiksi 13-vuoden kypsässä iässä ja myöhemmin laumanjohtajiksi. Kannoimme vastuuta niin lippukunnan hallituksessa kuin piirileirin yhden savun muonituksessa. Meihin luotettiin ja me olimme totisesti luottamuksen arvoisia.

Partiotoiminta, johon osallistuin, oli melko hengellistä. Jokainen vartio- tai laumakerta päättyi pieneen hartauteen, ja kerran vuodessa keskityttiin hengelliseen puoleen koko Lapin piirin yhteisillä Hiljaisilla Päivillä.

Tänään mieleeni tulivat Kemijärven Hiljaiset Päivät kultaisella 80-luvulla. Muistan sen, miten niillä päivillä tein ensimmäisen paastosäännön. Jossakin ohjelmanumerossa kerrottiin siitä, miten paastonaikana voi luopua jostain asiasta ja antaa säästyneet rahat köyhille ihmisille. Minun pientä sydäntäni ajatus toisten ihmisten hyväksi toimimisesta kosketti niin paljon, että päätin olla koko paastonajan syömättä karkkia. Muistaakseni onnistuinkin tavoitteessa aivan hyvin!

Partiopäivillä alkanut paastoinnostus ei ole sen jälkeenkään hiipunut. En ole koskaan viettänyt täyspaastoa, mutta jokaisena paastonaikana olen tietoisesti yrittänyt luopua jostain ruoasta tai muista nautinnoista. Säästyneen ajan, rahan ja muun hyödyn olen pyrkinyt käyttämään lähimmäisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Joskus olen luopunut Hesarista ja lukenut sen sijaan aamupalapöydässä Raamattua. Aika usein olen ollut täydellisessä makealakossa ja välillä jopa ilman kahvia, mikä on tällaiselle kahvinarkomaanille melkoinen saavutus. Muutamana vuonna tavoitteenani on ollut viettää epäitsekästä elämää lähimmäisiä palvellen.

Tänä vuonna olen ihan virallisesti liittynyt Facebookissa paaston kunniaksi suklaalakkoon. Se ei tosin ole mitään uutta, koska olen ollut karkkilakossa jo melkein kaksi kuukautta. Karkkilakon lisäksi vähennän pääsiäiseen asti herkuttelun minimiin; pappina täytyy juhlatilanteissa noudattaa ortodoksi-sääntöä, jonka mukaan kylässä saa paastonaikanakin vähän herkutella.

Toisena tavoitteenani on paastonaikana vähentää tietokoneella notkumista. Surffailun sijasta aion käyttää aikaani kunnon kohottamiseen, Raamatun ja hyvän kirjallisuuden lukemiseen sekä
rukoilemiseen. Herra, minua siinä auttakoon!

Elämysmatkailua parhaimmillaan

Maamme-laulu kajahti juuri komeasti lapsuudenkotini olohuoneessa. Kolme poikien yhdistetyn osallistujaa muodosti komean rivin palkintopokaaliensa kanssa. Pokaaleissa oli paikallisen urheiluseuran, Pellon Ponnen, vaakuna. Toinen kilpailu on vielä ulkona menossa. Siihen osallistuvat perheen pienimmät; lajina on murtomahiihto. Kaksi pokaalia on valmiina odottamassa innokkaiden kilpailijoiden palkitsemista.

Hiihtolomamme on huipentunut tänä viikonloppuna todelliseen elämysmatkailuun. Japanilaiset tai englantilaiset turistit maksaisivat maltaita tällaisesta kokonaisuudesta. Perinteisen hiihdon ja luistelun lisäksi lapset ovat saaneet ihastella kansainvälisen jäänveistokilpailun tuotoksia, seurata porokilpailuja, ajella koiravaljakolla ja hevoskärryillä sekä syödä ulkona makkaraa ja vohvelia. Tänä iltana elämysmatkailu vain jatkuu puksuttaessamme yöjunalla halki Suomen.

Jokaisella lapsella on ollut vähän omanlaiset prioritteetinsa lomallamme. Esikoinen on keskittynyt tosissaan hiihtämiseen kahden sukupolven miesten seurassa. Minäkin erehdyin kerran kolmikon mukaan, mutta seuraukset olivat huonot. Raaka pakkasilma ja kova vauhti saivat pienen flunssan aikaiseksi, minkä seurauksena jouduin viettämään muutaman lomapäivän sisällä. Onneksi jo eilen pääsin kuntosalille treenaamaan lihaksia ja kylänraitille haukkaamaan raitista ilmaa.

Neiti on tykästynyt erityisesti ulkomaanmatkailuun. Hän on kahtena päivänä käynyt parkkarilla (potkurilla) Miehen kanssa Ruotsin puolella kaupassa. Lime-keksien osto Pello-Hallenista oli hänen suurin haaveensa tältä lomalta. Neiti arvosti suuresti myös iltaretkeämme Pellon kylälle, jossa kävimme tutustumassa jääveistoksiin. Hämmästelimme kovassa tuiskussa ja tuulessa sitä, miten jotkut voivat osata tehdä sellaisia taideteoksia jäästä. Aivan käsittämätöntä taitoa!

Kuopus osallistui eilen elämänsä ensimmäisiin porokilpailuihin ja jäi heti koukkuun. Tänään hän on ollut vähän pettynyt siitä, ettei suurista toiveistaan huolimatta voittanutkaan arpajaisissa palkintona ollutta pikkuporoa. Sille oli jo paikka valmiiksi katsottuna papan pihalta, vaikka Mies leikillisesti uhkailikin poron joutuvan lihoiksi. Ei puhettakaan! Pettymystä on lieventänyt hieman se, että tänäänkin arvotaan toinen samanlainen poro. Jos tänään olisi vähän parempi tuuri...Ensi viikolla varmaan jo pettynytttä mieltä lohduttavat muistot kahdesta vohvelista, makkarasta, porokilpailujen katselusta, hiihtopokaalista, koira- ja hevosajelusta sekä suurensuuresta jäisestä tuolista, jonka päällä istui pienikokoinen mies. Ei ihme, että kuopus muuttaisi mielellään Pelloon!

Ole rehellinen ja aito - päivän sana

Tänään minuun kolahti väkevästi Wilfrid Stinissenin sana kirjasta "Tänään on Herran päivä" - teksti vuoden jokaiseksi päiväksi. Tässä siitä pätkä jaettavaksi.

Ole uskollinen todelliselle minällesi

Rehellisyys on aina ollut tärkeä asia ihmisille. Eikä toisin voi ollakaan. Emme voi kokea oloamme turvalliseksi toisten keskuudessa, jollemme luota toisiimme. Odotamme, että se mitä toinen ihminen sanoo ja tekee, pitää yhtä hänen todellisten tarkoitustensa kanssa.

Rehellisyys on aitoutta, se on sitä, että on oma itsensä.

Mutta mitä merkitsee se, että on oma itsensä? Ihmisen sisällä on sekä valoa että pimeyttä, hän tuntee vetoa sekä hyvään että pahaan. Tästä syystä on olennaisen tärkeää kysyä, minkä oman itsesi puolen kanssa samastut. Valitsetko sisälläsi olevan valon vai sisälläsi olevan pimeyden?

Jos valitset valon, valitset sen, mikä sinussa on syvintä, ja valitset siloin Kristuksessa saamasi uuden elämän. Jos sen sijaan valitset pimeyden, synnin ja kiusaajan houkutukset, valitset oikeastaan itsepetoksen. Et voi olla oma itsesi. Pahan puolella et voi koskaan olla oma itsesi. Sinut on luotu hyväksi, ja vain valossa voit löytää todellisen minäsi.

Wilfrid Stinissen
Tänään on Herran päivä
Teksti vuoden jokaiseksi päiväksi
28. toukokuuta

Keitä ne on ne sankarit?

