Luovat kutoset

Ala-asteen kuudennella olimme vanhoja ja viisaita sekä energisiä ja luovia. Niinpä keksimme, että meidän pitää järjestää viimeisellä viikolla  lähtömme kunniaksi kunnon penkkarit lukion abien esimerkin mukaisesti. Opettaja antoi meille hyvin vapaat kädet suunnitella koko koululle suunnatun juhlan ohjelmaa. Keksimme varmaan jotain sketsejä ja sanoitimme uusiksi kaksi Juicen haikeaa laulua. "Syksyn sävel" ja "Viidestoista yö" uudistettuine sanoineen kuvasivat sitä kaipausta, joka jäi meille Pellon koulusta. Ehkä niihin sisältyi ajatus myös siitä, kuinka opettajat ja pienemmät oppilaat jäävät kaipaamaan meitä.

En muista, miten me käytännössä hoidimme suunnittelut. Minulla ei ole myöskään minkäänlaisia mielikuvia juhlan onnistumisesta. Sen sijaan muistan erinomaisesti opettajan antaman kannustuksen. "Elinallakin on niin paljon ideoita, että päästä nousee höyry!" totesi Kukkonen. Olin ihmeissäni, koska en ollut ajatellut olevani mitenkään idearikas. Nyt minua naurattaa opettajan tokaisu. Miten hän tunsikin minut niin hyvin?

Tänään olin musikaalissa Kyrölän koulussa toteamassa, miten pojasta polvi paranee. Esikoisen luokka oli tehnyt taitavan opettajansa johdolla upean musikaalin kiusaamisesta. Opettaja oli muokannut käsikirjoituksen oppilaiden ideoista. Lauluista osa oli oppilaiden säveltämiä ja sanoittamia, kun taas osa oli tuttuja sävelmiä, jotka oli sanoitettu musikaaliin sopiviksi. Juicen lauluja ei tainnut olla;).  Erityisen sykähdyttävältä minusta tuntui tietenkin Esikoisen säveltämä ja melkein kokonaan sanoittama kiusatun esittämä laulu "Olen niin onneton". Yksi luokkakavereista oli kertonut äidilleen laulun olevan selllainen, että kaikki opettajat itkevät. Niin itkin minäkin, molemmissa esityksissä. 

Ihailin sitä, miten periaatteessa aivan tavallinen poikavaltainen luokka selvitytyi niin hyvin musikaalin toteuttamisesta. Kaikki oppilaat olivat olleet innolla mukana musikaalin tekemisessä alusta lähtien. Joukossa oli monta oppilasta, jotka lauloivat sooloja tai duettoja, vaikkei luokalla ole tietääkseni kovinkaan monta varsinaista musiikin harrastajaa. Sen sijaan heillä on ollut ainakin kaksi taitavaa luokanopettajaa, joiden yksi erityisosaamisalue on ollut juuri musiikki. Tukea projektiin antoi musiikillisesti myös koulun bändi. Opettajaa esittäneellä Esikoisella oli välillä kova työ hyppiä opettajan roolista bändin pianistiksi. Hyvin kuitenkin selvisi!

Musikaali oli toteutettu myös visuaalisesti näyttävästi. Tarina eteni yllättävän jouhevasti, vaikka tapahtumat sijoittuivat kolmeen eri tilaan: luokkaan, koulun pihalle sekä kiusatun kotiin. Kulissit oli suunniteltu hauskasti, yksinkertaisesti ja havainnollisesti. Koulun pihan puut olivat esimerkiksi mahdottoman nopeita kantamaan kulisseja. Kiusatun koti taas näytti erittäin viihtyisältä, koska  lavalla olevien kalusteiden lisäksi videotykillä heijastettiin lavan yläpuolelle kuva olohuoneesta. Samalla tekniikalla toteutettu kuva oman koulun pihasta teki esityksestä läheisen koulun oppilaille. Tuntui siltä, että tapahtumat olisivat voineet tapahtua juuri Kyrölän koulussa. Seinälle räväytetyt kiusatun saamat tekstiviestit ja luokassa kiertäneet haukkumislaput kertoivat karua kieltään kiusaamisesta. 

