Tänä kesänä minä olen todella nauttinut työstäni, vaikka sitä on ollutkin runsaanlaisesti. Se johtuu ensinnäkin siitä, että minulla oli jo kesäkuussa pieni lomapätkä, jolloin sain karistaa talven väsymystä vähemmäksi. Toinen syy työssä viihtymiselle on ollut se, että työtehtäväni ovat olleet niin ihania. Riparin lisäksi olen ollut todella kiitollinen siitä, että saan osallistua ihmisten elämän tähtihetkiin. Vielä uskomattomammalta tuntuu se, että saan pappina kertoa ilosanomaa Jeesuksen rakkaudesta näissä tilanteissa.
Viimeisen viikon aikana olen ollut mukana ihanissa juhlissa: lämpimissä kastejuhlissa, upeissa vihkimisissä ja kauniissa hautajaisissa. Iloitsen suuresti niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näiden toimitusten yhteydessä. Toimituskeskusteluissa olen kuullut uskomattomia rakkaustarinoita sekä kiehtovan vanhan ihmisen elämäntarinan. Hääjuhlassa, muistotilaisuudessa ja kastekahveilla olen kuunnellut mielelläni vieraiden kertomuksia, ollut mukana mielenkiintoisissa keskustelussa ja löytänyt joissakin juhlassa yllättävän monta yhteistä tuttua.
Kesällä on tuntunut upealta olla pappina Helsingissä. Juhlapaikat ovat lumonneet minut kauneudellaan ja juhlatarjoilut ovat vieneet kieleni mennessään. Vaikka aamuisin on tuntunut vähän haikealta lähteä töihin muun perheen jäädessä viettämään lomapäivää, olen aina saapunut kotiin iloisella ja hyvällä mielellä. Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska olen joka ilta työstänyt puhetta tai tehnyt muita valmisteluja seuraavaan päivään. Sekään ei ole tuntunut nyt yhtään raskaalta!
Aina välillä mietin, pitäisikö minun alkaa tehdä jotain muuta työtä. Viimeisten viikkojen aikana olen taas vakuuttunut siitä, että papin työ on juuri minulle sopivaa hommaa. Minä rakastan ihmisten kohtaamista, juhlia, esiintymistä ja Jumalan työkaluna toimimista. Kiitos Jumalalle siitä, että hän johdatti minut tähän luxustyöhön!
14 kommenttia:
Mä ymmärrän hyvin tuon painonnousukammon, koska mulle ainakin kaikki suusta alas pistetty kertyy vyötärölle. Entisessä kotiseurakunnassani kuulemma joillain alueilla (srk jaettu alueisiin) pastorilla jopa 7 toimitusta viikonlopun aikana, siinä saa erästäkin kakkua maistaa eikä lenkkiaikaa välttämättä enää jää.
Täällä Uudessakaupungissa (siinä se nyt paljastui, luulen etten omassa blogissa edes paljasta :) ) tulee päivittäin istuttua kahviloissa työkavereiden kanssa ja näin kesällä ohjattua liikuntaa ei ole, kävelylenkkeilyä toki voi harrastaa.
Eikö ongelma nouse siitä, että nykyään yhä enenevässä määrin teologiseen pyrkii ja täten myös valmistuu pappeja vailla seurakuntanuoritaustaa? Jos ei ole aikaisemmin edes hartautta pitänyt, voi työ tuntua rankalta, kun valmistelu vie niin paljon aikaa.
Itse kyllä allekirjoitan tämän syömisongelman. Ensinnäkin kakkua tulee, varsinkin papin duunissa, joka tuutista. Mutta myös epäsäännöllinen, kiireinen työtahti, oli omiaan minulle lisäämään nopeaa heseilyä ja kebabilla käyntiä, joka lihotti.
Mun on vaikea kuvitella, että teologiseen hakevilla ei olisi seurakuntanuoritaustaa. Onko niillä sitten järjestöriparitausta vai koulun ussanopetuksestako se sinne hakemunen ponnistaa? Toisaalta mun, myönnettäköön että vähäinen, kokemukseni seurakuntanuorista on se, että usein yksi tai kaksi vahvaa persoonaa hoitaa, organisoi, valmistelee ja järjestää ja loput sitten siinä sivussa vähän puuhastelee.
