Erikoinen kaveripyyntö

Sain yllättävän kaveripyynnön Facebookissa. Nepalilainen mies pyysi minua ystäväkseen. Tämä pyyntö oli kuitenkin erilainen kuin sellaiset "You are my Sunshine"-kutsut, koska olin oikeasti tavannut tämän nepalilaisen ja hänen ystävänsä reilut 20 vuotta sitten Tervas-partioleirillä. Minä en olisi heitä muistanut, mutta ystäväni, joka jo silloin oli kansainvälisemmin suuntautunut, oli merkinnyt minunkin nimeni Facebookissa olleeseen kuvaan. Niinpä minäkin sain vanhan tutun ystäväkseni ja jopa chattailinkin hetken hänen kanssaan.

Kaveripyyntö sai minut miettimään nuoruuttani. Vaikka kasvoin Pellossa, "Jumalan selän takana", sain elää uskomattoman rikkaan, hauskan ja mieliinpainuvan nuoruuden. Minulla oli hyviä ystäviä ja harrastuksia, joiden ansiosta pääsin jo nuorena seikkailemaan maailmalle.

Kahdeksannella luokalla pääsin ensimmäistä kertaa ilman vanhempia ulkomaille, kun teimme partiolaisten kanssa laskettelureissun Itävaltaan. Viilettäessäni tänä keväänä Esikoisen perässä mäkeä alas muistelin sitä, millaisilla maitohapoilla jalkani olivat laskiessani syöksyä naisten maailmancupissakin käytettyä rinnettä alas. Päätä ei paljon (silloinkaan) paleltanut! McDonaldsilla tilasimme pirtelöt saksaksi; olimmehan opiskelleet kieltä jo yli puoli vuotta. "Klein und gross", muistan meidän tavailleen eri vaihtoehtoja. Olimme innokkaita ja rohkeita!

Samana vuonna kävimme myös riparin, keräsimme mansikoita Suonenjoella ja tapasimme mm. nepalilaisia Tervaksella. Voin vain ihmetellä, miten yhteen kesään saattoikin mahtua niin paljon elämää. Riparilla löysin läheisemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Jumalaan. Siellä ystävyyssuhteeni myös lujittuivat, kun iltaisin ja öisin puhuimme ystävien ja isosten kanssa syvällisiä. Matti-pappi oli lempeä ja ymmärtäväinen meitä ja meidän yöpulinoita kohtaan; johtui varmaan siitä, että olimme valvomisesta huolimatta oppitunneilla aktiivisia ja ahkeria.

Suonenjoella harjoittelin työntekoa ensimmäisessä kesätyöpaikassani. Sain jo silloin huomata sen, miten ahkeruus ei ole aina hyve työnteossa. Jotkut tytöt alkoivat puhua minusta pahaa ja naureskelivat minulle ilmeisesti vain siitä syystä, että olin niin sairaan nopea mansikanpoimija. Mitäs minä luonteelleni mahdoin! Mansikanpoimijana koin myös työnteon tuskan. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tuli ahdistus siitä, että aamulla herätessä pitää lähteä taas pellolle. Onneksi en ole sen jälkeen ollut yhtä ankeassa työssä: sateinen kesä ja mutaiset pellot sekä pienenpieni kylänpahanen olivat ikävä yhdistelmä. En tiedä, kuinka kauan olisin työreissussa viihtynyt ilman hyviä ystäviä.

Tervas-partioleiriltä muistan kuumuuden ja pölyn. Tuhannet partiolaiset olivat kansoittaneet pienen metsän ajankohtana, jolloin aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli tosi lämmin. Niinpä nenästä kaivettiin mustaa räkää, mutta se ei menoa hidastanut. Me rakensimme itsellemme viihtyisän leiripaikan metsän keskelle, vaelsimme metsissä, ajelimme maastopyörillä jossain pöpelikössä, heilutimme huiveja Pekka Simojoen johdolla mahtavassa leirikirkossa ja näimme paljon komeita poikia. Muistan vieläkin hymy huulilla ystäväni skotlantilaista vierasta, joka yritti tehdä minuun vaikutusta sanomalla jotain suomeksi. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi, kun luulin hänen puhuvan englantia. Nolona kysyin paremmin englantia osaavalta ystävältäni, mitä poika oikein sanoin. "Sehän oli suomea!" vastasi ystäväni, ja minä nolostuin.

Olen tosi onnellinen siitä, että minuun luotettiin nuoruudessani. Vanhempani eivät ikinä olleet huolissaan siitä, etten pärjäisi reissullani. Minut lähetettiin aina iloisesti matkaan ja otettiin lämpimästi vastaan. Matkojeni aikana en yleensä välittänyt ottaa vanhempiini yhteyttä, koska elin niin täysillä siellä, missä milloinkin olin. Kaiken lisäksi yhteydenpitäminen oli niin paljon vaikeampaa, kun kännykkäaika oli vielä kaukana tulevaisuudessa. En muista, että olisin kertaakaan soittanut kotiin kuukauden kielikurssilta Englannista; olinhan silloinkin jo kypsässä 16 vuoden iässä.

Vanhempieni luottamuksen lisäksi olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa yhdessä ihanien ystävien kanssa. Meidän tyttöjengissä oli helppo olla oma itsensä. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan uskomattomalta se, miten reippaita, kilttejä ja tasapainoisia me olimme nuorina. Ilmeisesti elämämme oli niin hauskaa ja jännittävää, ettei meidän tarvinut edes pahemmin kapinoida. Paljolta säästyimme!