Olen ollut koko päivän todella kiitollinen siitä, että Esikoinen pääsi juuri tuolle luokalle muuttaessamme viisi vuotta sitten Järvenpäähän. Kävimme ennen muuttoa musiikkiluokan pääsykokeissa toisella puolella kaupunkia sekä vierailimme toisessakin lähikoulussa Kyrölän koulun lisäksi. Loppujen lopuksi päädyimme ihan mutu-tuntumalla kaikkein lähimpään kouluun. Näin viiden vuoden jälkeen voin todeta, että se oli varmaan johdatusta. 

Toisten vaate- ja kenkäkaapilla

Kuopuksemme on siinä vaiheessa, että hän nauttii suunnattomasti toisten kengillä kulkemisesta. Hänellä on melkein aina jalassaan liian suuret kengät, joissa hän varmaan tuntee olonsa isoksi ja upeaksi. Hän pukeutuu mielellään myös isojen sisarusten pipoihin ja hanskoihin, kun ei vielä saa itselleen muita vaatteita puettua. Kaikista ylpeimmältä hän kuitenkin näyttää silloin, kun kulkee ympäriinsä isän salkku kourassa. Selvästikin hyvin tärkeä mies!

Minä pidin valtavasti lapsena äidin ja siskon vaatteiden kokeilemisesta. Kasvoin kuusihenkisessä perheessä, minkä vuoksi olin todella harvoin yksin kotona. Lempiharrastukseni talon ollessa tyhjänä oli pukeutua äidin vaatteisiin. Se oli minusta hauskaa ja jännittävää puuhaa nimenomaan silloin, kun sain olla yksin. Toki sain kokeilla vaatteita muiden läsnäollessakin, mutta siinä ei ollut samanlaista hohtoa. Ehkä pääsin paremmin eläytymään vaatteiden tunnelmaan, kun kukaan ei häirinnyt kommenteillaan tai näkemyksillään.

Maaliskuisella Pelloon suuntautuneella hiihtolomallamme kokeilin taas äidin vaatteita hänen lukiessaan jotain samassa huoneessa. Ihailin sitä, miten ajattomia, laadukkaita ja hänen tyylisiään vaatteet olivat. Monet vaatteet näyttivät kuin uusilta, vaikka olivat palvelleet jo vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kokeilin joitakin vaatteita, mutta äidin vaatteet eivät vieläkään sopineet minulle. Vaikka olemme suunnilleen samanpituisia, olemme vartalotyypiltämme sen verran erilaisia, että näytän kamalalta äidin vaatteissa. Saan välittömästi aivan kuin 15 kg lisäpainoa, mikä ei tietenkään ole kovin imartelevaa. Sen vuoksi kehotin äitiä ottamaan käytöstä poistuneet laadukaat vaatteet joskus mukaan Etelä-Suomeen, jotta voisimme viedä ne jonnekin hyvälle kirpputorille. Niistä voisi olla vielä iloa jollekin vintage-muodista innostuneelle.

Viime aikoina olen ollut riemuissani siitä, että voin käydä perheenjäsenteni kaapeilla. Olen lainannut Neidin  seeprasaappaita kuraiseen puistoon. En nimittäin omista kumisaappaita, koska inhoan niiden käyttämistä. Neidin kumisaappaat ovat nyt muuttaneet vanhentunutta käsitystäni kumppareista. Ne ovat aivan ihanat!

Hiihtolenkeillä olen puolestaan käyttänyt Esikoisen suksia, kenkiä, sauvoja ja välillä jopa hiihtohousujakin, kun Esikoinen tarvitsi kisoihin minun vetoketjullisia housujani. Tänään vein mennessäni zumbaan lapset Kids Action Nightiin ja jäin sinne hetkeksi, koska ohjelman alussa Neidin tanssiryhmä esiintyi. En löytänyt omasta vaatekaapistani mitään sopivaa päällepantavaa jumppavaatteiden kanssa, minkä vuoksi turvauduin teinin huppariin. Se päällä tunsin itseni nuoreksi ja raikkaaksi. Odotan innolla Neidin kasvamista, jotta voisin välillä lainata hänen vaatteitaan. Hän on nimittäin perheemme ehdoton tyylilyyli!

