Ihana blogiystävä

Sain tänään Mansikilta (http://maru-mansikki.vuodatus.net) tunnustuksen "Ihana blogiystävä!" Vähän aikaa sitten sain saman tunnutuksen Finkinjalta, joka pitää blogia "Elämää kukkulalla".

Annan tunnustuksen "Ihana blogiystävä" eteenpäin uskolliselle kommentoijalleni pikkupapille, joka kirjoittaa teräviä ja mielenkiintoisia kirjoituksia uskosta ja elämästä (http://pikkupappi.blogspot.com). 

Lisäksi annan saman tunnustuksen takaisin sympaattiselle ja elämäniloiselle Finkinjalle (http://finkinja.blogspot.com), joka ilahduttaa iltojani myös hyvällä musiikilla. 

Kolmantena annan tunnutuksen kirlahille, joka kirjoittaa monipuolisia ja mielenkiintoisia tekstejä kahdessa eri blogissaan "Kielten ihmeellinen maailma" (http://kirlah-kielet.blogspot.com)    ja "Kieltenopen päiväkirja" http://kirlah.blogspot.com.

Kiitos teille ihanat blogiystävät ja kaikki te uskolliset lukijat, jotka vierailullanne "Elinan blogissa" innostatte minua kirjoittamaan!

Muistoja helatorstailta

Vietin ensimmäisenä helatorstainani elämäni suurinta juhlaa, kastejuhlaani. Minusta tuli silloin Jumalan lapsi ja Jeesuksen opetuslapsi. En muista kyseisestä juhlasta kovinkaan paljon, mutta sen tiedän, että Jumala muistaa sen. Hän kirjasi nimeni "Elina Johanna" jo silloin Elämän Kirjaan. Siksi saan luottaa päivittäin Jesajan kirjan lupaukseen:

"Näin sanoo Herra, joka sinut loi:

-Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."

Jes. 43:1

Lapsuudessani ja nuoruudessani helatorstai ei ollut vapaapäivä, koska kirkollinen juhlapäivä oli siirretty jo kolme vuotta ennen syntymääni,  vuonna 1972, kiinteästi lauantaiksi loppiaisen ja toisen helluntaipäivän lisäksi. Niinpä minulle ei ole kertynyt kovinkaan paljon muistoja helatorstaista noilta vuosilta. Lukioaikani vuonna 1992 helatorstai siirrettiin takaisin oikealle paikalle, torstaille. 

Vuoden 1999 helatorstaita en unohda koskaan, koska vietimme silloin Esikoisen kastejuhlaa. Aamupäivän hyörimme ja pyörimme asunnossamme koko kahden suvun voimin. Päivänsankari oli koko aamupäivän melkoisen itkuinen, niinkuin monesti muulloinkin. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska oli monia auttavia käsiä. Minun ei muistaakseni tarvinnut leipoa itse mitään juhlille, koska äitini siskot ja ystävät hoitivat sen puolen. 

Riihimäen kirkossa toimitettu kastejuhla oli tunnelmallinen ja lämmin. Paavo-pappa sai kastaa ensimmäisen lapsenlapsensa Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi. Paikalla oli paljon sukulaisia ja ystäviä. Hauskana yksityiskohtana muistan sen, että keltainen tutti tippui kastemaljaan. Nuoren äidin näkökulmasta oli helpottavaa se, ettei vauva huutanut ollenkaan toimituksen aikana. Sen sijaan hän nukkui koko kasteen ajan sylikummina toimineen sisareni sylissä; hän ei herännyt edes kastehetkellä papan valellessa vettä hänen päähänsä. Niinpä yksi vieraista oli täysin vakuuttunut siitä, että lääkärivieras oli antanut vauvalle rauhoittavia lääkkeitä. Aamupäivän koliikki-itkujen aikana oli nimittäin vitsailtu asiasta! 

Kahden vuoden päästä Esikoisen kastejuhlasta oli jälleen perheessämme merkittävä helatorstai. Asuimme siihen aikaan Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme suunnitelleet lähtevämme viettämään helatorstaita koko perheellä ulkoilmajumalanpalvelukseen, gökottaan (gök=käki, otta= aikainen aamuhetki), läheiselle Käärmevuorelle (Ormberg). Aamulla heräsin kuitenkin siihen, että supistukset olivat alkaneet. Lasketusta ajasta oli kulunut kolme päivää ja vauva halusi selvästikin tulla jo maailmaan. Sinnittelin pari tuntia yksin hereillä, koska edellisen pitkän synnytyksen ja turhien sairaalareissujen perusteella en halunnut todellakaan lähteä liian aikaisin sairaalaan. 

Muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen herätin Miehen ja Esikoisen. Soitimme Esikoiselle hoitopaikan perhepäivähoitajan tytön luokse, pakkasin kassit, söimme aamupalan ja aloimme valmistautua lähtöön. Mies soitti Sunderbyn sairaalaan ja kertoi, että olimme tulossa. Automatkalla oloni alkoi olla jo aika tukala, mutta olin silti täysin varma siitä, että olimme tekemässä hukkareissua.

Sairaalaan tullessamme meitä odotti ihana yllätys, suomenkielinen kätilö. Hän oli tullut töihin Ruotsiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, joten molemmat osapuolet olivat hyvin onnellisia siitä, että synntyksestämme oli tulossa suomenkielinen. Tutkimusten jälkeen minua odotti toinen mukava yllätys: emme olleetkaan tulleet turhaan sairaalaan, vaan synnytys oli jo hyvin käynnissä. 

Synnytyshuoneemme oli pieni ja kotoisa, ei olenkaan sellainen suuri synnytyssali, johon olin tottunut Hämeenlinnassa. Sairaalaan tullessamme synnytys oli jo niin pitkällä, ettei minua päästetty enää lillumaan ammeeseen niinkuin Esikoisen synnytyksessä. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska kaikki sujui niin paljon helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. En tarvinnut edes kipulääkkeitä. 

Olin hyvin nukutun yön jäljiltä pirteä ja hyvävoimainen. Hyväntuulisuuttani lisäsi se, että ainoa synnytykseen liittyvä toiveeni oli toteutunut saadessani suomenkielisen kätilön, tai oikeastaan kolme suomenkielistä. Olin helatorstaina ainoa asiakas synnytyosastolla. Niinpä ponnistusvaiheessa paikalle tuli kaksi muuta kätilöä, joista toinen oli suomenkielinen. Siirtyessäni synnytyksen jälkeen osastolle meidät otti vastaan suomenkielinen kätilö. Jumala oli todella kuullut rukoukseni!

Olin ollut koko raskausajan täysin varma siitä, että saamme toisen pojan. Minulla oli taas kerran "poikamaha" ja koko raskaus sujui identtisesti ensimmäisen raskauden kanssa. Niinpä olin todella ihmeissäni ja onnellinen siitä, että meille syntyikin Neiti. Hetki oli herkkä ja tunnelmallinen. Kokemus oli täysin erilainen kuin Esikoisen pitkittynyt synnytys, jonka loppuhetket olivat lähes dramaattisia. 

Sain Neidin heti syliini. Hän tapitti minua suoraan silmiini.  Tuntui uskomattoman hienolta nauttia heti äidin ja vastasyntyneen ainutlaatuisesta yhteydestä. Sydämessäni tunsin todeksi   Psalmin 139 sanat: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen." Poissa olivat kaikki pelot, joista olin kärsinyt viimeisten raskauspäivien aikana. Ikkunasta näkyvä maisema oli kaunis lumen sataessa hiljalleen maahan, toukokuun lopulla. 

Eilen oli taas helatorstai, ja minä juhlin taas kunnolla. Ensin olin jakamassa ehtoollista Senaatintorilla, jossa vietettiin Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlaa. Juhlajärjestelyt olivat mittavat: meitä ehtoollisenjakajiakin oli kiitettävä määrä, 154 kappaletta. Ennen messua vähän mietimme, olikohan meitä vähän liikaa. Juhlassa ei kuitenkaan tuntunut siltä, kun minäkin sain   parini kanssa jakaa viiniin kostutetun leivän  77  ehtoollisvieraalle.

Messu oli onnistunut kokonaisuus: virret ja laulut kaikuivat komeasti, järjestelyt toimivat erinomaisesti, liturgit hoitivat hyvin osuutensa ja piispasi saarnasi viisaasti. Piispa Eero Huovinen puhui teemalla "Katso minuun pienehen" minun helatortaihini sopivasti mm. lapsen ja äidin välisestä kasteesta: 

 

Yksi katseen kohde on tässä maailmassa ylivertaisen tärkeä. Lapsia kannattaa katsoa. Lapsessa on elämä.Lapsessa on tulevaisuus.Olenkohan väärässä, jos arvaan ja uskon, että maailman tärkein katse on lapsen ja äidin välinen katse. Äidin kasvot ja äidin rakastava katse luovat ensimmäisen yhteyden lapsen ja maailman välille.Kasvoista kasvoihin katsominen on edellytys eheälle elämälle. Silmien kautta syntyy vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuus. 

Katseella on merkillinen voima. Katse herättää ihmisen eloon. Katse antaa voimia ja tunnon ihmisarvosta. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Lapsi, jota katsotaan, kokee olevansa rakastettu. Lapsi, joka saa katsoa äitiään ja isäänsä, tuntee olevansa turvassa. Jos käännämme katseen pois lapsista, silloin laiminlyömme elämää, ihmisyyttä ja tulevaisuutta. Jos lasten sijasta katsomme rahaa, uraa ja menestystä, silloin olemme ymmärtäneet elämän väärin.Sano minulle, mihin sinä katsot, niin minä kerron sinulle mitä rakastat.          

Piispa puhui myös helatorstain raamatullisesta teemasta, Jeesuksen taivaaseenastumisesta : 

Helatorstainakin on kyse siitä, mitä me katsomme ja kuka katsoo meitä. Evankeliumissa kerrotaan siitä, miten Jeesuksen opetuslapset katsoivat sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta, omaa opettajaansa ja mestariaan. Opetuslapset olivat tottuneet katsomaan Jeesusta silmiin, mutta sitten he joutuivat menettämään hänet. Evankeliumi kertoo, että Jeesus Aerkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Helatorstai kertoo, että Jumalaa ja Kristusta ei voi nähdä maallisilla silmillä. Me voimme lasten virren tavoin luoda katseen kohti taivasta, mutta Jumalaa me emme kykene näkemään.

- - - - -

Mutta koska hän astui taivaaseen, hän on koko maailman Vapahtaja, kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen Jumala. Kristus astui ajan ja paikan tuolle puolelle voidakseen olla läsnä kaikkialla. Tämä uskontotuus on merkillinen, se on vaikea käsittää ja kuitenkin lohdullinen ja iloinen. Kristus on mennyt taivaaseen, jotta hän voisi olla lähellä meitä.

Vaikka me emme näe Jumalaa, niin Jumala näkee meidät. Vaikka me emme jaksa uskoa Jumalaan, niin Jumala jaksaa uskoa meihin. 

(KOKONAAN OSOITTEESSA  www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/x20117=196967). 

Eilisen helatorstain vieton kruunasivat Neidin kaverisynttärit. Kymmenen hienoa neitiä herkuttelivat, leikkivät ja kisailivat oikein olan takaa. Meistä vanhemmista tuntui hyvältä se, että veljetkin saivat olla mukana juhlapöydässä. Neidin silmät loistivat innosta hänen avatessaan lahjojaan ja nauttiessaan kaikesta huomiosta huolella valitussa juhla-asussa, pillifarkuissa ja kukkapaidassa. Onnellisen juhlaemännän tunnelmat voi tiivistää lauluun: "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää juhlahetkeä." Kiitos Herralle hyvistä helatorstaista!  

 

Kannustusjoukoissa!

Toukokuu on totisesti tapahtumien ja juhlien aikaa. Minun ja Miehen päät ovat menneet jo aikoja sitten sekaisin lipuista, lapuista, sähköpostista ja sähköisestä reppupostista. Koko ajan on pieni stressi päällä siitä, olemmeko varmasti muistaneet kaikki koulun, päiväkodin ja lasten harrastusten erikoisohjelmat. Kaikkeen emme ole millään ehtineet edes mukaan; tänäänkin meidän olisi periaatteessa pitänyt olla samaan aikaan viidessä eri paikassa. Ainakaan vielä emme ole kykeneet jakautumaan kovinkaan moneen osaan!

