Hautajaístunnelmissa

Tänään jouduin yllättäen kesken vapaapäivän hautajaisiin. Pihaltamme löytyi pieni päästäinen, joka oli päässyt hengestään eksyttyään auton alle. Lievästi hiirikammoisena pyysin Anttonia ja hänen kaveriaan hautaamaan päästäisen, ja ohjailin tapahtumaa vähän sivusta. Mikael ja Laura seurasivat tapahtumaa hyvin tarkasti ja läheltä, minun mielestäni liian läheltä. Vähän väliä pelkäsin, että toinen sorkkii kädellään raatoa. Kärsinyt "hiirenpentu" näytti heidän mielestään niin suloiselta.

Pojat valitsivat hautapaikan tien toisella puolella olevasta metsästä. Sopivien työkalujen löytäminen tuntui hautausurakoitsijoista hankalata, mutta lopulta he päätyivät kaivamaan kuopan puutarhalapiolla ja siirtämään ruumiin lumilapiolla. Seremonia oli hyvin yksinkertainen: pojat vain pudottivat päästäisen kuoppaan. Suostuttelun jälkeen he lupasivat tehdä päästäisraukalle ristin. Kaveri tosin ehdotti, että ristin lisäksi haudalle tehtäisiin pääkallonkuva. Virsien laulaminen tuntui näistä hautureista aivan mahdottomalta vaatimukselta. Onneksi paikalla oli Mikael, joka lauloi kauniisti Jumalan kämmenellä haudan vieressä.

Muistan lapsuudestani tilanteita, jolloin me hautasimme kuolleita eläimiä, yleensä lintuja. Mallin tilaisuuksiin olimme saaneet tietysti lukuisista hautajaisista, joihin olimme osallistuneet. Sukulaisten lisäksi kävimme aina välillä koko perheellä joidenkin tuttujen seurakuntalaisten hautajaisissa. Niinpä me pidimme pitkiä seremonioita, joissa lauloimme virsiä, laskimme kukkia ja toistimme "Maasta sinä olet tullut..".

Meidän lapsemme eivät tiedä hautajaisseremonioista mitään. Vaikka vanhemmat toimivat "hautureina" harva se viikko, eivät lapset ole olleet vauva-ajan jälkeen hautajaisissa, onneksi. Luulen kuitenkin, että nykyajan keskivertolapset eivät tiedä senkään vertaa kuin meidän lapsemme hautajaisista, kuolemasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Meidän perheessämme teema on kulkenut luontevasti mukana valmistautuessamme hautajaisiin sekä erilaisten kirjojen kautta. Kaverin toteamus pääkallosta kuvasi hyvin nykylapsen todellisuutta. Lastenvaateliikkeet ovat juuri nyt täynnä vaatteita ja muita asusteita, joissa on pääkalloja. Ei siis ihme, että lapsen mielestä ristin sijaan haudalle sopisi pääkallonkuva.

Ristin väistyminen ei ole meille mitenkään uusi asia. Ruotsiin muuttaessamme kiinnitimme huomiota siihen, miten yllättävän harvoin kuolinilmoituksessa oli symbolina risti. Ruotsalaiset halusivat valita ristin sijaan jotain kivempaa, jotain persoonallisempaa. Risti oli saanut väistyä moottorikelkan, traktorin ja golf-mailan tieltä. Ja suomalaiset tulevat tunnetusti aina ruotsalaisten perässä...

Hautajaiskulttuurissa on tapahtunut valtava muutos viimeisten vuosikymmneten aikana. Pitkät ja perusteelliset maalaishautajaiset ovat saaneet väistyä kätevien city-hautajaisten tieltä. Hautajaiset ovat pahimmillaan reilun puolen tunnin toimitus, jonka jälkeen "pappikaan ei saa edes kahvia juodakseen". Etelä-Suomessa olen ollut aistivinani liukuhihnamaisempaa otetta toimittaa hautajaiset kuin vielä Vaasassa. Kieltämättä särähti hieman korvaan, kun eräs vahtimestari haukkui pystyyn sellaiset papit, joilla on kolme virttä. Ja minulla kun oli ohjelmassa musiikkiesityksiäkin!

Kuolema on yhteiskunnassamme melkoinen tabu. Luulen, että harvoissa perheissä siitä keskustellaan silloin, kun aihe ei ole mitenkään itselle ajankohtainen. Kouluissa ja päiväkodeissakin aihe on vaiettu monin paikoin. Tänä syksynä voisimme pitää kampanjan ja hehkuttaa pyhäinpäivää Hallowenin sijaan. Tämän ajan lapset, jos ketkä, tarvitsevat kuulla sen, miten risti on pääkalloa voimakkaampi. Mistä löytyisi sellaisia turvallisia aikuisia, jotka järjestäisivät kadun lapsille pyhäinpäivään liittyen kauniin enkeli-illan tai perhehartauden hyvin tarjoiluin. Ainakin voisimme skarpata sen verran, että viemme omat lapsemme, kummilapsemme, lapsenlapsemme tai naapurinlapset katsomaan hautausmaan kynttilämerta pyhäinpäivän iltana. Elina