Hysteeriset tuplasynttärit

Kaksi vuotta sitten Esikoinen sai elämänsä parhaan synttärilahjan. Kuopus syntyi tasan 11 vuotta (ja 38 minuuttia) Esikoista myöhemmin. Niinpä olemme saaneet jo kaksi kertaa viettää tuplajuhlia. Pojat ovat toisilleen tärkeitä ja rakkaita. Tuntuu, että heidän välillään on erityisen voimakas side, koska heitä yhdistää sama syntymäpäivä. Suuren ikäeron vuoksi heillä ei ole mitään keskinäistä kilpailua eikä kateutta. "Me tullaan aina olemaan hyvät kaverit!" totesi Esikoinen. Kuopus taas toistelee päivät pitkät minulle isän ja isoveljen nimiä.

Olen aina pitänyt juhlista. Jo lapsena suunnittelin innolla omia syntymäpäiväjuhlia ja välillä muitakin juhlia. Niinpä olen nyt iloinen siitä, että saan usein järjestellä juhlia. Vieraiden tulo innostaa minua vähän enemmän siivoamaan, leipomaan ja tekemään kodista viihtyisämmän paikan myös perheelle. Tämänpäiväisten juhlien edellä innostuin vihdoinkin ottamaan jouluvalot pois sekä siistimään pihan talvitavaroista. Se tosin ei olisi ollut kovinkaan välttämätöntä, koska nytkin sataa lunta. Pläääh!

Juhlat alkoivat hauskasti minun ja Esikoisen vasta ollessa kotona. Mies nimittäin otti muut lapset mukaansa viemään Pikkuherraa futisharkkoihin, jotta sain tehtyä viimeiset juhlajärjestelyt. Arvostin elettä suuresti! Kuopuksen kummitäti tuli juhliimme hieman etuajassa Rovaniemeltä saakka, tosin Hesan kautta. Olen aina ollut kova nauramaan, mutta nuoren serkkuni seurassa hysteerisyyteni on aivan parhaimmillaan (Miehen mielestä joskus pahimmillaan:)). Tänäänkin meillä oli lievästi sanottuna hauskaa. Hänen lyhyehkö vierailunsa päättyi siihen, että hän sai mukaansa vaatekaapistani samettisen imetyspaidan (vaikka ei ole raskaana), fleecekalsarit, joita arvosti kovasti sekä kirjan "Jumala on lähempänä kuin luuletkaan" ilmoitetuaan kuulumisikseen sen, että on rakastunut Jumalaan.

Juhlien hysteerisyys vaan lisääntyi kaksikymppisen "ottotyttäreni" saapuessa seuraavana paikalle. Kolmestaan olemme aika mahdottomia naurajia. "Elina, sä olet ihan imuroinut!!!" totesi ottotyttäreni näkiessään siistin kotimme. Hmmm, mitäköhän se kertoo kotimme arkikunnosta :). Tarjoilupöydän porkkanakakku oli taas hänen mielestään niin makoisaa, että aikoi tulla seuraavien juhlien edellä opiskelemaan niiden tekemistä. Muutenkin tarjoilut tekivät hyvin kauppansa, vaikka olinkin ne tehnyt aika pienellä vaivalla. Juhliemme vakiotarjottavat "Elinan erikoiset" eli kaupan valmiit tuulihatut kermatäytteellä tekivät niin hyvin kauppansa, että ne loppuivat kesken tupla-annoksesta huolimatta. No, eipä se ihme, kun oli kyseessä tuplasynttärit!