Sunnuntaina olimme lasten kanssa kannustamassa Miestä Lions Club Vennyjen järjestämässä pyöräilytapahtumassa, Venny-Startissa, jossa osallistujat pyöräilivät tai luistelivat Tuusulanjärven ympäri. Mies oli saanut tapahtumassa kunniatehtävän: kansanedustajat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen lähettivät hänet ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkosen ensimmäisenä matkaan tandemilla. Kukkonen kiitteli kovasti jo etukäteen Miestä siitä, että tämä oli järjestänyt hyvän sään tapahtumalle. Hän arveli, että Miehellä oli paremmat suhteet yläkerran ilmojenhaltijaan kuin edellisillä matkakumppaneilla. Kaupunginjohtaja oli joutunut pyöräilemään kahdeksan edellistä kertaa toinen toistaan huonommissa säissä.

Lapsetkin nautivat kovasti tapahtumasta. Esikoinen oli innoissaan saadessaan kätellä kiekkoilijatähti Sami Heleniusta. Neiti ja Kuopus saivat ratsastaa ensimmäisen kerran ponilla ja heittää saapasta; arpajaisetkin olivat kovasti heidän mieleen! Minä puolestani nautin upeasta säästä sekä mukavasta ja rennosta tunnelmasta sen hetken, kun ehdimme olla paikalla.

Sunnuntai-iltapäivän vietimme Keravalla Neidin tanssiesityksen merkeissä. Ensin Neitiä puettiin ja laitettiin hiuksia, sitten seurattiin kenraaliharjoitukset, odotettiin ja odotettiin, puettiin esiintymisasut uudestaan ja viimeisteltiin kampaukset sekä seurattiin todella pitkä ohjelma. Päivästä teki hieman kimurantin se, että myös minulla alkoivat työt iltapäivällä. Niinpä minä vein lapset ensin paikalle ja seurasin ensimmäiset harjoitukset, sitten paikalle tuli Neidin kummitäti ja lopuksi Mies. Neidin tanssiesityksen seuraaminen oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen: puvut olivat kauniita, israelilainen musiikki mukaansatempaavaa ja pienet tanssijat tosi suloisia. Neiti näytti söpöltä liikehtiessään käärmeasussaan hiukset pienillä nutturoilla. Ainoa huono puoli oli siinä, että Esikoinen sai ilmeisesti elinikäisen rokotuksen tanssiesityksiä kohtaan melkein koko päivän kestäneestä sessiosta. Kuopus sen sijaan ratkaisi asian nukahtamalla kesken pääjuhlan!

Tänään jatkoimme kannustusjoukkoina olemista poikien esityksissä. Mies kävi ihailemassa Esikoisen ja muiden pianistien soittoa, kun taas minä ja Neiti saimme kunnian seurata Kuopuksen esiintymistä päiväkodin kevätjuhlassa. Iltapäivä oli melkoista kuhinaa Kuopuksen jännittäessä tulevaa juhlaa; pieni ei jaksanut pysyä hetkeäkään paikallaan. Isosisko oli suureksi avuksi valitessaan ja pukiessaan pikkuveljelle sopivat juhlavaatteet. Neljävuotias oli komea näky lyhythihaisessa kauluspaidassa, hauva-kravaatissa ja mustissa farkuissa. Kaikki oli niin sävy sävyyn, että olin ihan ihmeissäni.

Juhlapaikalla päiväkodin työntekijät olivat nähneet suuren vaivan koristellessaan tilan peikkoteeman mukaisesti. Löysinpä kivestä tehtyjen peikkojen joukosta myös oman lapseni luomuksen. Se oli aika helppoa, koska Kuopus on tullut vanhempiinsa askartelutaidoissaan. Yleensä hän pakenee askartelupaikalta heti, kun tätien silmä välttää!

Onneksi hän on perinyt vanhemmiltaan myös hyviä ominaisuuksia. Hän oli aivan yhtä innokas esiintyjä ja viittaaja kuin minä kouluaikoinani. Hän oli halukas olemaan mukana jokaisessa esityksessä ja heilutti kättä villisti, jotta pääsisi estradille. Niinpä saimme ihailla laulun lisäksi hänen rummutteluaan, kapuloiden soittamista sekä erilaisia leikkejä Silmät loistivat innosta ja hymy oli Naantalin aurinkoakin leveämpi. Esitysten välillä hän juoksi syliini ja purki jännitystään halaamalla ja pussaamalla minua niin kuin emme olisi nähneet ainakaan kuukauteen. Kyllä äidin kelpasi olla kannustusjoukoissa!

Motivaatio hukassa

Olen taas kerran vakuuttunut siitä, miten tärkeää motivaatio on asioiden sujumiselle. Minulla on ystävä, joka on aloittanut opiskelut työn ohessa. Hän puhkuu intoa, koska hänellä on selkeä tavoite ja päämäärä. Hän tietää, että opiskelut vievät häntä kohti hänen unelma-ammattiaan. Niinpä hän on ainakin näin ystävän näkökulmasta elämänsä vedossa tasapainoillessaan työn, opiskeluiden, perheen ja harrastusten välissä. Minä katson vierestä ja ihailen!

Minunkin pitäisi opiskella muutama hassu kurssi, mutta motivaationi on aika lailla hukassa. Teen nimittäin pastoraalikurssia, jonka tehtyäni olen pätevä hakemaan kappalaisen paikkoja. Ongelma on siinä, että kappalaisuus ei ole mielestäni kovinkaan houkuttelevaa. En näe mitään eroa siinä, toimisinko seurakuntapastorina vai kappalaisena, koska työ on samaa peruspapin työtä. Kaiken lisäksi kappalainen kuulostaa tittelinä yhtä houkuttelevalta kuin rovasti. En odota kieli pitkällä kumpaakaan nimitystä, pastori sopii oikein hyvin. 

Ennen seurakunnissa tapahtunutta palkkauudistusta pastoraalikurssin suorittaminen tarkoitti yleensä pientä palkankorotusta. Nyt sekin motivaatiotekijä on poistettu. Minua on tosin vaikea muutenkaan rahalla kannustaa. Arvostan paljon enemmän mielenkiintoisia työtehtäviä kuin pulleaa palkkapussia. 

Kadonneeseen opiskelumotivaatiooni löytyi kuitenkin sopiva apu: opiskeleva ystäväni. Hänen opiskeluintonsa ei voinut olla tarttumatta minuun "terapiakeskustelussamme". Hänellä oli myös vastaus jokaiseen opiskeluun liittyvään ongelmaani. Valittaessani sitä, miten vaikeaa on lainata kyseisiä tenttikirjoja sain kuulla värikkäitä kertomuksia siitä, miten kummien kaimat olivat kaivaneet ystävälleni tenttikirjoja eri puolelta Suomea. Ja minua hävetti! Avulias ja kannustava ystäväni osasi antaa minulle myös konkreettisen neuvon siitä, mitä kautta saisin kirjat helpoimmalla tavalla. 

Nyt minulla on tenttikirjat kasassa; siitä kuuluu kiitos toiselle opiskelevalle ystävälle. Olen jo alkanut lukea kirjoja ja innostunut. Olin taas muutamassa kuukaudessa unohtanut sen, kuinka paljon pidänkään tenttikirjojen lukemisesta. Kiitos rakkaat ystävät avustanne! Ensi jouluun mennessä olen täysin pastoroitunut!

Äiti Camilla

Kyläpappina toimisisessa olisi puolensa. Tänään koin sen vahvasti, kun oli niin antoisa työpäivä. Aamulla kokouksessa iloitsin siitä, että moni asia taas selvisi. Niinpä sain taas yliviivata muutaman jutun tekemättömien töiden ja suunnittelemattomien asioiden listalta. Kyllä kaikki vielä selviää, yksi asia kerrallaan!

Kokouksesta kiiruhdin omaan kirkkoomme hautajaisiin. Toimitin vasta urani ensimmäisen siunaamisen Paavalinkirkossa, mutta se tuntui oikein hyvältä, koska ei tarvinut sännätä monella kulkuneuvolla toiselle päin kaupunkia. Oman kirkon hyviin puoliin kuului myös se, että omien työtovereiden kanssa on helppo työskennellä. Siunaaminen oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että tunsin henkilökohtaisesti vainajan. Tuntui hyvältä ja tärkeältä suorittaa viimeinen palvelus ihmiselle, jonka rinnalla oli saanut kulkea kappaleen matkaa. Muistotilaisuudessakin huomasin, miten tuttuus yhdistää, kun vieraiden joukossa oli taas kerran järvenpääläisiä. 

Iltapäivän vietin tutuksi ja rakkaaksi tulleen ryhmän kanssa nyyttäreiden merkeissä.  Pöydät notkuivat herkuista ja kevätlaulut raikuivat, vaikka välillä pianisti (=minä) oli vähän kahvilla. Tunnelma oli sekoitus iloa ja riemua sekä pientä haikeutta. Yksi ryhmän vaihe päättyy, mutta vielä ei tarvitse kokonaan sanoa hyvästejä.

Illalla jatkoin kyläpapin työtä tapaamalla omalla paikkakunnallani kasteperhettä. Taas tuntui niin hyvältä keskustella syvällisistä asioista jo valmiiksi tuttujen ihmisten kanssa. Entisenä pätkäpappina olen tottunut siihen, etten yleensä tunne ollenkaan etukäteen niitä ihmisiä, joita tapaan työssäni. Pidän kovasti uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä huolimatta voin tämänkin päivän kokemusten innoittamana todeta,  että pitempiaikaiset kontaktit ja tuttuus tuovat papin työhön aivan erilaista syvyyttä. Työtoveriani on kutsutu yhden Suomen rumimman lähiön Isä Camilloksi. Ehkä minun tavoitteenani voisi olla vaikkapa kasvaa Äiti Camillaksi - ainakin Elinan blogin lukijoille!  

Lapsen oikeus Jeesukseen!

Tapasin tänään yhden blogini lukijan, vanhemman rouvan. Hän sanoi olevansa teksteistäni yleensä kanssani aika samaa mieltä, mutta kirjoituksestani "Virrestä viis!" hän oli täysin eri mieltä. Hän sanoi kaipaavansa edelleen joitakin edellisen virsikirjan virsiä. Hän oli myös  sitä mieltä, että vanhoissa virsissä on syvyyttä, jonka ymmärtää vasta vanhemmiten. 

Hymy huulessa kerroin tekstini olleen hieman tahallisen provosoiva. Vanhoissa virsissä on minunkin mielestäni toisinaan enemmän syvyyttä kuin uusissa hengellisissä lauluissa. Ongelma on mielestäni siinä, että aniharva lapsi tai nuori saa tämä päivänä juurevan kristillisen kasvatuksen, joka antaisi valmiuksia ja kiinnostusta sisäistää vanhojen virsien sanoman. 

Tänään pläräsin kristillisen kasvatuksen tueksi tai innoitukseksi tarkoitettua Seurakuntien Lapsityön Keskuksen  ja Lasten Keskuksen julkaisemaa vihkosta "Lapsen oikeus pyhään". Kaisa Raittilan teksti järkytti minua. Ei sen vuoksi, että teksti olisi ollut kovinkaan ihmeellistä. Kirjanen sai mieleni matalaksi siitä syystä, etten ymmärrä, miksi seurakuntien lapsityön ja perheidenkristillisen kasvatuksen tueksi tarjotaan vihkosta, joka ei mielestäni enää edusta kristinuskoa. Vihkonen ei sisällä sanaakaan Jesuksesta eikä Jumalan rakkaudesta puhumattakaan siitä, että tekstissä puhuttaisiin Pyhästä Hengestä. 

