Kaikkien aikojen junamatka

Palatessamme joululomalla Lapista kotiin luulin kokeneeni raskaankin junamatkan. Yöjunan alapedillä olo tuntui tukalalta Kuopuksen ja Mahan seurassa. Uni ei millään tullut silmään, koska takana oli niin monta pitkää ja hyvin nukuttua yötä. Seuraava päivä meni tokkuraista oloa ihmetellessä. Mielessä kävi jo se, miten selviän hiihtoloman junamatkoista vieläkin suuremman Mahan kanssa.

Sunnuntai-iltana pakkasimme perheemme ja tavaramme sekä suuntasimme kohti Lapin yöjunaa. Ensimmäinen etappimme oli lähiasemamme, jossa odottelimme paikallisjunaa kirpeässä pakkasilmassa. Odottelu seurasi sitä tuttua kaavaa, johon olen tottunut tänä talvena kulkiessani töihin lähijunilla. Ensin lähtöaika on siirtynyt viisi minuuttia, hetken päästä aika siirtyy kolme minuuttia, sitten kaksi minuuttia, taas kolme minuuttia j.n.e.

Loppujen lopuksi värjöttelimme pakkasessa noin tunnin kellonaikaan, jolloin kaikkien lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Minun ja Miehen takaraivossa jyskytti myös inhottava pelko siitä, mitä teemme, jos Lapin juna ehtii mennä ohitsemme ennen kuin olemme päässeet paikallisjunaan. Täytyy kyllä kehua lapsia siitä, että he selvisivät tästäkin koetuksesta uskomattoman hyvin, vaikka varpaita paleli. Junaan päästyämme Kuopus ihastutti muita matkustajia kertomalla kovaäänisesti odotuksen raskaudesta mukavan iloisella ja positiivisella tavalla.

Riihimäelle päästyämme olimme helpottuneita siitä, ettemme myöhästyneet yöjunastamme. Iloamme lisäsi vielä se seikka, että asema oli auki myöhäisestä ajankohdasta huolimatta toisin kuin joulupäivänä, jolloin värjöttelimme ulkona junaa odottamassa. Asettauduimme koville puupenkeille ja valmistauduimme odottelemaan jonkin aikaa junaamme. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, ettei junamme ollut vielä päässytkään lähtemään Helsingistä liikkeelle. Mies kaivoi karkkipäivältä säästyneet karkit esille, ja nautiskelimme koko perheellä juhlahetkestä.

Jonkin ajan päästä selvisi, että juna voisi myöhästyä vähän enemmänkin. Asemalla yhteinen odotus tiivisti tunnelmaa. Ihmiset alkoivat jutella epäsuomalaiseen tapaan aivan vieraidenkin ihmisten kanssa. (Lapissahan se tosin on arkipäivää vielä nykyäänkin.) Huumori alkoi kukkia, ja uusia tuttavuussuhteita solmittiin. Lapset alkoivat olla puolenyön lähestyessä sen verran väsyneitä, että yritimme valmistaa heille nukkumapaikkoja koville penkeille ja kylmälle lattialle. Nuori vartija sekä aika ajoin pihalla pyörinyt poliisiauto tekivät olostamme sen verran turvallisen, että välillä yritin itsekin laittaa nukkumaan. Se oli kuitenkin melkoisen toivotonta, koska hyvän istumisasennonkin löytäminen oli tuskaa odotushallissa, jossa ei ollut yhden ainoata kunnollista tuolia.

Odotuksesta tuli yllättävän pitkä. "Tässähän voi tulla perheenlisäystä ennen kuin juna saapuu", totesi keski-ikäinen mies seuratessaan sitä, miten pitelin selkääni ja huokailin kävellessäni väsyneenä paikasta toiseen. Rauhallinen vaeltelu kun tuntui kaikista parhaalta tavalta tappaa aikaa ankeahkossa asemarakennuksessa. Vihdoin neljältä yöllä me pääsimme junaan ja makuuhyttiimme 5,5 tunnin odottelun jälkeen. Painelin suoraa päätä Mahan kanssa piippuhyllylle kolmanteen kerrokseen ja nukahdin kaikkeni antaneena. Ei tarvinnut laskea lampaita!

