Jokunen vuosi sitten luin Inga-Märtha Ericssonin kirjaa kuolemansynneistä. Ennen kirjan lukemista olin ehkä kuvitellut olevani melko hyvä kristitty, mutta kirjaa lukiessa tajusin sen, miten minussa jylläävät kaikki seitsemän kuolemansyntiä. Kuolemansynteihin tutustuminen auttoi minua tarkastelemaan syntiä paljon syvemmästä näkökulmasta kuin aikaisemmin olin tehnyt. Koin, että kirjan ajatukset veivät minua eteenpäin itsetuntemuksen tiellä.
Olin niin innoissani tekemistäni oivalluksista, että jaoin niitä paljon myös Miehelle. Niinpä hän monen vuooden tauon jälkeen viime keväänä palasi teemaan ja kyseli, voisinko pitää luentosarjan kuolemansynneistä. Epäröin aiheeseen tarttumista, koska kuolemansynnit eivät kuullostaneet kovin helposti markkinoitavalta aiheelta. Omat hyvät ja innostavat kokemukseni kuitenkin rohkaisivat minua tarttumaan teemaan.
Viime viikkojen aikana olen taas sukeltanut kuolemansyntien maailmaan, kun luentosarjani on alkanut. Mies on naureskellut kirjapinoani, jonka kanssa kuljen paikasta toiseen, koska en tällä hetkellä omista varsinaista työpistettä. Minua luentoihin valmistaminen ei ole naurattanut kovinkaan paljon, vaikka se on ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Elämässäni on nimittäin tapahtunut viime viikkojen aikana asioita, jotka ovat pakottaneet minut taas kerran kurkistamaan omaan sisimpääni ja työstämään siellä ikäviä asioita. Inhimillisesti olisi huomattavasti mukavampaa luennoida menestyksestä tai jostain muusta kivasta asiasta. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikeiden asioiden käsittely tekee minulle hyvää, koska luontaisesti minun on helpompi nähdä positiivisia kuin negatiivia asioita.
Synti on aikalailla unohdettu teema nyky-yhteiskunnassa. Usein synti tulee esille täysin sille hassuissa merkityksissä. Mainoksissa hehkutetaan, miten joku on syntisen hyvää tai syntisen ihanaa. Tällaisen ajatuksen nähdessäni tulen helposti kiukkuiseksi, koska oikeasti synnissä ei ole mitään hyvää eikä ihanaa. Synti ei ole pieniä yksittäisiä harmittomia tekoja, vaan se vie elämästä iloa, rakkautta ja rauhaa. Kuolemansynnit (ylpeys, viha, kateus, himo, ahneus, ylensyönti, laiskuus) ovat tuhoisia voimia, jos ne saavat vapaasti jyllätä ihmisen sisällä. Jos ihminen ei tunnista itsessään näitä pahoja voimia, vaan antaa niille tilaa vaikuttaa elämänasenteeseen, ne tuhoavat vähitellen suhteita lähimmäisiin, mutta varmasi myös Jumalaan ja ihmiseen itseen.
Luentosarjani kunnianhimoisena tavoitteena on, että se auttaisi jokaista osallistujaa tutustumaan omaan sisimpäänsä, jotta hän voisi elää rehellistä elämää itsensä, lähimmäisten ja Jumalan edessä. Synnissä on se huono puoli, ettei se häivy kieltämällä. Oikeastaan on niin, että omien heikkouksien, pimeiden puolien ja syntien kieltäminen ei tee ihmisestä parempaa,vaan päinvastoin huonomman. Syntien tunnistaminen ja tunnustaminen auttavat elämään rehellistä, aitoa ja arvokasta elämää.