Kirjasen mukaan Kaisa Raittilalle pyhää on elämä, hänen ja hänen lapsensa. Siihen ei mahdu Raamatun totuudet eikä vuosisatojen pölyttämät virret.  "Jumalan kämmenellä" -virsikin tuntuu kirjoittajasta  liian ahdistavalta. Hänen näkemyksensä pyhästä on hyvin postmoderni: "Ehkä jumalat ovat heikkoja varten, mutta mitä siitä. Niin kauan kuin kukaan ei asetu toisen yläpuolelle, jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva mistä haluaa." (Lapsen oikeus pyhään, s.11)

Olen samaa mieltä siitä, että jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva siitä, mistä haluaa. Sen sijaan ihmettelen  sitä, mitä annettavaa tällaisella vihkosella on kristilliseen kasvatukseen. Raamatun kuva pyhästä on nimittäin jotain aivan muuta kuin leppoisia aamuhetkiä, kesäpaikan kimmeltäviä vesiä tai kuolevien viimeisiä sanoja.  Jesajan kutsumusnäyssä (Jes. 6:3-7) se ilmaistaan näin: 

"- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! 

  Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.

Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä  sanoin:

- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka    keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin. 

Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi:

- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.

"Lapsen oikeus pyhään" -vihkonen edustaa näkemystä, jonka mukaan kaikki tiet pyhän luokse ovat yhtä arvokkaita. "Pyhä liittää minut niihin, joiden kanssa elän. Kiinassa palvotaan esi-isien henkiä, muslimit rukoilevat Mekkaan päin ja buddhalainen polttaa suitsukkeitaan. Minun lapsellani on oikeus uskoa niin kuin täällä on tapana. - - Muuttuuko Jumala, jos hänestä puhutaan toisin kuin on tapana? Miksi hänestä ei voisi puhua sanoilla, joita kukaan ei ole käyttänyt ennen. Ei tässä tarvita virallista metrinmittaa määrittämään, uskonko oikein ja miten Jumalasta puhutaan. Se, mitä hiljaisuudessa, usein itseltänikin salaa ikävöi, on ihmiselle kauneinta pyhää. " (Lapsen oikeus pyhään, s. 16,19) 

Minulle herää kysymys, ajatteleeko Jeesus ja kristillinen seurakunta samalla tavalla kuin Kaisa Raittila. Ei ainakaan Jeesus. Johanneksen evankeliumissa hän paukuttaa kaikkien postmodernismin sääntöjen vastaisesti: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." Joh. 14:6 

Minun mielestäni lapsella ei ole oikeutta vain pyhään, vaan jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus Jeesukseen. Huomennakin aion taas perhekerhossa laulaa lasten ja aikuisten kanssa "Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen. Niin korkea, ettei voi ylittää. Niin syvä, ettei voi alittaa. Niin laaja, ettei voi ohittaa, rakkaus ihmeinen." Pekka Simojoki on tehnyt modernin, vaan ei postmodernin laulun samasta teemasta.  

ELLEI JEESUSTA OIS

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?

Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,

eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 

ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka pimeää täällä olisikaan,

maassa ikuisen roudan ja jään.

Moni temppeli kyllä rakennetaan, 

mutta valoa ei löydy yhdestäkään!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?

Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,

eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 

ellei Jeesusta meillä ois!

Kyllä ihminen keksii viisaudessaan

vaikka millaisen uskonnon.

Koko maailmaa pystyy hallitsemaan,

mutta sielussa on jano sammumaton. 

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?

Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,

eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 

ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka yksin me tänne jäisimmekään

ilman rakkautta Kristuksen?

Kuka milloinkaan pystyy ymmärtämään

tai edes aavistamaan koko syvyyttää sen ?!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?

Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,

eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 

ellei Jeesusta meillä ois!

   

 

Kateellisten panettelua!

Työpaikalla voi joskus tapahtua hauskoja asioita. Eräällä kahvitunnilla työtoverini kertoi vaatteista, joita hän aikoi viedä takaisin kauppaan, koska ne eivät tuntuneetkaan hyviltä kotona sovitettaessa. Jotenkin ihmeellisesti päädyin sovittamaan yhtä hänen mekoistaan, ja muiden työtovereiden kannustaman ostin sen itselleni. Olin onnellinen siitä, että sain sopivan vaatteen täysin ilman tuskaa ja hikeä. 

Kotona sovitin tietysti heti uutta mekkoani ja esittelin sen monipuolisia käyttömahdollisuuksia. "No, miltäs näyttää?" kyselin iloisesti muotitietoiselta Neidiltä odottaen saavani jonkin kannustavan kommentin. "Sulla näkyy verisuonet", tokaisi Neiti happamasti eikä kommentoinut mitään mekostani. Huokaisin raskaasti ja jatkoin yksin peilailua. Vasta vähän ajan kuluttua minulla välähti. "Harmittaako sinua, että äiti sai mekon etkä sinä?" kyselin Neidiltä. "Joo, se on aivan epäreilua", sain vastaukseksi ja olin itseeni tyytyväinen. Kerrankin ymmärsin melkein heti, mistä kenkä puristaa.  

Monilapsisen perheen elämä on täynnä kateellisuutta, kilpailua ja epäreiluuden kokemuksia, ainakin meillä. Lapset saavat riidan aikaiseksi jo siitä, missä järjestyksessä valitaan vanukas. Toisinaan herkkuja pitää kahmia itselleen, vaikkei napa enää vetäisi, jottei vaan sisko tai veli saisi enemmän. Iltanukuttajan valintakin on välillä tahtojen taistoa, jossa tärkeintä on voittaa. Miehen poissa ollessa väännetään kättä siitä, kuka ei saa nukutettaessa maata äidin vieressä. Jos taas kaikille nukutettaville riittää vanhempi viereen, voidaan kisailla siitä, kenen puoleen nukuttajan pää osoittaa. Kisailulle ja kateellisuudelle ei ole loppua!

Yritän kovasti olla tasapuolinen äiti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki lapset saisivat aina täysin samanlaisen kohtelun. Uskon siihen, että lasten on hyvä oppia käsittelemään myös kateuteen liittyviä tunteitaan. Meillä saa purnata ja valittaa, muttei tahallaan satuttaa toista sen vuoksi, että on kateellnen. Lapsemme ovat omaksuneet mainiosti nykyajan sloganin:"Kaikki mulle nyt heti!" Niinpä vanhempina yritämme kasvattaa heitä Pekka Töpöhännän laulun mukaisesti: "Kaikkea ei voi saada, jotain kuitenkin. Heiluttaa voi aina, häntää pientäkin..." 

 

Puutarhurin vaimo

Uskomatonta, miten nopeasti ihmiset ja elämäntilanteet voivat muuttua. Muistan elävästi kesän vuonna 2005. Metsästimme silloinkin Vaasassa sopivaa asuntoa. Kävin katsomassa ystäviemme naapurissa sijaitsevaa unelmatonttia lastemme kanssa. Ja minua ahdisti ihan suunnattomasti! Minua kiinnostivat enemmän kerrostaloasunnot ja muut kätevät asumisratkaisut kuin omakotitalon hoitaminen. Mies oli tontin katsastamisen aikoihin Itävallassa vetämässä ripariryhmää. Niinpä päädyin sanomaan unelmatontille "kiitos ei", koska Miehen tekstiviestit leirihässäkän keskeltä olivat tasoa "EVVK".

Nyt neljä kesää myöhemmin olemme onnellinen omakotitalossa asuva perhe, joka ei voisi kuvitellakaan asuvansa missään muualla. Lapset ovat innoissaan kotikadun kaverisuhteistaan eivätkä yhtään välitä siitä, ettei eräissä hautajaisissa tapaamani teinin mukaan lähiössämme ole mitään elämää. Eihän täällä ole edes yhtään kauppaa! Mutta tilaa, omaa rauhaa, luontoa sekä mukavia naapureita senkin edestä. 

Miehestä on kuoriutunut vajaan kahden vuoden omakotiasumisaikanamme verraton puutarhuri. Tänä keväänä hän aloitti puutarhatyöt jo helmikuun lopussa istuttamalla tomaatit maitopurkkeihin. Söpöintä minusta on ollut se, että hän on ulkoiluttanut tomaatteja, jotta ne vähitellen tottuisivat ulkoilmaan. NIIN SULOISTA!  

Minustakin on tullut jo mainio puutarhurin vaimo. En ole hermostunut vielä ollenkaan siihen, että istutuksia on siellä täällä kodinhoitohuoneessa ja olohuoneen matalalla tasolla. Pesuhuoneessa sijaitsevat istutuslaatikotkin olen hyväkynyt täysin mukisematta. Juhlia varten olen sentään pyytänyt puutarhuria ystävällisesti siirtämään kasvustonsa pois olohuoneesta. 

Viikonloppuna  aloin vapaaehtoisesti puutarhurin apulaiseksi;  minut ylennettiin hanttihommiin. Haravoimme  koko pihan ja sen jälkeen minun tehtävänäni oli siirtää multaa paikasta A paikkaan Ö. Muuhun puutarhanhoitoon kapasitteetini ei riittänyt, sekin kokeiltiin. 

Onneksi sain mullansiirtoonkin avukseni työnjohtajan, Kuopuksen. Hän oli kerrassaan mainio. Nyt minulla on ollut selkä hellänä jo monta päivää, koska työnjohtaja ei päästänyt minua helpolla, vaikka olikin reilu johtaja.  Hän määräsi ensin lapiollisten määrän, ja sitten kehui hyvästä suorituksesta. Sen jälkeen hän määräsi minut tauolle ja lapioi itse. Kun kottikärryllinen oli saatu täyteen, työnjohtaja otti moponsa ja näytti reitin kottikärryille. Kyllä olikin helppoa työntekoa!   

Loppukesäksi puutarhurin vaimo siirtyy auringonottolinjalle ja jättää raskaammat työt miesten harteille; se on sitä oikeaa tasa-arvoa!

Munkin ylistys

Olen viettänyt elämäni aikana hyvin monenlaisia vappua. Yksi asia on kuitenkin yhdistänyt kaikkia vappujani: munkit! Tajusin tämän vappuaattona maatessani oksennustaudissa kotona. Ruotsalainen ystävättäreni  lähetti tekstarilla iloisen vapputervehdyksen, jonka aloitti kysymällä "Har ni många munkar?" Heikohkosta tilastani huolimatta en voinut olla nauramatta humoristiselle viestille. 

Mieleeni tuli elävästi ensimmäinen vappumme Ruotsissa. Tein samankokoisen munkkitaikinan kuin olin aina tehnyt lapsuudenkodissani ajattelematta sitä, että perheessämme oli käytännössä vain yksi munkinsyöjä. Tarjosimme munkkeja auliisti ystäväperheillemme. Siitä huolimatta Mies söi seuraavan kuukauden ajan iltapalaksi 2 valtavaa munkkia ja yhden limsapullon. Raskauskilojaan sulatelleen vaimon mielestä harmillisinta oli se, ettei epäterveellinen ruokavalio näkynyt yhtään missään. Epäreilua! 

Lapsuudessani söimme munkkeja eksoottisesti vappukokon juurella. Tornionlaaksossa ei nimittäin poltella juhannuskokkoja eikä pääsiäiskokkoja, vaan vappukokkoja ruotsalaisten perinteiden mukaisesti. Niinpä äitini joutui monet kerrat kiireessä paistamaan munkkeja, jotta ehdimme ottamaan ne mukaan vappukokolle.  

Vappukokolla olo oli todella tunnelmallista, vaikka emme me siellä paljon muuta tehneet kuin söimme munkkeja, joimme simaa ja juttelimme. Eräällä kerralla jännitimme kovasti, estääkö jäidenlähtö kokonaan rantatörmällä pidettävän vappujuhlan.  Onneksi  rukouksemme kuultiin ja vappukokko pysyi kuin pysyikin paikallaan!

Opiskeluajalta muistan erityisesti vapun, jolloin tein yksin vapputarjottavat 100 henkilölle. Munkinpaisto oli  mukavaa ja helppoa hommaa. Siman tekeminenkin menetteli, vaikka pullojen löytäminen oli vähän haastavaa raittiissa ylioppilaskodissa. Sen sijaan perunasalaatin tekeminen meinasi viedä hermoni kokonaan. En pystynyt syömään pitkään aikaan perunasalaattia, koska sen valmistaminen 100 henkilölle oli aikamoinen urakka 21-vuotiaalle opiskelijaneitoselle. Vasta jälkeenpäin tajusin, että perunasalaatin olisi voinut myös ostaa valmiina. Tyhmästä päästä kärsi ainakin oikea käsi, joka joutui pilkkomaan perunan jos toisenkin. 