Pitkän päivän aikana ehdimme jutella välillä vakavia ja käydä läpi mm. viime ajan katastrofit. Pääasiassa tunnelma oli erittäin iloinen ja vapautunut, vaikka kaikki vieraat eivät edes olleet tavanneet toisiaan aikaisemmin. Päivän aikana tehtiin myös suuria suunnitelmia. Nyt meillä on valmiina yhdelle lapselle jo sukupuoli, nimi, kummit ja ristiäispäivä, vaikka olen EHDOTTOMASTI sitä mieltä, että lapsilukumme on täynnä :). Yhdelle kaverille löydettiin jo uusi työpaikka ja muita pieniä suunnitelmia. Kaikki tämä mukavan hysteerisessä mielentilassa lastenjuhlissa keskellä kirkasta päivää...

Emme olleet suunnitelleet juhlillemme mitään muuta ohjelmaa kuin herkuttelua, juttelua ja lapsille vapaata leikkiä. Ohjelman suunnittelu olisi ollut vaikeaa, koska vieraat tulivat pitkin päivää. Kesken juhlien yksi kummitädeistä kuitenkin halusi kuulla Esikoisen tulevia pianotutkintokappaleita. Niinpä seurasi mukava ohjelmaosuus, jossa Esikoinen ja Neiti soittivat pianokappaleitaan. Sen jälkeen yksi vieraista ohjasi naiset bachatan saloihin EXIT:n tahtiin. Kun oli päästy tanssin makuun, halusi Neiti esittää Pikkuherran kanssa oman tekemänsä koreografian euroviisuvoittaja Lenan biisiin. Kalliiksi tuli tanssiminen, koska pikkuveli vaati palkkiokseen 5 euroa ja karkkipussin. Hieno esitys oli kuitenkin taatusti sen arvoinen!

Nämä juhlat jäivät mieleen yksinä hauskimmista juhlista! Onneksi juhlaputki tässä vaan jatkuu. Ennen koulujen päättäjäisiä vietetään vielä minun ja Neidin synttäreitä. Siinä välissä on vappu ja äitienpäivä, joten hauskuutta on luvassa roppakaupalla. Jippii!

PS: Kuva ei ole juhlista. Pojat olivat kyllä vähän juhlavammissa vaatteissa :)

Hiukset kiinni kerran vuosikymmenessä!

Lapsena äitini letitti aina aamulla hiukseni. Reissuilla kaverit halusivat tehdä ranskanlettejä ja muita erikoisempia kampauksia hiuksiini. Siitä huolimatta en ole oikeastaan koskaan oppinut pitämään siitä, että hiukseni ovat kiinni. Vielä vähemmän olen oppinut laittamaan itse hiuksiani. Hiustenlaittoni sisältää pesun ja joskus harvoin föönaamisen, jos pitää saada tukka kuivaksi. Paksut ja vähän taipuisat hiukseni ovat ihanteelliset tälläiselle laiskalle hiustenlaittajalle. Tai ehkä minusta on tullut näin laiska juuri siitä syystä, että kaverit ja Mies väittävät hiusteni näyttävän hyviltä, vaikka olisin mennyt nukkumaan minuutti hiustenpesun jälkeen.

Kerran kirkkoon lähtiessä hiukseni näyttivät likaisilta ja latteilta. Niinpä keksin laittaa kerrankin hiukset kiinni ja vedin tiukan ponnarin Jennifer Lopezin Me Naiset -ledessä olleen kuvan innoittamana. "Näytät upealta!" sanoi ystäväni kirkkoreissulla. Täytyy siis laittaa hiukset toisenkin kerran kiinni :).

PS. Kameramme on takkuillut viime aikoina. Niinpä jouduin ottamaan uudet todistuskappaleet kampauksesta enkä löytänyt mustaa hiusrenksua. Eihän tuollaisia tyylimokia voi tehdä, vaikka tämä nyt ei mikään muotiblogi olekaan ;).

Palautetta, please!