Jeesus paheksui aina eniten niitä ihmisiä, jotka yrittivät esittää parempia kuin olivatkaan. Jumalan edessä meidän ei kannata esittää mitään superihmistä, koska hän tuntee kaikki ihmiset täydellisesti. Siksi ei tarvitse olla yhtään pyhempi, muttei myöskään synteisempi kuin oikeasti on! Jaakko Heinimäki kirjoittaa kirjassaan Seitsemän syntiä: "Kristillisen käsityksen mukaan perhettään pieksävät juopot, huumekauppiaat, huorat, intiimihierojat ja palkkamurhaajat eivät ole yhtä hyviä kuin me kunnon kansalaiset vaan yhtä huonoja."
Jumalan valtava rakkaus ja armollisuus auttavat kristittyä katsomaan myös huonoja puoliaan, koska hänen ei tarvitse pelätä rangaistusta. Siksi Jumalan rakkauden varassa kristitty voi tunnustaa omat syntinsä, ettei niitä tarvitse projisoida eli nähdä niitä virheellisesti lähimmäisissä. Jännittävä matka!
10 kommenttia:
Moi Elina.
Kirjoituksesi oli taas hyvä ja henkilökohtainen, kiitos! En varmastikaan osaa sanoittaa ajatuksiani oikein, mutta se mitä en oikein ymmärtänyt esimerkiksi Heinimäen kirjaviitteestä, on ihmisten "tasapäistäminen"synteineen päivineen.
Kyllä kyllä, kristillisen näkemyksen mukaan olemme kaikki yhtä syntisiä ja samalla yhtä armahdettuja/Jumalalle kelpaavia ja niin päin pois. Mutta tuo, että tietoisesti esimerkiksi rikoksia tekevä ihminen katsotaan "yhtä huonoksi" kuin se joka niitä ei tee - en hyväksy ajatusta. Heikkoja me olemme kaikki ja kuolemansynnit todennäköisesti toteutuvat jokaisessa tavalla jos toisellakin. Kuitenkin meillä on vastuu ja velvollisuus yrittää toimia oikein ja elää myös valtion lakien mukaisesti. On tavoiteltava hyvää, ja se on valinta- ja arvokysymys.
Moni meistä voi olla usein vihainen, kateellinen ja ylpeä, mutta nämä ikävät ominaisuudet eli synnit eli yleensä tunnetilat/asenteet eivät kuitenkaan tee hänestä "yhtä huonoa" kuin on se, joka lyö, tappaa tai muuten tuhoaa toisen elämää. Rikoksen poluille lähtenyt on itse valintansa tehnyt. Siinä missä aina marmatetaan, että synnistä ei saa puhua oikealla nimellä, minä olen sitä mieltä, että vaikka ihminen kanavoisi vihansa millaiseen massamurhaan, päällimmäinen pelko on ettei vain tuomita ja syyllistetä. Vaikkapa törkeimmän asteen pedofiliaan ja omien lastensa parittamiseen ryhtynyt perheenäiti kyllä ansaitsee minusta kuulla suoraan: tekoinesi olet kuvottava ja ansaitset rangaistuksen jonka muistat loppuelämäsi joka ikinen päivä.
Syntiä tehneelle katuvalle kuuluu armo ja Jumalahan ei vihaa syntistä vaan syntiä. Edellisen esimerkkitapauksen myötä voi kysyä, miten paljon on oikeutettua vaatia ymmärrystä hänelle itselleen ihmisenä; ihmisenä, joka on pystynyt näinkin sairaisiin ja julmiin tekoihin?
Ylpeyttä tai ei, kaikkien synnit eivät makaa aivan samassa kategoriassa ja oikeasti hyviä, joskaan ei täydellisiä, ihmisiä ja kristittyjä on! Kaipaan tästä keskustelua ja myös sitä, että rypisimme vähemmän omissa virheissämme - jos ne ovat luokitusta "söin liikaa täytekakkua."
Kiitos pitkästä kommentistasi!
Joku viisas on sanonut, että Jumalan näkökulmasta ero ns.julkisyntisen ja tavallisen ihmisen välillä on paljon pienempi kuin se ero, mikä ns. tavallisella ihmisellä on synnittömyyteen.