Viime vappuna tein ensimmäisen kerran munkkeja Järvenpään kodissamme. Kyllä ne maistuivatkin hyviltä oman kodin terassilla!  Tänä vappuna jouduimme tyytymään taudin vuoksi viiteen ostomunkkiin. Hyvältä se ostettu munkinpuolikaskin maistui vappupäivänä kevään ensimmäisillä terassikahveilla! 

   

Kirpputorireissun satoa

Olen kummajainen ikäisteni naisten joukossa, koska en pidä ollenkaan kirpputoreilla kuljeskelusta. Sikin sokin olevat suuret tavaramäärät ahdistavat minua enkä yleensä sen vuoksi löydä yhtään mitään. Ainoat tavarat, joita mielelläni etsin kirppikselle päädyttyäni, ovat kirjat. 

Omia tavaroitanikaan en ole koskaan kirppiksillä myynyt. Sen sijaan olen laittanut lasten vanhat vaatteet ja lastentarvikkeet tehokkaasti kiertoon kaveriperheille; omat ja miehen vaatteet ovat päätyneet yleensä joko Venäjälle tai joihinkin keräyksiin.

Reilu viikko sitten jouduin vahingossa Järvenpään seurakunnan kirpputorille. Mies oli yli-innokkaana puutarhurina käynyt varaamassa muutaman parvikelaatikon, joita menimme yhdessä pikkuisten kanssa hakemaan. Neiti löysi heti kirpparilta mielenkiintoisen laatikon, joka oli täynnä rullaluistimia. Niinpä me vartin päästä lähdimme kotiin kolmien rullaluistimien kanssa. Minä puolestani sain viidelläkymmenellä sentillä aarteen: kirjan "Jumala puhuu", jota olen usein lukenut vanhempieni luona Pellossa. Ehkä tämäkin kirpputorivierailu taas osoitti sen, miten joskus olisi aika luopua ennakkoluuloistaan! 

Tässä katkelma A. Russelin toimittamasta kirjasta "Jumala puhuu".

KESÄKUU 30 -  Ymmärrä heitä

Ota ilo mukaasi. Olet saanut paljon siunausta. Sinä voit olla suureksi siunaukseksi. 

Tulevat vuodet ja kuukaudet ovat täynnä siunausta. Jaa saamasi siunaukset. 

Rakkaus voi kulkea ympäri maailman ja välittää Jumalan virtoja ihmisestä toiseen.

Levitä auringonpaistetta sellaiseen sydämeen, joka iloiten heijastaa sitä eteenpäin; näin eläväksi tekevä ja iloa tuottava evankeliumi kulkee eteenpäin.

Ole siunausten välittäjä. Rakasta ja riemuitse. Ilahduta kaikkia. Rakasta kaikkia. 

Yritä aina ymmärtää toisia, niin et voi olla rakastamatta heitä.

Näe Minut myös tylsässä, mielenkiinnottomassa, syntisessä, arvostelevassa, kurjassa ihmisessä. 

Näe Minut lasten naurussa ja vanhusten herttaisuudessa, nuorten rohkeudessa ja miehuuden kärsivällisyydessä.  

Virrestä viis!

Eräs kollegani oli kuullut kauhukuvan tulevaisuuden papeista: muutaman vuosikymmenen (vaiko jo muutaman vuoden) päästä nuori peruspappi osaa enää viisi virttä. Toinen kollega totesi, ettei hän kyllä itsekään osaa kovin montaa virttä enempää. Naureskellen aloimme laskea tutuimpia virsiä: Enkeli taivaan...

Minä voin väittää osaavani virsikirjan aika lailla alusta loppuun. Sijaiskanttoriksi alkaessani soitin koko virsikirjan läpi, ja melkein kaikkia virsiä olen myös laulanut kirkollisen elämäni aikana. Siitä huolimatta toivon sydämeni pohjasta, ettei tulevaisuuden papin täytyisi käyttää työssään nykyistä auttamattomasti vanhentunutta virsikirjaa. 

Vastasin jokunen viikko sitten Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimukseen, jossa kysyttiin seurakunnan työntekijöiden käsityksiä mm. virsikirjan käyttökelpoisuudesta. Annoin murskatuomion nykyiselle virsikirjallemme, joka valmistui jo 23 vuotta sitten. Voin väittää, että virsikirjasta voisi poistaa 632 virren joukosta 100 virttä ilman että kukaan jäisi kaipaamaan niitä.  Jotkut virsikirjan osastot ovat niin epäonnistuneita, että aivan ihmetyttää. Siunauskeskusteluissa en yleensä ehdota osastosta "Kuolema ja iankaikkisuus" mitään muuta virttä kuin virttä 631 "Oi Herra, jos mä matkamies maan".

Osassa kuolemaan liittyvistä virsistä on todella vaikeat sävelmät, kun taas toisten sanat ovat hämäriä tai vähintäänkin epäsielunhoidollisia. Hautajaisväki varmasti laulaisi riemuissaan kappelissa:"Ah, kaikki kaataa kuolema, näin täyttyy tahto Herran. Ei ketään kuolo armahda, vie jokaisen se kerran." Virsi 610:1 Kuinka paljon mukavampaa olisi laulaa modernista virsikirjasta Anna-Mari Kaskisen sanoin:"Ota hänet vastaan, suuri Pyhä Jumala. Ota hänet vastaan murheellisten ystävä." 

Hautajaisten lisäksi kaipaisin toimivampia virsiä erityisesti häihin, lasten ja nuorten toimintaan sekä erikoismessuihin. Virsikirja jää entistä useammin kirkon hyllyyn monisteiden, erilaisten laulukirjojen tai power pointtien näyttäessä musiikin suunnan. Harmillista tällaisessa kehityksessä on se, että joka porukassa ja seurakunnassa lauletaan vähän eri lauluja. Modernin virsikirjan etu olisi siinä, että seurakuntaväki kautta Suomen käyttäisi samoja kirjoja ja laulaisi samoja lauluja. Toivossa on hyvä elää!

Vuodenvaihteessa "ikänaisiin"!

Heräsin tänä aamuna ihanaan onnittelulauluun, jonka perheenjäseneni komeasti kajauttivat. Kuopus tosin nukkui onnellisena vieressäni ja herätessään luuli, että hänelle lauletaan. Ei, vaan tänään laulettiin ja liputettiin kautta koko Suomen minun syntymäpäivieni kunniaksi. Aamulla en ehtinyt jäädä fiilistelemään synttäritunnelmissa, mutta puurolautanen edessäni ehdin sentään lukea veljeni lähettämän tekstiviestin. Hän onnitteli minua siitä, että pääsen vuodenvaihteessa kilpailemaan "ikänaisiin". Sain hyvät naurut!  

Perheellämme on ollut viime aikoina poikkeuksellisen tiivis ohjelma. Sen vuoksi en odottanut saavani mitään lahjoja, en juhlia enkä edes täytekakkua. Sen sijaan ostin jo etukäteen Suomen rikkaiden paratiisista, Kauniaisista, sijaitsevasta design-liikkeestä itselleni lahjaksi suuren helminauhan. Ei se nyt kyllä onneksi hirvittävän kallis ollut, mutta sopi täydellisesti uuteen kevätmekkooni. Katsoin ansainneeni moisen koristuksen, koska en ole shoppaillut keväällä oikeastaan paljon ollenkaan.  

Synttäripäivänäni olen havahtunut taas siihen, kuinka paljon maailma on viime vuosina muuttunutkaan. En saanut postiste yhtään ainoaa onnittelua eikä kukaan ole edes soittanut onnitellaaksen minua.  Siitä huolimatta olen vastaanottanut onnentoivotuksia enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Tekniikan ansiosta olen saanut onnitteluja sähköpostitse, tekstiviesteillä ja Facebookissa. Naamakirjan kautta olen saanut onnittelukortteja, ruusun ja aivan mielettömän määrän onnitteluja. So nice! 

Illan suussa perheeni yllätti minut järjestämällä pienimuotoisen, mutta lähes täydellisen kahvihetken. En olisi osannut toivoa mitään ihanampaa kuin  Arnolds´n  vaaleanpunaisella kuorrutetun, sydämenmuotoisen donitsin, jonka sisällä oli vaniljatäyte. Se oli täydellistä huomioimista, koska Järvenpäästä ei moisia herkkuja edes saa. Lisäksi sain pienen lahjan ja kaksi korttia. Nyt olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen 34-vuotias!   

Ei voi olla niin vaikeaa!

Olemme viime päivinä huokailleet työkavereideni kanssa, miten ihmeessä tähän huhtikuun loppuun onkin kasautunut niin paljon hommaa. Yhtä aikaa pitää pyöritää normaalia viikkotoimintaa, järjestellä erilaisia kevätretkiä, suunnitella kesän ja syksyn toimintaa sekä pitää lukemattomia palavereja. 

Eilen minulla oli pitkä ja monipuolinen työpäivä. Päivä oli antoisa ja onnistunut, mutta yhdestä pienestä käytännön asiasta meinasi tulla ylitsepääsemätön. Ajattelin käydä ostamassa junaliput eräälle tulevan viikonlopun retkelle valmiiksi, koska en itse pääse Heurekaan mukaan. Luulin tietysti, että asia hoituu kätevästi muutamassa minuutissa Pasilan asemalla työmatkallani. 

Juna-asemalla selvisi, ettei VR myy ryhmälippuja välille Pasila-Tikkurila. Enää ei ole myöskään olemassa kymmenen kerran kortteja kyseiselle välille. Niinpä minut ohjattiin VR:ltä ystävällisesti eteenpäin HKL:n tai YTV:n toimistoon.

Niinpä päädyin HKL:n toimistoon hoitamaan tätä pientä asiaa, joka osoittautui sangen monimutkaiseksi. HKL:lläkään ei ollut tarjolla sen enempää kymmenen kerran lippuja kuin ryhmälippujakaan. Minulle tarjoittiin ladattavaa matkakorttia. Ilmoitin ottavani kyseisen kortin ja lataavani siihen tietyn määrän lapsia, opiskelijoita ja aikuisia.

Virkailija ilmoitti kuitenkin ystävällisesti, että opiskelija-alennusta saa käyttää vain henkilökohtaisella matkakortilla. Niinpä minä kiitin tiedosta ja laskin uudestaan ryhmäläiset niin, että erottelin opiskelijat lasten joukosta ja lisäsin heidät aikuisten joukkoon. Ilmoitin virkailijalle aikuisten ja lasten lukumäärän ja pyysin latamaan matkakorttiin sen verran rahaa, että se riittää sekä meno- että paluumatkalle. 

Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Virkailija ilmoitti, ettei samalle matkakortille voi ladata rahaa sekä lapsille että aikuisille. Hän sanoi, että minun pitää ostaa kaksi matkakorttia, joihin voin ladata erikseen rahaa lapsille ja aikuisille. Hyväksyin tietysti virkailijan sanat kunnes hän sanoi, että matkakortit maksavat yhdeksän euroa kappale.  "Kahdeksantoista euroa ylimääräistä!" parkaisin tiskillä! Kiitin kohteliaasti virkailijaa ja sanoin, että taidammekin maksaa matkat ihan käteisellä junassa.  

Huh, mikä farssi! Tuntui todella kohtuuttomalta, että seurakuntamme olisi pitänyt maksaa yli 20 euroa (18 euroa + opiskelijalippujen muuttaminen aikuisten lipuiksi) ylimääräistä ainoastaan siitä syystä, ettei ole kehitetty minkäänlaista palvelua ryhmille. Olen yleensä tosi huono valittaja, mutta nyt tuntuu melkein siltä, että pitäisi laittaa vähän palautetta menemään. Ei voi olla niin vaikeaa!

