Jumalan hoidossa

Tämän viikon Kotimaa-lehti yllätti myönteisesti hengellisyydellään. Kansi kirkui "Henki uudistaa" mainostaen Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen kesäpäiviä, jossa minäkin olen huomenna lasten ohjelmaa vetämässä. Sisäsivuilla oli samasta tapahtumasta etukäteisinfona lähes aukeaman juttu otsikolla "Karismaattisuuden peikko pienentynyt". Siinä kerrottin Hengen uudistuksen toiminnasta ja sivuttiin myös New Wine -verkoston toimintaa.

Lehdessä oli kuitenkin kaksi artikkelia, jotka puhuttelivat minua vielä paljon enemmän. "Minun rukoukseni" -sarjassa 20-vuotias lastenohjaaja ja gospelmusiikkia soittava Toni Hämäläinen kertoi siitä, miten hän löysi tiensä Jumalan luokse. Hän oli yöllä laskeutunut köyden avulla viemäriin ja tajunnut sitten jääneensä loukkuun. Pelon keskellä hän oli huutanut hädissään: "Jeesus auta! Jos haluat käyttää minua työssäni, pelasta minut." Jeesus oli kuullut totisesti rukouksen. Toni oli herännyt kadulla sen jälkeen kun kello kolme yöllä rullaluistellut ohikulkija oli hänet noukkinut viemäristä ylös. Toni meni seurakuntaan ja piti Jumalalle antamansa lupauksen. Hänestä tuli lastenohjaaja, joka rukoilee kerholaistensa puolesta sekä turvaa kaikessa Jumalaan. Hänen elämänsä on täynnä pieniä Jumalan ihmeitä!

Vielä koskettavampi artikkeli "Jumalan valovoimaa" kertoi 46-vuotiaasta taiteilijasta, Helena Hietasesta, joka oli sairastanut kolme kertaa syövän. Helenan elämään oli kuulunut myös muita rajuja taisteluja; hän oli menettänyt sisarensa vain 26-vuotiaana syöpään sekä joutunut luopumaan ajatuksesta saada oma tytär, koska heidän suvussaan on tuntematon geenivirhe, jonka vuoksi myös äiti sairastui Helenan kanssa samoihin aikoihin syöpään. Lisäksi Helena on joutunut jäämään sairaseläkkeelle ja jättämään oman taiteilijauransa sairauden vuoksi.

Kaiken tämän kokenut nainen ei ole kuitenkaan lehtijutun perusteella katkera. Kipujen ja pelkojen keskellä hän on saanut apua rukouksesta, jota hän kutsuu rauhoittavaksi lääkkeekseen. Helena löysi myös oman paikkansa seurakunnasta Alfa-kurssilla, jossa koki lämmintä yhteisöllisyyttä ja oppi taas luottamaan Jeesuksen antamaan turvaan:"Rukouksen ansiosta olen tuntenut, että vaikeuksissakin on ollut johdatusta, ikään kuin minusta olisi koko ajan pidetty huolta. Löysin uskoni uudestaan, olen saanut elää näinkin pitkään, eikä etäispesäkkeitä ole toistaiseksi löytynyt. En tiedä, paranenko koskaan, mutta voin luottaa siihen, että Jumala pitää huolen silloinkin, jos sairaus etenee."

Helena kertoi artikkelissa myös peloistaan, joihin hän on saanut apua Jumalalta:

"Minulla oli niin kova kuolemankauhu, että tärisin sisäisesti. Kun rukoilin itseäni rentouttaakseni, sain mieleeni kuvan. Tunsin sysimustan pimeyden repivän ja yrittävän nujertaa minut. Näin, kuinka kohdalleni laskeutui ylhäältä juuri minun kokoiseni valopylväs. Sain sisäiset sanat, jotka rauhoittivat minua: pidä tästä valosta kiinni, niin selviät." Jumala on myös kehottanut Helenaa kertomaan taideteosten kautta valosta ja Hänestä. Hän kokee olevansa "uskon lobbari", joka kertoo taiteilija- ja ystäväpiirissään avoimesti uskostaan. Taide ei ole enää hänelle itseisarvo, vaan väylä käsitellä kokemuksia Jumalasta ja uskosta.

Tämä kesäloma on ollut minulle rukousten loma. Ystävien ja tuttavien rukouspyynnöt ovat laittaneet minut etsimään entistä useammin ja enemmän Jumalan läheisyyttä ja läsnäoloa. Olen tietoisesti käyttänyt enemmän aikaa rukoukseen enkä ole katunut sitä. Toisten puolesta rukoileminen ei ole raskas taakka, vaan hieno mahdollisuus, joka vie myös rukoilijaa lähemmäs Jumalaa. Olen saanut taas kerran ihmetellä sitä, miten Jumala ihan oikeasti kuulee rukoukset ja vastaa niihin.