Blogini eli kultakauttaan vuonna 2008, jolloin kirjoitin 196 postausta. Jossain vaiheessa Facebookissa alettiin kommentoida ja tykätä statuksista. Sen seurauksena aloin viihtyä enemmän ja enemmän Facebookissa blogin kustannuksella, koska palautteen saaminen innosti minua päivittämään statuksia. Kaksi viimeisintä vuotta ovat olleet pohjanoteerauksia Elinan blogissa siinä mielessä, että päivitystahtini on ollut aika surkea. Siitä huolimatta blogissani on riittänyt mukavasti lukijoita. Tosin en tiedä, minkälaisia vierailuja tänne on tehty. Luulen, että aika usein sivulleni on eksytty googlaamalla. Ennen joulua kävijätilastot olivat huipussaan, koska monet päätyivät sivustolle etsiessään nuotteja Taivas sylissäni -kappaleeseen.

Kommenttien lukumäärä on vain vähentynyt blogissani. Sen vuoksi pyysin taitavaa Neitiä asentamaan blogiini toiminnon, jolla saa kätevästi annettua positiivista palautetta ilman, että täytyy muotoilla kommenttia. Tästä lähtien voitte helposti raksittaa, jos tekstini on mielestänne ihana, hauska tai mielenkiintoinen. Negatiiviset kommentit voi kirjoittaa ihan itse suorana tekstinä. Tämä palautesysteemi auttaa minua vähän hahmottamaan sitä, minkä verran minulla on sellaisia lukijoita, jotka tulevat lukemaan tuoreita tekstejäni eivätkä vain päädy googlettamalla johonkin vanhaan kirjoitukseeni.

Mielelläni otan vastaan ajatuksia ja ideoita siitä, minkälaisista aiheista haluaisitte minun kirjoittavan. Olen myös sangen kiinnostunut siitä, miten olette päätyneet lukijoikseni.

Turhamainen kotiäiti

"Oi, en malta odottaa, millainen paita sinulla on päällä, kun koru on noin ihana!" huudahti ystäväni riisuessani takkia pois. Emme olleet menossa juhliin, vaan olin tulossa toisen kotiäidin luokse kylään ihan tavallisena arkiaamuna. Meillä on molemmilla menossa vaihe, jossa etsimme inspiraatiota pukeutumiseen ja muuhun kaunistautumiseen. Minä luen edelleen muotiblogeja ja ystäväni katsoo sellaisia TV-ohjelmia, joista saa hyviä tyylivinkkejä. Tapaamisissamme me kaikkien yltiösyvällisten keskustelujen lisäksi keskustelemme siitä, millaiset vaatteet, hiukset ja meikki pukisivat meitä parhaiten, ja annamme toisillemme runsaasti positiivista palautetta.

Esikoisen ollessa pieni en panostanut paljon ollenkaan omaan ulkonäkööni. Lapsettoman kaverini kanssa olimme aivan raivoissamme hänen veljelleen, joka oli suvainnut arvostella kotiäitejä ulkonäkönsä laiminlyömisestä. Olimme sitä mieltä, että senkin ajan, minkä äiti panostaisi itsensä kaunistamiseen, voi käyttää lasten kanssa leikkimiseen. Hyvä kotiäiti oli mielestämme sellainen, joka käyttää rahansa ja aikansa lasten hyväksi. Niinpä shoppailin lastenvaatteita aivan urakalla. Esikoinen kulki hienoissa vaatteissa, joita oli todella paljon. Silloinkin kun lähdin etsimään kaupungilta jotain itselleni, palasin yleensä kotiin trendikkäiden lastenvaatteiden kera.

Neidin ollessa pieni minulle tuli ulkonäkökriisi. Vaikka raskauskiloja ei ollut muista raskauksistani poiketen kertynytkään kovin paljon, tuntui siltä, etteivät ne lähteneet millään pois. Varmaan se johtui siitä, etten päässyt paljon liikkumaan kahden pienen kanssa.

