ETSIKKOAIKOJA -saarna Paavalinkirkossa 4.8.2013

Päivän raamatunteksti: 

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi:»Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.»

Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: »On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.» Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä. (Luuk. 19: 41-48)

Olemmeko me tehneet parannuksen? kysyi vanha mies vaimoltaan. Viikkoa aikaisemmin reilusti nuorempi tuttava oli saanut äkillisen sydänkohtauksen ja selvinnyt tilanteesta ainoastaan sen vuoksi, että ambulanssi ehti paikalle niin nopeasti. Vanhempi mies ymmärsi ehkä sen seurauksena, ettei hänenkään maanpäällinen elämä jatku loputtomasti. Jumala laittoi hänet kyselemään, minkä varassa hänen elämänsä oli. Turvasiko hän omaisuuteensa, omaan viisauteensa ja omiin hyviin tekoihinsa vai oliko hän noudattanut Jumalan kutsua ja pannut elämänsä Jumalan armon ja rakkauden varaan? Oliko hän tehnyt parannusta elämästään ja turvautunut siihen, että Jeesus on kuollut juuri hänen syntiensä vuoksi?

Parannuksenteko on yksi tapa puhua siitä, miten ihminen suhtautuu tämän päivän teemaamme ”Etsikkoaikoja”. Etsikkoajat ovat aikoja, jolloin ihmiset joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Silloin Jumala puhuu ihmissydämelle jostakin asiasta ja ihmisen täytyy valita, kuunteleekö hän Jumalan ääntä ja noudattaako hän Jumalan kutsua vai toimiiko hän oman mielensä mukaan. Etsikkoaika voi olla aika, jolloin ihminen ensimmäistä kertaa löytää uskon Jeesukseen. Mutta etsikkoajat voivat olla myös muita aikoja, jolloin Jumala tahtoo viedä ihmistä, yhteisöä tai kokonaista kansaa uuteen suuntaan.

Peter Halldorf kertoo kirjassaan Sielun vieras venäläisen Jevgenin etsikkoajasta. Jevgen oli lapsena kastettu ortodoksiseen uskoon, mutta hän ei tiennyt mitään omasta kasteesta eikä hän saanut opetusta siitä, mitä kristillinen usko tarkoittaa.

Elämän tarkoituksettomuus vei hänet kriisiin, jossa hän etsi vakavasti elämän tarkoitusta. ”Sydämeni oli kipeä ja minä kamppailin löytääkseni kaiken tarkoituksen.” Juuri keskellä ahdistusta hän alkoi hitaasti aavistaa, että jotakin oli kätkettynä siihen kasteeseen, jonka hän oli lapsena ottanut vastaan vaikka hänellä ei ollut siitä tietoista kokemusta. Siinä maaperässä, josta hän oli noussut, piili kaikki mitä hän tarvitsi. Jevgeni alkoi rukoilla ja käydä jumalanpalveluk-sissa. Hänen kaipauksensa löysi kodin. Hän kuvaili sitä kuin uudestisyntymäksi tai ortodoksisen perinteen mukaan ”toiseksi kasteeksi”. Jevgenin elämässä etsikkoaika johti uudenlaisen elämän alkuun.

Jeesus on kristityille paras esikuva siinä, millaiseen elämään etsikkoaikojen tulisi johdattaa. Jeesus eli maanpäällisen elämänsä täydellisessä Hengen johdatuksessa. Hän kyseli kaikessa Isän tahtoa. Hän otti kiireisen elämänsä keskellä aikaa rukoukselle, koska hän tiesi tarvitsevansa tehtävänsä täyttämiseen Jumalan apua. Hän ei mielistellyt valtaapitäviä, vaan hän uskalsi nousta tarvittaessa taisteluun, jotta Jumalan tahto saisi tapahtua. Tämän päivän tekstissä hän ajoi temppelistä pois niitä, jotka kävivät siellä kauppaa. Uhrieläinkauppa temppelin nesipihoilla kuului ylipappien etuoikeukssin ja oli hyvä tulonlähde. Ylipapit tienasivat suuret rahat ihmisten uskonnollisuudella eikä Jeesus voinut hyväksyä sitä. Jeesus ei hyväksynyt sitä, että Jumalan kohtaamisen ja rukouksen huoneesta oli tullut ahneuden pesä, jossa rikkaat rikastivat ja köyhät köyhtyivät.

Jeesus antoi elämänsä täysin Jumalan käyttöön, jotta me voisimme saada elämän. Jeesuksen ristinuhrin vuoksi Jumala on sanonut meidän jokaisen kasteessa: Sinä olet minun rakas poikani! Sinä olet miun rakas tyttäreni!” Jeesus on todellinen Jumalan Poika, koska hän on sekä ihminen että Jumala. Mutta kasteessa meistä on tullut Jumalan suuren armon perusteella Jumalan poikia ja tyttäriä. Me saimme kasteessa saman aseman Isän edessä kuin mikä on Jeesuksella. Taivaan Isän katse lepää meidän päällämme samaa hellyyttä ja kiintymystä osoittaen kuin silloin, kun hän katsoo ainoaa Poikaansa.

Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että Jumala katselisi lapsiaan hellyydellä ja rakkaudella. Jumalan toiminta tuntuu välillä rajulta, epäoikeudenmukaiselta ja kovalta. Miksi Jumala ei paranna ihmistä, jonka puolesta rukoillaan? Minkä vuoksi johonkin perheeseen kerääntyy niin paljon vaikeuksia? Jumalan toiminta tuntuu yhtä mielivaltaiselta ihmistä kohtaan kuin savenvalajan toiminta savimöhkälettä kohtaan.