Iloitsen myös niistä lukemattomista kohtaamisista, joita lomallani on ollut. Olen saanut rakkaiden sukulaisten ja ystävien lisäksi tavata ystäviä, joita en ole tavannut moneen vuoteen. Koen, että kaikki tapaamisetkin ovat olleet suuria Jumalan lahjoja. Kiitos Herralle!

Hilja Aaltosen rukouskirja, s.120:

"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." 1. Joh. 4:18

Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä, että minun ei tarvitse levittää pelkoa toisiin ihmisiin, vaan että voin olla Jumalan ihminen, joka tuntee olemuksessaan: minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret, ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.

Lähemmäksi sinua

Kesälomallani löysin Anna-Maija Raittilan pienen kirjan, jonka hän on julkaissut syntymävuotenani 1975. Kirja on siis vanha, mutta siitä huolimatta löysin lyhyistä hartauskirjoista ajatuksia, jotka sopivat myös tähän kesään ja tähän päivään. Tosi raamatuntekstin kirjoitan uusimman käännöksen mukaan; onhan sekin jo 17-vuotias.

SINUA EI OLE HYLÄTTY

"Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta, Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja." Ilm. 2:4-5

Sinua ei ole hylätty. Sinä itse olet hylännyt jotakin. Tässä sanassa, joka ensi kuulemalta vaikuttaa uhkaavalta, tuomitsevakta, onkin rohkaiseva muistutus. Muista, mistä olet langennut pois. Muista, sinä voit palata takaisin. Siihen läheisyyteen, lapsen yksinkertaiseen iloon Isän kasvojen alla, johon sinut on kasteessa asetettu kasvamaan.

Onko sinulla muistikuvaa näin suuresta turvallisuudesta, hellyydestä, sydämen yksinkertaisesta riemusta? Oletko saanut koskaan kokea sitä sydämesi tarvitsemalla tavalla? Jos et, se "ensimmäinen rakkaus" mitä ihminen on luotu kokemaan - lapsen luottamus anteeksiantavaan Isään - on sinua lähellä nytkin, tässä Jumalan sanassa.

Siinä ei sanottu, että olisit menettänyt mitään. Olet hylännyt, tai et ole vielä edes löytänyt. Mutta jokainen päivä voi olla lapseksi heräämisen päivä. Yhä uudestaan voimme tehdä "ensimmäisiä tekoja".

Anna-Maija Raittila: Etsikää Hänen kasvojansa -Keskustelua ja rukousta, 1975

Kesälomamuistoja kuvina

Melkein aina kun sanon olevani kotoisin Pellosta, minulle mainitaan jotain Eero Mäntyrannasta. Lomallamme kävimme retkeilemässä koko perheen voimin "Eeron polulla", josta oli huikeat näkymät. Lapsetkin selvisivät hienosti ja valittamatta reissusta, vaikka välillä portaat olivat todella pitkät ja jyrkät.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kaksi tärkeää rakennusta: punainen talo on kotitaloni ja taustalla näkyy Pellon kirkko. Tuuli sekoitti sekä kuvaajan että kuvattavan kampaukset niin, että kaikissa kuvissa oli jonkun hiukset edessä.

Lomallani pääsin pitkästä aikaa veneretkelle Tornionjoelle. Kyllä oli mukavaa ja tunnelmallista, kun oikein paistoimme makkaraa ja vaahtokarkkia nuotiolla saaressa!

Joella soutelu oli todella raskasta, kun kyydissä oli koko perhe. Virta meinasi viedä mukaan hinnalla millä hyvänsä, mutta laitoin vastaan niin plajon kuin jaksoin. Ja pääsimme perille Kylänsaareen, joka sijaitsee Ruotsin puolella, mutta jonka hallintaoikeus on suomalaisilla.

Kaupassa oli kätevä käydä potkukelkalla, vaikka potkuttelu olikin yllättävän rankkaa kesäkelillä. Sen vuoksi lapset eivät enää mahtuneet kyytiin kotimatkalla.

Pellossa oli ihana käydä yöllisillä kävely- ja juoksulenkeillä sekä venytellä yöttömän auringon paisteessa.

Ystävien mökillä Larsmon saaristossa.

Kiltti äiti ja reippaat lapset

"Äiti, miksi mummi ja pappa ei ole saanut yhtään lasta?" kysyi Kuopus eräänä kesälomareissun iltana, kun olimme koko perheellä pesemässä hampaita lapsuudenkotini pikkuvessassa. Me muut perheenjäsenet naurahdimme hyväntahtoisesti nelivuotiaan kysymykselle ja sitten selitin, miten asiat oikeasti ovat. Luettelin mielestäni taas kerran, ketkä ovat mummin ja papan lapsia. Samalla oli hyvä kerrata, miksi serkut ovat serkkuja. "Aha", totesi Kuopus tyytyväisenä.