Pitkät hiukseni roikkuivat jotenkin elottomina ja tylsinä. Meikkiä en ollut paljon tottunut käyttämään, koska olin siihen asti ollut ihan hyvännäköinen ilman ehostustakin; häissäkin minulla oli vain ripsiväriä ja huulikiillettä. Nyt tunsin kuitenkin itseni väsyneeksi, rumaksi ja lössähtäneeksi kotiäidiksi, joka ei löytänyt edes kivoja vaatteita. Kuljin kauhtuneissa villapuseroissa ja muissa vanhoissa vaatteissa enkä näyttänyt mielestäni yhtään kivalta. Äitinkin jo huolestui ja pyysi siskoani miettimään vinkkejä siihen, miten voisin uudistaa ulkonäköäni.

Mieleni piristyi jo siitä, kun leikkasin hiukseni lyhyemmäksi ja muodikkaammaksi kampaukseksi. Aloin myös käyttää vähän enemmän meikkiä piristääkseni omaa mieltä. Neidin kasvettua vähän isommaksi aloin uudistaa vaatevalikoimaani kunnolla. Olin nimittäin ensin ollut köyhä opiskelija ja sitten koko ajan joko raskaana tai imettänyt. Muistan, miten kuorolaiseni hämmästyivät suuresti, kun tulin yhteen esitykseen vähän hienommassa mekossa. "Wau, näytät ihan erilaiselta tuollaisissa vaatteissa kuin kauhtuneissa villapaidoissa!"

Vaasan vuosina nautin tyylikkäistä vaatekaupoista. Löysin sieltä niin paljon laadukkaita ja minulle sopivia vaatteita, että monet vaatekappaleet ovat vieläkin käytössä. Viimeisten vuosien aikana minulla ei ole ollut rahaa shoppailla kovinkaan paljon. Sen sijaan olen opetellut sitä, miten pienillä asioilla voi piristää omaa asua ja samalla päiväänsä. Kotiäitinäkin olen meikannut yleensä joka päivä, en Miehen vuoksi, joka sanoo minua hyvännäköiseksi kalsareissa, harjaamattomissa hiuksissa ja täysin meikittä, vaan itseni vuoksi.

Monet ikäiseni naiset ovat kiinnostuneita sisustuksesta ja kodin laittamisesta. Minua sisustuslehdet eivät innosta pätkääkään, vaan olen tyytyväinen kotiimme sellaisena kuin se on. Aamuisin minua eivät häiritse edes yläkerrassa auki olevat sängyt, vaikka lapsena isäni piti tarkan huolen siitä, että sänky oli pedattava. Sänkyjen petaamisen sijaan käytän aamun viisi minuuttia itseni kaunistamiseen, joka on minulle itseni hemmottelua. Se aika koituu koko perheen hyväksi!

Papinlapset pahimpia

Pojat riitelivät joku päivä sitten aivan kunnolla. Tulin paikalle sen verran myöhään, etten saanut millään selville, mitä oikeasti oli tapahtunut. Tilanne oli kuitenkin sen verran riitaisa, että innostuin kovasti, kun Pikkuherra pyysi minua soittamaan hänelle kaveria kylään. Soitin ystävälleni, voisiko heidän poikansa tulla pelastamaan päivämme, kun pojilla on niin kamala tappelu päällä. Kyläily sopi hyvin pojan ohjelmaan.

Ystäväni oli todennut vierailulla olevalle isoäidille, että poika lähtee kylään, jotta meidän poikien riitely saadaan kätevästi loppumaan. Ystäväni kommentti horjutti kovasti vanhemman naisen elämää. "Eivät kai nyt kirkkoherran lapset riitele? Ja se äitikinhän on pappi. Eiväthän ne voi riidellä!" Ystäväni selitti, miten perheemme lapset ovat aivan tavallisia lapsia, jotka riitelevät siinä, missä muutkin. Isoäiti oli todella järkyttynyt.