Eija-Riitta Korhola kirjoitti 6 vuotta sitten niin vaikuttavan kolumnin Askel-lehteen, että kirjoitus tuli mieleeni alkaessani valmistella tätä saarnaa. Löysin kirjoituksen googlaamalla ja vaikutuin edelleen. Europarlamentaarikko kirjoitti näin:

”Muistan kuinka yli kaksikymmentä vuotta sitten jouduin uskonnolliseen kriisiin siksi, että Jumala ei vastannut rukouksiin. Olin masentunut ja tyrmistynyt siitä, että ihminen, joka vilpittömästi etsi Jumalalta apua ja laittoi koko elämänsä hänen varaansa, jäikin hätäänsä ja vastausta vaille.Tuo ihminen en ollut minä. Se oli ystäväni.

Tulin kotiin hänen luotaan järkyttyneenä. En halunnut sytyttää edes valoja. Istuin pimeässä, tuijotin ulos katuvaloja ja mietin, miksi. Miksi ihminen jätetään yksin? Rukoilin ja kysyin, mitä tästä olisi ajateltava, ja menin itkien nukkumaan.Näin koko yön unia. En voi kertoa, mitä näin ja kuulin, mutta herätessäni ymmärsin ongelmani. Ja tein erään lupauksen.

Kriisini, niin aito kuin se olikin, ei ollut reilu. Olin loukkaantunut Jumalalle. Ongelmaoli siinä, että Jumala ei voinut lohduttaa. Miksi? Siksi, että en ollut loukkaantunut käytännössä vaan teoriassa, en omasta puolestani vaan toisen. Jos Jumala lohduttaisikin häntä, mitä minä siitä tietäisin? Jatkaisin uskoni menettäneenä?

Ymmärsin, että Jumala ei lohduta mielikuvitusta. Hän saattaa olla elävä Jumal ja lohdutuksen Jumala, mutta mielikuvituksen Jumala hän ei ole sanonut olevansa. Jos kriisini perustuu siihen, mitä toiselle on tapahtunut tai siihen, mitä pelkään tulevaisuudessa, miten hän ylipäätään pääsisi luokseni? Miksi menisintuomariksi sivusta päin, loukkaantuisin asiassa, jossa en ole osapuoli.Itse asiassa minusta alkoi tuntua, että osa länsimaisesta teologiasta on sivustakatsojan teologiaa. Teoriassa solidaarista ja oikeutettua, mutta käytännössä eliitin loukkaantuneisuutta.

Lupasin siksi sen, että niin vaikeaa kuin elämä ilmeisesti onkin, en pety häneen kenenkään toisen puolesta kuin omastani. Sillä mikään muu ei olisi reilua.

Tätä lupausta on koeteltu. Tulin vastikään työmatkalta Pakistanista, jossa olin tutustumassa vähemmistöjen asemaan. Heitä auttavan järjestön APMA:n keskuksessa tapasin kolme erityisen piinallisessa tilanteessa olevaa perhettä. Isä, äiti ja viisi pientä kaunista lasta tulivat tapaamaan ja kertoivat tarinansa. Kaksi vuotta sitten perheenisän työnantaja raiskasi hänen kaksivuotiaan tyttärensä, koska kristitty perheenpää ei ollut suostunut kääntymään islamiin. Sydämeni särkyi, kun pidin tätä nelivuotiasta sylissäni. He näyttivät hänen arpiaan; takana on kuusi korjaavaa leikkausta ja tieto siitä ettei hänestä voi koskaan tulla äitiä.

Toisella perheellä oli samanlainen tarina. Äiti tuli yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa ja kertoi sen. Tämä oli raiskattu seitsemänvuotiaana samasta syystä, vanhempien vakaumuksen tähden. Kolmas onneton kuusilapsinen perhe oli käynnillä äitinsä vuoksi, jota odotti kuolemantuomion uhka – tässä tapauksessa taustalla oli ilmiselvästi kohtuuton blasfemialain eli jumalanpilkkalain tulkinta.

Sisareni ja veljeni maailmassa kärsivät enemmän kuin kestän ajatella. Eikä minulla ole mitään vastausta siihen. Ehkä niin on tarkoitettu, jotta hakisimme vastausta sanojen takaa ja meistä itsestämme tulisi osa vastausta. Ehkä siksi kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan ei olekaan joukko selityksiä, vaan persoona, ihmiseksi tullut Jumala, joka astui taivaasta alas surkeuteemme.

Tällainen vastaus kipuun ja kärsimykseen ei ole helppo ja kevyesti lausuttava vastaus – sitä on vaikea ohittaa. Älä katkeroidu vaan tee jotain, haastaa ristille joutunut Jumala. Ja jos haluan kysyä, miksi hän sallii niin paljon kärsimystä vaikka voisi tehdä sille jotain, paras olla varovainen: hän saattaa kysyä samaa minulta.

Jää vain toivo, että kerran kärsimykset ja pettymykset saa purkaa suuremmassa sylissä. Tämä on taivasunelmani. Mutta sillä aikaa, tiedän mitä minulta halutaan: etten loukkaannu ja lamaannu, vaan olen osa sitä toimivan rakkauden perhettä, jossa kannetaan toistensa kuormia, itketään itkevien kanssa ja iloitaan iloitsevien kanssa."

(Eija-Riitta Korhola)