Aamulla olin taas iloinen Miehestä, joka oli varannut meille aimo annoksen eväitä junamatkalle. Niiden turvin me selvisimme hyvin iltapäivään asti, vaikka junan alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla perillä jo aamupäivällä. Saimmehan me 7 euron välipalalipukkeet ravintolavaunuun. Ainoa ongelma oli siinä, että samat lipukkeet olivat melkein kaikilla junan matkustajilla. Niinpä me jonotimme ravintolavaunussa reilun tunnin paksuhkossa, hien ja vanhan viinan hajustamassa, ilmassa kunnes kassalla havaitsimme melkein kaiken tarjottavan jo loppuneen. Lapsiahan ei tietysti yhtään harmittanut se, että heidän piti käyttää koko summa karkin ja limsan ostoon. Eikä kenellekään tullut edes paha olo!

Perille päästyämme olin ylpeä pesueestani, joka oli selvinnyt hengissä 18,5 tunnin rasituksesta. Ja mihinpä meillä hoppu olisi ollutkaan valmiissa maailmassa...

Innokkaita lehdenmyyjiä

Viime viikkoina lehtikauppiaat ovat olleet taas oikein urakalla kimpussani. En kerta kaikkiaan voi käsittää, mistä niitä myyjiä riittääkin niin paljon. Aina puhelimessa saa kuunnella samat sepustukset siitä, kuinka erinomainen asiakas olenkaan ollut. En kyllä pidä itseäni kovinkaan kummoisena asiakkaana, jos olen kyseisestä firmasta tilannut lehtiä viimeksi ehkä neljä vuotta sitten ja maksanut silloin laskun ajallaan. Luultavasti kyseessä on vain mainoskikka, sangen ärsyttävä sellainen.

Eilen lankesin lehtikiusaukseen kaikista hyvistä päätöksistä ja Miehen kanssa tekemistä sopimuksista yhtään välittämättä. Tällä kertaa lehtien kauppaajat eivät tyytyneet vain soittamaan minulle, vaan he harrastivat suoramarkkinointia kodissani. Onneksi he eivät sentään myyneet vuosikertoja, vaan irtonumeroita.

Ostin Candy-lehden 3,10 euron hintaan, koska sen sisältö vaikutti niin innostavalta. Ystävänpäivän numerossa oli kisailuja, ystävänpäiväaskarteluja, testejä, idoleiden julisteita,tilaa toteuttaa omaa luovuutta sekä syvällisiä henkilöhaastatteluja. Anna Abreu puhui ystävänpäivästä otsikolla "Mieti mitä teet" näin: "Ystävänpäivä on tulossa, joten mieti mitä teet toiselle. Älä missään nimessä kiusaa! Kun on ystävänpäivä, niin ei ainakaan." Vau!

Toinen ostamani lehti oli vielä kalliimpi, mutta nimensä mukaisesti hintansa väärtti; lehden nimi oli nimittäin SUPER-LEHTI. Lehti sisälsi paljon urheilua, Turkki-teemaa kuvien muodossa, ark(k)ienkeleitä sekä värityskuvia. Päätoimittaja oli vielä laittanut oman iloisen tarrakuvansa koristamaan lehteä. Kerrassaan loistava ostos!

Lähipäivinä saan vielä käsiini kolmannen lehden, jonka tekeminen on vähän kesken. Esikoinen on opiskellut lehdentekoa viime aikoina koulussakin, joten odottelen innolla hänen tietokoneella toteuttamaansa urheilupainotteista irtonumeroa. Tarvitsen selkeästi päivitystä urheilutietämyksessäni, koska Kuopuskin on jo sitä mieltä, ettei äiti tiedä urheilusta yhtään mitään! Lasten lehtiprojektit tekivät tylsästä kotona vietetystä sairastelupäivästä hauskan ja ikimuistoisen. Nämä lehdet laitetaan hyvään talteen!

Onko Jumalalla 11 miljardia silmää?

Tänään olen saanut olla mukana syvällisissä teologisissa pohdinnoissa. Iltarukouksen jälkeen Kuopus kysyi, osaako Jumala erottaa hänet ja isoveljen. Vakuutimme isosisarusten kanssa, miten Jumala kyllä onnistuu siinä. "Ai, näkikö Jumala mun kasteen?", Kuopus jatkoi. Kerroin siitä, miten Jumala kutsui hänet kasteessa nimeltä omaksi lapsekseen.

