Free counter and web stats

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Minä en ole kaiken keskus

Luin kirjan, joka oli virkistävän erilainen. Max Lucadon "Minä en ole kaiken keskus" on kuin vastalause nykyajan mantroille. Siinä ei kehoteta pyörimään oman napansa ympärillä eikä edes toteuttamaan itseänsä. Lucado ei näe elämän keskeisenä tavoitteena itsensä kehittämistä, vaan hän puhuu kirjassa jumalakeskeisestä elämästä. "Siirrymme itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen pohtimalla Jumalaa. Todistamalla hänestä. Noudattamalla apostoli Paavalin neuvoa: "Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkakudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki." (2. Kor. 3:18) (s.19-20)

Tällä viikolla pohdimme Henkireikä -vanhempien raamattu- ja rukouspiirissä mm. sitä, miten oikeasti Jumalan rakastaminen pitäisi olla elämämme ykkösasia. Lucado sivuaa kirjassaan samaa asiaa ja toteaa, miten ylitämme tärkeän rajan itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen silloin, kun itse Jumalasta tulee meille tärkeämpi kuin Jumalan suosionosoituksista.

Omassa elämässäni olen hakannut monesti päätäni seinään, kun Jumalan suunnitelmat ovat olleet erilaisia kuin minun haaveeni. Kuitenkin olen monesti huomannut sen, miten paljon parempia Jumalan suunnitelmat ovat olleetkaan. Ehkä tällaiset kokemukset ovat vieneet minua ainakin jonkin verran itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen.

Minua puhutteli kirjassa erityisesti se, miten Lucado puhui Jumalan täydellisyydestä ja suvereenisuudesta verrattuna meidän pienten ja epätäydellisten ihmisten elämään. Esimerkkinä hän kertoo Jesajan kutsumusnäystä. Jesaja oli menestyvä ja ammattitaitoinen pappi, jonka perhe oli aristokraattinen ja heprea moitteetonta. Mutta kun hän sai kohdata näyssä Jumalan, hän ymmärsi oman syntisyytensä Jumalan pyhyyden läsnäolossa. Silloin hän ei voinut huutaa muuta kuin: "Voi minua, minä hukun!"

"Jumala ei ole pyhä. Hän ei ole pyhä, pyhä. Hän on pyhä, pyhä, pyhä", kirjoittaa Lucado kuvatessaan kuinka erilainen Jumala on. Hänen mukaansa Jumalan suhde meihin ihmisiin on kuin ihmisen suhde paperilennokkiin. Ihminen on paperilennokkia parempi ja täydellisempi kaikessa, ja samalla tavalla Jumala on käsittämättömän paljon ihmeellisempi kuin mikään luotu.

Kirjan lukeminen oli hyödyllinen kokemus, koska se vapautti taas kerran vääränlaisista suurista odotuksista ja luuloista. Kuinka mukavaa onkaan, ettei minulla tarvitse olla käsissäni edes kaikkia oman elämäni lankoja, vaan saan turvautua siihen, että minua kantavat Jumalan iankaikkiset käsivarret.

5 kommenttia:

Maria Puotiniemi kirjoitti...

Aamen! Juuri äsken salilla kuulin radiosta naisille suunnattua mainontaa: "Käy testaamassa, oletko sinä jo oman elämäsi keskus." Lucadon kirja kuulostaa hyvältä, olen viime aikoina pohtinut Jumalan suvereeniutta Jobin kirjan äärellä.

Ansku kirjoitti...

Itsekeskeisyys ei edes tuo sitä kovasti kaivattua onnea, mitä kiihkeästi etsitään.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos pikkupappi! Kyllä elämästä tulee aika rasittavaa, jos kaikki pyrkivät olemaan elämänsä keskuksia.

Kiitos Ansku! Parhaat onnen hetket ovat kyllä yleensä niitä, kun on ivnut olla avuksi ja iloksi jollekin toiselle ihmiselle.

Anonyymi kirjoitti...

Vanhemmuus viimeistään opettaa (jos haluaa oppia), ettei äiti tai isä voi olla oman elämänsä keskus.
Taitaa kuitenkin nykyaikana olla niin, että susrullisen usein vanhemmat jatkavat edelleen itsekeskeistä elämäänsä lasten onnen kustannuksella.
Mummo ihminen.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos, Mummo ihminen! Totta on ajatuksesi. Vanhemmuuteen kuuluu paljon luopumista oman navan ympärillä pyörimisestä.