Sukat täynnä suloisia muistoja

Tasan 17 vuotta sitten olin elämäni ensimmäisillä oikeilla treffeillä. Viikkoa aikaisemmin olin viettänyt itsenäisyyspäivää Deviksen iltapukujuhlissa, jossa eräs komea nuorimies tunkeutui istumaan minua vastapäätä. Illan aikana koko pöytäseurueelle tuli harvinaisen selväksi, mitä hänellä oli mielessä. Siitä huolimatta hän ei uskaltanut kysyä opiskelija-asuntolani puhelinnumeroa; kännykkää en luonnollisestikaan vielä omistanut.

Juhlien jälkeisellä viikolla tapasimme välillä "sattumalta" ja välillä sovitusti, mutta aina suuremmalla porukalla. Homma ei edennyt, koska aina joku jäi seuraamme, vaikka pari ystävääni tekivät kaikkensa, että saisimme olla kahdestaan. Loppujen lopuksi viikon päästä juhlista pääsimme TYT:n puurojuhlista luokseni jatkoille ihan kahdestaan. Seuraavalle päivälle saimme sitten sovittua ensimmäiset treffit.

Treffien ajankohta oli harvinaisen huono: olin lähdössä samana iltana junalla Pelloon kuukauden mittaisen joululoman ajaksi. Lähtöä olin jo siirtänyt tuon komean nuorenmiehen vuoksi, vaikka olisin päässyt äitini sijaiseksi lukioon muutamaksi päiväksi. Äiti ymmärsi hyvin, etten voinut poistua paikkakunnalta ennen kuin tulisi selväksi, oliko suhteellamme tulevaisuutta.

Ensimmäisillä oikeilla treffeillä päätimme sitten virallisesti seurustelun aloittamisesta. Tuore poikaystäväni kävi minut saattelemassa pohjoisen junalle. Joululoman sain vastailla kysymyksiin siitä, millainen seurustelukaverini on. Se oli hieman hankalaa, koska perustiedoissani oli aika suuria aukkoja. Yksien oikeiden treffien ja viiden muun tapaamisen jälkeen en ollut kovinkaan hyvin selvillä kaikista poikaystävääni liittyvistä asioista. Siitä huolimatta en tietenkään malttanut olla kertomatta kaikille, että olen löytänyt Hesasta poikaystävän.

Olin tietysti todella ihastunut ja kaipasin suunnattomasti poikaystävääni. Veljelleni olin kuulemma jo joululomalla sanonut, että voisin vaikka mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Ikäväni ja suruni purin sukkien kutomiseen rakkaalleni, koska siihen aikaan ei voinut chattailla eikä puhua kätevästi kännykällä eikä lähetellä edes sähköpostia lapsuudenkodeissamme. Soittelimme jonkin verran, mutta se oli aika hankalaa, kun väkeä pörräsi molemmissa taloissa niin paljon. Sukkien kutominen ja päivälliskutsujen suunnittelu tammikuulle pitivät mieleni valoisana ikävästä huolimatta. Tietysti minulla olisi myös mukavaa perheeni ja ystävieni parissa ikävästä huolimatta.

Sukkien kutominen oli hieman haastavaa siinä mielessä, etten tiennyt poikaystäväni kengännumeroa. Halusin antaa lahjan yllättyksenä enkä sen vuoksi kysynyt mitään. Koska hän oli vähän pidempi kuin veljeni, päättelin loogisesti jalankin olevan samassa suhteessa isompi. Mittailin sukkia veljilläni ja tein niistä sitten jonkin verran isommat. Hienot sukat niistä kyllä tuli; selvästikin rakkaudella kudotut!

Tammikuussa tavatessamme ensimmäisen kerran järjestin meille hienot päivälliset ja annoin rakkaudella tehdyn lahjan. Poikaystäväni arvosti kovasti vaivannäköäni ja piti sukkiani hienoina. Ainoa ongelma oli vain se, että ne olivat aivan liian suuret. Pituus ei korreloinutkaan kengännumeron kanssa. Niitä ei voinut käyttää esim. talvikenkien kanssa. En tiedä, päätyivätkö ne komeron perälle vai pääsivätkö kotikäyttöön.

Muutama viikko sitten katsoin, mitkä sukat Miehellä oli oikein jalassaan. Kiljahdin innostuksesta tajutessani, että ne olivat NE villasukat. Tutkin niitä tarkasti ja ihailin, miten tasaista jälkeä olin tehnyt. Jostain kumman syystä ne eivät enää edes näyttäneet liian suurilta. Niistä oli tullut seitsemässätoista vuodessa Miehelle sopivat. Kannatti sittenkin kutoa!

PS.En ole muuten tainnut niiden sukkien jälkeen kutoa yhtään sukkaparia enkä kyllä mitään muutakaan. Ehkä sitten taas mummina innostun!