Kuopus on hyvin valikoiva raamatunlukija. Hän tahtoo aina kuulla erilaisista lapsille tarkoitetuista Raamatuista kaksi kertomuskokonaisuutta: Daavidin seikkailut ja Jeesuksen kärsimyshistorian. Hiihtolomalla olen lukenut hänelle vanhoista Ikuisia kertomuksia -kirjoista joka ilta pätkän molemmista tarinoista. Kaiken järjen mukaan pikkutarkkojen ja välillä aika vaikeatajuisten kertomusten ei pitäisi puhutella kovinkaan paljon neljävuotiasta, mutta kuopus kuuntelee niitä innokkaasti ja tarkkaavaisesti. Kertomusten kautta hän varmaan voi jollain tavalla käsitellä pelkoon ja rohkeuteen liittyviä tunteita.

Pikkuväki-lehden viimeisimmässä numerossa oli Riikka Reinan kirjoittama erinomainen artikkeli kasteesta. Se perustui ex-naapurimme, Riihimäellä lastenohjaajana toimivan Sirpa Niemisen, päiväkerhossa toteuttamaan kastekokonaisuuteen, jossa lapset saivat tutustua kasteeseen elämyksellisesti ja monipuolisesti. Ilmaisutaiteeseen erikoistuneen lastenohjaajan ideat olivat niin upeita, etten meinannut malttaa istua tuolissa lukiessani juttua. Erityisesti mieleeni jäi se, miten Sirpa oli projektin lähestyessä loppuaan huomannut sen, että hän oli käsitellyt aihetta vähän liian feminiinisestä näkökulmasta. Niinpä hän seuraavalla kerralla valitsi päiväkerhoon reippaita harjoituksia, jotka pohjautuivat ajatukseen siitä, miten Pyhä Henki on rohkeuden henki.

Olin todella iloinen siitä, että lastenohjaaja osasi ottaa näin hienolla tavalla huomioon sen, miten tyttöjen ja poikien uskonnollisuus ja hengellisyys voivat olla hyvin erilaisia. Uskonnonpedagogiikan opinnoistani muistan se, miten tyttöjen ja poikien jumalakuvassa painottuvat usein hyvin erilaiset asiat. Pojille oli tärkeää (muistaakseni) se, että Jumala on tuomari, oikeudenmukainen ja voimakas, kun taas tytöt painottivat Jumalan rakkautta, lempeyttä ja turvallisuutta.

Viime vuosina seurakuntien kasvatustyössä on ollut tärkeänä teemana "Tyttönä ja poikana -Jumalan silmissä kaunis". Yhtenä ajatuksena on ollut ottaa esimerkiksi päiväkerhoissa paremmin huomioon tyttöjen ja poikien erilaiset mielenkiinnon kohteet. Seurakuntien toiminnassa tulee olla tilaa niin herkille tytöille kuin rämäpäisille pojille, mutta myös villeille tytöille ja aroille pojille. Minäkin luen kuopukselle kiltisti kertomuksia Daavidista ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta niin kauan kuin hän haluaa. Ehtiipä hän vielä jossain vaiheessa saada vähän monipuolisemmankin kuvan Raamatusta.

Innostu ja innosta

Lomani tähän mennessä parhaisiin lukukokemuksiin on kuulunut yllättäen Opettaja-lehti (6.2.2009). Löysin siitä mukavan artikkelin luovuudesta sekä paljon muuta luettavaa. Artikkeli luovuudesta sai pääni surraamaan ja toi mieleeni mukavia muistoja eri työpaikoilta tehtävistä, joissa olen jonkun toisen työntekijän kanssa suunnitellut toimintaa luovasti. Mikään ei ole minusta ihanampaa kuin löytää sama aallonpituus ja yhdessä ideoida, kehitellä ja luoda jotain uutta ja ihmeellistä. Tai siltä se ainakin parhaimmillaan tuntuu. Toiset ihmiset voivat olla tuotosten erinomaisuudesta hyvinkin montaa eri mieltä.

Filosofi Pekka Himanen kertoi luovuutta käsitelelleessä artikkelissa siitä, miten Suomessa on mokaamista pelkäävä kulttuuri. Sen vuoksi monet ihmiset pyrkivät epäonnistumisten minimointiin onnistumisten maksimoinnin sijasta. Liiallinen itsetarkkailu ei Himasen mielestä jätä tilaa luovuudelle. "Luovuus tarvitsee rohkeutta, ja rohkeus on kykyä toimia pelosta huolimatta", Himanen totesi. Kuuluisan filosofin ja suositun luennoitsijan mukaan jokaisessa ihmisessä on enemmän tai vähemmän luovuutta. Luovuuden lisääntyminen tarkoittaa sitä, että ihminen toteuttaa omia mahdollisuuksiaan hieman enemmän kuin aikaisemmin.

Samassa artikkelissa graafikko Lasse Rantanen oli upealla tavalla koonnut ajatuksia siitä, mitä luovuus ei ole ja mitä se on. Hänen käsityksensä luovuudesta oli mukavan maanläheinen. Luovuutta tarvitaan hänen mukaansa arkipäivän ongelmien ratkomisessa eikä se ole mikään taiteilijoiden yksityisoikeus. Luovat ihmiset eivät välttämättä lentele pilvissä, vaan luovuuteen kuuluu myös kriittinen ajattelu, eri vaihtoehtojen ja näkökohtien vertailu sekä kokonaisuuksien hahmottaminen.

Luovuus elää Rantasen mielestä parhaimmillaan vapautuneessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä, jossa ei ole turhaa tärkeilyä. Luovat ideat syntyvät usein hyvässä tiimissä, joka ei ole liian iso, 2-5 henkilöä. Hyvän ilmapiirin lisäksi luovuus vaatii syntyäkseen motivoituneita ihmisiä ja tavoitteita, joita kohti pyritään yhdessä.

Seuraava luova työtehtäväni on tenavakirkon suunnittelu uudelle ikäryhmälle, 6-vuotiaille. Valitsimme työkaverini kanssa ensimmäisessä palaverissa teemaksi "Daniel leijonien luolassa". Mietimme jo alustavasti kutsukorttien lähettämistä, kirkkohetken sisältöä, nukketeatterin lavastusta, lapsille ostettavia lahjoja ja herkullisia tarjoiluja. Yhdessä ideoiminen on mukavaa, kun voi näkemyksillään ja taidoillaan täydentää toisiaan. Toivottavasti kutsun saavat kuusivuotiaat ovat tenavakirkostamme yhtä innoissaan kuin me suunnittelijat. Silloin olemme onnistuneet todella hyvin :)!

Rukous on luottamusta

Tässä katkelma eräästä hartauskirjasta, jonka vertaus rukouksesta kolahti ainakin minuuun.

"Jumalan korvaa ei tavoita niinkään kiihkeä anominen, vaan vaikeuden ja huolen hiljaa uskominen Jumalan käsiin. Luota siis äläkä pelkää, niin kuin ei pelkää pieni lapsikaan, joka luovuttaa sekaantuneen lankavyyhdin äidin käsiin ja rientää leikkimään. Tämä ehdoton luottamus miellyttää äitiä paljon enemmän kuin jos lapsi painuisi polvilleen manaamaan hänen apuaan. Viimemainittuhan tuottaisi äidille mielipahaa sen vuoksi, että siinä olisi vihjaus hänen haluttomuudestaan auttaa silloin, kun apua tarvitaan."

Jumala puhuu (toim. A. Russell): Anna minun tehdä se, helmikuun 18.

Palikkatestejä ja ihmistuntemusta

Olen hakenut elämäni aikana melkoisen montaa työpaikkaa. Erääseen työnhakuprosessiin kuului osallistuminen psykologisiin testeihin. En voi väittää, että olisin ollut kovin innostunut etukäteen testeihin osallistumisesta. Ensinnäkin minun oli käytävä viikon aikana kaksi reissua Vaasasta Helsingissä. Toiseksi olin silloin vanhempainlomalla oleva äiti, jonka vauva ei ollut tottunut olemaan koko päivää erossa äidistään.