PS. Retken järjestämiseen liittyi myös iloisia hetkiä! Varatessani lippuja huomasin, että retkemme ajoittuu Heurekan 20-vuotisjuhlaviikkoon. Niinpä maksamme lipuista, johon sisältyy elokuvakin, vain saman verran kuin mitä Heurekaan pääsy maksoi vuonna 1989!!! 50 markkaa/aikuinen ja muut puolet siitä. Paistaa se aurinko risukasaankin :)

Lahjakirjojen satoa

Tänä keväänä olemme taas todenneet sen, miten lapsia on syntynyt keväällä todella paljon. Kaverisynttäreitä on ollut lähes viikottain kummilasten ja omien pippaloiden lisäksi. Lapset ovat nykyään ihan kyllästyneitä minun näkemykseeni siitä, millainen on hyvä lahja. "Ei enää yhtään kirjaa!" toteavat Esikoinen ja Neiti kuin yhdestä suusta, "Kirjat ovat tylsiä lahjoja. Niistä tykkäävät vain lasten äidit." 

En voi kuin syyttää itseäni. Olen kyllästyttänyt lapset kirjoilla, koska olen hankkinut lahjalaatikkooni yleensä vain ja ainoastaan kirjoja. Kirja-alessa minut valtaa yleensä ihmeellinen hamstrausvimma. Minulle ei riitä yksi eikä kaksi kirjaa lastenkirjojen alehyllyillä, vaan minä hamstraan ja hamstraan muovikassilliset täyteen aarteita. Eikä siitä vielä ole kamalasti haittaa ollut; kirjat ovat huvenneet laatikostani yleensä melko nopeasti tuliaisiksi, lahjoiksi tai omien lasten iloksi. 

Viimeisimmällä reissulla anoppilaan etsin käsiini kirjoja, joita yllätys, yllätys olen itse antanut anopille lahjaksi. Löysin pari Salme Blomsterin ihmissuhteisiin liittyvää pientä kirjaa, joista olen ollut viime viikkoina aika innoissani. Otin ne nimittäin anopilta lainaan! Tänään puhuimme eräässä perhekerhossa vihasta Blomsterin "Hyvä, paha viha" -kirjan pohjalta. Kyllä täytyy sanoa, että nautin kerhossa taas suunnattomasti työstäni. Tuntui todella antoisalta keskustella suunnilleen samanikäisten naisten kanssa avoimesti tällaisista syvällisistä teemoista!   

Teille rakkaille lukijoilleni laitan täkyksi Salme Blomsterin kirjasta "Levottomuudesta rauhaan" yhteenvedon. Blomsterin kirjat ovat todella loistavia kristityille, jotka haluavat kasvaa ihmisinä ja elää tasapainoista elämää. Ne ovat todella hyödyllisiä myös kaikille sielunhoitajille ja muussa auttamistyössä oleville.  Näiden kahden kirjan lisäksi olen lukenut Blomsterin kirjan "Musta, valkoinen häpeä" ja "Kosketus". Häpeä-kirjassa Blomester auttaa lukijaa erottamaan väärän syyllisyyden ja häpeän oikeasta ja kutsuu  vapautumaan turhista taakoista. "Kosketus" on erinomainen kirja seksuaalisuudesta. 

YHTEENVETO 12 ASKELTA MATKALLA RAUHAN HUONEESEEN:

1. Pysähdy hetkeksi ja tee inventaario elämästäsi

2. Tutustu kehoosi ja sen lukkoihin

3. Tutkistele ajatuksiasi ja jos ne ovat kielteisiä, valitse vaihtaa ne.

4. Tunnista tunteesi ja anna niille tilaa.

5. Anna Jumalan puhdistaa omatuntosi ja eheyttää tahtosi.

6. Antaudu Pyhän Hengen johdatettavaksi.

7. Opi, miten henki, sielu ja keho toimivat yhdessä.

8. Valitse elämä.

9. Anna anteeksi ja päästä irti.

10. Tutustu Jeesukseen ja tee hänestä esikuvasi.

11. Ota rukous tavaksi.

12. Antaudu Jumalan rakkaudelle ja huomaa, miten lepäät hänen kämmenellään. 

Rukous:

Herra, kiitos siitä, että saan antaa kaikki levottomat

ajatukseni ja huoleni Sinulle.

Anna niiden tilalle Sinun ajatuksiasi.

Anna mieleeni rauha.

Kiitos, että saan jättää Sinulle kaikki tunteeni.

Auta minua tulemaan kosketuksiin todellisen minäni kanssa.

Anna tunteilleni rauha.

Kiitos, että saan jättää kehoni ja kaikki sen vaivat ja tarpeet Sinulle. 

Puhdista minut.

Anna keholleni rauha.

Anna henkeni, tahtoni, tunteitteni, järkeni ja kehoni toimia yhdessä ja vapaasti.

Anna Pyhän Hengen johdattaa minua.

Uudista minut: anna minun nähdä itseni, muut ja Sinut totuuden valossa. 

Paljasta pimeys. Anna kyky valita elämä.

Sinun on valta, voimia ja kunnia iankaikkisesti!

Aamen.

Luksusta naisille

Rakastan edelleen Facebookia! Nautin siitä, että saan helposti seurailtua ystävien ja kavereiden kuulumisia.  Naamakirja on hyvin amerikkalainen maailma, jossa annetaan helposti ja usein positiivista palautetta ystäville ja puolitutuille. Ja sehän sopii mainiosti minun luonteelleni!

Naamakirja on pullollaan erilaisia outoja ja vähemmän outoja testejä. Viime aikoina olen saanut selville mm. sisäisen eläimeni: olen pupu!  Kaupan päälle sain näin syvällisen analyysin: "Pupu haluu että häntä hoivataan ja hän työntyy kainaloon kuin kainaloon vaikka ei välttämättä olisi tervetullut. Pupu hakee rakkautta elämään ja näkee sitä joka puolella. Pupu on luova ja aktiivinen vipeltäjä, jonka perässä on vaikea pysyä. Pupu rakastaa juhlia eikä pistä päätään pensaikkoon vaan haluaa pysyä siellä missä juhlat ovat hulppeimmillaan."  Eikä tämä testi ollut edes pahimmasta päästä! 

Viime aikoina ystäväpiirissäni on tehty paljon enneagrammi-pikatestejä, jossa on tutkittu sitä, millaista luonnetyyppiä vastaaja edustaa. Monet enneagrammi-teoriaan perehtyneet ovat huokaisseet saaneensa väärän tuloksen. Monen kaverin analyysista olen myöskin ollut täysin eri mieltä kuin pikatesti.  Minä valitsin tietämykseni perusteella "oikeat vaihtoehdot" ja sain mielestäni oikean tuloksen: olen  seiskatyyppi eli hedonisti. Hedonisti kuulostaa kyllä aika kamalalta luonnetyypiltä. Mielummin käyttäisin luonnetyypistäni nimitystä seikkailija tai vaikkapa iloinen ja hauska ihminen! Yleensä kyllä puhun eri luonnetyypeistä vain numeroilla, koska eri kouluttajat ja kirjailijat ovat nimenneet luonnetyyppejä vähän eri tavoin. 

Ensi lauantaina järjestän Toukolan kirkossa (Koreankatu 2) Helsingissä Ihanien naisten iloisen itsetuntemuspäivän, jossa perehdytään enemmän enneagrammi-teoriaan. Siellä ei ole siis luvassa pieleen meneviä pikatestejä, vaan oman itsensä syväluotausta enneagrammi-kouluttaja Seija Taivaisen johdolla. 

Päivän järjestyminen tuntui taas kerran Jumalan johdatukselta. Seija otti minuun yhteyttä seurakuntamme nettisivujen perusteella. Hänen mielestään Paavalin seurakunta vaikutti nykyaikaiselta seurakunnalta, johon voisi sopia tällainen naistenpäivä. Minä olin puolestani juuri muutamaa päivää aikaisemmin kuullut Vaasassa asuvien ystävieni ylistystä samanlaisesta naistenpäivästä, jonka Seija oli pitänyt. Seija on miehensä Erkin kanssa järjestänyt Kansan Raamattuseuran piirissä mm.  enneagrammi-parisuhdekursseja, joissa on itsetuntemusteorian avulla pyritty löytämään syvempää ymmärtämystä puolisoiden välillä. Niistäkin olen kuullut paljon hyvää!

Toivon ja rukoilen, että lauantain päivästä tulisi onnistunut ja antoisa. Laitan tähän tietoa päivästä, koska mukaan mahtuu vielä lisää ihania naisia, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään paremmin. Päivään sisältyy enneagrammi-opetussessioiden lisäksi lounas, pullakahvit ja gospel-lattaritunti. Tiedossa on siis todellinen luksuspäivä vain naisille! 

PS. Lounas ja kahvit taataan vain ilmoittautuneille :)

Tervetuloa löytöretkelle omaan sisimpään! Mukaan ovat tervetulleita kaikki iloa ja elämää etsivät naiset.

Työkaluna oman sisimmän aarteiden löytämiseksi käytetään enneagrammi-itsetuntemusmenetelmää. Se on ikivanha työkalu, jonka avulla voi havahtua huomaamaan ja löytää tasapainoa elämään. Enneagrammin avulla voi oppia hyväksymään itsensä ja toiset, erilaiset. Se avaa ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan. Enneagrammin avulla voi kartoittaa omia voimavaroja ja löytää uusia luovuuden lähteitä. Parhaimmillaan se tuo laatua ja rohkeutta elämään. Kouluttajana toimii Seija Taivainen.

Päivä päätetään gospel-lattareihin. Gospel-lattari on iloinen tanssitunti hengellisen latinalaisen musiikin tahdissa. Ideana on tanssia tanssin ilosta ilman suorituspaineita. Mitään ei tarvitse osata etukäteen. Tunnilla valloittavat mm. samba, chacha ja salsa. Gospel-lattarit keskittyvät oppilaan hyvinvointiin ja onnistumisen kokemuksiin, kun omasta kehosta löytyy Jumalan sinne luomaa kauneutta, naisellisuutta ja voimavaroja."

Ohjelma
klo 10 Kuka olen? Yhdeksän tapaa hahmottaa elämää.
klo 12 Lounas
klo 13 Mikä minua kosketti? Mistä löydän tasapainoa ja kasvun mahdollisuuksia?
klo 14.45 Kahvit
klo 15.30-16.45 Gospel-lattarit

Koko päivän hinta (sis. lounas): 20 euroa
Opiskelijat, työttömät, kotiäidit  ja eläkeläiset: 10 euroa

Ilmoittautumiset mahdollisimman pian sähköpostitse: paavali.srk@evl.fi  tai puhelimella: 09/23405400. Muistathan ilmoittaa allergioistasi tai erityisruokavaliostasi! 

 

 

Kymmenen vuotta äitinä

Minulla on vähän maha kipeä liiasta kahvinjuonnista ja nauramisesta. Vietimme tänään kahden ystäväperheen kanssa esikoisen kymppisynttäreitä jälkikäteen. Päivänsankari vietti nimittäin pyöreitä vuosia matkoilla, kuinkas muutenkaan. Mummin ja papan luona Pellolandiassa oli kuulemma syöty kaksi täytekakkua, tänään syötiin kolmas ja tiistain kaverisynttäreille pitäisi sankarin mukaan leipoa vielä kaksi kakkua. Melkoista herkuttelua!

Tuntuu ihan hassulta, että Esikoinen on jo kymmenen vuotta. Miehelle päivittelin sitä, miten kasvatustyömme on nyt pojan kohdalla puolivälissä. Kymmenen vuoden päästä vanhin lapsemme on kaksikymppinen ja aloittelee toivottavasti omaa elämäänsä. Toisaalta tuntuu, että näihin kymmeneen vuoteen on mahtunut valtavasti elämää.  Siitä kertoo esimerkiksi sekin, että Esikoinen on asunut neljällä eri paikkakunnalla ja kahdessa eri maassa. 

Vähän aikaa sitten mietin mielessäni, miten ihmeessä olen voinut olla äiti jo kymmenen vuotta. Tunnen itseni vieläkin aika nuoreksi ja välillä vähän lapselliseksikin. Välillä tuntuu, etten ole oppinut kovinkaan paljon näiden kymmenen vuoden aikana. Minusta ei ole tullut näppärää äitiä. Minulla ei vieläkään ole ikinä nenäliinaa mukana ulkoilureissulla eikä lasten vaihtovaatteita varmuuden vuoksi kassissa puhumattakaan siitä, että muistaisin ottaa lapsille jotain naposteltavaa tai mielekästä tekemistä tylsiin tilanteisiin tai pitkille automatkoille. 