Luentosarjallani tavoitteenani on, että ihmiset keskittyisivät nimenomaan oman sisimmän tutkimiseen, koska paljon helpompi on hutkia ja tuomita toisia. Sitä teen itsekin jatkuvasti!
Minä elän ns. hyvää elämää, mutta koen, etten voi sillä kamalasti leveillä muille. Ei ole minun omaa ansiotani, että olen syntynyt hyvään perheeseen, elänyt onnellisen lapsuuden ja nuoruuden,viettänyt aikaa hyvien harrastusten ja ystävien parissa, saanut hyvän Miehen ja kunnon ammatin yms. Se on Jumalan armoa. Millainen minusta olisi tullut, jos elämässäni ei olisi ollut rakastavia ihmisiä?
Olen täysin samaa mieltä siitä, että ihminen on vastuussa teoistaan. Tuomiovallan haluan silti jättää kokonaan Jumalalle. Olen myös huomannut sen, että aika harvan synnit ovat tasoa "söin liikaa täytekakkua". Oikeasti ihmisten elämä on nimenomaan ihmissuhteissa monesti hyvin vajavaista ja täynnä ongelmia. Kuolemansynnit auttavat näkemään omia motiiveja sekä kasvamaan ihmisenä. JOhn Ortbergin kirja "Alla är normala tills du lär känna dem" kuvaa hyvin sitä,miten hankalia, outoja ja kummalisia me ihmiset olemmekaan.
Kaiken lisäksi luulen, että suurin osa ns. julkisyntisistä kärsii todella paljon siitä pahasta, mitä he ovat tehneet. Synti on saatanallinen voima, koska se erottaa ihmisen Jumalasta (ja samalla Rakkaudesta), toisista ihmisistä ja ihmisestä itsestään.Harva julmia tekoja tehnyt ihminen voi hyvin, tuskin kukaan. Heillekin kuuluu mahdollisuus muutokseen. Itse olen huomannut pappina sen, miten rakkaus voi muuttaa ihmisen elämän. Jumalan ja lähimmäisen aito rakkaus voi muuttaa kovan ja julman sydämen niin, että vihan sijasta ihminen täyttyykin ilolla, raauhalla ja rakkaudella.
Synti sanana saa nyky-yhteiskunnassa kovin monenlaisia merkityksiä. Viittasitkin tuohon "syntisen hyvää"-mainontaan. Jos jokin on niin hyvää, niin olisiko ennemminkin "synnittömän hyvää"...niin hyvää, ettei sanotuksi saa, tai tässä niin hyvää, ettei niin hyvää yksinkertaisesti voi edes kuvitella. Kukaan meistä ei ole synnitön. Silti karsastan ja vierastan ajatusta, että jatkuvasti pitäisi pyytää anteeksi. Jos on tietoisen valinnan elämässään tehnyt, että lähtee seuraamaan Jeesusta, yrittää parhaansa mukaan toimia ratkaisuissaan kuin hyvän kristityn kuuluu, se riittää Jumalalle. Jokainen meistä erehtyy.
Voimistun itse aina ajatuksesta, että heikkona olemme vahvoja. Jumala tietää meidät läpikotaisin. Kun tulee hetkiä elämässä, että tuntee itsensä kovin vajavaiseksi ja rikkinäiseksi, jää Jumalalle tilaa olla suuremmin läsnä. Ajattelen omalla kohdallani tätä syntiasiaa näin: tunnustan rukouksessa Jumalan edessä, että en ole täydellinen, en niinkään anele anteeksiantamusta, synnit on kertaalleen ristillä maksettu, on meistä ihmisistä kiinni, haluammeko tuon valtavan armon ottaa vastaan. Enemmänkin puhun Jumalan kanssa....kiitän siitä, että saan luottaa Hänen kohdallani parantavan ja eheyttävän, auttavan niissä kohtaa, missä se synti ssssssshiipii elämääni. Olen ystäväni kanssa käynyt hiljattain mielenkiintoista keskustelua. Hänen miesystävänsä on alkanaut kiinnostua hengellisistä asioista, ruvennut käymään kirkossa jne. Mutta SYNTI toimii muurina hänen kohdallaan. Häntä ahdistaa kuvitella, että Jumalan edessä koko ajan pitäisi olla pieni syntinen ihminen. Näin ei mielestäni ole!!
