Juhlapäivän aattona

Huomenna on suuri päivä. Silloin yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä täyttää 40 vuotta. Syntymäpäiväsankari on rakas sisareni, jonka kanssa yhteytemme on ollut melko tiivis koko elämäni ajan. Lapsuudenkodissamme vietimme paljon aikaa tyttöjen kesken vajaan neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Sisareni ystävät olivat myös minun ystäviäni tai ainakin leikkikavereita. Äitimme lempilause isosiskon lähtiessä kavereiden luokse oli: "Ja Elina mukhaan!". Niinpä sain seurata siskoani moneen kyläpaikkaan, Valkeajärvelle uimaan sekä erilaisille retkille ja leireille. Tietysti sain olla mukana myös inspiroivissa leikeissä pappilan suurella pihamaalla, yläkerran leikkihuoneessa, suuressa salissa ja jännittävässä kellarissa.

Pikkusiskona sain aina seurata mukana, mutta jossain vaiheessa sisareni keksi, että minun piti aina soittaa kaverille, jota olimme menossa tapaamaan. Isompien kanssa oleminen oli minusta niin mukavaa, että suostuin siihen ilomielin, vaikken minäkään pitänyt puhelimella soittamisesta. Olin aina reipas enkä tainnut valittaa kovinkaan paljon, vaikka välillä 4-5 vuotta vanhempien jutut menivät täysin yli hilseen. Nautin kuitenkin siitä, että sain olla yksi joukosta.

Isäni työ kirkkoherrana leimasi elämäämme aika paljon. Pappilassa asussamme ovellamme kävi monenlaista kulkijaa. Muutettuamme omaan kotiin toimimme usein isän automaattisina puhelinvastaajina. Muistan monituisia kertoja, jolloin puhelin soi juuri sellaisella hetkellä, kun me nauroimme siskon kanssa ihan katketaksemme. Yritimme hillitä nauruamme ennen puhelimeen vastaamista, mutta yleensä se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Puhelimen toisessa päässä ihmeteltiin aika usein "No, mikäs tyttöjä niin naurattaa?" Yleensä jutut olivat sellaista tilannekomiikka, ettei niistä kovin moni muu olisi saanut iloa irti, mutta me olimme hepulissa ja kierimme pitkin kotimme käytäviä.

Kesät olivat perheessämme ihanaa aikaa, vaikka isä joutuikin olemaan paljon työssä. Äidin ja sisarusteni kanssa nautimme elämästä, vapaudesta ja yhdessäolosta. Aika usein kävi niin, ettemme nähneet kovinkaan paljon omia kavereita kesän aikana, koska oman perheen kesken oli niin hauskaa. Kesän ehdoton kohokohta 0li aina perheen yhteinen lomamatka.

Mieleeni on jäänyt erityisesti Oslon matka, joka oli meille tytöille niin tärkeä, että teimme siitä hienon leikekirjan. Keräsimme siihen kaikki liput ja laput sekä monenlaista dokumenttia matkan varrelta. Leikekirjassa oli myös matkan kulusta kertomus, johon muut perheenjäsenet olivat keksineet adjektiiveja. Tosi hassu kertomushan siitä tietysti tuli! Leikekirjamme kuvaa sitä, miten kivaa ja inspiroivaa seuraa olimme toisillemme. Toivottavasti myös muille perheenjäsenille :).

Sisareni opetti ystäviensä kanssa minulle ja välillä myös kavereilleni monenlaisia taitoja. Liikennesäännöt taisin oppia heidän järjestämässään pyöräkoulussa ja soutamisen jaloon taitoon tutustuin serkkuni kanssa sisareni ja toisen serkkumme vetämässä soutukoulussa Tornionjoella. Äitini luotti isoihin tyttöihin todella paljon, kun päästi heidät pitämään soutukoulua kovasta virrasta huolimatta. Ja hyviä soutajiahan meistä tuli taitavien pedagogien opastamina. Sisareni oli myös vartionohjaajana mainiossa Ladyt-vartiossa, johon itsekin kuuluin. Koin, että hän kohteli minua oikeudenmukaisesti yhtenä vartiolaisena eikä lellinyt, muttei myöskään vaatinut enempää kuin muilta.

