Palatessamme joululomalla Lapista kotiin luulin kokeneeni raskaankin junamatkan. Yöjunan alapedillä olo tuntui tukalalta Kuopuksen ja Mahan seurassa. Uni ei millään tullut silmään, koska takana oli niin monta pitkää ja hyvin nukuttua yötä. Seuraava päivä meni tokkuraista oloa ihmetellessä. Mielessä kävi jo se, miten selviän hiihtoloman junamatkoista vieläkin suuremman Mahan kanssa.
Sunnuntai-iltana pakkasimme perheemme ja tavaramme sekä suuntasimme kohti Lapin yöjunaa. Ensimmäinen etappimme oli lähiasemamme, jossa odottelimme paikallisjunaa kirpeässä pakkasilmassa. Odottelu seurasi sitä tuttua kaavaa, johon olen tottunut tänä talvena kulkiessani töihin lähijunilla. Ensin lähtöaika on siirtynyt viisi minuuttia, hetken päästä aika siirtyy kolme minuuttia, sitten kaksi minuuttia, taas kolme minuuttia j.n.e.
Loppujen lopuksi värjöttelimme pakkasessa noin tunnin kellonaikaan, jolloin kaikkien lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Minun ja Miehen takaraivossa jyskytti myös inhottava pelko siitä, mitä teemme, jos Lapin juna ehtii mennä ohitsemme ennen kuin olemme päässeet paikallisjunaan. Täytyy kyllä kehua lapsia siitä, että he selvisivät tästäkin koetuksesta uskomattoman hyvin, vaikka varpaita paleli. Junaan päästyämme Kuopus ihastutti muita matkustajia kertomalla kovaäänisesti odotuksen raskaudesta mukavan iloisella ja positiivisella tavalla.
Riihimäelle päästyämme olimme helpottuneita siitä, ettemme myöhästyneet yöjunastamme. Iloamme lisäsi vielä se seikka, että asema oli auki myöhäisestä ajankohdasta huolimatta toisin kuin joulupäivänä, jolloin värjöttelimme ulkona junaa odottamassa. Asettauduimme koville puupenkeille ja valmistauduimme odottelemaan jonkin aikaa junaamme. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, ettei junamme ollut vielä päässytkään lähtemään Helsingistä liikkeelle. Mies kaivoi karkkipäivältä säästyneet karkit esille, ja nautiskelimme koko perheellä juhlahetkestä.
Jonkin ajan päästä selvisi, että juna voisi myöhästyä vähän enemmänkin. Asemalla yhteinen odotus tiivisti tunnelmaa. Ihmiset alkoivat jutella epäsuomalaiseen tapaan aivan vieraidenkin ihmisten kanssa. (Lapissahan se tosin on arkipäivää vielä nykyäänkin.) Huumori alkoi kukkia, ja uusia tuttavuussuhteita solmittiin. Lapset alkoivat olla puolenyön lähestyessä sen verran väsyneitä, että yritimme valmistaa heille nukkumapaikkoja koville penkeille ja kylmälle lattialle. Nuori vartija sekä aika ajoin pihalla pyörinyt poliisiauto tekivät olostamme sen verran turvallisen, että välillä yritin itsekin laittaa nukkumaan. Se oli kuitenkin melkoisen toivotonta, koska hyvän istumisasennonkin löytäminen oli tuskaa odotushallissa, jossa ei ollut yhden ainoata kunnollista tuolia.
Odotuksesta tuli yllättävän pitkä. "Tässähän voi tulla perheenlisäystä ennen kuin juna saapuu", totesi keski-ikäinen mies seuratessaan sitä, miten pitelin selkääni ja huokailin kävellessäni väsyneenä paikasta toiseen. Rauhallinen vaeltelu kun tuntui kaikista parhaalta tavalta tappaa aikaa ankeahkossa asemarakennuksessa. Vihdoin neljältä yöllä me pääsimme junaan ja makuuhyttiimme 5,5 tunnin odottelun jälkeen. Painelin suoraa päätä Mahan kanssa piippuhyllylle kolmanteen kerrokseen ja nukahdin kaikkeni antaneena. Ei tarvinnut laskea lampaita!