Jatkoin oppituntia Jumalasta kertomalla, miten Jumala tuntee Kuopuksen vielä äitiä ja isää paremminkin. Havainnollistin sitä kertomalla, miten äiti ja isä tietävät tosi vähän siitä, mitä hänelle tapahtuu päiväkodissa. Jumala sitä vastoin tietää päiväkotielämästäkin kaiken, koska on sielläkin hänen mukanaan. "Mitä jos Jumalalla olisi 11 miljardia silmää, joilla se voisi katsoa kaikkia ihmisiä" kysyi Esikoinen.

Päivällä olin eräässä raamattupiirissä. Luimme ensi sunnuntain tekstejä ja keskustelimme niiden pohjalta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Aiheet sivusivat tekstien teemojen paaston ja Jeesuksen kärsimystien lisäksi mm. Haitin katastrofia, Jumalan kaikkivaltiutta, syntiinlankeemusta, Saatanaa, ruumiin ylösnousemusta ja taivasta. Vaikka piirimme keski-ikä lähenteli minut mukaan laskien kuuttakymmentä, tuntui minusta siltä, että olimme pohdinnoissamme välillä yhtä pihalla kuin Kuopus. Joku totesikin viisaasti, miten me emme kykene ihmisen aivoillamme ymmärtämään Jumalan suuruutta.

Minusta on tosi mukava käydä teologisia pohdintoja sekä lasten että aikuisten kanssa. Keskustelujen aikana ja niiden jälkeen vakuutun aina entistä enemmän siitä, miten haluan tukeutua ajatuksissani vankasti Raamattuun. Se on mielestäni ainoa kestävä pohja, jolle voin rakentaa teologiaani. "Musta tuntuu"-teologia on kuin kulkemista hyllyvällä suolla, jossa voi upota minä hetkenä hyvänsä.

Myönnän kyllä sen, ettei Raamattu anna läheskään kaikkiin asioihin selkeitä vastauksia. Siitä huolimatta on turvallista etsiä vastauksia Jumalan sanasta, joka Jeesuksen mukaan pysyy samana, vaikka taivas ja maa katoavat. Luotan siihen, että Jumala opettaa meille Raamatun kautta sen verran, mitä meidän on tarpeen ymmärtää näillä säälittävän pienillä aivoillamme Jumalan salaisuuksista. On se niin ihmeellistä, että Jumala näkee ja tietää kaiken, vaikka tuskin hänellä aivan 11 miljardia silmää on :).

Kynttilänpäivän saarna

Kynttilänpäivän saarna 7.2.2010

Pitkään ajattelin,

ettei onni kuulukaan minulle.

Ja silti

epäonnistuneena

nujerrettuna

jopa sillä

pimeimmällä

hetkellä

kun kaikki näytti menneen,

sisälläni asui

se vanha Simeon

joka ei anna periksi

ennen kuin lohdutus löytyy.

Satu Kreivi-Palosaari

Satu Kreivi-Palosaaren ajatelma sopii mielestäni hyvin tähän kynttilänpäivään, jota vietämme Yhteisvastuu-keräyksen merkeissä. Viime viikkojen uutiset Haitin katastrofista ovat tuntuneet lamaannuttavilta ja toivottomilta. Miten on mahdollista, että maassa, jossa kaikki on jo ennestään aivan rempallaan, tapahtuu jotain noin tuhoisaa ja järkyttävää?

Kuitenkin kaiken pimeyden keskellä on näkynyt pieniä toivonsäteitä, jotka ovat tuoneet lohdutusta. Uutislähetyksissä ja lehtiartikkeleista on ollut hienoa lukea ja kuunnella haitilaisia kristittyjä, jotka tuhon keskellä ovat luottaneet Jumalaan. ”Jumala on toivomme. Hän tekee mahdottomasta mahdollisen”, sanoi vanha mies TV-lähetyksessä. Toivoa on antanut myös se, miten avustusjärjestöt, monet valtiot ja yksityiset ihmiset ovat olleet valmiita antamaan apunsa välittömästi kärsivien haitilaisten hyväksi kaikista avustustyöhön liittyvistä vaikeuksista huolimatta.