Psykologiset testit yllättivät minut positiivisesti. Erilaisilla väittämillä ja vastaavilla tehtävillä tutkittiin persoonaani ja kirjallisilla tehtävillä näkemyksiäni siitä, miten toimisin kyseisessä työtehtävässä. Lopuksi psykologi vielä haastatteli minut tehdäkseen oikeita johtopäätöksiä tuloksista. Kaiken muun hyvän lisäksi selvisin nopeana ihmisenä tehtävistä niin rivakasti, ettei vauvaa edes tarvinnut syöttää testien välissä.

Parasta psykologisissa testeissä oli se, että opin niiden tulosten avulla itsestäni paljon uutta. Olin silloin vaiheessa, jossa persoonani oli tietyllä tavalla vasta muotoutumassa aikuistuessani. Psykologiset testit kertoivat minusta asioita, jotka olen itse tajunnut vasta vähitellen viime vuosien aikana. Olin ennen testejäkin jo lukenut paljon itsetuntemusta ja toisten ihmisten tuntemista käsittelevää kirjallisuutta ja perehtynyt erityisesti enneagrammi-teoriaan. Olin kuitenkin analysoinut itseäni väärin. Olin kuvitellut olevani perusluonteeltani rakastava auttaja (kakkonen), kun taas nyt pidän itseäni iloisena seikkailijana (seitsemän).

Eräällä kurssilla järjestettiin mielenkiintoinen tehtävä, jossa osallistujien piti valita viidestä erilaisesta kuviosta mieluisin. Vaihtoehtoina olivat neliö, kolmio, kiehkura , ympyrä ja suorakulmio. Tehtävä tuntui aluksi aika turhanpäiväiseltä: mitä ihmettä kuvion valinta voisi kertoa ihmisestä. Kuvioiden valinnan jälkeen menimme ryhmiin sen mukaan, mitä kukanenkin oli valinnut. Silloin järkytyimme siitä, miten samanlaiset ihmiset olivat valinneet saman kuvion.

Minä kuuluin kolmion valinneiden ryhmään, joihin testin mukaan kuuluivat päämäärän asettajat ja sen saavuttajat. Ainakin meidän äänekkääseen ryhmäämme sopivat mainiosti testin ajatukset siitä, että kolmion valinneet ihmiset panostavat menestykseen, käyttävät viimeisintä tyyliä, lukevat kyltymättömästi ja ovat muutoksen tekijöitä organisaatiossa.

Eilen testasin testiä myös sukulaisillani ja totesin sen harvinaisen toimivaksi. Jokainen heistä valitsi juuri sen kuvion, jonka selitykset sopivat hänen toimintatapoihinsa. Enneagrammi-teoriaan ihastuin aikoinaan, koska sen avulla ymmärsin ihmisten erilaisia tapoja tarkastella maailmaa. Kuviotesti vahvisti näkemystäni siitä, miten ihmisten erilaisuus on tosiasia, joka täytyy ottaa työyhteisössä ja muussa elämässä huomioon. Kuviotestissäkin väitettiin, että eri kuvioiden valinnat riippuvat mm. siitä, onko ihmisellä vasemman vai oikean aivopuoliskon dominanssi.

Itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen lisääntyminen on auttanut minua työssäni. Ihmisten kohtaaminen erilaisissa oudoissa ja vaikeissakin tilanteissa on helpottunut, kun olen oppinut paremmin lukemaan heitä. Kaikista suurin hyöty ihmistuntemuksen lisääntymisestä on ollut sielunhoitoon sekä hautajais- ja vihkikeskusteluihin. Omaisten kertoessa vainajasta osaan yhdistellä paremmin mielessäni asioita ja sen perusteella tehdä selventäviä kysymyksiä, jotka auttavat hautajaispuheen kirjoittamisessa. Hautajaispuheen kirjoittaminen on nimittäin melko arkaluonteista puuhaa, koska läheisten näkemykset kuolleesta voivat olla melko erilaisia. Itsekin olen joskus osalllistunut hautajaisiin, joissa olen puheen aikana miettinyt, olenko todella tuntemani vainajan hautajaisissa.

Itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen hyvä puoli on siinä, ettei koskaan voi tulla valmiiksi. Itsestään voi löytää aina uusia puolia puhumattakaan siitä, että oppii tuntemaan toisia ihmisiä paremmin ja syvällisemmin. Se sopii hyvin tällaiselle seikkailijalle, joka haluaa löytää joka päivä elämäänsä jotain uutta ja ihmeellistä. Tärkeintä, ettei elämä ole tylsää!

Paheellinen herkkuhetki

Lapsemme ovat vahvasti sitä mieltä, että junassa on tunnelmaa. He odottavat aina innolla junamatkoja. Pienempänä esikoinen piti niin paljon junista, että meillä oli tapana käydä juna-asemalla aika usein. Siihen aikaan asuimme Luulajassa ja Vaasassa, joiden junaliikenne on hyvin vaatimatonta. Niinpä yleensä emme nähneet edes junaa, mutta jo asemalla käyminen oli suuri elämys.

Tammikuisilla junamatkalla olimme Miehen kanssa vähän tylsällä päällä emmekä lähteneet lasten pyynnöistä huolimatta ravintolavaunuun. Ehkä meillä oli mukana niin paljon evästä, ettemme nähneet moista vierailua ollenkaan tarpeelliseksi. Joka tapauksessa lupasin matkan jälkeen lapsille, että seuraavalla matkalla harrastamme elämysmatkailua ja vien heidät ravintolavaunuun. Lapset odottivat innoissaan junamatkaa. He miettivät kuumeisesti, mitä herkkuja he ostaisivat junassa. Kuopus leveili naapurin tytöllekin:"Me mennään junassa lavintolavaunuun."

Tänään koitti se suuri päivä. Mies jäi junavaunussa omalle paikalleen ja me muut lähdimme elämysmatkalle. Matka ravintolavaunuun oli melkoisen jännittävä, koska meidän piti mennä sinne monen vaunun läpi. Vaunujen väleissä olevissa oviaukoissa oli lumista ja viileää. Tällä kertaa meillä oli tosin päällä oikeat sisävaatteet toisin kuin kuopuksen vauva-aikana, jolloin menin lasten kanssa yksin yöjunalla. Silloin aamulla puin vain itselleni vaatteet ja tepastelin yöpukuisten lasten kanssa läpi junan aamupalalle. Ilmeisesti en yksinkertaisesti selvinnyt ilman aamukahvia, koska yö oli ollut lievästi sanottuna levoton. Muuten olisin tuskin vaivautunut.

Ravintolavaunu oli tänään täynnä väkeä Etelä-Suomen hiihtolomien alkamisen kunniaksi. Lapset miettivät äänekkäästi jonossa, mitä herkkuja he valitsisivat. Kaikki kolme päätyivät Pringles-sipseihin ja yhteiseen limsapulloon; minä otin paljaan kahvin. Ravintolassa oli sen verran ahdasta, että lapset olisivat heti halunneet lähteä takaisin omaan vaunuun. Niinpä jouduin hörpppimään kahvin vähemmän tunnelmallisesti, ja lähtemään seurueen kanssa takaisin pitkin junan pitkiä käytäviä.

Elämysmatkailun syömiset maistuivat lapsista hyvin herkullisilta. Sipispurkkien tyhjennyttyä aloimme miettiä sitä, mitä tyhjeillä purkeilla voisi tehdä. Koimme taas ekologisen herätyksen tajutessamme, ettei tyhjillä purkeilla voi tehdä oikein yhtään mitään nykyisessä elämäntilanteessamme. Iso punainen Pringles-sipsipurkki oli aikoinaan esikoisemme lempilelu, joka viihdytti häntä useamman kuukauden ajan. Halvaksi tulivat lapsemme lelut, koska toinen suuri suosikki oli Kesella-rahkapurkki. Terve poika hänestä on tullut, kaikesta huolimatta!