Kiitos kommenteista! Todella piristävää, että heti tulee responsia!
Papin työssä on minusta hyvin tärkeää oman elämän hallinta. Työssä jaksamisessa on tärkeää, että oma elämä on tasapainossa. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että pyrkii huolehtimaan riittävästä levosta, terveellisestä ruokavaliosta, säännöllisestä likunnasta sekä ihmissuhteista.
Oikeasti juhlasyömisensä voi suunnitella järkevästi, jos siihen on halua. Itse jätän esimerkiksi aina voileipäkakut väliin paitsi jos niissä on jotain superherkkua.
Seitsemän toimitusta viikonlopussa tuntuu aika hurjalta määrältä ei ollenkaan normiviikonlopulta. Harvoin pappia enää patistellaan syömään juhlissa. Ongelmallisimpana olen tässä suhteessa kokenut vanhojen ihmisten luona vietetyt synttärit tai kotikäynnit, jolloin olen pappina yksin juhlissa. Välillä sankari on laittanut kuuttakin sorttia ja sitten kehottaa maistamaan kaikkea. Onneksi nämä tilanteet ovat harvinaisia. Olen myös monesti sanonut rehellisesti, että pitää vähän vartioida linjoja, kun menee herkkupöydästä toiseen. Sen ihmiset ymmärtävät kyllä hyvin, kun sanoo kauniisti.
olen ihan samaa mieltä kuin "teologi työn alla" siitä, että teologisessa on paljon opiskelijoita, joilla ei ole minkäänlaista hengellistä taustaa. Osa heistä tajuaa hyvin tilanteensa
ja perhetyvät opiskeluaikana perusteellisesti seurakunnan toimintaan. Valitettavasti on ilmeisesti myös niitä, jotka ovat päätyneet papeiksi hyvin heppoisella seurakuntatyön kokemuksella. Silloin työ tuntuu varmasti alussa todella raskaalta.
Minulle sijaiskanttorina toimiminen oli loistavaa harjoitusta papin töihin. Tuomiokirkkoseurakunnassa olen törmännyt aina silloin tällöin teologian opiskelijoihin, jotka toimivat tuntisuntioina. Sekin on loistava tapa hankkia kokemusta papin töihin samoin kuin kesäteologina toimiminen sekä kaikki muu hengellinen ja kirkollinen aktiviteetti.
Oon samoilla linjoilla työn ihanuudesta, vaikka se näin alkuvaiheessa tuntuu myös raskaalta. Kuitenkin koen etuoikeutena päästä mukaan ihmisten juhliin, niin iloon kuin suruunkin. Tänäänkin kävin hyviä keskusteluja kuoleman jälkeisestä elämästä ja sain vihkiä onnellisen nuorenparin avioliittoon.
Kakkujen määrää pystyy rajoittamaan, en ole itse ainakaan vielä siitä kärsinyt, mutta olen samaa mieltä siitä, että epäsäännöllinen työ on pahin ruokavalion pilaaja. Jos ei muista syödä säännöllisesti, tulee helpommin sorruttua herkkuihin. Elämänhallintaa opetellessa...
Kiitos viihdyttävästä blogistasi!
Se juuri onkin loistavaa, että papeiksi hakeutuu nykyään ihmisiä, jotka eivät kuulu sisäpiireihin entuudestaan vaan ovat hankkineet elämänkokemusta aivan muilta saroilta. Seurakuntanuorena kasvaminen ei kyllä valmista ihan kaikkeen ja herätysliikkeen helmoissa liikkuminen ei anna oikeaa kuvaa siitä tavallisen suomalaisen ja tapakristityn arjesta. Itse suosittelisin nuorille teol. opiskelijoille pakollista työharjoittelua myös ihan jossain muualla kuin seurakunnassa. Vaikka raksalla tai duunarina. Aika moni pitkän linjan seurakuntaihminen elää kuplassa, jossa luullaan, että seurakunta ja kirkko pappeineen on maailman napa.