Lapsemme ovat tosi-TV:n ystäviä. Viimeisen kuukauden ajan olemme keskustelleet perheessämme Super-Marjo -ohjelmasta, jota lapset ovat katsoneet. Ennen ohjelman alkua luimme perheestä juttuja Meidän perhe -lehdestä ja jostain muustakin lehdestä. Niissä jutuissa superäiti hehkutti sitä, miten heidän lapsensa eivät koskaan kiukuttele. Nämä koulussa täydellisesti menestyvät ja paljon harrastavat lapset ovat äidinsä mielestä niin onnellisia, etteivät sen vuoksi kiukuttele.

Tässä talossa ei asu Super-Elinaa eikä Super-Vesaa. Ehkä sen vuoksi lapset kiukuttelevat, tappelevat, nauravat, höpöttävät ja elävät tavallista lapsen elämää. Mielestäni on tärkeää, että lapsilla on tilaa näyttää kaikki tunteensa ja elää vapaasti. Tappeluunkin olen tottunut jo lapsuudenkodissani, pappilassa, vaikka itse en ole oikeastaan koskaan lapsena tapellut. (Se on ihan totta!) Sen sijaan olen lapsuuteni seurannut isosisarusteni tappelemista ja pelännyt heidän henkensä puolesta välillä niin paljon, että olen itkenyt vieressä. Se on ollut hyvä koulu näiden omien temperamenttisten lasten kasvatukseen. Olen oppinut, ettei pieni lasten välinen tappelu yleensä pahaa tee, kun hetken päästä jo sovitaan, ollaan kavereita ja leikitään yhdessä. Siitä huolimatta välillä toivoisin, että lapset olisivat perineet vähän enemmän äitinsä lauhkeita geenejä :)

Saa nähdä, minkälaisen prosessin lastemme tappelu saa aikaan ystäväperheen isoäidissä. Toivottavasti putoamme vääränlaiselta jalustalta hänen mielessään. En kaipaa yhtään aikaa, jolloin papit olivat korkealla jalustalla. Minä haluan kohdata kaikki ihmiset samalta tasolta. Äitini, joka oli myös papinvaimo, suhtautui omassa lapsuudessani hyvin realistisesti rooliimme papinlapsina. "Te oletta aivan tavallisia lapsia". Se oli jotenkin ihanan vapauttava viesti. Ja kaikille niille, jotka kuvittelevat papinlasten olevan jotenkin pyhempiä kuin muiden, muistutan vanhasta sanonnasta: "Papinlapset ovat pahimpia." Tosin en usko siihenkään. Aivan tavallisia penskoja!

Vi vill ha SEX!

Vuonna 2000 seurasin Miehen ja Esikoisen kanssa perinteistä vappumarssia Luulajan kävelykadulla. Hätkähdimme Miehen kanssa vähän, kun vappukulkue paikallisen vasemmistopuolueen naispuolisen johtajan johdolla huusi: "Vi vill ha SEX, SEX..." Hetken päästä hörähdimme nauruun ja hymyilimme Hangon keksien lailla, kun he jatkoivat "Vi vill ha sex, sex, sex timmars arbetsdag." Sangen nokkelaa ja huomiota herättävää, kun vieläkin tilanne on niin elävästi mielessä!

Eilen kävin myöhäisellä iltakävelyllä ystävän kanssa Keravan yössä Miehen tultua töistä kotiin kymmenen jälkeen. Olipas aika piristävää tällaiselle tylsälle kotiäidille olla kerrankin liikkeellä lauantai-iltana noin myöhään. Myöhäistä ajankohtaa ja lauantaita ei kyllä huomannut mistään, vaan saimme kävellä täysin rauhassa, vaikka talsimme keskustan läpi. Emme tainneet nähdä edes yhtään humalaista.

Kotimatkalla kuuntelin radiota. Vanhemmiltani lainatussa kakkosautossamme ei nimittäin ole CD-soitinta, vaan siihen hankittiin aikoinaan lisävarusteena kasettisoitin CD-soittimen tilalle :). Niinpä en voi Borallamme ajaessani viettää laatuaikaa Juha Tapion seurassa, vaan saan kuunnella enemmän tai vähemmän kehittäviä puheohjelmia tai musiikkia, joka ei yleensä yllä Juhan tasolle.