Viime aikoina olen kokenut eläväni itseäni paremmassa seurassa esikoisen ja Miehen pohtiessa todella paljon ekologista elämäntapaa. Esikoinen sai kummitädiltään joululahjaksi kirjan, jossa oli 101 käytännöllistä vinkkiä ympäristöystävällisempään elämäntapaan.

Pringles-purkki sai tappotuomion ympäristöasiantuntijoiltamme. On se minunkin mielestäni aika järjetöntä toimintaa, että 43 gramman sipsiannosta varten tehdään kova purkki, jossa on paljon metallia ja vielä muovikansi. Sipsiannoksen syöminen vie muutaman minuutin, kun taas purkin hajoaminen vie aivan käsittämättömän pitkän ajan. Ympäristöasiantuntijamme jo suunnittelivat kesälle omien sipsien tekemistä oman maan perunoista, kun taas minä keskitien kulkijana ehdotin tavallisten sipsipussien ostamista. Käytännöllisyys ja helppous ennen kaikkea!

Ystävänpäivän kunniaksi

Kotien rukouskirjasta löytyi tällainen ystävänpäivään sopiva rukous. Laitan sen tähän iloksi kaikille blogiystäville, vaikka ystävänpäivä ehtikin jo tulla ja mennä.  

OLET ANTANUT MINULLE YSTÄVIÄ

Herra, olet antanut minulle ystäviä jakaakseni

heidän kanssaan elämäni tärkeät hetket.

Kiitos ystävistä, jotka ovat muistaneet minua

odottamatta.

Kiitos ystävistä, jotka jakavat onnelliset hetket 

kadehtimatta.

Kiitos ystävistä, jotka luottavat minuun hetkinä,

jolloin olen epävarma tai hädissäni.

Kiitos ystävistä, jotka puolustavat minua

vääryyden kohdatessa.

Kiitos ystävistä, joiden ystävyyttä en ole

ansainnut, vaan saanut lahjana.

Herra, anna minun kasvaa ystävyydessä ystävieni 

vertaiseksi:

rohkaisemaan masentunutta,

kuuntelmaan ahdistunutta,

lohduttamaan murheellista,

kannustamaan pelokasta.

Herra, tänään tahdon kiittää

ystäviä ystävyydestä,

lujittaa entisestään ystävyyden siteitä,

tuoda sinun eteesi rukouksessa ystävieni parhaan 

ja menestyksen. 

AAMEN!

Pertti Luumi, Kotien rukouskirja s.120

Du måste finnas - musikaalista Kristina Från Duvemåla

Du Måste Finnas
by Benny Andersson

Du fördrev mig Gud

från mitt hemland slets jag bort

här är jag en flykting och en främling

och det ödet finner jag mig i

men du tog mitt barn
och du tar mig från min man
jag kan inte längre se en mening
vad är det du vill vad ska jag tro

Tanken 
svindlande framför mig gapar en avgrund
hela mitt väsen gör uppror och vill säga nej
frågan är väkt och nu darrar min själ inför svaret

Att du inte finns till
fast jag trodde på dig

Vem skulle hjälpa mig uthärda livet här ute
Vem skulle ge mig den kraften som jag måste få
Vem skulle trösta mig jag är så liten på jorden

Om du inte fanns till
Ja vad gjorde jag då

Nej du måste finnas du måste
jag lever mitt liv genom dig
utan dig är jag en spillra på 
ett mörkt och stormigt hav

Du måst finnas du måste
hur kan du då överge mig 
jag vore ingenstans
jag vore ingenting om du inte fanns

Aldrig förut har jag haft det i tal eller tanke
det lilla ordet som skrämmer och plågar mig så
ordet är om
om jag bett alla böner förgäves

Om du inte finns till
vad ska jag göra då

Vem skulle känna min ånger och sedan förlåta
friden i själen ja vem skulle skänka mig den
vem skulle så ta emot mig tillslut efter döden

Om du inte fanns till
vem tog hand om mig sen

Nej du måste finnas du måste
jag lever mitt liv genom dig
utan dig är jag en spillra på 
ett mörkt och stormigt hav

Du måst finnas du måste
hur kan du då överge mig 
jag vore ingenstans
jag vore ingenting om du inte fanns

Du måst finnas du måste
hur kan du då överge mig 
jag vore ingenstans
jag vore ingenting om du inte fanns

Tässä vielä sanat Kristina Från Duvemåla -musikaalin tunnuslaulusta, joka pohjautuu siis teokseen "Utvandrarna". Kannattaa käydä myös kuuntelemassa YouTubessa. Sen löytää helposti googlaamalla. Helen Sjöholm laulaa ihanasti. Laulun sanaojen mukaisesti kirjasarjassa on paljon myös uskonnollista pohdintaa. Taas kerran osoitus siitä, miten Jumala tulee tärkeäksi vaikeissa elämäntilanteissa. 

PS. Ja anteeksi taas kerran se, etten saa layoutia kuntoon!     

Penkkarit, Abi-Konva,Ökö-kaste

Lapset tulivat tänään koulusta kädet täynnä karamelleja. He olivat odottaneet jo monta monituista päivää penkkareita ja erityisesti karkkisadetta. Valitettavasti kuorma-autot eivät olleet ajaneet kuopuksen päiväkodin ohi ollenkaan. Isot sisarukset olivat jälleen kerran äidin painostuksesta armeliaita ja jakoivat saaliistaan osan myös pikkuveljelleen. Oli siinä jakamistakin, kun esikoiset haaviin oli tullut 30 namua.

"Mä jaan sitten penkkareissa eniten karkkia tän mun oman alakoulun lapsille", tuumaili esikoinen. Voi että, miten hyvältä hänen ajatuksensa tuntui minusta. Ajattelin, kuinka ihanaa on se, että me olemme kaikkien vaellusvuosien jälkeen asettautuneet pysyvästi Järvenpäähän. Olen todella onnellinen siitä, ettei joka toinen lauseeni ala enää sanalla "jos" niin kuin vielä Vaasan vuosina puhuessamme tulevaisuudesta.

Ruokapöydässä jatkoimme keskustelua penkkareista. "Mikä sä olit penkkareissa?" kyseli utelias neiti. Koko muu perhe oli hyvin hämmnetynyt kertoessani Pellon penkkariperinteistä, joihin kuuluu naamiaisasujen sijasta pukeutuminen todella paksuihin ja raskaisiin vanhanajan turkiksiin. Luulen, että perinteen taustalla on arktinen ilmasto. Kunnon pakkaspäivänä voisi Minnin tai Nasun pylly paleltua pahasti kuorma-auton lavalla. Sen sijaan muhkeissa turkiksissa lavalla olo oli sangen miellyttävää. Sen sijaan kakkosluokkalaisena ei ollut niin hirvittävän mukavaa kantaa turkispukuisia poikia kuorma-auton lavalle; turkit toivat lisäpainoa ihan mielettömästi. 

Pellolaisiin perinteisiin kuului ja kuuluu varmaan vieläkin Abi-Konvan viettäminen penkkareiden aattoiltana. Kakkosluokkalaisilla oli todella kova työ valmistaa kolmosille juhla. Jokaiselle abille kirjoitettiin oma laulu jonkun tutun laulun säestyksellä, tehtiin lehtileikkeistä osuva kollaasi ja keksittiinpä vielä hyvää ohjelmaa. Omasta Abi-Konvastani en muista kyllä yhtään mitään, vaikken tietenkään kilttinä tyttönä ollut juonut mitään vettä väkevämpää, paitsi ehkä limsaa. 