Taas kerran tajusin iltahetkessä sen, miten erilaisessa asemassa Esikoinen ja Kuopus ovatkaan. Keskustelin aikoinani vanhimpien lasten kanssa todella paljon jo heidän varhaislapsuudessaan erilaisista asioista. Kuopus on leikkiväisenä ja liikkuvaisena kulkenut paljon sisarusten ja kavereiden kanssa enkä ole lukenut ja jutellut hänen kanssaan yhtä paljon. Eipä se silti niin vaarallista ole. Kyllä hän osaa itse huolehtia siitä, että saa tarpeeksi äidiltä huomiota ja vastaukset mieltä polttaviin kysymyksiin.

Mummolassa olo ja sukulaisten tapaaminen on minulle yksi kesän tärkeimpiä juttuja ystävien tapaamisen rinnalla. Monien muuttojen vuoksi olen iloinnut siitä, että lapset saavat viettää paljon aikaa niillä paikoilla, jossa vanhemmat ovat eläneet lapsuutensa. Kuinka mukavalta tuntuikaan se, että naapurin täti kutsui lapset kotiinsa jätskille ja ennen kaikkea porisemaan. Lasten oli sanottu olevan minun ja pikkuveljeni näköisiä. He olivat saaneet kuulla myös sen, että minä olin ollut tosi kiltti lapsena. Hienoa, tätä seikkaa voin käyttää vielä monta kertaa hyväkseni!

Lapsuusmuistojen kuuleminen on minusta itsestänikin todella kivaa. Toisten ihmisten muistot auttavat hahmottaan sitä, minkälainen olen ollut , ja miksi olen kasvanut tällaiseksi kuin olen. Facebookissa laitoin pyynnön, että ystäväni kirjoittaisivat jonkin muiston minusta. Eräs ystävä kertoi, miten hän muisti kuinka pikkutyttönä kirkossa istuessani pääni pyöri aivan koko ajan. Heti koin pienen ahaa-elämyksen; olen siis ollut jo ihan pienenä tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä.

Eräällä pastoraalikurssilla iloitsin kovasti, kun vanha partiojohtajani kertoi siitä, miten olin käyttäytynyt pudotessani suohon eräässä leikissä. Olin ollut NIIN vihainen, että olin hyppinyt ja pomppinut raivosta. Tämäkin muisto toi minulle, hassua kyllä, iloisen ja tyytyväisen mielen. Ihanaa, että en olekaan ollut liian kiltti lapsi niin kuin aina välillä olen kuvitellut.

Mummolassa lapset saivat viettää lomaelämää, josta jää paljon kauniita muistoja. Päiviin kuului sukulaisten ja kavereiden tapaamisen lisäksi vene- ja metsäretkiä, tunnelmalliset kotaseurat, joissa herkkuja ei puuttunut, Ruotsin puolella kaupassa käynti potkukelkalla, salaatin hakemista mummin kasvimaalta sekä mukavia jutteluhetkiä mummin ja papan kanssa.

Yhtenä kohokohtana oli pienten kaupassakäynti kahdestaan melkein naapurissa sijaitsevassa kaupassa. Ensin etsimme yhdessä sopivan määrän kolikoita rahkan ostoa varten. Otimme vähän rahaa reilusti, ettei se varmasti lopu kesken.

Melko pitkän ajan kuluttua kaupassakävijät palasivat kotiin tyhjin käsin, mutta pullein taskuin. "Ei siellä ole yhtään rahkaa, vaan sellaista Daone-Danone -rahkaa", kertoi Neiti harmistuneena. "No, hakekaa sitten kermaviiliä", totesin piirakkataikinan parista, vaikka arvelinkin vian olleen hakoijoiden hoksauspuolella. Lapset lähtivät taas juosten kauppaan, josta palasivat tyytyväisinä hetken päästä. "Me ostettiin kaksi kermaviiliä, kun se oli niin halpaa. Kaksi purkkia eurolla!" Kyllä oli helppo äidin olla ylpeä!

Oon onnellinen vaeltaja

Lomalla on aikaa tehdä mitä mielenkiintoisimpia juttuja. Tänään aloin oikolukea isäni toimittamaa kirjaa, joka on viideskymmenes hänen kirjailija- ja toimittajaurallaan. Kirja julkaistaan elokuussa, ja sen nimeksi tulee ytimekkäästi "Vaellusrippis". Kirjaan on koottu kirjoituksia, jotka kertovat Rovaniemen seurakunnan ensimmäisistä vaellusripareista 60- ja 70-luvujen taitteessa. Isäni oli silloin nuorisopastorina ja teki uraauurtavaa työtä kehittäessään konseptia vaellusripareille.

