Yhteisöelämä on in!

Menin nuorena naimisiin, joidenkin mielestä aivan liian nuorena. Muutamat lähipiirissäni olivat erityisen huolissaan siitä, etten ollut ikinä asunut yksin. Muutin nimittäin kotoani Helsinkiin Lestikselle, jossa vietin 16 muun opiskelijan kanssa kaksi vuotta yhteisöelämää. En omistanut kahvinkeitintä enkä mikroaaltouunia eikä minulla ollut edes omaa puhelinta; astiatkin olivat yhteisiä samoin kuin telkkari ja pesukone.

Nyt jälkeenpäin en voi yhtään käsittää sitä, miksi minun olisi pitänyt asua täysin yksin ennen avioitumistani. Opiskelija-asuntolassa asuminen ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi joutunut itsenäistymään. Muutto pienestä Pellosta 850 km:n päähän Helsinkiin merkitsi sitä, että jouduin todella kantamaan vastuun itsestäni. En voinut viedä pyykkejä äidin pestäväksi, en pyytää isää avuksi pankkiasioiden hoitoon enkä rynnätä viikonlopuksi kotiin ensimmäisen ikävän tullen. Tosin sitä ikävää ei tainnut edes tulla. Lieneekö johtunut siitä, että Lestiksellä oli niin hyvä olla!

Uskon, että yhteisöelämä oli minulle yhtä kasvattavaa kuin yksiössä asuminen monelle muulle, vaikkakin täysin erilaista. Yhteisessä keittiössä oli pakko tiskata astiat heti syömisen jälkeen, mitä ei taatusti olisi tapahtunut, jos olisin asunut yksiössä. Kärsimättömälle luonteelleni teki hyvää se, että yhteisöeläminen vaati jonottamista mm. suihkuun ja puhelimeen Muistan, miten välillä ramppasin oman huoneeni ja käytävän väliä odottaessani pääsyä linjalle pokaystävän kanssa. Voi ei, tuo kämppis ei vieläkään lopettanut puhelua!!!

Yhteisössa asuminen opetti minulle myös paljon miehistä ja pojista. Muutettuani Lestikselle olin innoissani siitä, että puolet asukkaista oli poikia, koska olin harmitellut aikaisemmin sitä, ettei minulla ollut poikia kavereina. Lestis tarjosi loistavan mahdollisuuden käydä enemmän ja vähemmän syvällisiä keskusteluja myös toisen sukupuolen edustajien kanssa. Vähemmän mukavaa oppia miehistä sain toimiessani yläkerran palkkiotoimisena siivoojana. Poikien vessojen siivoaminen oli aika kammottavaa touhua siihen asti, että silloinen "emäntä" piti vessankäytön ABC-kurssin asukaskokouksessa :).

Viime viikolla kutsuin kylään muutamia vanhoja kämppiksiäni, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Ihmettelimme sitä, miten luontevaa, turvallista, mukavaa ja helppoa oli olla yhdessä, vaikka jotkut meistä eivät olleet tavanneet vuosikausiin. Yhteiset vuodet saman katon alla opettivat meitä tuntemaan toisiamme niin hyvin, että yhteys säilyy erilaisista välimatkoista huolimatta. Vanhojen kämppisten joukossa kenenkään ei tarvitse esittää mitään roolia eikä yrittää olla enemmän kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi kohtaaminen on aitoa ja mutkatonta, ainakin meillä oli.

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttua kämppiksistä. Työikäiset ja hyvätuloiset nuoret naiset halusivat asua kimpassa, koska he eivät viihtyneet yksinään. He kertoivat tulevansa hyvin toimeen kämppiksinä, vaikkeivät tunteneetkaan toisiaan etukäteen. Yhdessä asuminen toi naisten elämään helppoa sosiaalisuutta työpäivien jälkeen. On kiva, että kotona on joku, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia arkipäiväisistä asioista.

"Yksinasuminen ei vaan sovi mulle", sanoi eräs ystäväni. Yhdessä aloimme haaveilla siitä, että vietäisimme vanhuutemme jossakin mukavassa yhteisössä. Virikkeellinen ja hyvinvarusteltu seniorikoti, jossa voisi päivittäin kohdata ikätovereita, kuulostaa huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin yksinäinen elämä mummonmökissä. Optimisteina näimme itsemme onnellisina syömässä palveluhenkisen henkilökunnan laittamia herkullisia ruokia inspiroivan ruokaseuran ympäröimänä :).

Niille, jotka epäilivät pärjäämistäni avioliitossa ilman yksin asumista, voin vakuuttaa, että olen selvinnyt oikein hyvin. Yhteisöelämä antoi loistavat eväät suurperheen äidiksi: edelleen saan jonottaa, siivota poikien sotkemia vessoja sekä huolehtia siitä, että muutkin tekevät oman osansa. Täyttä elämää!