Hartauden yms. pitämisen kyllä oppii nopeasti ja rutiini auttaa jatkossa jaksamaan.
Lisäisin myös sen puolen, että realismi on, että teologiseen pääsee naurettavan helposti. Viime vuonna, jolloin minä (vihdoin) pääsin, pääsykokeiseen osallistuneista pääsi sisään noin 43 %. Keskeyttämisprosentti on tiedekunnassa myös suuri, sillä monille tämä helppo sisäänpääsy avaa tien sisälle yliopistoon ja sitten on jo helpompi vaihtaa tiedekuntaa. Sitten myös yksi puoli vaan "ajautuu" tuomiokapitulin palvelukseen eli papiksi.
Mutta jotta tämä ei kuulostaisi niin violetilta, olen tavannut monia varsin hyviä tulevia teologeja opintojen sivussa.
Kiitos pikkupappi! Viisaita ajatuksia kaikki! Tuo elämänhallintahan on sellainen asia, jossa ei tule valmiiksi koskaan. Meidän perheessä haaste on viime aikoina ehkä ollut siinä riittävän levon määrässä. Lasten ansiosta syöminen on helpompi hoitaa, kun on pakko laittaa lapsille kunnon ruokaa.
Tervetuloa anonyymi kommentoimaan! Kiitos loistavasta kommentistasi! Olen ihan samaa mieltä siitä, että elämää nähneet papit ovat suuri lahja kirkollemme. Entiseen työpaikkaanikin tuli monta hyvää keski-ikäistä pappia, jotka olivat tehneet ensin uraa muualla. Ihaillen seurasin näiden naisten toimintaa! Minusta on tärkeää, että papilla on hallussaan tarpeeksi hyvin molemmat puolet: ns. tavallinen elämä ja seurakuntaelämän tuntemus. Muuten työ voi käydä liian raskaaksi.
"Teologi työn alla": Tuo on tarpeellista realismia. koulutuksessa ja pappien jatkokoulutuksessa tulisi ottaa mielestäni paremmin huomioon se, että teologien hengelliset taustat ovat hyvin kirjavia. Onneksi asiat ovat menneetkin hurjasti eteenpäin minun opiskeluajoistani. Oikeastaan jokaisella papiksi tähtäävällä pitäisi olla useamman vuoden velvollisuus elää jonkin seurakunnan yhteydessä ja "omistaa" oma hengellinen ohjaaja. Tiedän kyllä, että se on utopiaa. Kuitenkin tuntuu, että kuukauden harjoittelu ja muutama hassu opintoviikko käytännöllisiä harjoituksia antavat aika laihat eväät. Toivottavasti kukaan pappiskokelas ei ole näin heikoilla eväillä menossa seurakuntatyöhön!
followed minis' link in facebook.
love this :) thank you for sharing.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ! Päädyin sen lukemaan sivullesi yhteisen Facebook kaverin julkaiseman linkin perusteella. Olen paljon teologina (en ole pappi vaan, olen tutkijana tiedekunnassa) pohtinut noita kysymyksiä kanssa ja sitä miksi monet papit antavat työstään niin negatiivisen kuvan. Mukava kuulla aitoa positiivista palautetta työstäsi. Sitä kannattaa jakaa jatkossakin.
Kiitos Lorna ja Ville (sekä ystävä linkityksestä)! Mukava saada uusia kommentoijia :).
Kerran keskustelin kastekahveilla taksikeskuksessa töissä olevan miehen kanssa. Tulimme siihen tulokseen, että minä näen työssäni ihmisistä yleensä parhaan puolen ja hän pahimman. Onhan toki seurakuntatyössä omat raskaat puolensa, mutta omalla asenteella on kyllä suuri merkitys työssä viihtymiselle.
PS. Terveisiä Ville äidillesi! Hän on käynyt usein vanhempieni luona Pellossa.
Kiva etta tykkaat tyostasi!!
Ihana kuulla työstäsi ja siitä, miten kauniisti ja aidosti siitä kirjoitat! Siunausta!
TML
Mie ja TML: Kiitos uskollisille kommentoijille! Ihanaa ja siunattua kesää!
Lähetä kommentti