Kirjan käsikirjoitusta lukiessani mieleeni ovat tulvahtaneet muistot niiltä kolmelta vaellusriparilta, joilla olen itse ollut vetäjänä. Ensin olin kesäteologina ylitorniolaisten kanssa vaeltamassa Hetta-Pallas-reitillä, sitten kittiläläisten kanssa Karhunkierroksella ja kolmannella kerralla vaelsin riihimäkeläisten kanssa Hetan ja Pallaksen maisemissa. Silloin emme tosin kulkeneet mitään valmista reittiä, vaan oikeasti suunnistimme kolmessa ryhmässä paikasta toiseen.

Minua jännitti suunnattomasti se, miten selviäisin aina yhden porukan kanssa kaksi päivää maastossa eksymättä. Lähdin vaellusriparille Pellosta, jossa olimme isoäitini hautajaisissa. Niinpä minä houkuttelin hautajaisista mukaani serkkutyttöni, joka on ihan oikea suunnistaja. Hän lähti päivän varoituksella mukaan hienoon seikkailuun, josta jäi paljon hyviä muistoja. Emmekä eksyneet kertaakaan!

Vaellusripareilla olen aina iloinnut siitä, että nuoriin saa todella hyvän ja läheisen kontaktin. Riihimäen riparilla käyttämämme systeemi, jossa kuljettiin reilun kymmenen hengen ryhmissä, oli tässä mielessä aivan erityisen toimiva. Yhteen porukkaan kuului aina kerrallaan kaksi isosryhmää, kaksi isosta ja yksi ohjaaja. Teimme kaiken yhdessä ryhmän kanssa: vaelsimme, valmistimme ruoan, söimme, nukuimme, pidimme opiskelutuokiot ja vietimme iltaohjelmat. Joka toinen ilta kaikki kolme ryhmää kohtasivat ja nukuimme yön samassa paikassa. Seuraavana aamuna johtajat vaihtoivat ryhmiä ja lähtivät kulkemaan uuden ryhmän kanssa.

Vaellusriparin teki poikkeukselliseksi myös se, että vetäjätiimimme oli harvinaisen nuori ja innokas. Mies oli porukan nestori huimalla 24-vuoden iällään. Niinpä riparilaiset olivat kuin sulaa vahaa käsissämme, vaikka meitä oli kovasti varoiteltu porukan haastavuudesta.

Jotain riparin onnistumisesta kertoi se, että melkein kaikki konfirmoitavat halusivat koko vetäjätiimin vierailulle omiin juhliinsa. Niinpä me kurvasimme viimeiseen kyläpaikkaan illalla yhdentoista maissa; puolustuksena voi todeta, että olimme kyllä hyvissä ajoin kysyneet lupaa myöhäiselle saapumisajankohdalle. Haikeaksi tämän muiston tekee se, että kyseinen riparilainen, joka oli maailman suloisin poika, kuoli vajaan vuoden päästä rippikoulusta. Ainoa lohdutus oli siinä, että hän sai kuolla uskossa Jeesukseen. Toivottavasti hänen esimerkkinsä saa johtaa monta vaellusriparilaista taivaaseen!

Uskallan julkaista isäni tulevasta kirjasta ihan pikkuisen pätkän, joka on aikoinaan ollut myös Lapin Kansa -lehdessä. Tässä katkelmassa on kuvattu hienosti se, minkä vuoksi vaellusriparit ovat olleet minulle kaikkein upeimpia riparikokemuksia.

"Vaeltavan rippikoulun hienoimpia puolia on se, että porukkaan syntyy helposti hyvä yhteishenki. Puolin ja toisin tutustutaan melko perusteellisesti. Johtajiston ja rippikoululaisten väliset suhteet ovat voimakkaasti ystävyyden ja luottamuksen sävyttämät. Rippikouluopetuksen lähtökohta on siis ihanteellinen:

opetusta kuunnellaan, kysymyksiä uskalletaan esittää ja keskustelua syntyy helposti.

Omaa voimakasta kieltään puhuu yli kahdeksan vuorokauden yhdessäolon aikana jokaisen käyttäytyminen lähimmäistä kohtaan. Onko yhteyteni Rakkauden Jumalaan niin todellinen ja elävä, että se näkyy käytöksessäkin?
Lapin mahtava luonto hiljentää ihmisen miettimään omaa pienuuttaan. Koko luonnonjärjestelmä vakuuttaa vaeltajalle, että Jumala, Luoja on olemassa."

Onko nimi enne?