Mies motkottaa minulle siitä, etten töistä kotiin tullessani ala tarpeeksi ajoissa laittamaan ruokaa toisin kuin hän itse. Ei, minä keittelen kahvit rauhassa, juttelen tai leikin lasten kanssa, laitan pyykkejä tai surffailen netissä kunnes tajuan, että perheen olisi ihan hyvä syödä päivällistäkin. Onneksi Rouva Hulda Huoleton on saanut Miehen, joka osaa ennakoida ja suunnitella. Automatkatkin sujuvat mukavasti, kun Rouva ajaa ja Mies tarjoilee naposteltavaa takapenkiltä käsin. 

Äitinä iloitsen siitä, että olen saanut kolme hyvin erilaista lasta. Jokaisella lapsistani on omanlaisensa luonne ja omat vahvat alueensa. Esikoisessa olen iloinnut mm. siitä, miten sitkeä hän on silloin, kun hänellä on selkeä tavoite. Hän jaksaa puurtaa ja nähdä vaivaa, jotta onnistuisi mahdollisimman hyvin esimerkiksi urheilusuorituksessa. Valitettavasti samanlaista ahkeruutta ei yleensä ole havaittavissa kotitöiden tekemisessä. 

Ajan kulumisen olen huomannut siinä, että Esikoinen on mennyt tämän vuoden aikana monessa asiassa minusta ohi. Hän soittaa pianoa huomattavasti paremmin kuin minä, kepittää minut hiihtämisessä mennen tullen ja selviytyy hyvin musiikinteoriasta toisin kuin äitinsä aikoinaan. Kuitenkin kymmenvuotias on toisaalta vielä pikkupoika, joka leikkii mielellään pikkuveljen tai pienten serkkujen kanssa. 

Äitiydessä minun ei ole tarvinnut hakea esikuvia kaukaa.  Suurin idolini on oma äitini, joka on antanut mielestäni minulle aikoinaan sopivasti rajoja ja vapautta sekä paljon rakkautta ja läheisyyttä. Äiti on myös kasvattanut meitä rukouksen hengessä. Hän ei ole liikaa huolehtinut eikä murehtinut lasten asioita, vaan jättänyt ne parempiin käsiin. Minä haluan toimia äitinä aivan samalla tavalla.   

Kirjassaan "Jumalan kämmenellä" äitini kirjoittaa näin:

"Kaikkein suurin perintö ovat rukoilevat ihmiset. Vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja muut läheiset välittävät Jumalan siuanusta läheisilleen ja koko maailmaan. Olen hämmästellyt Raamatun sanaa, jossa Jumala lupaa uskollisuutensa ja siunauksensa tuhansien sukupolvien ajan niille, jotka rakastavat Häntä ja pitävät Hänen käskynsä. (5. Moos. 7:9)."  

Postia pappi Elinalle

Eilen sain töihin kirjapaketin, joka sykähdytti minua. Katselin kirjaa ihmeissäni, koska en ollut tilannut sitä. Olin kyllä lukenut kirjasta lehdestä ja kuullut kirjailijalta Facebookissa hänen tulevasta kirjastaan. Ensimmäiseltä aukeamalta löysin leiman "ARVOSTELTAVAKSI". Minä melkein liikutuin leiman nähdessäni. Ensimmäinen kirja, jonka minä sain arvosteltavaksi. 

Tunnekokemukseni johtui varmaankin siitä, että olen kasvanut kirjojen parissa, joihin on merkitty "ARVOSTELTAVAKSI". Isäni osti opiskeluaikanaan omilla rahoillaan kirjoja ja teki niistä kirja-arvosteluja. Sen seurauksena hän alkoi saada eri kustantajilta kirjoja. Niinpä lapsuudenkotini kirjahyllyt olivat täynnä mitä mielenkiintoisimpia kirjoja, jotka oli merkitty sinisellä leimalla. Vieläkin nautin Pellossa vierailessani siitä, että isän kirjahyllystä löytyy aina uusia kiinnostavia kirjoja. 

Mielessäni on monia kiireisiä lähtöjä erilaisiin juhliin tai kyläreisuille. Leimatut kirjat toivat avun moneen tällaiseen kiperään tilanteeseen.  Yleensä leima peitettiin jollain tarralla, vaikka kyllähän ystäväperheemme ja sukulaisemme tiesivät, mistä lahja oli peräisin. Luulen silti, että monet korkkaamattomat kirjalahjamme olivat pidettyjä. Laajasta valikoimasta löytyi lahjoja moneen makuun!

Minä en aio antaa lahjaksi ensimmäistä kirjaa, jonka sain arvosteltavaksi. Aion lukea ja märehtiä sitä muutaman päivän. Sitten teen siitä kirja-arvostelun "Elinan blogiin". Lapsenmielisen ihmisen elämä on ihanaa, kun voi innostua ja tulla iloiseksi niin pienistä asioista!  

  

Lohdun helmiä ja taivaan hymyilyä

Eilen katsoin pitkästä aikaa televisiota. Neiti huomasi tarkkana tyttönä anoppilassa, että äidin lempilaulajan konsertti tulee telkkarista. Niinpä kotiinpaluu suunniteltiin niin, että ehdin katsoa ohjelman. Ruotsin kuningasperheestä kertovan ohjelman katsominen siirrettiin toisen huoneen telkkariin. 

"Äiti, tykkäätkö sä enemmän Juha Tapiosta kuin Ruotsin kuninkaasta?" kysyi Neiti moralisoivalla äänellä. Vastasin pitäväni. "Mutta sehän on kuningas", hän jatkoi paheksuvasti. Mieleeni nousi kuukauden takainen keskustelu siitä, onko tasavallan presidentti minulle tärkeämpi kuin  jotkut muut ihmiset, joita en enää kuollaksenikaan muista. Väittelymme päättyi siihen, että Neiti aikoi ilmoittaa Tarja Haloselle, ettei tämä ole minulle tärkeä. Annoin hänelle luvan ilmoituksen tekemiseen!

Juha Tapion konsertin jälkeen olin entistä vakuuttuneempi siitä, että pidän hänestä enemmän kuin Kaarle Kustaasta. 10-vuotistaltiointi oli täynnä helmiä! Mahtavien laulujen välissä Juha kertoi lauluihin liittyviä tarinoita, jotka syvensivät laulujen sanomaa. Erityisesti mieleeni jäi uusimman levyn nimikkobiisi "Suurenmoinen elämä", joka oli saanut alkunsa artistin Afrikan vierailulla. AIDS:ia sairastava leski oli uskomattoman kauniin luonnon keskellä pahoillaan siitä, että joutuisi liian aikaisin jättämään tämän kauniin maailman. Katkeruutta Juha Tapio ei ollut naisessa huomannut kovasta kohtalosta huolimatta. 

Minua kosketti konsertissa laulujen lisäksi se, että Juha Tapio toi rehellisesti esille uransa lähtökohdat. Hänellä ei ollut mitään tarvetta peitellä tai häpeillä sitä, että hän on ex-gospelmuusikko. Sen sijaan hän jutteli hauskasti siitä, miten opetteli soittamaan kitaraa "Punaisesta laulukirjasta" saadakseen tyttöjen huomion seurakunnan kuvioissa. Ei kovinkaan harvinainen tarina! Minunkin suuri haaveeni seurakuntanuoriaikana oli, että saisin kitaraa soittavan poikaystävän. Sitten kun sellaisen sain, olen vähän liian monta kertaa sanonut:"Voisitkos nyt jo laittaa sen kitaran pois?"

Juha Tapio ei pitänyt konsertissa suurta meteliä saamistaan palkinnoista tai levynmyyntiluvuista. Sen sijaan hän kertoi, miten mahtavalta hänestä tuntui, kun yksi hänen tekemistään lauluista päätyi "Punaiseen laulukirjaan". Kyllä lämmitti sydäntä! Tässä teille laulun sanat. Löytyy myös helposti YouTubesta. www.youtube.com/watch?v=mH3tFfGf1WM

Väsyneet maan

Kuulkaa väsyneet maan

Väsyneitten satamaan hän kuljettaa

Kuulkaa masentuneet maan

teidän kyyneleenne talteen korjataan

Kun taivas laulaa

meidän sielussamme soi

kun taivas itkee

lohdun helmet pisaroi

kun taivas hymyilee

meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi

Kuulkaa hiljaiset maan

ylöspäin me saamme katseen kohottaa

kuulkaa langenneet maan

teitä vastaan Hän ei nosta sormeaan

Kun taivas laulaa

meidän sielussamme soi

kun taivas itkee

lohdun helmet pisaroi

kun taivas hymyilee

meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi

Kuulkaa vähäisimmät maan

teitä rikkain tahtoo pitää aarteinaan

kuulkaa unohdetut maan

teistä yhtäkään Hän ei voi unohtaa

Kun taivas laulaa

meidän sielussamme soi

kun taivas itkee

lohdun helmet pisaroi

kun taivas hymyilee

meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi

Kun taivas laulaa...

kun taivas itkee...

kun taivas hymyilee

meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi

Juha Tapio

Lusikkaleipiä ja vaarallisia tilanteita

Sisareni nauraa usein sitä, miten minulle on voinutkin jäädä mieleen kaikki herkut eri tilanteista. Niinpä pikkuveljeni syntymään liittyvistä tapahtumistakin muistan parhaiten ison pehmiksen, jonka isä osti pikkuveljen syntymän kunniaksi, sekä lusikkaleivät, jotka kodinhoitaja leipoi ristiäisiä varten. 

Olin silloin 5-vuotias  ja muistan vieläkin, miten rakastuin lusikkaleipiin. Kävin niitä hakemassa tiheään tahtiin juhlapäivänä; muutamat maistiaiset olin tietysti saanut jo leipomisen yhteydessä. Herkullisten pikkuleipien lisäksi pikkuveljeni kastejuhlasta jäi mieleen vaarallinen episodi. Kummiperheen kaksivuotias poika meni silloisen kotimme, Pellon pappilan, yläkerran parvekkeelta kiipeilemään kirkkoherranviraston harjakatolle. Joku lapsista juoksi kertomaan asiasta aikuisille ja pelastusoperaatio pantiin pystyyn. 

Kirkkoherranviraston molemmille puolille juoksi miehiä, jotka olivat valmiina ottamaan kaksivuotiaan kiinni. Lapsen isä meni parvekkeelle ja lähti varovaisesti ottamaan pikkupoikaa kiinni. Pikkupoika pysyi ihmeellisesti harjakaton kapeassa keskiosassa siihen asti, että isä sai hänet kaapattua kiinni. Tilanteesta selvittiin onneksi säikähdyksellä; olikohan suojelusenkelillä näppinsä pelissä?

Tämä tapahtuma tuli tänään elävästi mieleeni nautiessani anoppilassa ihanista lusikkaleivistä. Päätin tänään, etten vielä lopetakaan välipäivinä aloittamaani karkkilakkoa, vaan jatkan sitä ainakin kesään asti. Niinpä olen pääsiäisen kunniaksi nauttinut suklaamunien sijasta hyvällä omallatunnolla kaikista anopin pöytään kattamista herkuista. Päivän menuuseen on kuulunut mm. lammasta minttuhyytelöllä koristeltujen päärynänpalojen kera, kermaperunaa, salaatteja, lohta, rahkajälkiruokaa marengeilla sekä lusikkaleipiä. Kohta lusikkaleipälaatikostakin on enää kaunis muisto jäljellä!   

Pääsiäispäivän sää muuttui upean aurinkoiseksi iltapäivällä. Niinpä lähdimme Miehen, Neidin ja Kuopuksen kanssa kävely- ja pyörälenkille. Lapset pyöräilivät ja me aikuiset löntystelimme. Mieheni mielestä kävely ei ole urheilua, mikä johtunee siitä, että hän kävelee niin rauhallisesti ja hitaasti. Minä sen sijaan olin lukioaikoina tunnettu siitä, että kävelimme ystävättäreni kanssa ihan mieletöntä vauhtia kylänraitilla. Joka tapauksessa me menimme niin hitaasti, että lapset ajelivat edellä pyörillä.

