Hyviä vai huonoja kohtaamisia?

Kevät ja kesä on juhlien aikaa. Perheet, suvut ja ystävät tulevat yhteen, kun juhlitaan äitiä äitienpäivänä ja nuoria rippijuhlissa ja erilaisissa valmistujaisissa. Vietetään häitä, syntymäpäiviä ja sukujuhlia. Pidetään juhlia työpaikkaa vaihtavalle tai eläkkeelle siirtyville. Juhlat ja juhlapäivät tuovat elämään iloa ja vaihtelua. On ihanaa tavata sukulaisia ja ystäviä, joita ei ole tavannut pitkään aikaan. Tuntuu hyvältä, että on aikaa jättää arjen kiireet ja paineet: nauttia hyvästä ruoasta, keskustella, nauraa ja pitää hauskaa. 


Joskus juhlat voivat jättää jälkeensä myös tyhjän tunteen. Juhlapuheiden kauniit sanat eivät rohkaise eivätkä lohduta, jos ne eivät ole aitoja. Kiitos, joka sanotaan vain juhlan kunniaksi, ei tunnu mukavalta. Se on pelkkää sanahelinää, josta ei ole iloa sen enempää saajalle kuin antajallekaan. Tapaaminen, jossa ei kohdata aidosti, ei tunnu hyvältä. Kohtaaminen, jossa ei olla kiinnostuneita toisesta ihmistä ja hänen elämästään, ei lähennä, vaan päinvastoin etäännyttää. Silloin voi huomata, että vuodet ovat vieneet läheisetkin ystävät tai sukulaiset kauas toisistaan.

Leena Lehtinen on kuvannut tällaisia tapaamisia hyvin runossaan: 

Kohtaaminen
ilman kohtaamista
ei ole kohtaaminen.
Jäämme yksin lohdutusta vaille.

Sinä et anna itsestäsi
etkä minulle.
Minä en itsestäni
enkä sinulle

Koska emme ole totta,
emme uskalla antaa toisen olla tosi.
Pelkäämme sekoittavamme tanssiaskeleet.

Tämän päivän epistolatekstissä meille annetaan hyvä ohje onnistuneisiin juhlatilanteisiin ja koko arkielämään. ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.  Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.” 1. Joh. 3 :18-20 

Nykyajan käsitys rakkaudesta on usein makea, tunteellinen ja itsekäs. Rakkauden ajatellaan olevan suuria tunteita, suuria sanoja ja romanttisia hetkiä. Rakkaus loppuu, kun minusta itsestä ei tunnu enää hyvältä. Raamatun kuva rakkaudesta on hyvin erilainen. Raamatullinen rakkaus on jakamista, antamista, palvelemista ja uhrautumista. Se on rakkautta, joka ei etsi omaa etuaan. Se on rakkautta, joka laittaa toisen ihmisen edun oman edun edelle Parhaimmillaan vanhempien toiminta lapsiaan kohtaan on tällaista rakkautta. Koliikkivauvan äiti jaksaa hoivata ja helliä vauvaa, vaikka vauva huutaa ja huutaa, eikä äiti itse ole saanut levättyä tai syötyä. Murrosikäisen vanhemmat rakastavat lastaan, vaikka tämä ilmoittaa inhoavansa heitä sydämensä pohjasta. Vanhemmat rakastavat lastaan, joka on epäonnistunut pahasti elämässään.


Toisen parasta ajatteleva rakkaus ja aito välittäminen eivät kuulu kuitenkaan vaan perheeseen, vaan niiden pitäisi olla osa meidän kristittyjen elämää ystäväpiirissä, työpaikalla, naapurustossa ja ihan joka paikassa. Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus antaa meille käskyn: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Jeesus puhuu tekstissä epäitsekkäästä rakkaudesta, rakkaudesta, joka ajattelee toisen ihmisen parasta. Jeesus osoitti koko elämällään, millaista tämä hänen toivomansa rakkaus on. Jeesuksen opetuslapset olivat 3 vuotta oppisopimuskoulutuksessa, jossa Jeesus oli heidän henkilökohtainen opettajansa. Opetuslapset saivat käytännössä oppia, mitä Jeesuksen tarkoittama rakkaus on.

Jeesus kohtasi ihmiset rakkaudellisesti. Hän ei asettunut kenenkään yläpuolelle suurena herrana, vaan hän kohtasi ihmiset aidosti. Jeesukselle kaikki ihmiset olivat tärkeitä. Ankarimmat sanansa hän aina osoitti niille, jotka luulivat olevansa muita ihmisiä parempia ja tärkeämpiä. Jeesuksella oli aikaa pysähtyä ihmisen luokse ja kysyä ihmiseltä, mitä tämä itse halusi. Jeesus rakasti ihmisiä teoin ja totuudessa. Hän ei yrittänyt mielistellä ihmisiä vähättelemällä näiden vääriä tekoja, vaan hän paljasti synnit, silloin kun siihen oli tarvetta. Jeesus ei kuitenkaan tuominnut ihmistä: hän antoi synnit anteeksi ja sen jälkeen kehotti välttämään synnin tekemistä. Suurinta rakkautta Jeesus osoitti antaessaan kaikkensa, oman henkensä, ystäviensä puolesta.

Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan Jeesuksen käskyn: rakastakaa toisianne. Alkukirkko kasvoi hyvin nopeasti sen vuoksi, että kristityillä oli jotain, mitä kellään muulla ei ollut: keskinäinen rakkaus. Tuon ajan yhteiskunnassa ei yleensä välitetty heikompiosaisista, mutta kristityt huolehtivat myös heikompiosaisista Jeesuksen antaman mallin mukaan. Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan myös tekstin toisen käskyn: minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle. He lähtivät viemään sanaa Jeesuksen rakkaudesta vaivannäöstä ja vastustuksesta välittämättä. He olivat valmiita kärsimään ja jopa kuolemaan, jotta yhä useammat ihmiset saisivat kokea Jeesuksen rakkauden sydämessään. He tekivät työtä koko sydämellään, rukoillen ja rakastaen, ja saivat nähdä, miten työ tuotti hyvää hedelmää.