Saarna Matinlompolon sukujuhlien jumalanpalveluksessa 18.7.2009

”Kuas sie olet? tai Kenes tyär sie olet?” on aika yleinen kysymys tällaisissa suurissa sukujuhlissa. Sukunimen tai tyttönimen sekä vanhempien nimien kertominen auttavat sijoittamaan uuden tuttavan oikeaan lokeroon. On mukavampi porista, jos voi tuntea, että on jotakin yhteistä. Yhdessä voidaan miettiä, mitä sukua ollaan tai etsiä yhteisiä tuttuja. Sukunimi kertoo juurista, siitä, mistä olen kotoisin ja mistä olen ammentanut elämäni perusarvot ja keiden ihmisten parissa olen saanut varttua elämäni ehkäpä tärkeimmät vuodet, lapsuuden ja nuoruuden.

Tämän päivän evankeliumitekstissä lueteltiin liuta nimiä. Nimet eivät olleet mistä tahansa sukukirjasta, vaan siinä lueteltiin Jeesuksen valitsemien opetuslasten nimet. 12 opetuslasten eli apostolin valinta on kerrottu myös kahdessa muussa evankeliumissa. Luukkaan evankeliumissa on kerrottu, mitä Jeesus teki ennen valinnan suorittamista. Hän vietti yön yksinäisyydessä vuorella ja rukoili koko yön Jumalaa. Matteuksen evankeliumissa puolestaan kerrotaan enemmän opetuslapsille annetuista tehtävistä. Heidän tehtäväkseen tuli paitsi julistaa ilosanomaa Jeesuksesta ja karkottaa pahoja henkiä myös parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja.

Raamatussa ei kerrota kovinkaan paljon opetuslapsista. Jeesuksen kolme lähintä opetuslasta, Pietari, Johannes ja Jaakob, vilahtelevat aina välillä kertomuksissa, mutta osa opetuslapsijoukosta on jäänyt melko tuntemattomiksi. Jopa niin tuntemattomiksi, että eri evankeliumeissa heillä on eri nimikin, kun jälkipolvet eivät ole ihan tarkkaan muistaneet, millä nimellä heitä on kutsuttu. Kaikki sukututkimusta tehneet varmaan tietävät sen, ettei oikeiden nimien löytäminen ole aina niin helppoa.

Nimen antaminen ei ole aina kovin helppoa. Nimet kantavat mukanaan monenlaisia mielikuvia ja painolasteja. Pienen vauvan vanhemmat pohtivat monesti vielä kastekeskustelussa ja välillä vielä kastepäivän aamunakin, minkä nimen he valitsisivat. ”Nimi on enne”, sanoo vanha sanonta. Entä jos lapsemme ei olekaan yhtään sellainen, mitä nimi antaa olettaa? Sukunimenkin tai tiettyyn sukuun kuulumisen voidaan ajatella olevan eräänlainen enne. Kaikki meidän sukuun kuuluvat osaavat laulaa, voidaan todeta jossain suvussa. Toisessa suvussa taas iskostetaan lasten mieleen jo pienestä pitäen, miten meidän suvussa ei ole matikka- tai kielipäätä tai jotain muuta ominaisuutta. Pienissä kylissä tiettyyn sukuun kuuluva jäsen voidaan lokeroida koulussakin ja muussa yhteisössä tietynlaiseksi pelkästään sen perusteella, mihin sukuun kuuluu.

Tekstissä, jossa Jeesus valitsee opetuslapsia tulee esille se, miten Jeesus ei rajoita ihmisiä tiettyyn muottiin. Hän antoi opetuslapsilleen uusia nimiä heidän luonteidensa mukaisesti. Kalastaja Simonista tuli apostoli Pietari. Jeesus antoi Simonille kalliota merkitsevän nimen, vaikka hän varmasti tiesi, miten Simon Pietari tulisi pettämään hänet. Johannekselle ja Jaakobille hän antoi nimeksi Ukkosenjylinän pojat. Sekin on mielestäni osoitus siitä, miten Jeesuksen seuraan kelpasivat monenlaiset persoonat: yhtä hyvin räväkät ja kovaääniset kuin myös hiljaiset ja syrjemmässä viihtyvät. Siitä voisi kertoa se, ettei joistakin opetuslapsista ole ollut mitään erikoisempaa kerrottavaa, vaikka he kulkivat noin kolme vuotta Jeesuksen seurassa.

Jeesus ei jättänyt opetuslapseksi kutsumista vain yhteen kertaan noin kaksituhatta vuotta sitten. Samalla tavalla Jeesus on kutsunut meidät opetuslapsikseen kasteessa, jossa meistä on tullut Jumalan lapsia. Silloin pappi on piirtänyt meihin Jeesuksen merkin sekä sanonut sanat: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen."

Syntymässä meistä tuli perheen ja suvun jäseniä. Me kuulumme sukuun, vaikka me välillä häpeäisimmekin juuriamme tai jopa kieltäisimme sukumme. Samalla tavalla kasteessa meistä on tullut Jumalan perheen jäseniä ja taivaan perillisiä. Voi olla, että olet matkan varrella kieltänyt Jeesuksen niin kuin Pietari teki tai ehkä olet väheksynyt kasteessa saamaasi perintöosaasi. Taivaallinen perintösi lupaa sinulle, että kasteen perusteella sinulle on varattuna paikka taivaassa Jumalan luona uskoessasi Jeesukseen.