Sen sijaan muistan vaikka kuinka paljon ohjelmaa Abi-Konvasta, jonka valmistimme hiellä ja tuskalla meitä vuotta vanhemmille. Päässäni soi vieläkin laulunpätkiä, joita musiikintunnilla runoilimme ystävättäreni kanssa. Illan ohjelma oli luonnollisesti huolella ja taidolla valmisteltu. Minäkin sain keikistellä Mini-Tyttönä visailussa, joka apinoi sen ajan supersuosittua ohjelmaa Megavisaa. Huvittavaa oli se, että äitini kertoi, etteivät muut opettajat tunnistaneet minua roolissani. En siihen aikaan vielä meikannut ollenkaan, joten Mini-Tytön vahvahkossa meikissä näytin aika erilaiselta. 

Parhaiten muistan tietysti sen Abi-Konvan, jonka vietin lattiatasossa mopona. Meidän ikäluokallemme järjestettiin Pellon lukion historian pahin mopokaste, jota taidetiin kutsua Ökö-kasteeksi.  Meitä ykkösluokkalaisia kidutettiin aika lailla lukion pimeillä käytävillä.  Sitten meidät ahdettiin märkinä pieneen pallovarastoon odottamaan juhlan alkua. Odotimme siellä kauan, aivan liian kauan. Happi meinasi ihan oikeasti loppua. Mopokasteemme huipentui siihen, että meidät talutettiin lattialle eristyksiin seuraamaan muiden juhlintaa. Juhlan jälkeenkään mielemme ei ollut ylimmillään, koska osa porukasta joutui pyöräilemään pitkiäkin matkoja kotiin märissä vaatteissaan. Pakkasta oli muistaakseni parikymmentä astetta.

Minä olin jo siihen aikaan melkoisen rohkea. Niinpä en halunnut jatkaa typerää  perinnettä, vaan kerroin kaiken lukion opettajana toimineelle äidilleni, seuraamuksista välittämättä. Äitini otti asian hoitaakseen ja minusta tuli joksikin aikaa aika vihattu henkilö. Wanhat olivat tietysti vihaisia minulle, koska heidän toimiinsa puututtiin. Yllättävämpää oli se, että suuri osa minunkin ikäluokastani suhtautui minuun hyvin nuivasti. He olisivat seuraavana vuonna halunneet kostaa kaiken kärsimänsä kunnolla uusille mopoille. Niinpä sain tuntea nahoissani sen, että kaikki hienot kidutussuunnitelmat menivät myttyyn minun vuokseni! 

Olin onnellinen siitä, että olin suunnitellut juuri siksi viikonlopuksi lomareissun isosiskoni luokse Ouluun. Se oli aivan kuin Jumalan johdatusta! Tuntui hyvältä päästä hetkeksi eroon Pellon pienistä piireistä haistelemaan suuren kaupungin raikkaita (Oulun tapauksessa vähemmän raikkaita) tuulia. Enkä vieläkään kadu yhtään sitä, että toimin niin kuin toimin. Kostonkierre on aina katkaistava!  

 

Iloinen tervehdys!

Sain tänään tämän vuoden ensimmäisen ystävänpäivänkortin rakkaalta Ystävältä. Kauniin kortin lisäksi Ystävä oli etsinyt minulle ihanan runon. Runon tai ehkä paremminkin ajatelman kirjoittajakaan ei ollut hassumpi, itse Äiti Teresa. 

"Ilolla on hyvin suuri tartuntavaara;

ole siis aina täynnä sitä."

              -Äiti Teresa-

Kiitos, rakas Ystävä!

Paperisia aarteita

Minulla on monia huonoja puolia. Yksi niistä on se, että olen toivottoman huono käyttämään aikaani papereiden järjestelyyn. Minusta ei saa tekemälläkään Neiti Näpsää, jolla olisi paperit ojennuksessa. Niinpä työhuoneemme kaapeissa on useampi epämääräinen paperipino odottamassa läpikäyntiä.  

Huonot puoletkin voivat välillä tuoda elämään valopilkkuja. Tänä iltana mukavat muistot tulvahtivat mieleeni selatessani paperinippua, johon olen kerännyt materiaalia ruotsin kursseilta Luulajan vuosilta. Päädyin tutkimaan nippua luettuani eräästä blogista kirja-arvostelun Wilhelm Mobergin "Utvandrarna"-romaanista, johon ihastuin ruotsin kielen ja kirjallisuuden opinnoissani. Ahmin koulutehtäviini kuuluvan pakollisen kirjan lisäksi kaikki kirjasarjan seuraavat osat ja eläydyin voimakkaasti Ruotsista Amerikkaan muuttaneiden siirtolaisten elämään. 

Ruotsin vuosina käsittelin siirtolaiselämääni kuuluvia tunteita ja ajatuksia paljon kirjallisuuden kautta. Ehdottomaksi suosikikseni nousi kreikkalaissyntyisen Theodor Kallifatideksen tuotanto. Rakastuin kirjailijan yksinkertaiseen tyyliin ja hauskoihin kuvauksiin sekä ruotsalaisen elämänmenon tarkasteluun siirtolaisen näkökulmasta. Kallifatideksen romaaneissa minua kiehtoi myös se, miten ne ovat hyvin kerronnallisia ja toisaalta täynnä filosofista ja moraalista pohdintaa.

Täytyypä mennä googlaamaan, onko suosikkikirjailijaltani ilmestynyt uusia opuksia viime aikoina. Ei olisi hassumpaa luettavaa ensi viikolle. Jospa olisin vaikkapa lukulomalla!

 

    

  

Juniorit leikin tiimellyksessä

Muistan elävästi talvisen iltapäivän ystäväperheen eteisessä. Olin silloin ehkä neljä- tai viisivuotias. Leikimme sen ajan suosikkileikkiä, twistiä. Juuri sitä kuminauhaleikkiä, jossa kaksi seisoo päissä ja kuminauha menee heidän ympäriltään. Yksi hyppii keskellä kuminauhojen välissä ja tekee erilaisia liikkeitä. Leikki alkaa nilkoista, ja vaatimustaso nousee vähitellen. Kainaloiden kohdalla hyppivä on jo aikamoinen taituri. 

Minä olin sinä  päivänä nuorin leikkijä. Itse asiassa olin todellinen porukan juniori. Kaikki muut olivat jo koululaisia. Minulle yritettiin opettaa uutta liikettä. Toiset näyttivät käsillä, miten minun pitäisi hypätä. Menin kuminauhan luo ja tein käsilläni saman liikkeen, jonka muut olivat näyttäneet. Voi sitä naurun määrää! Tunsin itseni todella idiootiksi, kun en ollut tajunnut, että minun olisi pitänyt tehdä sama liike jaloilla hyppien. Tyhmä mikä tyhmä!

Tämä tapahtuma palautui tänään mieleeni pelatessamme lasten kanssa Junior Alias -peliä. Mies oli kokouksessa, missäpä muuallakaan. Minun parikseni annettiin jostain kumman syystä lukutaidoton kuopus. Ihmettelin leikin tiimellyksessä sitä, miten paljon hän oli taas kehittynyt selitystaidoissaan. Reilu vuosi sitten kirjoitin teemalla "Selityksen mestari" vastaavasta illasta. Silloin kuopuksen selitykset olivat seuraavanlaisia: 1. Se on sellainen valkoinen (ompelukone) 2. Se on sellainen punainen ja siinä on mustaa (niittaaja) 3. Se on sellainen, joka laitetetaan hiuksiin (verhot). 

Tänään osasin jo antaa ihan oikeankin vastauksen moneen kuopuksen selitykseen. Puhumattakaan siitä, että hän hoksasi hetkessä äidin selittämät noidat, kellot ja laastarit. Isommat lapset eivät kuitenkaan oikein arvostaneet kuopuksen pelitaitoja. Jouduin useampaan kertaan kyselemään, miltä heistä tuntuisi, jos oikeassa aikuisten Aliaksessa heille naurettaisiin vastaavalla tavalla. 