Sisareni oli innokas käsityöihminen jo lapsuudessaan. Niinpä hän ompeli barbeilleni hienoja design-vaatteita ja muita tykötarpeita. Viidennen luokan joulujuhlaan menin upeassa harmaasta vakosametista tehdyssä pitkässä ja kapeassa hameessa, jonka sisareni oli minulle taitavasti ommellut. Tunsin itseni todella tyylikkääksi ja melkein aikuiseksi, kun hameessa oli oikein muodikas halkiokin. Portaiden kulkeminen oli vähän haastavaa halkiosta huolimatta, mutta mitäpä nainen ei tekisi kauneutensa vuoksi.

Sisareni oli avuksi minulle myös hiustenlaitossa. Hän osasi tehdä hienoja ranskalaisia lettejä ja kerran kreppasikin serkkumme kanssa hiukseni. Se kerta meni minun osaltani melkein itkemiseksi. Istuin tuolilla näkemättä peiliä tyttöjen työskennellessä hiusteni parissa. Tytöt pitivät kampaajaltamme lainattua kreppirautaa hiuksissani, mutta huokailivat sitä, miten tulosta ei syntynyt. Hiuksiin ei tullut kreppikiharoita, vaan ne pysyivät tikkusuorina.

Sisareni alkoi kesken kreppaamisen kysellä, millä shampoolla olen pessyt hiukseni. Itku kurkussa kerroin pesseeni hiukseni luonnonmukaisella shampoolla, jota oli pesuhuoneessa. Molemmat tytöt aloittivat kauhean valituksen siitä, miten hiuksia ei missään nimessä olisi saanut pestä sellaisella aineella. Istuin kiltisti tuolillani kyynelten valuessa poskiltani. Olin niin pettynyt siihen, etten välttämättä saisikaan kevätjuhlaan muodikasta kreppikiharakampausta, josta olin haaveillut jo pitkään. Tyttöjen saatua työnsä valmiiksi he veivät minut peilin eteen. Olin pyörtyä ilosta, koska hiukseni olivat ihan mielettömän kiharaiset. Väittäisin, että kreppikiharakampaukseni oli yksi pöyheimmistä kampauksista, joita olen ikinä nähnyt. Olin taas juhlissa tosi nätti taitavan isosiskon ansiosta!

Sisareni muutti kotoa heti ylioppilaaksi päästyään. Meidän suhteemme ei silloinkaan viilentynyt, vaan muuttui ja vahvistui. Monesti iltaisin puhuimme pitkään puhelimessa. Olin äärimmäisen kiinnostunut kuulemaan, millaista opiskelijaelämä suuressa kaupungissa oli. Aina välillä pääsin viikonlopuksi hänen luokseen: kävimme elokuvissa ja kaupungilla shoppailemassa, tapailimme sisareni ystäviä tai vain nautimme yhdessäolosta. Teini-ikäiselle pikkusiskolle se oli täydellistä viikonlopun viettoa!

Lähtiessäni opiskelemaan Helsinkiin sisareni alkoi ottaa takaisin niitä vuosia, jolloin olin roikkunut hänen ja hänen ystäviensä seurassa. Hän huomasi nopeasti, miten mukavia ystäviä minulla oli. Niinpä hän aina välillä tuli luokseni kylään stadiin, lähti ystäväjoukkomme mukana loistaville Lapin matkoille ja loppujen lopuksi muutti itsekin Helsinkiin. Kyllä tuntui mukavalta saada sisko samaan kaupungiin. Lauloimme samassa kuorossa, kylästelimme usein ja vietimme aikaa samassa kaveripiirissä.

Noista ajoista on jo aika monta vuotta, mutta yhteytemme on pysynyt edelleen tiiviinä. Nyt asumme taas sen verran lähellä toisiamme, että näemme melko usein. Tärkeämpää on kuitenkin se, että olemme aina puhuneet paljon puhelimessa tai kirjoitelleet kirjeitä tai sähköpostia. On ihanaa, että on olemassa ihminen, jonka kanssa on hyvin paljon yhteistä. Meillä on yhteiset lapsuus- ja nuoruusmuistot, mutta myös paljon yhteisiä ystäviä matkan varrelta. Se on valtava rikkaus!

Syrran, olet rakas ja tärkeä!