Parhaat vanhemmat ovat sellaisia, jotka ottavat lapsensa avosyliin vastaan silloinkin, kun tämä on pilannut koko perheen maineen tai ollut ilkeä vanhemmilleen. Jumalan rakkaus on kuitenkin vielä paljon suurempaa kuin parhaimpienkaan vanhempien rakkaus. Päivän epistolatekstissä kerrottiin Saulin kääntymisestä. Saul oli kristittyjen ja Jeesuksen pahin vihollinen, joka vainosi kristittyjä ja oli mukana päättämässä heidän surmaamisestaan. Kuitenkin Jumala rakasti myös Saulia ja tahtoi antaa hänelle uuden elämän. Jumala pysäytti hänet totaalisesti Damaskoksen tiellä antaessaan valtavan valoilmestyksen ja puhuessaan ääneen. ”Saul, Saul, miksi vainoat minua? Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn.”

Saul kastettiin Jeesuksen opetuslapseksi, Jeesuksen vainoaja sai uuden nimen, Paavali. Hänen menneisyytensä kulki koko loppuelämän Paavalin nimen mukana. Nimi Paulus tarkoittaa nöyrää tai pientä. Paavali tunsi itsensä vähäisimmäksi Jumalan lähettilääksi, koska hän oli aikaisemmin vainonnut Jeesukseen uskovia. Kuitenkin Paavalista tuli ehkäpä kaikkein vaikuttavin kristitty koko kristinuskon historiassa.

Tänään Jeesus kutsuu meistä jokaista taas kerran seuraamaan häntä. Jeesuksen kutsun edessä meidän ei tarvitse vähätellä itseämme eikä ajatella, ettemme sopisi joukkoon mukaan. Jeesuksen seuraan kelpaavat ihan kaikenlaiset ihmiset. Meidän ei tarvitse pelätä edes sitä, että joutuisimme johonkin sellaiseen uskovan ihmisen muottiin, joka kiristää, puristaa ja tuntuu ahdistavalta. Sen sijaan Jeesus kutsuu sinua seuraansa juuri sellaisena kuin olet. Sinä saat uskoa siihen, että hän on kuollut ristillä juuri sinun vuoksesi. Hän tahtoo antaa syntisi anteeksi ja vapauttaa sinut taakoista.

Kastekäskyssä Jeesus on luvannut, että hän on sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti. Jeesus kulki opetuslasten kanssa kolme vuotta ja opetti heitä. Samalla tavalla Pyhä Henki opettaa sinua, kun luet Raamattua ja kuuntelet Jumalan ääntä elämässäsi. Jeesus tahtoo myös kohdata sinut aivan konkreettisesti ehtoollispöydässä, jossa saat ottaa vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä.

Eräässä mietelmässä sanotaan: ”Ystävä on se, joka tietää sinusta kaiken, mutta rakastaa sinua silti.” Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoi, ettei hän enää sano opetuslapsia palvelijoiksi vaan ystäviksi. Jeesus tahtoo olla sinun paras ystäväsi, jolle voit kertoa kaikki asiasi. Hän on kiinnostunut juuri sinun elämästäsi. Rukouksessa voit kertoa hänelle unelmistasi, peloistasi, ilon- ja huolenaiheistasi. Jeesus kutsuu sinua olemaan hänen seuraajansa myös niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa elät elämääsi. Voisiko sinusta tulla Jeesuksen opetuslapsi, jonka seurassa oleminen on kuin pala taivasta? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen seuraaja, jonka rukoukset saavat ihmeitä aikaan muiden ihmisten elämässä? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen lähettiläs, joka rohkeasti todistaa Jumalan rakkaudesta myös siellä, missä se ei ole helppoa?

Omassa voimassamme meistä kenestäkään ei ole tällaiseen tehtävään. Kuitenkin silloin kun Jumalan rakkaus saa muuttaa ihmisen sydäntä, voi tapahtua suuria ihmeitä.

Luxushommaa

Joskus viime talven aikana Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli koko aukeaman juttu siitä, miten surkeaa nuorten pappien työ on. Papit kauhistelivat kilpaa sitä, kuinka työ on niin toivottoman raskasta. Hassuinta jutussa oli se, miten yksi papeista valitti lihoneensa työn vuoksi. Hän oli katkera siitä, että hänen täytyi ahtaa itseensä ällöttävää voileipäkakkua erilaisissa perhejuhlissa; liikkumaankaan raukka ei päässyt raskaan työn vuoksi.

