Kompurointia hississä ja shoppailua yllättävissä jalkineissa

"Kolmas kerta toden sanoo!" huusi Pikkuherra onnellisena sompahissistä, jota hän kutsui "nappihissiksi". Hän oli kaatunut kahdella edellisellä yrityksellä mennessään ensimmäistä kertaa elämässään hiihtohississä aivan yksin. Aikaisemmin hän oli laskettelureissuillaan aina mennyt ankkurihissillää aikuisen kanssa. Kaatumiset eivät haitanneet mitään. Äiti kannusti vieressä ja auttoi nousemaan ylös. Kukaan muu ei edes nähnyt kaatumisia. Pullingin hiihtokeskuksessa Svansteinissa oli nimittäin tänään harvinaisen väljää. Saimme pitää Pikkuherran kanssa lastenhissiä kolmen tunnin ajan täysin privaattikäytössä. Ankkurihissillekään emme joutuneet jonottamaan kertaakaan. Ei ollenkaan hassumpaa. Kaiken muun hyvän lisäksi laskettelu oli seitsemänvuotiaalle täysin ilmaista!

Pikkuherran hissiharjoittelu toi mieleeni sen kerran, kun itse harjoittelin hiihtohissin käyttämistä legendaarisessa Pellontörmässä. Olin lasketellut aikaisemmin aikuisten kanssa ainakin Aavasaksalla, mutta lähdin ensimmäistä kertaa yksin laskettelemaan ehkä seitsemänvuotiaana juuri avattuun Pellontörmään. Uuden laskettelukeskuksen hississä oli sininen kolmionmuotoinen pala, joka piti laittaa selän taakse. Kun tuli minun vuoroni mennä hissiin, en saanut palaa selkäni taakse. Kämmäilin useammankin kerran hissin kanssa eikä paikalla tietenkään ollut hissipoikaa auttamassa. Kun kaaduin hissiä tavoitellessani, sain osakseni isompien lasten haukkumista. Jonot olivat pitkät, ja kaikki halusivat lasketella mahdollisimman paljon. Muistan vieläkin sen, miten naapurin Esteri-täti puolusti minua isommille jonossa ja sanoi, että olen ensimmäistä kertaa yksin laskemassa.

Ensimmäisen Pellontörmän illan aikana kaaduin muistaakseni 13 kertaa: välillä hissiä ottaessani, toisinaan hississä ja tietysti kaaduin myös mäessä. En kuitenkaan masentunut toisten haukkumisista enkä omista möhläilyistä, vaan hankin Pellontörmään kausikortin isosiskoni ja isoveljeni tavoin. Nopeasti taitoni kehittyivät niin, että selvisin hyvin hississä. Vähän ajan kuluttua uskalsin mennä ihan rinteen ylös asti, vaikka olihan Pellontörmän yläosa hurjan jyrkkä ;).

Takkuisesta alusta huolimatta laskettelusta tuli minulle tärkeä ja rakas harrastus. Jaksoin laskea pientä mäkeä sisarusten ja kavereiden kanssa harva se ilta. Äiti oli tyytyväinen siitä, että saimme raitista ilmaa ja punaiset posket. Muutaman kerran kaudessa pääsimme isompiin mäkiin, yleensä Ylläkselle.

Lasketteluharrastukseni pääsi uusiin ulottuvuuksiin, kun Pelloon avattiin Ritavaaran laskettelukeskus. Sen jälkeen Pellontörmälle vaan naureskeltiin...Uuden hiihtokeskuksen ensimmäiset vuodet olivat elämäni aktiivisinta lasketteluaikaa. Olimme kavereideni kanssa todellisia vakioasiakkaita, jotka viihtyivät rinteissä säällä kuin säällä. Niiltä ajoilta mieleeni on jäänyt erityisesti Mamban levy, jota soitettiin rinnemusiikkina. Pitkillä hissimatkoilla sanoitimme kappaleita uusiksi ja lauloimme niitä sydämemme kyllyydestä.

Laskettelumatkoista on jäänyt teini-iästä mieleen seurakuntanuorten matka Ruotsin Riksgränseniin, Norjan rajalle. Huhtikuun puolivälissä rinteet olivat aika huonossa kunnossa ja tuntuivat muutenkin vähän latteilta edellisen talven Alpeille suuntautuneen reissun jälkeen. Silti reissusta tuli ikimuistoinen. Yhtenä päivänä nimittäin ilma oli niin huono, että johtajamme päättivät hetken lasketeltuamme viedä meidät Narvikiin shoppailemaan. Ihan hyvä idea sinänsä, mutta hankala siinä mielessä, että minulla ja ystävälläni ei ollut tavallisia kenkiä mukana. Majapaikka puolestaan sijaitsi puolen tunnin ajomatkan päässä, aivan eri suunnassa. Niinpä meidän piti lähteä kaupungille talsimaan laskettelumonoissa.

En usko, että olen koskaan muulloin herättänyt yhtä paljon huomiota kaupungilla: hämmästyneitä katseita, varovaista vilkuilua ja pientä naureskelua. Eräs pikkupoika osoitti meitä sormellaan ja kysyi kovaäänisesti äidiltään, miksi kuljimme kaupungilla laskettelukengissä. Olo oli kuin keisarilla uusissa vaatteissaan!