Eilen radiosta tuli mielenkiintoista ohjelmaa kello 23 jälkeen. Saku Tuominen, jonka tunnen parhaiten Kirsi Pihan puolisona, kertoi näkemyksiään työelämästä. Vaikutuin hänen ajatuksistaan valtavasti. Hän kertoi työyhteisöstään, jossa ihmisiin luotetaan. Periaatteena pidetään sitä, miten suurin osa työntekijöistä on luotettavia, ahkeria ja tunnollisia ilman, että heitä tarvitsee paimentaa. Sen vuoksi työyhteisössä ei ole työaikaa, vaan ainoastaan määritellään työaika, jota enempää ei saa olla työpaikalla. Lomaakin saa pitää oman aikataulun mukaan. Työyhteisössä on määritelty vain minimilomaaika, joka kaikkien on pysyttävä poissa työpaikalta.

Tuominen oli sitä mieltä, että monilla työpaikoilla työnteko on tehotonta. Sama työmäärä voitaisiin tehdä huomattavasti nopeampaa, jos systeemiä järkeistettäisiin. Hän valitti tehottomista kokouksista, joita kukaan ei ole suunnitellut kunnolla. Monia muitakin asioita voitaisiin hoitaa paremmin ja tehokkaammin, jos uskallettaisiin jättää vanhat tavat ja käytänteet. Muutoksen jarruna on ainoastaan ajattelu, että aina on tehty näin. Kukaan ei uskalla uudistaa radikaalisti!

Saku Tuominen sanoi, että niissä työpaikoissa, joissa tehdään luovaa ajattelutyötä pitäisi luopua 8-9 tunnin työpäivistä. Sen sijaan työpäivän voisi pilkkoa neljään 1,5 tunnin pätkään. Työteho olisi silloin paljon parempi, jolloin kahdeksan tunnin työmäärän saisi hoidetuksi kuudessa tunnissa. Hän oli itse kokeillut tällaista työaikaa aina välillä. Joka kerta hän totesi sen erittäin toimivaksi ja tehokkaaksi.

Pappina kuulun niihin onnellisiin tai onnettomiin, jotka saavat aika joustavasti suunnitella työaikansa. Työtä rytmittävät tietysti toimitukset, keskustelut, kokoukset, palaverit, tapaamiset, päivystykset ja monet muut tehtävät. Siitä huolimatta voin itse aika lailla vaikuttaa siihen, milloin kirjoitan puheet tai teen muut valmistelutyöt. Nyt keikkapappina toimiessani olen huomannut sen, miten vapaalta tuntuu tehdä töitä, kun ei tarvitse "lorvailla" työpaikalla. Minulla on ollut välillä keikkapappina saman päivän aikana kolmekin ihan vaativaa työtehtävää sekä tehtäviin valmistautumista kotona. Siitä huolimatta tällaiset työpäivät ovat tuntuneet rennoilta, koska olen saanut välillä käydä kotona rentoutumassa ja perhettä tapaamassa.

Miehen kanssa olemme molemmat huomanneet sen, miten iltapäivän tunnit ovat teholtaan kaikista surkeimpia. Vaativan työtehtävän, esim. saarnan valmistaminen, ei tahdo millään edetä kolmen ja viiden välillä. Sen sijaan homma toimii paljon paremmin, jos lähtee työpaikalta kotiin kolmelta ja kirjoittaa saarnaa lasten mentyä nukkumaan. Melkein paras työteho meillä molemmilla on välillä 22-24, jonka vietämme yleensä tietokoneen äärellä töitä tehden tai minä nyt kotiäitinä erilaisten kirjoitushommien ja sosiaalisen median parissa. Laadukas parisuhdeaika alkaa tässä perheessä yleensä vasta puolenyön jälkeen. Onneksi olemme molemmat yökyöpeleitä!