Tänä kesänä minä olen todella nauttinut työstäni, vaikka sitä on ollutkin runsaanlaisesti. Se johtuu ensinnäkin siitä, että minulla oli jo kesäkuussa pieni lomapätkä, jolloin sain karistaa talven väsymystä vähemmäksi. Toinen syy työssä viihtymiselle on ollut se, että työtehtäväni ovat olleet niin ihania. Riparin lisäksi olen ollut todella kiitollinen siitä, että saan osallistua ihmisten elämän tähtihetkiin. Vielä uskomattomammalta tuntuu se, että saan pappina kertoa ilosanomaa Jeesuksen rakkaudesta näissä tilanteissa.

Viimeisen viikon aikana olen ollut mukana ihanissa juhlissa: lämpimissä kastejuhlissa, upeissa vihkimisissä ja kauniissa hautajaisissa. Iloitsen suuresti niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näiden toimitusten yhteydessä. Toimituskeskusteluissa olen kuullut uskomattomia rakkaustarinoita sekä kiehtovan vanhan ihmisen elämäntarinan. Hääjuhlassa, muistotilaisuudessa ja kastekahveilla olen kuunnellut mielelläni vieraiden kertomuksia, ollut mukana mielenkiintoisissa keskustelussa ja löytänyt joissakin juhlassa yllättävän monta yhteistä tuttua.

Kesällä on tuntunut upealta olla pappina Helsingissä. Juhlapaikat ovat lumonneet minut kauneudellaan ja juhlatarjoilut ovat vieneet kieleni mennessään. Vaikka aamuisin on tuntunut vähän haikealta lähteä töihin muun perheen jäädessä viettämään lomapäivää, olen aina saapunut kotiin iloisella ja hyvällä mielellä. Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska olen joka ilta työstänyt puhetta tai tehnyt muita valmisteluja seuraavaan päivään. Sekään ei ole tuntunut nyt yhtään raskaalta!

Aina välillä mietin, pitäisikö minun alkaa tehdä jotain muuta työtä. Viimeisten viikkojen aikana olen taas vakuuttunut siitä, että papin työ on juuri minulle sopivaa hommaa. Minä rakastan ihmisten kohtaamista, juhlia, esiintymistä ja Jumalan työkaluna toimimista. Kiitos Jumalalle siitä, että hän johdatti minut tähän luxustyöhön!

Huh, mikä homma!

Uudelleen puhjennut sisustusintoni koki kovan kolauksen palatessani rippileiriltä. Ennen juhannusta yllätyin iloisesti, kun tilaamani makuuhuoneen lipasto oli ostettaessa täysin valmiina laatikossaan. Hehkutin Facebookissa sitä, miten lipastot kannattaa ostaa ISKU:sta. Niitä ei tarvitse koota itse IKEA:n malliin.

Eilen jouduin perumaan sanani samaisessa kyläyhteisössä taistellessani Kuopuksen lipaston parissa. En olisi ikinä uskonut, että trendikkään ja laadukkaan näköinen lipasto täytyy koota itse kasaan 240 eri palasesta. Rehellisesti sanottuna en olisi voinut kuvitellakaan, että pieni lipasto voi kätkeä sisäänsä niin monta erilaista ruuvia, mutteria ja laudankappaletta.

Lipaston kokoaminen olisi tuntunut sangen toivottomalta, jos minun apunani ei olisi ollut positiivinen ja tarmokas Esikoinen. Hänen kanssaan vietimme melkein kolme iltaa enemmän ja vähemmän epäselvien ohjelappujen sekä aivan liikaa toisiaan muistuttavien muttereiden parissa.

Esikoinen osoittautui loistavaksi apuriksi. Hän loi hyvää mieltä toteamalla, että lipaston tekeminen on juuri sopivaa sadeillan hommaa. Meidän yhteistyömme toimi täydellisesti myös vaikeuksien koittaessa. Emme sättineet toisiamme, kun toinen oli laittanut mutterin väärään reikään, vaan hoidimme vaikeat tilanteet rauhallisesti ja kärsivällisesti pilke silmäkulmassa. Iloitsimme yhdessä siitä, että kehityimme koko ajan työn edetessä. Viimeiset laatikot kokosimme kuin parhaimmatkin ammattilaiset.

Luulen, että hermoni olisivat olleet riekaleina, jos olisin koonnut lipastoa talven pimeydessä. Nyt kesällä aika ei ole samalla tavalla kortilla perheessämme. Kootessamme lipastoa mietin sitä, miten yhteinen tekemisemme oli todellista äidin ja pojan laatuaikaa. Me saimme viettää monta monituista tuntia melkein kahdestaan ja tehdä jotain sellaista, mistä jää näkyvä muisto. Olen aivan varma siitä, että me molemmat muistamme loppuikämme yhteisen projektimme katsoessamme kaunista sinivalkoista lipastoa. Hyvä me!