Erikoinen kaveripyyntö

Sain yllättävän kaveripyynnön Facebookissa. Nepalilainen mies pyysi minua ystäväkseen. Tämä pyyntö oli kuitenkin erilainen kuin sellaiset "You are my Sunshine"-kutsut, koska olin oikeasti tavannut tämän nepalilaisen ja hänen ystävänsä reilut 20 vuotta sitten Tervas-partioleirillä. Minä en olisi heitä muistanut, mutta ystäväni, joka jo silloin oli kansainvälisemmin suuntautunut, oli merkinnyt minunkin nimeni Facebookissa olleeseen kuvaan. Niinpä minäkin sain vanhan tutun ystäväkseni ja jopa chattailinkin hetken hänen kanssaan.

Kaveripyyntö sai minut miettimään nuoruuttani. Vaikka kasvoin Pellossa, "Jumalan selän takana", sain elää uskomattoman rikkaan, hauskan ja mieliinpainuvan nuoruuden. Minulla oli hyviä ystäviä ja harrastuksia, joiden ansiosta pääsin jo nuorena seikkailemaan maailmalle.

Kahdeksannella luokalla pääsin ensimmäistä kertaa ilman vanhempia ulkomaille, kun teimme partiolaisten kanssa laskettelureissun Itävaltaan. Viilettäessäni tänä keväänä Esikoisen perässä mäkeä alas muistelin sitä, millaisilla maitohapoilla jalkani olivat laskiessani syöksyä naisten maailmancupissakin käytettyä rinnettä alas. Päätä ei paljon (silloinkaan) paleltanut! McDonaldsilla tilasimme pirtelöt saksaksi; olimmehan opiskelleet kieltä jo yli puoli vuotta. "Klein und gross", muistan meidän tavailleen eri vaihtoehtoja. Olimme innokkaita ja rohkeita!

Samana vuonna kävimme myös riparin, keräsimme mansikoita Suonenjoella ja tapasimme mm. nepalilaisia Tervaksella. Voin vain ihmetellä, miten yhteen kesään saattoikin mahtua niin paljon elämää. Riparilla löysin läheisemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Jumalaan. Siellä ystävyyssuhteeni myös lujittuivat, kun iltaisin ja öisin puhuimme ystävien ja isosten kanssa syvällisiä. Matti-pappi oli lempeä ja ymmärtäväinen meitä ja meidän yöpulinoita kohtaan; johtui varmaan siitä, että olimme valvomisesta huolimatta oppitunneilla aktiivisia ja ahkeria.

Suonenjoella harjoittelin työntekoa ensimmäisessä kesätyöpaikassani. Sain jo silloin huomata sen, miten ahkeruus ei ole aina hyve työnteossa. Jotkut tytöt alkoivat puhua minusta pahaa ja naureskelivat minulle ilmeisesti vain siitä syystä, että olin niin sairaan nopea mansikanpoimija. Mitäs minä luonteelleni mahdoin! Mansikanpoimijana koin myös työnteon tuskan. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tuli ahdistus siitä, että aamulla herätessä pitää lähteä taas pellolle. Onneksi en ole sen jälkeen ollut yhtä ankeassa työssä: sateinen kesä ja mutaiset pellot sekä pienenpieni kylänpahanen olivat ikävä yhdistelmä. En tiedä, kuinka kauan olisin työreissussa viihtynyt ilman hyviä ystäviä.

Tervas-partioleiriltä muistan kuumuuden ja pölyn. Tuhannet partiolaiset olivat kansoittaneet pienen metsän ajankohtana, jolloin aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli tosi lämmin. Niinpä nenästä kaivettiin mustaa räkää, mutta se ei menoa hidastanut. Me rakensimme itsellemme viihtyisän leiripaikan metsän keskelle, vaelsimme metsissä, ajelimme maastopyörillä jossain pöpelikössä, heilutimme huiveja Pekka Simojoen johdolla mahtavassa leirikirkossa ja näimme paljon komeita poikia. Muistan vieläkin hymy huulilla ystäväni skotlantilaista vierasta, joka yritti tehdä minuun vaikutusta sanomalla jotain suomeksi. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi, kun luulin hänen puhuvan englantia. Nolona kysyin paremmin englantia osaavalta ystävältäni, mitä poika oikein sanoin. "Sehän oli suomea!" vastasi ystäväni, ja minä nolostuin.