Aamulla olin taas iloinen Miehestä, joka oli varannut meille aimo annoksen eväitä junamatkalle. Niiden turvin me selvisimme hyvin iltapäivään asti, vaikka junan alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla perillä jo aamupäivällä. Saimmehan me 7 euron välipalalipukkeet ravintolavaunuun. Ainoa ongelma oli siinä, että samat lipukkeet olivat melkein kaikilla junan matkustajilla. Niinpä me jonotimme ravintolavaunussa reilun tunnin paksuhkossa, hien ja vanhan viinan hajustamassa, ilmassa kunnes kassalla havaitsimme melkein kaiken tarjottavan jo loppuneen. Lapsiahan ei tietysti yhtään harmittanut se, että heidän piti käyttää koko summa karkin ja limsan ostoon. Eikä kenellekään tullut edes paha olo!
Perille päästyämme olin ylpeä pesueestani, joka oli selvinnyt hengissä 18,5 tunnin rasituksesta. Ja mihinpä meillä hoppu olisi ollutkaan valmiissa maailmassa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Menen samaan suuntaan puolentoista viikon kuluttua. "Vähän" kyllä epäilyttää, että pitäisikö sittenkin perua koko reissu ja jäädä kotiin.
Olen huomannut samaa, että VR on saanut suomalaiset puhumaan toisilleen tämän talven aikana! Useimmiten tosiaan vielä huumoria viljellen, jolloin jaksaa edes vähän paremmin odottaa tai seistä vieri vieressä junassa... mutta toisinaan valitettavasti niin, että narisijat saavat pahankin mielen tarttumaan.
Yhtenä aamupäivänä esimerkiksi suuntasin Kyrölän seisakkeelta ystävän luokse Riihimäelle. Junaa ei näkynyt, mutta aurinko paistoi ja näkymä peltojen yli oli oikein kaunis. Minä ihailin peltoja, kunnes eräs rouva aloitti pitkän valituksen siitä, miten ei nyt kyllä ehdi kampaajalle Järvenpään keskustaan varmastikaan ajoissa. Haukkui VR:ää, yritti soittaa näiden asiakaspalveluun, soitti vihaisen puhelun miehelleen (joka todella oli syytön tähän kaikkeen)... Sai seisakkeella olleen teinin miettimään, että voisiko hän haastaa VR:n oikeuteen. Juna oli myöhässä puolisen tuntia, samassa ajassa rouva olisi kävellyt keskustaan, mutta oli sen sijaan käyttänyt kaiken energiansa valittamiseen. Minä yritin nauttia auringonpaisteesta, kun ei ollut kiirekään minnekään [ystävälle saattoi soittaa väliaikatietoja aina välillä, ettei turhaan tullut vastaan], mutta ei se kauhean helppoa ollut, kun toinen valitti vieressä.
Mutta, kuten todettu, onneks yleensä kanssamatkustajat ovat tänä talvena tuoneet iloa odotukseen!
Kyllä,tyttism, kannattaa mennä! Tulomatkalla junamme ja kaksi muuta Kolarin yöjunaa olivat aivan aikatauluissaan!
Kiitos, Tiina Tee, kertomuksestasi. Rouva olisi todellakin ehtinyt kävellä siinä ajassa vaikka kaksikin kertaa Järvenpään keskustaan :). Asenne on aina niin tärkeä!
Onneksi on myös positiivisempia kohtaamisia. Me saimme Miehen kanssa yhden uuden Facebook-ystävänkin Riihimäen asemalta :).
Kiitos hauskasti kerrotusta matkastanne, vaikka se ei varmasti siltä tuntunutkaan. Lapsethan olisivat voineet olla tosi vaikeita väsymyksen takia, mutta ehkäpä he vain nauttivat, kun saivat odottamatta extreme-kokemuksen, jos tuota voi siten kuvata.
Voimia ja iloa päivääsi, ja koko perheenne viikonloppuun!
Hurja junamatka (pikemminkin junan odottelumatka)! Tuosta reissusta löytyy varmasti juttua ja muistoja vielä vuosienkin päästä.
Mukavaa uutta alkavaa viikkoa perheellesi!
Kiitoksia kommenteistanne! Nyt jäljellä vain kultaiset muistot :)! Hyvää ja siunattua viikonloppua!
Lähetä kommentti