Luentosarjasi aihe on vähintään haastava. Kunpa saisin olla kuuntelemassa. VArmasti viriää keskusteluja, jotka ovat hedelmällisiä!
Tiedostan tekeväni syntiä, vaikken mitään rikollisen pahaa taikka yhteiskunnan lakien vastaista teekään. Olemme kovin pieniä Jumalan edessä. Joskus varmasti sortuu kadehtimaan jotakin, joskus ylpeilemään lapsen lailla saavuttamastaan, puhumattakaan ylensyömisestä sanan varsinaisessa merkityksessä tai kuvainnollisesti,jne. Silti en koe olevani sanalla tavalla syntinen kuin raiskaaja, tappaja, huijari........
Se, että oppisi tutkailemaan omaa sisintään rehellisesti ja avoimesti Jumalan edessä, olisi ihanteellinen ja tavoittelemisen arvoinen asia!!Luentosi tavoite on upea!!
Tästä tuli tällaista tajunnanvirtaa aamutuimaan:) Mutta luin mielenkiinnolla kirjoittamaasi. Laitatko samasta aiheesta lisää rivejä, kun näet mitllaista hedelmää luentosi kantaa?
Uusi armon päivä taas edessä. Meillä isä ja poika lähtivät jo jalkapallon pariin. Pienin leikkii koulua huoneessaan, isompi tyttö imuroi huonettaan ja minä istahdin vain ohimennen tähän, vaikka lupasin kiirehtiä auttamaan tyttöstä:) Ulkona suuskirpakka aamu kutsuu haravanvarteen:)
Siunausta päivääsi ja kiitos kirjoittamastasi. Näiden asioiden kanssa on toisinaan hyvä havahtua tutkailemaan omaa sisintään.
♥
Kiitos tinttarus hienosta kommentistasi!!! Olen ihan samaa mieltä sdiitä, ettei kristityn tarvitse rypeä synnintunnossa. Saa rehellisesti tunnustaa syntinsä ja sen, ettei ole täydellinen. Ekalla luennolla puhuin juuri nöyryyden ja nöyristelyn erosta. Aidosti nöyrä ihminen tietää puutteellisuutensa, mutta myös valtavan arvonsa Jumalan luomana ihmisenä. Ylpeys kun voi tulla esille siinäkin, että ihminen suurentelee syntejänsä. Se, mikä on anteeksiannettu, on oikeasti anteeksiannettu eikä sitä tarvitse enää muistella. Sinun kommentistasi huomaa sen, miten usko Jeesukseen tuo elämään iloa, rauhaa ja rakkautta.
:) Siulle on haaste blogissani. Tartu jos huvittaa:).
Kiitos haasteesta! Mokailinkin jo sen kanssa tässä juolkaistessani sinulta kopsaamani tekstin :(. Mietin hetken ja kirjoitan sitten toiveistani.
Meidät kaikki punnitaan tavalla tai toisella. Jos luulemme seisovamme, tulee katsoa entistä tarkemmin, ettemme lankea. Kuinka usein me syydämme oman väsymyksemme tms. toisten päälle heitä syyttäen. Olimme luulleet, että sisällämme on pelkää rakkautta ja sitten jäämmekin kiinni vihasta, jota puramme ympäristöömme. Silloin on aika tunnustaa oma syntisyytensä ja pyytää anteeksi. Anteeksi pyytäminen voi ottaa ylpeyden päälle, mutta kannattaa aina.
Anonyymi: Kiitos hienosta kommentista! Tuo on niin totta!
Kiitos ihanasta blogistasi!
Olekin täällä jo joskus aina piipahtanut, mutta nyt kirjauduin lukijaksesi.
Kiitos kommentistasi ja tervetuloa lukijaksi!
Lähetä kommentti