Kuopus ei tuntunut välittänyt ollenkaan siitä, että vastustajat vähättelivät hänen taitojaan. Hän oli täysin varma esimerkiksi siitä, että kuvassa näkyvän auton nimi on formula eikä mikään kilpa-auto kolmen lukutaitoisen vastaväitteistä huolimatta. Sähkökitaran selittäminen oli puolestaan hänelle suuri kunnia. Illan huipennukseksi tuli kuopuksen selitys punavalkoraidallisesta hammastahnasta: "Se on sellainen, jota palomiehet käyttää." Aivan. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, millaisia selityksiä seuraava vuosi tuo mukanaan. 

Oikaisuvaatimusta odotellessa

Esikoisen silmät loistivat tänään ihanasti. Hän oli päässyt elämänsä ensimmäistä kertaa viralliseksi kokousedustajaksi oppilaskunnan kokoukseen. Varsinainen edustaja oli toimittanut hänelle asianmukaisesti edellisenä päivänä kokousasunkin, lievästi sanottuna reilunkokoisen mustan T-paidan. Kaiken tämän ihanuuden lisäksi esikoinen oli vielä päässyt sihteeriksikin listan luokkakohtaisen järjestyksen mukaan. "Mä saan vielä kirjoittaa pöytäkirjankin puhtaaksi tietokoneella", hän kertoi silmät säteillen. 

Esikoisen kokoustelun innoittamana rohkaistuin ehdottomaan perhekokouksen pitämistä. Aiheeksi ehdotin kesäloman suunnittelua. Valitsin esikoisen kokeneena kokoustelijana sihteeriksi ja neidin puheenjohtajaksi. Mies osallistui kokoukseen lattiatasosta; hän laukoi kommenttejaan, mitä venyttelyltään ehti. Kuopus oli ilmeisesti loukkaantunut siitä, että puheenjohtaja vei hänen istumapaikkansa pöydän päästä. Niinpä hän häiriköi kokousta välillä niin, että Mies pyysi puheenjohtajaa poistamaan kokousedustajan pöydältä. Puheenjohtaja oli kuitenkin sangen hentomielinen ja antoi kaikkien kukkien kukkia. 

Kokouksemme eteni hyvin loogisesti. Ensin kaikki osallistujat saivat vapaasti heittää ideoitaan ja toivomuksiaan kesälomasta, ja sihteeri kirjasi ne ylös.  Sen jälkeen jokainen sai äänestää kolmea vaihtoehtoa. Tuloksissa oli monta yllättävää piirrettä. Yksi niistä oli se, että Sääskisafari (vaellus sääskien syötävänä) sai kummallisen monta ääntä.  Pidin hieman yllättävänä myöskin sitä, että kotimaiset huvipuistot saivat vain yhden äänen. 

Mies huuteli kokouksen aikana moneen otteeseen, miten hänen mielestään kokous ei edennyt aivan kaikkien kokoustaitojen sääntöjen mukaan. Nyt jäämme jännittämään, tekeekö hän kokouksestamme oikaisuvaatimuksen. Muussa tapauksessa kesälomamme etenee puheenjohtajan nuijiman ja sihteerin kirjaaman suunnitelman mukaan. Eläköön demokratia!     

Kaikkea voi sattua

Olin innoissani siitä, että pääsisin pitkästä aikaa saarnaamaan. Viime kuukausina olen kyllä ollut aika usein jumalanpalvelusvuorossa, mutta yleensä apupappina tai päävastuussa erilaisissa lastenkirkoissa. Tiistaina hoidellessani sairaita lapsia keräsin kaikki mahdolliset saarnatekstiä käsittelevät kirjamme (=hervoton pino) ja aloin perehtyä teemaan. Nautin suunnattomasti syventymisestä raamatunselityksiin ja päässäni alkoi syntyä uusia ideoita. Kynä sauhuten kirjoittelin useamman sivun muistiinpanoja tulevaa saarnaa varten. Teemakin alkoi jo hahmottua: päätin kirjoittaa kynttilänpäivän saarnan kohtaamisesta.  

Elämä ei kuitenkaan mene aina niin kuin itse suuunnittelee. Lasten sairaus tarttui minuunkin ja olin välillä niin heikossa kunnossa, etten jaksanut käydä edes Facebookissa enkä omassa blogissani. Välillä olin paremmassa kunnossa, mutten kyllä missään saarnankirjoitusvireessä. Lauantai-iltana aloitin saarnan tekemisen Miehen vanhan saarnan päälle. Kyllä otti kunnian päälle, mutta voimat eivät riittäneet täysin uuden tekeleen luomiseen. Kaivoin esille tiistaina kirjoitetut muistiinpanot ja aloin tehdä niiden avulla saarnasta enemmän omannäköistä. Sain ujutettua kohtaamisen teemaa mukavasti saarnaan, tein siihen uuden alun ja muutenkin muokkasin sitä omaan suuhuni sopivaksi. Lähetin sen helpottuneena liitetiedostona omaan sähköpostiosoitteeseeni ja ajattelin printata sen aamulla työpaikalla. Meidän printterimme on nimittäin ollut rikki jo kauan, aivan liian kauan.

Aamulla työpaikalla en saanutkaan liitetiedostoa auki. Yritin vääntää sitä auki kaikilla mahdollisilla apuohjelmilla, mutta mitään ei tapahtunut. Soitin paniikissa Miehelle ja kysyin, oliko hän vielä kotona. Ei ollut. Hän oli kuitenkin tietokoneen äärellä ja lupasi yrittää aukaista tiedoston. Kohta hän jo soitti ja kertoi,  ettei tiedostoa voinut aukaista. Mies lupasi lähettää vanhan saarnansa minulle. Sen saman saarnan, jota olin käyttänyt pohjana. Kiitin kauniisti. 

Saarnan pitäminen meni melko kohtuullisesti. Kanttori ja kuorolainen, jotka tiesivät ongelmani, eivät olleet huomanneet mitään ihmeellistä. Yritin tasapainoilla saarnapöntössä kirjoitetun saarnan ja päässäni olleen saarnan välillä. Kerroinpa väliin myös sellaisia juttuja, jotka eivät kuuluneet alunperin kumpaankaan versioon. En tiedä, oliko se Pyhän Hengen vai oman pään aikaansaannoksia. 

Episodi oli kaikin tavoin opettavainen. Ensinnäkin elämä on sellaista, ettei aina voi eikä edes tarvitse tehdä huippusuoritusta. Toiseksi on hyvä muistaa, että elämässä voi tapahtua ihan mitä vain. Siitä ei kannata hermostua. Kolmas opetus on siinä, että Jumalan käytössä joutuu useimmiten pienelle paikalle, halusi tai ei. Niinpä jatkan taas elämääni laulellen Liekit-musikaalin laulua: "Kaikkea voi sattua, käytä aina hellehattua..."

 

Kylpylälomalle KIVA:lla idealla

Perheeni muut jäsenet surffailevat viereisellä tietoneella innokkaasti ja etsivät tietoa Ikaalisten kylpylän tarjonnasta. Tänään kävin kirkkohallituksessa pokkaamassa voiton KIVA IDEA 3 -kilpailusta, josta oli luvattu palkinnoksi kylpyläloma perheelle. Lapset ovat jännittäneet kuukauden sitä, mihin kylpylään lahjakortti saadaan. Ikaalisten kylpylä oli heille hyvin mieluinen kohde, koska Ti-Ti Nallen talo sijaitsee sen aluella. Vaasan aikoina ajelimme usein talon ohi ja kerran yritimme mennä sinne vierailullekin. Lasten harmiksi ( ja aikuisten helpotukseksi) olimme tulleet sinne vääränä päivänä. Kylpylälomalla lapset voivat varmaan mennä jo sinne ihan omin päinkin vanhempien nauttiessa vaikkapa ihanista hoidoista tai kahdenkeskisestä hetkestä.