Avustustoimiin on liittynyt ihmeellistä Jumalan johdatusta. Tuskin oli sattumaa, että tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen pääkohteeksi oli jo kauan aikaa sitten valittu juuri Haitin lapset. Kirkon ulkomaanavun työntekijä oli jo valmiina maassa ja avustustoimenpiteet ja keräys pystyttiin aloittamaan heti katastrofin jälkeen. Sylvia Raulolta, joka on Kirkon Ulkomaanavun työntekijänä Haitissa, kysyttiin, mitä hän toivoo suomalaisilta tässä tilanteessa. ”Toivon ja elämän tukeminen on tärkeintä tässä tuhossa, jota on sanoin vaikea kuvata. Kristittyinä meidän tehtävämme on pitää yllä toivoa sekä pyrkiä lievittämään kärsimystä. Sen sijaan että kauhistelemme ja masennumme järkyttävistä tapahtumista, voimme miettiä, miten minä voisin auttaa? Mikään apu ei ole liian pientä.”

Monet muutkin järjestöt ovat tehneet hyvää työtä ja ylittäneet inhimillisiä rajoja pystyäkseen auttamaan haitilaisia, erityisesti lapsia. Kuulin kertomuksen haitilaisesta kehitysvammaisten lasten hoitokodista. Työntekijät olivat katastrofin jälkeen lähteneet työpaikastaan etsimään omaisiaan ja jättäneet kehitysvammaiset lapset selviytymään keskenään pyörätuoleihin sidottuina. Unicef oli saanut selville sen, miten huono tilanne lapsilla oli näiden oltua jo kaksi viikkoa keskenään. Unicef pyysi apua kolmelta muulta järjestöltä mm. lähetyslentäjiltä. Yhteistyöllä lapset saatiin pelastettua hoitokodista ja siirrettyä turvaan katoliseen lastenkotiin.

Tämän päivän raamatuntekstissä puhuttiin Jumalan johdatuksesta. Simeon eli aikana, jolloin israelilaisten asiat eivät olleet kovinkaan hyvin. He elivät roomalaisten määräysvallan alaisina ja haaveilivat vapaudesta. Simeon ei kuitenkaan monien israelilaisten tavoin odottanut maallista messiasta, joka tulisi vapauttamaan vallalla ja voimalla Israelin roomalaisten käsistä. Hänen toivonsa oli Vanhan testamentin kirjoitusten lupaamassa Messiaassa, Herran voidellussa.

Pyhä Henki johdatti Simeonin aivan tavallisena päivänä temppeliin tapaamaan Messiasta. Jeesuksen perheen saapuminen temppeliin ei herättänyt suurta huomiota. Temppelissä oli palvelusvuorossa sinäkin päivänä noin 1000 pappia, mutta heistä varmaan kukaan ei kiinnittänyt huomiota nuoreen köyhään perheeseen. Sen sijaan Pyhä Henki ilmoitti Simeonille ja temppelissä asuneelle vanhalle naisprofeetalle Hannalle sen, miten Jeesus oli heidän odottamansa Messias. He saivat kokea, miten heidän odotuksensa ei ollut mennyt hukkaan. Jumala oli antanut pimeyden keskelle valon, joka toisi toivon ja pelastuksen koko maailmalle.

Maria ja Joosef olivat saaneet matkan varrella jo monta suurta lupausta Jeesus-lapsesta. Siitä huolimatta he olivat ihmeissään heille täysin vieraan Simeonin sanoista. Simeonin, Jeesuksen, Marian ja Joosefin kohtaaminen oli täynnä Pyhän Hengen läsnäoloa. Simeon ymmärsi saaneensa syliinsä Maailman Vapahtajan, Jumalan oman Pojan. Hurskas mies laajensi kiitoslaulussaan Jeesuksen merkityksen suuremmaksi kuin vanhemmat pystyivät edes aavistamaan. Jeesus oli syntynyt koko maailman valoksi.