Retkemme päämääränä oli käydä katsomassa ulkoapäin Miehen ensimmäistä kotitaloa. Lähtiessämme takaisin anoppilaan päin kuopus lähti painelemaan punaisella miniminipyörällään ja Neiti vähän isommalla ajopelillään. Minä ja Mies keskustelimme syvällisesti siitä, onko kävely urheilua pääsemättä yhteisymmärrykseen. Jonkin ajan kuluttua Neiti tuli meitä vastaan hätääntyneenä. Hän kertoi, että Kuopus pyöräilee hurjaa vauhtia. Kiihdytimme vähän kävelyvauhtia ja näimme pienen polkevan aika kaukana meistä. Emme kuitenkaan hätääntyneet, vaan jatkoimme kävelyä suhteellisen rauhallisesti. 

Jonkin ajan kuluttua huomasimme, ettei Kuopusta näy missään. Meitä alkoi jo vähän huolestuttaa.  4-vuotias pyöräilijä on aika arvaamaton vieraassa paikassa. Niinpä mietimme eri reittivaihtoehdot ja hajaannuimme. Minä lähdin huutelemaan ja juoksemaan kohti anoppilaa ja muut lähtivät painelemaan kylälle päin. Kuljin reippaasti reilun kilometrin matkan enkä nähnyt yhtään mitään. Anoppilassa ajattelin ottaa auton ja lähteä etsimään pientä seikkailijaa. Silloin Mies onneksi soitti ja kertoi kadonneen lampaan löytyneen. Huh, mikä helpotus! 

Kuopus oli pyöräillyt iloisena kylältä päin toisia etsijöitä vastaan. Silmät loistaen hän oli kertonut kääntyneensä takaisin, kun pyörätie loppui. Mies oli vannottanut, että mummulaan pyöräillessä ei sitten enää mennä niin paljon edellä. Ja pah, Kuopus ja Neiti pyöräilivät reippaina mummulan pihalle eikä Miestä näkynyt vielä missään. Kadonnut lammas ei ollut ollenkaan pahoillaan seikkailuistaan. Hänellähän oli ollut tosi mukava pyöräretki. Matkalla olin suunnitellut alkavani tehdä kävely-/pyöräilylenkkejä säännöllisesti lasten kanssa. Onneksi selvisi, ettei Kuopusta kannata ottaa niille reissuille mukaan; Järvenpäässä pyörätiet ovat vähän pidempiä!  

 

Oh happy day

Elinan blogi toivottaa lukijoilleen riemullista ja siunattua pääsiäistä! Kristus on ylösnoussut! Jeesus elää, jippii!

Oh happy day

Aamu, aamu, ihana aamu!

Älä itke enää, Maria!

Älä tuijota silmiäsi tyhjiksi pimeään hautaan,

tyhjyyteen, kuolemaan,

ei hän ole siellä!

Kiinnitä hiuksesi, kuivaa kyyneleesi -

Maria käännyhän!

Siinä, elävässä puutarhassa

siinä painavassa ruohossa

ruohossa joka on painava kasteesta 

ja kukista

täynnä kukkia lintujen seassa koko kaupunki jaloissaan,

koko kaupunki jaloissaan, kaikki valo käsissään,

koko taivas mielettömän sinisenä aamutuulesta,

lintuineen, lapsineen,

petettyine vartijoineen,

hautakivensirpaleineen -

"Maria!"

"Herra!"

Ajatella, ettei taivas haljennut ilosta sinä aamuna!

 

Ylva Eggehorn, Kotien rukouskirja s.76

Herrani Kristus, ylösnousemuksellasi olet voittanut

ja tallanut jalkoihisi se, mikä erottaa minut sinusta.

Miksi pelkäisin ja olisin ahdistunut,

miksi ei sydämeni olisi rohkea ja iloinen. 

Martti Luther,  Kotien rukouskira s.75

Kiirastorstain tunnelmissa

Tänään minulla on ollut poikkeuksellinen kiirastorstai. En muista, koska viimeksi olisin jättänyt väliin kiirastorstain ehtoolliskirkon. Viime vuonna lapset olivat niin väsyneitä ja rauhattomia kiirastorstain kirkossa, joten ajattelin tällä kertaa enemmän heitä kuin itseäni. Lapset ovat nimittäin olleet viikon aikana jo kolmessa kirkkotilaisuudessa ja lisäksi pääsiäisvaelluksella, joten rauhallinen koti-ilta oli nyt paikallaan. 

Kiirastorstain ehtoollinen on minulle yksi vuoden kauneimmista tilaisuuksista. Onneksi pääsin pääsiäisvaelluksella vähän kokemaan kiirastorstain tunnelmia. Olin nimittäin vaelluksellamme yksi oppaista. Kehittelin kehyskertomuksen sellaiseksi, että opas oli emäntä siinä talossa, jossa Jeesus ja opetuslapset viettivät viimeistä ateriaansa yläsalissa. Tarina sopi loistavasti Paavalinkirkon tiloihin, joissa on oikeasti yläsalit. Katoimme pääsiäisaterian Jeesukselle ja ystäville pienimpään yläsaliin, joka on oikeasti kappeli. 

Yläsalistamme tuli todella tunnelmallinen. Matalan pöydän ympärillä oli kolmetoista tyynyä. Tyynyt olivat hopeisia ja kultaisia, mutta yksi tyynyistä oli musta. Se oli Juudaksen paikka. Miten puhuttelevaa, että kavaltajalla oli oma paikkansa Mestarin lähellä. Pöydälle oli katettuna kauniisti leipää ja viinirypäleitä sekä viinimalja, joka levitti hyvän tuoksun koko huoneeseen. Lapsia ei tarvinnut käskeä olemaan hiljaa kertoessani Jeesuksen ja opetuslasten viimeisestä yhteisestä ateriasta. Kaikki kuuntelivat ja eläytyivät pyhään hetkeen.  

Ylähuoneen sivupöydällä oli jalkojen pesuun tarvittavia astioita sekä vanha kansakoulussa käytetty kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslasten jalkoja. Palmusunnuntaina kuninkaana vastaanotettu Jeesus tahtoi opettaa seuraajilleen oikeanlaista asennetta. Hän oli itse Jumalan Poika, mutta hän oli valmis palvelemaan oppilaitaan ja pesemään heidän jalkansa. Se tehtävä kuului juutalaisessa kulttuurissa oikeasti vain palvelijoille. 

Yläsalista jatkoimme matkaa Getsemanen puutarhaan, jossa Jeesus rukoli yksin. Olimme havainnollistaneet flanellokuvilla Jeesuksen rukoustaistelua. Opetuslapset eivät jaksaneet valvoa hänen kanssaan, mutta Jumala lähetti hänen luokseen enkeleitä vahvistamaan ja lohduttamaan pahimpien taistelujen ja pelkojen keskellä. Isoimmille koululaisille uskalsin kertoa siitä, kuinka raskas Jeesuksen yö oli. Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus rukoili suuressa tuskassaan yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin. Hurjaa!

Tämän illan olen kuunnellut ehtoolliskirkon korvikkeena Samuli Edelmannin tulkintaa virrestä 77 "Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se". Laulu kertoo Jeesuksen tien Getsemanen puutarhasta Golgatalle. Virressä puhutaan siitä, miten Jeesus valtavasti kärsi meidän vuoksemme.  Kertosäkeistön loppu on koskettava: "Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien".   

Virrestä tulee minulle mieleen kaksi vahvaa muistoa. Ensimmäinen muisto liittyy synnynpaikkakuntani Pellon kirkkoon, jossa kiirastorstain ehtoolliskirkon jälkeen alttari riisuttiin ja peitettiin mustalla kankaalla laulaen tätä virttä ilman säestystä. Olen riisunut alttareita kiirastorstaina monessakin kirkossa, mutta lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat olleet kaikkein mieleenpainuvimpia.

Toinen muisto liittyy eräisiin hautajaisiin. Minulle sattui eräänä keväänä paljon hautauksia, joissa vainaja ei kuulunut kirkkooon. Jokaisessa hautajaistilaisuudessa oli mukana joku ihminen, joka kertoi puhuneensa vainajan kanssa uskonasioista ennen tämän kuolemaa. Eräissä hautajaisissa uskovainen naapuri kertoi vainajan aina pyytäneen häntä laulamaan virttä "Käy yrttitarhasta polku". Nämä hautajaiset vahvistivat taas käsitystäni Jumalan armollisuudesta. Jumala on rakastava Isä, joka tahtoo tarjota pelastusta niille lapsilleen, jotka ovat joutuneet Hänestä kauas. 

Pääsiäisvalluksella sain kirkon etuosassa sijaitsevalla Golgatalla kertoa siitä, miten Jeesus lupasi toiselle rosvolle paikan paratiisista, kun tämä sanoi "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."  

"Tien kaikkein raskaimman Jeesus

on käynyt armossaan,

kun meidän kurjain tähden

hän kulki kuolemaan.

Se tie vie viimein taivaaseen,

mutta tie se on tuskien."

Virsi 77:2

  

Päivän rukous

Rakas Herrani!

Yhä uudestaan lankean

sinun tieltäsi pois.

Tahdon seurata sinua,

haluan asettua Elämän puolelle.

Mutta yhä vielä elämä on minulle

itseni varjelemista,

itseni toteuttamista,

turvallisuuteni varmistelua.

Sinä lepäsit Isän käsissä.

Sinä kuuntelit hellittämättä 

Isän ääntä,

keskellä hirveitä kiusauksia

sinä katsoit Isän tahdon suuntaan.

Anna anteeksi!

Käännä, käännä minua!

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani, s.93

Kärsimysten yö

Jotkut kirjat herättävät valtavasti muistoja. Kärsimysviikon kirjoista minua koskettaa eniten Anna-Maija Raittilan "Ristin tien äärellä". Kirja oli mukanamme lukemisena, kun yritimme Miehen kanssa synnyttää Esikoista. Olimme käyneet jo yhden turhan kierroksen Hämeenlinnan Keskussairaalassa. Ensimmäinen vierailu oli karu ja päättyi kyyneliin. Topakka kätilö tokaisi turhan reissumme päättössanoiksi:"Kyllä sen sitten tietää, kun ne oikeat supistukset alkavat".

Myöhään kiirastorstaina lähdimme Miehen vapauduttua ehtoolliskirkosta synnyttämään. Supistuksia oli ollut jo pitkään, ja tunsin itseni kivulloiseksi. Tällä kertaa supistukset loppuivat kokonaan oltuamme muutaman tunnin sairaalassa. Silloin Jeesuksen kärsimysten yö oli jo pitkällä. Siksi en ikinä unohda suloisen ja ystävällisen kätilön kauniita kasvoja ja ymmärtäväisiä sanoja. Hän lupasi, että saamme joka tapauksessa jäädä yöksi sairaalaan odottamaan, jos synnytys etenisi. Laskettu aika oli silloin jo ollut ja mennyt. 

Sen kiirastorstain ja pitkäperjantain välisen yön vietimme viihtyisässä sairaalahuoneessa. Valvoimme ja rukoilimme enemmän kuin yleensä kärsimysten yönä sekä lueskelimme Raittilan tekstejä Jeesuksen kärsimystiestä. Tulosta ei sinäkään yönä syntynyt, ja ylellisestä yöstä tuli sairaalasta laskukin perässä. Se ei kuitenkaan haitannut meitä ollenkaan,vaan yö painui mieleen merkittävänä yhteisenä kokemuksena, vaikkakin vähän surkuhupaisana. Tuona yönä samaistuin erityisesti niihin teksteihin, joissa kerrottiin Jeesuksen äidin tunteista. 

Kumarran sinua, kärsimyksen Herra.

Kumarran sinua, äidin kärsimys.

Oi Jeesuksen ja Marian 

lävistetyt sydämet!

Armahda minua, Herra,

että oppisin tuntemaan äitisi ja sinut,

äitisi kanssa rakastamaan

ja seuraamaan sinua.

Kuin äitisi Marian sydän, niin olkoon 

minunkin sydämeni kokonaan sinun. 