KIVA IDEA 3 -kilpailun tarkoituksena oli löytää uusia ideoita seurakunnan ja koulun välisen yhteistyön kehittämiseen ja kerätä materiaalia uuteen julkaisuun. Minä osallistuin kilpailuun ihan sattumalta tai Jumalan johdatuksesta. Kilpailulappu oli eksynyt kesällä laatikkooni, vaikka en silloin ollut mitenkään mukana varhaisnuoriso- tai koulutyössä. Katselin lappua hetken ja ajattelin, että nukketeatterikäsikirjoitukseni Joonaksesta ja mummosta voisivat kilpailun avulla olla iloksi ja hyödyksi muillekin seurakuntien työntekijöille.

Kilpailun voittajan valitsi tällä kertaa KKN:n koulutyönsihteeri Markku Holma. Perusteluissaan hän kirjoitti näin Joonas ja Mummo -nukketetatterista: "Vanhalla perinteisellä nukketeatterilla on edelleen voimaa sanoman viemisessä ja toivoisi sen käytön lisääntyvän seurakunnissa. Se tarjoaa mahdollisuuden pysyä sanoman ytimessä eikä uskonnollisella aineksella ole päälle liimauksen tuntua. Edellyttää myös tiimityötä ja antaa srk-nuorille mahdollisuuksia osallistumiseen toteuttamisessa. Replikoinnit mielestäni riittävän onnistunutta."

Projektin 10 parasta ideaa julkaistaan netissä osoitteessa http://www.ptk.fi -> Työkalupakki. KIVA JUTTU 3. Samassa osoitteessa on tarjolla myös edellisvuosien kilpailujen satoa.

Tässä makupalaksi yksi Joonas ja mummo -nukketeatteri.

Joonas ja mummo pitkäperjantaina

Mummo: Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen. Jo särkyy sydämeni, kun tuskaas
muistelen... (laulaa)

Joonas: Mitäs se mummo täällä lauleskelee?

Mummo: Harjoittelen virsiä huomista pitkäperjantain jumalanpalvelusta varten.
Meidän kirkkokuoromme on siellä kanttorin apuna, kun silloin ei soiteta
urkuja.

Joonas: Ai ei soiteta urkuja, vähänks ankeeta! Eikä tietenkään ole kitaraa eikä
bassoo eikä rumpuja?

Mummo: No, ei tietenkään. Pitkäperjantai on hiljentymisen päivä. Silloin rauhoitutaan
ja muistellaan Jeesuksen kärsimystä. Minun lapsuudessani pitkäperjantaina
ei saanut tehdä yhtään mitään.

Joonas: Hei mummo, kyllä mä tiedän, että sä olet sellainen uskovainen, mutta en
mä tiennyt, että sä olet noin pimeä. Pääsiäinenhän on iloinen juhla. Ei kai
sitä Jeesusta nyt joka paikkaan tarvitse sotkea. On niin paljon hauskempia
asioita pääsiäisessä: pääsiäisloma, suklaamunat, rairuoho, pajunoksat,
noidat, mämmi, niin vaikka en mä kyllä oikein sitä tykkää syödä

Mummo: Voi, voi, Joonas. Nyt mummon kyllä täytyy vähän keskustella sinun
kanssasi näistä asioista. Se on kyllä totta, että pääsiäinen on iloinen juhla.
Mutta ei sinulla olisi pääsiäislomaa eikä suklaamunia ei rairuohoa eikä edes
pääsiäisnoitia, jos Jeesus ei olisi kuollut pitkänäperjantaina ja noussut
kuolleista pääsiäisenä. Ne kaikki kuuluvat yhteen.

Joonas: Tota en kyllä usko!

Mummo: Totta joka sana. Pajunoksia tuodaan koteihin sen vuoksi, että ne ovat
suomalainen versio niistä palmunoksista, joita ihmiset heiluttivat Jeesuksen
ratsastaessa Jerusalemiin aasilla.

Joonas: Ai, kun ne huusi Hoosianna!

Mummo: Hyvinhän sinä muistat. Mämmiä taas syödään sen vuoksi, että pääsiäinen
oli alunperin juutalainen juhla. Juutalaiset juhlivat pääsiäisenä sitä, että he
pääsivät vapaaksi Egyptin orjuudesta. He söivät aina sen muistoksi
happamatonta pääsiäisleipää ja me suomalaiset syömme mämmiä sen
sijaan.

Joonas: Hei mutta, miksi siis, eiks pääsiäinen ole vähän hassu sana? Mistä me
päästään, koulusta vai?

Mummo: Mekin pääsemme vapaaksi orjuudesta.

Joonas: Orjuudesta? Mutta eihän Suomessa ole orjia

Mummo: Me pääsemme vapaaksi kaiken pahan orjuudesta. Pääsiäinen kertoo
meille, miten Jeesus on voittanut kaiken pahan, väärän ja pelottavan.
Meidän ei tarvitse pelätä edes kuolemaa, koska Jeesus on voittanut senkin.
Jeesukseen uskomalla me pääsemme taivaaseen.

Joonas: Mutta miten ne noidat sitten sopii pääsiäiseen?

Mummo: Ennen ajateltiin, että kun Jeesus on kuolleena haudassa lankalauantaina,
niin silloin noidat kokoontuvat. Mutta onneksi Jeesus on noitiakin
voimakkaampi.

Joonas: Kyllä sulla mummo löytyy selitys joka asiaan! Suklaamunat ja rairuoho eivät
ainakaan millään tavalla liity Jeesukseen. Eihän?

Mummo: Nehän ne vasta liittyvätkin. Ne ovat uuden elämän vertauskuvia.
Maalattavat pääsiäismunat ja rairuoho kertovat kaikki Jeesuksen
ylösnousemuksesta ja uudesta elämästä. Jeesus oli kuollut kolme päivää ja
sitten Jumala herätti Jeesuksen ja hän elää. Samalla tavalla rairuohon
siemenet näyttävät kuolleilta ja muutaman päivän päästä mullan alta syntyy
uutta elämää. Niin, ja suklaamunan sisältä löytyy yllätys samalla tavalla kuin
Jeesuksen nouseminen kuolleista oli yllätys.

Joonas: Ai, oliko se niille opetuslapsille yllätys?

Mummo: Totta tosiaan! Jeesus puhui kyllä siitä etukäteen, mutta kukaan ei
ymmärtänyt. Vielä haudallakin naiset olivat aivan ihmeissään.

Joonas: Uskotko sä oikeasti näihin juttuihin, mummo? Uskotko sä, että ne
kertomukset eivät ole mitään satua?

Mummo: No tietysti. Pääsiäinen on meidän kristittyjen suurin juhla, vielä jouluakin
tärkeämpi. Minä uskon, että Jeesus kuoli ristillä minun puolestani, jotta
pääsen taivaaseen. Ja uskon, että Jeesus voitti kuolemallaan ja
ylösnousemisellaan kaiken pahan vallan.

Joonas: Aika siistii! Onko Jeesus voimakkaampi Lordia?

Mummo: Hahha, no aivan varmasti. Lordihan on vain tavallinen ihminen, kun taas
Jeesus on Jumalan Poika.

Joonas: Anteeksi mummo, että mä olin niin tyhmä. Mä voisin tulla huomenna sinne
kirkkoon sun kanssas. Mä luulen, että mulla ois aika paljon opittavaa näistä
asioista.

Mummo: Se sopii mainiosti. Mehän voimme nyt yhdessä harjoitella näitä virsiä.
Otetaan ensin tämä Vieraalla maalla kaukana....

Onnistumisen riemua!