Jeesus puhui itsekin valosta julkisen toimintansa aikana. Johanneksen evankeliumissa hän sanoi; ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä on suuri kiusaus tyytyä voivottelemaan tilannetta ja vain syyttämään Jumalaa. Kuitenkin meitä Jeesuksen seuraajia kutsutaan vaikeissakin tilanteissa toiminaan hänen esimerkin mukaisesti maailman valona. Eräässä sanonnassa todetaan: ”Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!” Kynttilä on itsessään pieni ja vaatimaton. Kuitenkin sen valo tuo lämpöä, lohtua ja valaisee yllättävän kauas. Tämän vuoden yhteisvastuukeräys kutsuu meistä jokaista kynttilän tehtävään. Teema ”Arkienkeli” muistuttaa siitä, miten jokaiselle meistä on käyttöä lähimmäisten auttamisessa.

Konkreettisen rahan antamisen ja esimerkiksi kerääjänä toimimisen lisäksi on tärkeää, että rukoilemme haitilaisten ja myös koko Yhteisvastuukeräyksen puolesta. Simeonin esimerkki on meille rohkaisuna siitä, miten Pyhä Henki johdattaa rukoilevia ihmisiä. Silloin, kun Pyhä Henki on mukana avustusoperaatioissa, ylittyvät kaikki inhimilliset rajat. Jumala voi moninkertaistaa ne lahjat, jotka annamme keräyksille. Hän voi myös johdattaa avustustyötä niin, että se tulee siunaukseksi mahdollisimman monelle. Hän voi tehdä ihmeitä!

Kuuntelin perjantaina Tukholmalaisen St.Claran kirkon pastoria Carl-Erik Sahlbergia. Hän aloitti noin 20 vuotta sitten työn Tukholman keskustassa sijaitsevassa kirkossa, jossa kaikki oli kuollutta. Jumalanpalvelukseen ei osallistunut kuin muutama ihminen eikä seurakunnassa ollut oikein mitään muutakaan toimintaa. Sahlberg alkoi tehdä työtä Jumalan voimassa ja rukouksen hengessä. Jumala johdatti hänelle työparikseen diakonin, jonka kanssa he alkoivat auttaa seurakunnan alueella asuvia narkomaaneja, prostituoituja ja muita syrjäytyneitä. Käytännön työn lisäksi he rukoilivat paljon, ja sen vuoksi kokivat, että Jumala johdatti heidän työtään.

20 vuodessa St.Clara kirkosta on tullut elävä yhteisö, jonne tulevat sekä maahan potkitut että elämässä loistavasti pärjäävät. Pyhä Henki on johdattanut siellä ihmisiä Jeesuksen luo samalla tavalla kuin Pyhä Henki johdatti Simeonin ja Hannan Jeesus-lapsen luo. Huumeidenkäyttäjät ovat vapautuneet pimeyden voimista kohdatessaan Jeesuksen, maailman valon. Kristityt ovat halunneet antaa lahjansa käyttöön kärsivien lähimmäisten hyväksi aina kuningasperhettä myöten. Erään kerran prinssi Carl Philip oli mukana tempauksessa, jossa autettiin kodittomia. Eräs koditon oli tullut prinssin luo ja sanonut hänelle: ”En ole ennen nähnyt sinua täällä. Oletko sinäkin koditon?” ”En, minulla on aivan mukava asunto tuossa jonkin matkan päässä”, vastasi Carl Philip.

Carl Philip voi olla meille kaikille esimerkkinä siitä, miten jokaista tarvitaan Jumalan työssä. Voimme rohkeasti rukoilla sitä, että voisimme olla koko elämässämme arkienkeleitä. Jumala tarvitsee meistä jokaista avustustyön lisäksi kertomaan Jeesuksesta, maailman valosta, toisille ihmisille. Jumala voi puhua saarnan kautta tai hyvän kirjan kautta. Uskon kuitenkin, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta kulkee ihmiseltä ihmiselle. Voit rukoilla Jumalalta, että hän johdattaisi sinua tilanteisiin, joissa voit olla hänen valonaan arkienkelinä kertomassa sanoin tai teoin Jumalan rakkaudesta. Jumalalla on monia eri tapoja käyttää meitä työssään. Lähdetään liikkelle!