Olen tosi onnellinen siitä, että minuun luotettiin nuoruudessani. Vanhempani eivät ikinä olleet huolissaan siitä, etten pärjäisi reissullani. Minut lähetettiin aina iloisesti matkaan ja otettiin lämpimästi vastaan. Matkojeni aikana en yleensä välittänyt ottaa vanhempiini yhteyttä, koska elin niin täysillä siellä, missä milloinkin olin. Kaiken lisäksi yhteydenpitäminen oli niin paljon vaikeampaa, kun kännykkäaika oli vielä kaukana tulevaisuudessa. En muista, että olisin kertaakaan soittanut kotiin kuukauden kielikurssilta Englannista; olinhan silloinkin jo kypsässä 16 vuoden iässä.

Vanhempieni luottamuksen lisäksi olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa yhdessä ihanien ystävien kanssa. Meidän tyttöjengissä oli helppo olla oma itsensä. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan uskomattomalta se, miten reippaita, kilttejä ja tasapainoisia me olimme nuorina. Ilmeisesti elämämme oli niin hauskaa ja jännittävää, ettei meidän tarvinut edes pahemmin kapinoida. Paljolta säästyimme!

Minun paastoni

Paastoaminen on nyt muodissa. Facebookissa ovat levinneet kulovalkean tavoin erilaiset ryhmät, joilla yksinkertaistetaan elämää. Monet kristityt haluavat elää paastonaikaa todeksi luopumalla suklaasta tai muista herkuista, kahvista tai alkoholista, Facebookista tai bloggaamisesta. Eilen monet levittivät Jaakko Heinimäen kolumnin ("Voisiko pahan puhumista välttää) muodossa ilosanomaa siitä, miten paastonaikana voisi luopua pahanpuhumisesta. "Neljänkymmenen päivän urakka: puhua toisista ihmisistä pelkkää hyvää. Ei pahaa sanaa. Koskee myös nettikirjoittelua. Paastoprojektin voisi viedä jopa niin pitkälle, että alkaisi puhua toisista hyvää selän takanaa. Se lienee hyvän puhumisen vaikein muoto", kirjoitti Heinimäki.

Minäkin aloitan oman paastoni tänään tuhkakeskiviikkona. Olen liittynyt ryhmiin, joissa kieltäydytään suklaansyömisestä kaikissa muodoissa sekä muista herkuista. Herkuttelusta luopumisessa aion noudattaa ortodoksien tapaa, ettei paastosta tarvitse tehdä suurta numeroa. Niinpä voin kylässä hyvällä omallatunnolla ottaa pienen herkun, jos tällä tavoin estän sen, ettei vierailuun valmistautuneelle isäntäväelle tule huono mieli.

Herkkupaaston lisäksi aion paastota iltapäivälehtien verkkosivustoista. Olen ostanut Iltasanomia tai Iltalehteä hyvin harvoin. Sen sijaan luen melko säännöllisesti lehtien verkkosivustoja, vaikka aika usein koen niiden lukemisen vähintäänkin ajan hukkaamiseksi. Se johtuu tietysti siitä, etten lue sivustoilta uutisia tai syvällisiä artikkeleja, vaan enemmänkin pelkkää viihdettä ja pinnallisia juttuja. Luulen, että pärjään vallan mainiosti seitsemän viikkoa ilman tieto siitä, kuka filmitähti tai malli on esiintynyt bikineissä missäkin päin maailmaa.

Kolmantena tavoitteena paastossani on vähentää elämäni pinnallisuutta ja pyrkiä syvällisyyteen kaikilla elämänalueilla. Nettimaailmassa se tarkoittaa sitä, että pyrin kirjoittamaan Elinan blogia säännöllisesti paastonaikana. Kotiäitinä ollessani olen siirtynyt bloggaamisesta Facebookissa kirjoittamiseen. Facebook on helppo paikka kirjoittaa, koska siellä saa valtavasti palautetta. Tilapäivitykseen mahtuu niin vähän tekstiä, että kuulumiset ovat hyvin pinnallisia. Blogitauon aikana kynnys kirjoittamiseen on noussut. Nyt paastonaikana yritän muutaman ystävän toivomuksesta ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoitella syvällisempiä kuulumisiani blogiin. Omien kuulumisteni lisäksi pyrin löytämään tekstejä tai ajatuksia, jotka voisivat olla minulle ja lukijoilleni rakennukseksi matkalla kohti pääsiäistä.

Minun paastoni on vähän huono otsikko, koska se on vastoin kristillistä paaston teologiaa. Paasto ei ole kristitylle yksilösuoritus, jolla kerätään pisteitä Jumalan ja lähimmäisten edessä. Paasto on jostain luopumista, jotta arvokkaammat asiat saisivat elämässä tilaa. Oikea paasto vie kristittyä lähemmäs häntä itseään, lähimmäistä ja Jumalaa. Siunattua paastonaikaa!