Kiwa, hauska ja pirteä, hyvä ope

Jääkaapin oveemme on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee suurilla kirjaimilla ELINA ja ympäri ämpäri on eri väreillä kirjoitettu minusta kauniita kommentteja. Tällä kertaa niitä ei ole kirjoittanut Mies eikä edes Neiti. Kaikki nykyaikaisilla rippileireillä olleet kyllä arvaavat, mistä on kyse. Lappu on tietysti viimeisen illan tai tällä kertaa viimeisen päivän kehulappu, jonka kaikki leirillä olleet saavat mukaansa.

Kehulaput ovat mukavia muistoja rippileireiltä. Niiden lukeminen tuo mieleen vanhat rippikoululaiset, isoset ja vetäjäkaverit. Lappuihin on mukava palata myös silloin, jos alkaa masentaa. Ne toimivat myös hyvänä terapiana silloin kun tuntuu siltä, ettei osaa mitään.

Nuorten tyyli on aina yhtä aito ja ihana. "Olit kiva ja hauska, sopivasti sekaisin etkä ollu kalkkis", kirjoitti yksi Mäntsyn leiriläisistä. "Iloinen ja hyväntuulinen, mikä leviää myös muihin", kirjoitti toinen. "Onhan sun kanssas ihan kiva väitellä", kirjoitti kolmas. Rippileirien pitäjät ovat aika etuoikeutetussa asemassa, koska nuoret antavat oikeasti viimeisen illan tai päivän "leirihumalassa" ylistäviä arvioita näiden opetustaidoista, persoonasta ja erilaisista erikoistaidoista. Opettajat saavat varmasti harvemmin tällaista palautetta, vaikka taatusti ansaitsisivat sen, ja vielä paljon enemmänkin.

Kehulapun ja erilaisten fiiliskierrosten merkitys voi olla suunnattoman suuri myös rippikoululaisille ja isosille. Mäntsyn leirilläkin oli niin suloista kuunnella sitä, miten nuoret puhuivat kauniisti toisistaan. "Te ootte kaikki tosi mahtavii tyyppei", oli standardiarvio leiritovereista. Ja täytyy sanoa, että nuoret eivät liioitelleet ollenkaan. Neljäntoista nuoren ja kuuden isosen porukka oli harvinaisen fiksu ja filmaattinen.

"Suurin rikos" leirillä taisi olla, että muutama leiriläinen jutteli vähän yöllä väärässä huoneessa. Onneksi eivät tienneet, kuinka moneen tämä vetäjä aikoinaan jutteli kämppisten kanssa omalla leirillään. Leirillämme ei oikeasti ollut minkäänlaisia ongelmia. Ystävättäreni sanoi, että Facebook-statukseni kuulosti lähinnä siltä, että olin ollut viikon lomalla. Launataiaamun päänsärky kuitenkin todisti, että työtä se oli, vaikkakin todella ihanaa työtä.

Ystäväni kertoi toisella riparilla olleesta nuoresta, joka oli sanonut, ettei ennen riparia ollut saanut keneltäkään aikuiselta myönteistä palautetta. Ripariohjaajien positiiviset sanat olivat taatusti tarpeen ja ansaitut tämän nuoren kohdalla. Ehkä hänen elämänsä voi lähteä riparin jälkeen parempaan suuntaan tämän korjaavan kokemuksen jälkeen. Toivottavasti monet nuoret voisivat riparin jälkeen tuntea itsensä arvokkaiksi, ihaniksi ja rakkaiksi sekä toisten nuorten, aikuisten että Jumalan silmissä. Silloin Raamatun sana (Ps.139):"Minä olen ihme, suuri ihme" olisi saanut tulla todeksi riparilaisten ja isosten sydämissä.

Mäntsyn riparilla naureskelimme toisten vetäjien kanssa sitä, miten melkein kaikille ripareille sattuu tulemaan Suomen parhaat papit ja nuorisotyönohjaajat. Vihkimisiä tutkinut työtoveri totesi, että myöskin vihkipareille tuntui aina sattuneen "se tosi mukava ja rento pappi". Tosiasia on siis se, että suurin osa rippikoulujen vetäjistä ja vihkipapeista on todella loistavia ammatilaisia ja kivoja persoonia. Vanhojen mielikuvien muuttuminen tuntuu kuitenkin harvinaisen hitaalta prosessilta. Mutta mitäs siitä! Tärkeintä on, että riparilaiset ja vihkiparit ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun. Ja onhan se kiva ajatella, että juuri meillä oli kaikkien aikojen ainutlaatuisin ripari tai vihkitoimitus!

PS. Terveisiä vielä Mäntsyn isosille, jos vielä luette "Elinan blogia". Ja kiitos kaikesta :0!