Kirkon myöhemmässä historiassa Jeesuksen antama käsky ja tehtävä on unohdettu monta kertaa. Jeesuksen seuraajille on tällöin tullut tärkeämmäksi omien etujen ja aseman ajaminen kuin keskinäinen rakkaus. Saarnatuoleista on pidetty kauniita puheita, jotka ovat jääneet sanahelinäksi, koska niistä on puuttunut epistolatekstin vaatimus totuudesta ja rakkauden teoista. Seurakuntalaisille on monissa historian tilanteissa ollut tärkeämpää oma hyvinvointi kuin lähimmäisen paras. Mutta yhä uudestaan Jumala on puhunut raamatunsanan kautta niin että itsekkyys on muuttunut epäitsekkyydeksi ja välinpitämättömyys lähimmäisenrakkaudeksi.

Kirjailija Henri Nouwen on sanonut näin: Meidät on kutsuttu tietämään, mitä Jeesus tiesi ja tekemään, mitä Jeesus teki. Haluammeko sitä todella vai pidämmekö mieluummin Jeesusta käsivarren mitan päässä itsestämme?

Meidän on todella syytä kysyä itseltämme, olemmeko kristittyinä valmiita rakastamaan toisiamme Jeesuksen antaman esimerkin mukaan. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on äärimmäisen suuri. Tuhlaajapoika-kertomus kuvaa puhuttelevasti sitä, millaista Jumalan rakkaus meitä kohtaan on. Tuhlaajapojan isä ottaa lapsensa vastaan avosylin ja järjestää tämän kunniaksi suuret ja iloiset juhlat, vaikka tämä teoillaan oli ensin kieltänyt isänsä ja sitten tuhlannut isänsä omaisuuden. Isä ei vaadi tuhlaajapojalta mitään, vaan antaa kaiken hänelle lahjaksi rakkaudestaan.

Yleensä kertomus tulkitaan niin, että me kristityt olemme joko tuhlaajapoikia, jotka olemme harharetkien jälkeen tulleet takaisin Jumalan luo tai sitten olemme katkeria isoveljiä. Henri Nouwen kääntää kirjassaan "Tuhlaajapojan paluu" asetelman aivan päälaelleen. Hänen mukaansa jokaisen kristityn kutsumuksena olisi kasvaa tuhlaajapojan isäksi, joka ottaa rakkaudella luoksensa tuhlaajapoikia –ja –tyttäriä. Meidän Jeesuksen seuraajien tehtävä on kasvaa hengellisiksi vanhemmiksi, jotka kantavat huolta ja rakastavat tuhlaajalapsia. Meidän tehtävämme on lähteä liikkeelle ja rakastaa niitä ihmisiä, jotka eivät vielä ole kokeneet Jumalan rakkautta tai jotka elävät vaikeuksien keskellä. Luulen, että meistä kovinkaan monen ei tarvitse lähteä fyysisesti kauas löytääksemme lähimmäisiä, jotka kaipaavat Jumalan rakkautta, hyväksyntää ja lämpöä. Löydämme näitä tuhlaajalapsia varmasti omasta perheestä tai suvusta, naapurista, työpaikalta, harrastusryhmästä tai vaikkapa Facebookista.

Jeesuksen antama käsky haastaa meitä rakastamaan lähimmäisiämme radikaalisti, vaikka joutuisimme välillä näkemään kovastikin vaivaa niiden ihmisten eteen, joita Jumala on antanut sydämellemme. Itse olen kokenut, että esirukoilijan ja auttajan tehtävä on siunattu, kun on tehtävän saanut Jumalalta. On upeaa nähdä sitä, miten Jumala tekee työtä toisessa ihmisessä omien vaatimattomien rukousten ja pienten ystävänpalvelusten kautta. Niissä tilanteissa tuntuu siltä, ettei ole niinkään antajan vaan saajan paikalla. Eikä se olekaan ihme. Jeesus lupaa tekstissään, että hänen rakkaudestaan kumpuavat hyvät tekomme tuottavat hyvää ja pysyvää hedelmää. Galatalaiskirjeessä Hengen hedelmistä sanotaan näin. "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä." Voiko ihminen saada parempia lahjoja elämäänsä? En usko.

Jeesuksen yksi ajatus tekstissä on se, että me hänen omikseen kastetut palvelemme toinen toistamme niillä lahjoilla joita meillä on. Välillä voin itse auttaa ja seuraavassa tilanteessa voinkin olla itse saajana. Anna-Maija Raittila on kuvannut tällaista kristittyjen rakkautta tähän raamatunkohtaan erinomaisesti sopivassa virressään 428 näin.


Yksin emme työtä tee,
toinen toista tarvitsee.
Tuomme vaihtopöydälle
lahjamme ja puutteemme.

Tässä valtakunnassa
ovat heikot vahvoja,
sairas terveen parantaa,
saaja auttaa antajaa

Facebook-ystävän seinällä oli lohdullinen viesti niille, jotka tuntevat itsensä huonoiksi auttamaan muita. "Kolhittu saviastia ei kelpaa pöydän kaunistukseksi, mutta kolhiintunut ihminen kelpaa hyvin toisen auttajaksi."

Saarna Järvenpään Tuomasmessussa 6.5.2012 (Evankeliumiteksti Joh. 15:10-17)