Lapsuudenperheessäni minulla ja sisarellani oli aina välillä tapana laittaa ruokaa. Emme tietenkään keittäneet perunoita äitimme tapaan, vaan teimme aina jotakin herkkuruokaa. Hääräsimme keittiössä innoissamme, katoimme pöydän kauniisti, söimme ruoat täynnä ylpeyttä ja jätimme sotkut toisten siivottavaksi. Me olimme mielestämme todella ansainneet lepohetken, koska olimme tehneet niin suuren palveluksen perheellemme.

Omassa perheessänikin olen antanut lasten hääräillä keittiössä aina silloin, kun se suinkin on ollut mahdollista. Kolmen lapsen kanssa leipominen tai ruoanlaitto vaatii hieman kärsivällisyyttä ja kaaoksen sietokykyä, mutta antaa vastalahjaksi mukavia yhteisiä hetkiä ja onnistumisen kokemuksia.

Tänään kuopus halusi tehdä ikiomaa ruokaa. Hän on jo kauan pyytänyt, että saisi tehdä oikeaa ruokaa punaisessa pikkuriikkisessa kattilassa, joka on päätynyt "huusholliimme" Kaisa-musterilta. Niinpä lupasin, että hän saa paistaa siinä edelliseltä ruoalta jääneitä perunoita lihapullien seuraksi. Pikkumies laittoi essun päälle, asetti tuolin hellan eteen, otti kattilan kaapista, paloitteli kolme perunaa siisteiksi pieniksi paloiksi ja laittoi itse levyn päälle. Liikutellessaan perunanpaloja rasvassa hän totesi ylpeänä: "Mä oon hyvä kokki!"

Tulisielu vai täysi nolla?

Tänään vierailemassani kirkossa tekstinlukija oli maahanmuuttaja. Hän luki tekstit sujuvasti, selkeästi ja kuuluvasti, mutta korostuksista kuuli, ettei hän ollut syntynyt Suomessa. Minä mietin heti mielessäni, miten minun ruotsinkieliset tekstinlukuni ovat varmaan kuulostaneet aika samalta. 

Kirkon jälkeen tuli puhetta vihkitoimituksestani, joka esitettiin Sub-TV:llä. Yksi keskustelukumppaneistani ärähti heti kuullessaan morsiamen olevan alunperin Kiinasta. Minua hänen kielteinen asenteensa loukkasi, koska olimme juuri aikaisemmin kuulleet Yhteisvastuun keräyskohteeseen lliityvän saarnan siitä, miten meidän tulisi tukea maahanmuuttajia. Niinpä en antanut hänen mollata rauhassa siirtolaisia ja pakolaisia, vaan kerroin omista kokemuksistani. Selitin hänelle, miten muutin aikoinaan täysin vapaaehtoisesti Ruotsiin. Minä osasin kieltä jo vähän  valmiiksi ja tunsin kulttuurinkin päällisin puolin. Siitä huolimatta maahanmuuttajana eläminen ei aina tuntunut kovinkaan helpolta.

Yhteisvastuu haastaa tänä vuonna kampanjallaan suomalaiset miettimään maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Keräyksellä saaduilla varoilla tuetaan maahanmuuttajia työllistymisessä. Kampanjasivuilla maahanmuuttajien työllistymisen ongelmista kirjoitetaan näin: "Työssäkäynti auttaa maahanmuuttajia pääsemään aidosti osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Heidän työllistymisensä torjuu tulevaisuuden työvoimapulaa ja lisää yhteistä hyvinvointia. Suomessa asuu noin 132 000 maahanmuuttajaa. Suhteessa kantaväestöön heidän työttömyytensä on lähes kolminkertainen. Vaikka maahanmuuttajalla olisi koulutusta ja ammattitaitoa, työnsaanti tyssää usein muun muassa työnantajien kielitaitovaatimuksiin ja ennakkoluuloihin." (www.yhteisvastuu.fi)

Me muutimme vajaa 10 vuotta sitten Ruotsiin, koska meille molemmille luvattiin työpaikat. Mies aloitti heti työn Luulajan hiippakunnan suomenkielisen väestön parissa. Minä olin äitiyslomalla esikoisen kanssa ja opiskelin ruotsia paikallisessa aikuislukiossa. Vauvan lähestyessä vuoden ikää otin yhteyttä hiippakuntaan ja ilmoitin, että olisin valmis aloittamaan työt pappina seuraavana syksynä. Silloin jouduin siihen kaaokseen, josta pappi puhui tänään saarnassaan. Minulle luvattua työpaikkaa ei enää ollutkaan olemassa.  Molemmat työpaikan luvanneet viranhaltijat olivat siirtyneet toisiin tehtäviin eikä kukaan halunnut ottaa vastuuta siitä, että minut oli houkuteltu maahanmuuttajaksi väärin perustein. Putosin mustaan aukkoon, josta nouseminen tuntui mahdottomalta. Muistan, miten selasin ahdistuneena sanomalehtien työnhakuilmoituksia vain todetakseni, ettei koulutukseni ja mitätön työkokemukseni sopisi minkään muun kuin Ruotsin kirkon palvelukseen. Ja se oli pettänyt minut!

Vajaan vuoden päästä minut otettiin vastaan Ruotsin kirkon papiksi juhlallisessa pappisvihkimyksessä. En tiedä, onko minun lisäkseni olemassa ketään muuta pappia, joka on ollut kaksi kertaa raskaana pappisvihkimyksessä. Sekä esikoinen että neiti ovat saaneet piispallisen siunauksen jo kohdussa. Minun onneni oli loppujen lopuksi siinä, että Mies työskenteli hiippakuntakansliassa. Kaikilla maahanmuuttajilla ei ole samanlaisia suhteita!

Muistan Öränäsin kirkosta erityisesti yhden vanhan naisen. Hän toitotti aina kaikille muille seurakuntalaisille, miten minä en ymmärrä yhtään mitään enkä osaa ollenkaan ruotsia. Onneksi oli myös niitä kannustavia ääniä, jotka tukivat minua. Erityisen hyvin muistan kirkkoherrani, viisaan naisen, kertomuksen Englannista muuttaneesta miespapista:"Seurakuntalaiset rakastavat häntä, mutta kukaan ei ymmärrä yhtään mitään hänen saarnoistaan. Sinun puheestasi saa hyvin selvää." 

Kotipihallamme tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi kiirehtiessäni papinvaatteissani toimituksiin ja jumalanpalveluksiin. Onnekkaimmat pihan kurdinaisista saivat käydä siivoamassa tai opiskelemassa ruotsia. Suurin osa heistä eli hyvin rajoittunutta elämää. Olisin niin kovasti halunnut tutustua heihin paremmin, mutta kielimuuri esti sen. Jos ei osaa edes kirjoittaa omaa äidinkieltään, on täysin erilaisen kielen syvempi oppiminen  erittäin vaikeaa. Onneksi elekielelläkin voi kertoa sen, miten arvostan sinua ja pidän sinusta! 

Ennen muuttoamme Suomeen kävin harjoitteluvirkani loppukeskustelun piispan "oikean käden" (biskopens adjunkt) kanssa. Sympaattinen keski-ikäinen nainen pahoitteli sitä, millaisia vaikeuksia olin joutunut käymään ennen kuin minut otettiin vastaan Ruotsin kirkon papiksi. "Jos me vain olisimme tienneet, millainen tulisielu sinä olet", hän huudahti.  Niinpä niin! 

Tänäänkin Suomessa tuhannet ja tuhannet koulutetut ja pätevät tulisieluiset maahanmuuttajat odottavat, että joku huomaisi heidän lahjansa, taitonsa ja työpanoksensa. Minä ja sinä voimme tukea ainakin yhtä toivottomaan kaaokseen joutunutta lahjoittamalla rahoja Yhteisvastuukeräykseen vaikkapa verkkopankissa. Samalla voit myös tutkia omia ennakkoluulojasi maahanmuuttajia kohtaan osoitteessa www.haastaennakkoluulosi.fi.