Anna-Maija Raittila: Ristin tien äärellä 

4. pysähdyksen rukous

  

PS. Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" piti kutinsa Esikoisen synnyttämisessä. Hän suostui tulemaan maailmaan kolmannella sairaalareissulla melkein kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Ja ensimmäisen kätilön sanat "kyllä sen sitten tietää" eivät ole pitäneet kohdallani paikkaansa. Kuopuksen kanssakin kävimme "turhan" reissun sairaalassa, vaikka olinkin silloin jo konkari. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina!

Hyvää syntiä?

Tänään aloitimme kotona "ahtisaarnojen" pitämisen. Luemme päivällisen yhteydessä Monica Vikström-Jokelan mainiosta kirjasta "Kirkkovuosi lasten kanssa" kyseisen päivän  tekstin ja rukouksen. Hiljaisen viikon maanantain tekstinä oli "Jeesus puhdistaa temppelin". Siinä Jeesus raivostui Jerusalemin temppeliin mennessä, koska rukoushuoneesta oli tehty rosvoluola. Kaikki ihmiset yrittivät rukoilemisen sijasta ansaita rahaa: rahanvaihtajien pöydällä kilisivät kolikot, ja uhrieläinten myyjät huusivat hintatarjouksiaan. 

"Aha, on siis olemassa myös hyvää syntiä!" tokaisi yksi lapsistamme. "Jeesushan oli synnitön ja silti se suuttui."  Siitä kehkeytyi hyvä keskustelu siitä, mitä synti on. Yritin selittää, miten syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisista ihmisistä. Jeesus ei tehnyt suuttuessaan syntiä, koska hänen vihansa oli oikeutettua. Hän puolusti Jumalan kunniaa puhdistaessaan temppelin. 

Minusta tuntuu hyvältä, että kirjailija on valinnut hiljaiselle viikolle lasten kirjaan tämän tekstin. Usein Jeesus esitellään lapsille tosi lällysti. Pääsiäiskertomuksistakin valitaan usein nykyään vain palmusunnuntain aasilla ratsastus sekä pääsiäisaamun tyhjä hauta.  Kuitenkin Raamatun antama kuva pääsiäisen tapahtumista ja Jeesuksesta on paljon rikkaampi. Jeesus oli aito ihminen, joka koki pääsiäisen tapahtumissa myös kaikki ihmisyyteen kuuluvat tunteet. Hän iloitsi ja  itki, vihasi ja rakasti, pelkäsi ja oli rohkea. Ja kaikki tämä muutaman päivän sisällä!

Lapselle oli selvästi hyvä kokemus huomata, ettei kaikki suuttuminen olekaan väärin. Aina ei tarvitse niellä kaikkea, vaan kristitylläkin on Jeesuksen esimerkin mukaan oikeus suuttua silloin, kun tilanne sitä vaatii.  Jeesuksen esimerkki ja kirjailijan tekemä rukous ohjasivat meidän perhettämme miettimään pahaa ja pyhää vihaa.

Kaiken  elävän ja kasvavan Jumala:

Anna itsehillinnän hedelmän kasvaa minun puutarhassani,

jotta tuntisin milloin pitää olla suuttumatta

ja milloin täytyy suuttua.

Aamen. 

Monica Vikström-Jokela: Kirkkovuosi lasten kanssa (s. 55)

     

 

Kevättä ilmassa!

Ulkona on ankeahko, sateinen ilma, mutta silti minulla on koko ajan hymy herkässä. Iloitsen siitä, että kevät on oikeasti tulossa. Eilen iltakävelyllä tajusin yhtäkkiä, että kaikki kadut olivat sulia. Lunta näkyy vielä pihalla jonkin verran, mutta sekin on katoamassa kovaa vauhtia. Linnut laulelevat ihanasti, ja illat ovat uskomattoman valoisia. Yhtenä iltana minun oli vaikea saada Kuopus iltapalalle, koska hän ei millään voinut ymmärtää, että oli oikeasti jo ilta. 

Kevätmieleni vain koheni käydessäni shoppailureissun keskustassa. Löysimme Kuopukselle keväiset ulkoiluvaatteet ja minulle ihanan kevät-/kesämekon. Ai,ai, nyt en malta millään odottaa, että tulisi sopivat juhlat. Ehkä korkkaan uuden puvun appiukon 70-vuotispäivillä toukokuussa.   

Tämän viikon vapaapäivät ovat menneet kodinhoidon merkeissä, mutta se ei ole haitannut minua ollenkaan. Kaksi edellistä viikonloppua ovat olleet niin sosiaalisia, että välillä on aivan virkistävääkin vain olla kotosalla oman perheen kanssa ja tehdä tekemättömiä töitä. Eilisen päivän siivoilin ja pesin pyykkiä mukavan rauhallisella tahdilla. Mies uurasti imurin varressa ja lehtipinojen parissa. Voi sitä paperisaastan määrää, vaikka kieltäydyn monta kertaa viikossa puhelinmyyjien loistavista tarjoukista! Ilmeisesti  lehtitilausten peruminen ei ole onnistunut ihan täydellisesti. Kristillisissä piireissä on nimittäin lehtiä, jotka lähettävät ilosanomaa kotiin, vaikka tilauksen olisi jo peruuttanut. Puhumattakaan siitä, että nimeltä mainitsemattomien kristillisten opiskelijajärjestöjen jäsenyydestä ei tunnu pääsevän irti edes tuomiopäivänä. Harmi, koska nekin postituskulut voisi mieluumin käyttää nykyisten opiskelijoiden hyväksi. 

Tämän päivän projektina olisi käydä läpi Esikoisen vanhoja vaatteita, joita hain kellarista laatikollisen. Muistan Kuopuksen syntyessä erään lasten kaverin äidin pahoittelun vauvan sukupuolesta. Hänen mielestään oli kamalaa, että meille tuli poika, koska joudun säilömään Esikoisen vaatteita niin pitkään. Minua osaanottava kommetti lähinnä nauratti! Oikeasti minusta tuntuu mukavalta kaivaa vanhoja vaatteita esille. Ne ovat ajalta, jolloin lastenvaatteiden shoppailu oli yksi suosikkiharratuksistani. Luulenkin, että Esikoisen vaatteista riittää iloa Kuopuksen lisäksi myös parille serkkupojalle. Mikä sen mukavampaa! 

Haikeaa toivoa

Tällä viikolla kristillisissä lehdissä on ollut harvinaisen yhtenäinen teema. Kaikissa lukemissani viikkolehdissä on käsitelty läheisen omaisen menettämistä, surua ja luopumista hiljaisen viikon kynnyksellä. Ihmiset ovat jakaneet kipeimpiä tuntojaan ja kertoneet siitä, mikä heitä on kantanut vaikeiden aikojen halki. 

Tänään lukiessani Sana-lehdestä (14-15/2.4.2009) laulaja, teologi ja kirjailija Hanna Ekolasta kertovaa juttua "Hirveä ikävä Juhaa!" silmäni täyttyivät kyynelistä. Koskettavan artikkelin kirjoittaja Kristiina Miettinen oli osannut pukea hienosti minunkin tunteeni heti aloitukseen: "Eikö tämä ole jo kohtuutonta! Noin paljon kuolemaa yhden ihmisen osalle, ajattelin, kun lööpit viime joulukuussa kertoivat Hanna  Ekolan puolison Juha "Lido" Salosen kuolleen. " 

Hanna Ekola oli kuitenkin osannut nähdä lukuisissa menetyksissä myös siunauksensa :"Moni on kertonut ajatelleensa samaa: Miten taas Hannan kohdalle! Omassa mielessäni asia kääntyi pian niin, että onneksi on jo kokemusta surusta. On vähän helpompi selvitä." Sympaattinen laulajatar ei kuitenkaan myöskään kaunistele sitä, miten valtavan suuri menetys puolison kuolema oli: "Sunnuntaiaamuna Juha sitten nukkui pois. Viimeiset tunnit olin hänen vieressään ja pidin häntä sylissä. En millään olisi laskenut häntä luotani. En millään! Juhaa on aivan hirveä ikävä." 

Hannan sanoista mieleeni tuli The Road -yhtyeen laulu "Siihen maahan", jota kuuntelin paljon nuoruudessani. 

Siihen maahan

katson päiviin tuleviin on kaikki paremmin
sinne tahdon päästä siellä vielä unelmin
ei kukaan tullut mulle moniin vuosiin kertomaan
toivotonkin sydän pääsee vielä elämään

jos ei olis sitä maata jaksaisi en
eihän siinä maailmassa itke ihminen

ensin tahdoin olla sinun tuttavasi vain
kun mä sua tarvitsin sun esiin aina hain
silloin sinut tunsin yksin nimeltäsi vaan
nyt mä tiedän jeesus että taivaan sulta saan

jos ei olis sitä maata...

ikävöiden odotan kun sinut nähdä saan
rakkaimmaksi olet tullut minun elämään
sydämeni ikävään sä toithan vastauksen
siihen lääkettä ei anna kukaan ihminen

jos ei olis sitä maata...

Antti Saarenketo

Lehtijutussa oli ihanaa se valtava taivastoivo, jota Hanna Ekola kantaa. Hän sanoo olevansa taivasihminen "vaikkei se muodikasta olekaan": "Olen laulanut paljon taivaslauluja. Taivasikäväni vain kasvaa sitä mukaa kuin rakkaitani on siirtynyt rajan taakse. Juhan kuoltua se on saanut vielä aivan uuden ulottuvuuden. Elämä rajan tällä puolen on suostumista. On tietty väliaikaisuuden tunne. Taivas on minulle sama kuin toivo." Jutusta nousee voimakkaana myös se, miten Juha "Lido " Salonen eli lähellä Jumalaa. Hän oli rukouksen ihminen, joka puhui ateistikavereilleenkin rukouksesta ja Jumalasta.

Hanna kertoo  Juhan kuoleman jälkeen katsovansa ristejä eri tavalla kuin ennen. Toivo on tullut ristin muotoiseksi:"On pystypuu, joka kohoaa taivaaseen. Sinne Jeesus ristinkuolemallaan on avannut meille tien. Vielä kerran näemme kasvoista kasvoihin. Vaakapuu symboloi minulle sitä, että toivo on läsnä jo tässä elämässä. Meitä kannatellaan ja meistä pidetään huoli. On syli, johon saa heittäytyä. Huolenpito ja syli ovat uskon näkökulmasta tulleet tärkeiksi, koska ne olivat myös Juhan ominaisuuksia, jotka hänen kuollessaan menetin. " 

Tänään olen jutun koskettamana ollut hieman haikealla mielellä. Olen kuunnellut Jipun tulkintana laulua "Särkynyt saviruukku", jonka löysin Facebook-ystävän päivityksestä. Siihenkin lauluun kuuluu merkillinen tarina. Tekstin kirjoittaja teki laulun tilanteessa, jossa hänet laitettiin pois kuorosta, joka oli ollut hänen henkireikänsä siinä elämäntilanteessa. Kuoroon kelpaamattomuus sai nuoren opiskelija Liisa Pukkilan kirjoittamaan tämän tekstin. 

SAVIRUUKKU 


Olen särkynyt saviruukku, 
pala palalta murtunut pois. 
Vain ihmettelin ja itkin, 
en en millään murtunut ois. 
Sinä Herra minut murskasit, 
vaan talletit kaikki palat. 
Niin paljon minua rakastit, 
tahdoit uutta kokonaan. 

Anna savelle uusi muoto, 
tee minusta uusi ruukku. 
Niin rakkautesi nyt näytät, 
taas murtunutta käytät. 
Tahdon kertoa särkyneille, 
ei siruja heitetä pois. 
Kallista halpa savinkin 
Mestarin kädessä ois. 

Liisa Pukkilan elämäänkin sisältyy suuri tragedia. Hän menetti tyttärensä Jyväskylän junaonnetomuudessa. Saviruukku-laulu lohdutti erään lehtiartikkelin mukaan häntä vaikeimpina aikoina. Laulu on hoitanut myös minua monessa tilanteessa. Jumala ei hylkää vaikeuksien keskellä, vaan Hän on Raamatun mukaan lähellä kaikkia särkyneitä ja murtuneita. Hänen sylissään saa itkeä pois kaikki itkut.  Hanna Ekola kertoi itkeneensä paljon myös poikansa nähden.  10-vuotias Lassi oli sanonut: "Hyvä äiti, että itket paljon. Ei jää niitä itkemättömiä itkuja."