Yhteisöelämä on in!

Menin nuorena naimisiin, joidenkin mielestä aivan liian nuorena. Muutamat lähipiirissäni olivat erityisen huolissaan siitä, etten ollut ikinä asunut yksin. Muutin nimittäin kotoani Helsinkiin Lestikselle, jossa vietin 16 muun opiskelijan kanssa kaksi vuotta yhteisöelämää. En omistanut kahvinkeitintä enkä mikroaaltouunia eikä minulla ollut edes omaa puhelinta; astiatkin olivat yhteisiä samoin kuin telkkari ja pesukone.

Nyt jälkeenpäin en voi yhtään käsittää sitä, miksi minun olisi pitänyt asua täysin yksin ennen avioitumistani. Opiskelija-asuntolassa asuminen ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi joutunut itsenäistymään. Muutto pienestä Pellosta 850 km:n päähän Helsinkiin merkitsi sitä, että jouduin todella kantamaan vastuun itsestäni. En voinut viedä pyykkejä äidin pestäväksi, en pyytää isää avuksi pankkiasioiden hoitoon enkä rynnätä viikonlopuksi kotiin ensimmäisen ikävän tullen. Tosin sitä ikävää ei tainnut edes tulla. Lieneekö johtunut siitä, että Lestiksellä oli niin hyvä olla!

Uskon, että yhteisöelämä oli minulle yhtä kasvattavaa kuin yksiössä asuminen monelle muulle, vaikkakin täysin erilaista. Yhteisessä keittiössä oli pakko tiskata astiat heti syömisen jälkeen, mitä ei taatusti olisi tapahtunut, jos olisin asunut yksiössä. Kärsimättömälle luonteelleni teki hyvää se, että yhteisöeläminen vaati jonottamista mm. suihkuun ja puhelimeen Muistan, miten välillä ramppasin oman huoneeni ja käytävän väliä odottaessani pääsyä linjalle pokaystävän kanssa. Voi ei, tuo kämppis ei vieläkään lopettanut puhelua!!!

Yhteisössa asuminen opetti minulle myös paljon miehistä ja pojista. Muutettuani Lestikselle olin innoissani siitä, että puolet asukkaista oli poikia, koska olin harmitellut aikaisemmin sitä, ettei minulla ollut poikia kavereina. Lestis tarjosi loistavan mahdollisuuden käydä enemmän ja vähemmän syvällisiä keskusteluja myös toisen sukupuolen edustajien kanssa. Vähemmän mukavaa oppia miehistä sain toimiessani yläkerran palkkiotoimisena siivoojana. Poikien vessojen siivoaminen oli aika kammottavaa touhua siihen asti, että silloinen "emäntä" piti vessankäytön ABC-kurssin asukaskokouksessa :).

Viime viikolla kutsuin kylään muutamia vanhoja kämppiksiäni, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Ihmettelimme sitä, miten luontevaa, turvallista, mukavaa ja helppoa oli olla yhdessä, vaikka jotkut meistä eivät olleet tavanneet vuosikausiin. Yhteiset vuodet saman katon alla opettivat meitä tuntemaan toisiamme niin hyvin, että yhteys säilyy erilaisista välimatkoista huolimatta. Vanhojen kämppisten joukossa kenenkään ei tarvitse esittää mitään roolia eikä yrittää olla enemmän kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi kohtaaminen on aitoa ja mutkatonta, ainakin meillä oli.

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttua kämppiksistä. Työikäiset ja hyvätuloiset nuoret naiset halusivat asua kimpassa, koska he eivät viihtyneet yksinään. He kertoivat tulevansa hyvin toimeen kämppiksinä, vaikkeivät tunteneetkaan toisiaan etukäteen. Yhdessä asuminen toi naisten elämään helppoa sosiaalisuutta työpäivien jälkeen. On kiva, että kotona on joku, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia arkipäiväisistä asioista.

"Yksinasuminen ei vaan sovi mulle", sanoi eräs ystäväni. Yhdessä aloimme haaveilla siitä, että vietäisimme vanhuutemme jossakin mukavassa yhteisössä. Virikkeellinen ja hyvinvarusteltu seniorikoti, jossa voisi päivittäin kohdata ikätovereita, kuulostaa huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin yksinäinen elämä mummonmökissä. Optimisteina näimme itsemme onnellisina syömässä palveluhenkisen henkilökunnan laittamia herkullisia ruokia inspiroivan ruokaseuran ympäröimänä :).

Niille, jotka epäilivät pärjäämistäni avioliitossa ilman yksin asumista, voin vakuuttaa, että olen selvinnyt oikein hyvin. Yhteisöelämä antoi loistavat eväät suurperheen äidiksi: edelleen saan jonottaa, siivota poikien sotkemia vessoja sekä huolehtia siitä, että muutkin tekevät oman osansa. Täyttä elämää!