Kesälomamuistoja kuvina

Melkein aina kun sanon olevani kotoisin Pellosta, minulle mainitaan jotain Eero Mäntyrannasta. Lomallamme kävimme retkeilemässä koko perheen voimin "Eeron polulla", josta oli huikeat näkymät. Lapsetkin selvisivät hienosti ja valittamatta reissusta, vaikka välillä portaat olivat todella pitkät ja jyrkät.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kaksi tärkeää rakennusta: punainen talo on kotitaloni ja taustalla näkyy Pellon kirkko. Tuuli sekoitti sekä kuvaajan että kuvattavan kampaukset niin, että kaikissa kuvissa oli jonkun hiukset edessä.

Lomallani pääsin pitkästä aikaa veneretkelle Tornionjoelle. Kyllä oli mukavaa ja tunnelmallista, kun oikein paistoimme makkaraa ja vaahtokarkkia nuotiolla saaressa!

Joella soutelu oli todella raskasta, kun kyydissä oli koko perhe. Virta meinasi viedä mukaan hinnalla millä hyvänsä, mutta laitoin vastaan niin plajon kuin jaksoin. Ja pääsimme perille Kylänsaareen, joka sijaitsee Ruotsin puolella, mutta jonka hallintaoikeus on suomalaisilla.

Kaupassa oli kätevä käydä potkukelkalla, vaikka potkuttelu olikin yllättävän rankkaa kesäkelillä. Sen vuoksi lapset eivät enää mahtuneet kyytiin kotimatkalla.

Pellossa oli ihana käydä yöllisillä kävely- ja juoksulenkeillä sekä venytellä yöttömän auringon paisteessa.

Ystävien mökillä Larsmon saaristossa.

Kiltti äiti ja reippaat lapset

"Äiti, miksi mummi ja pappa ei ole saanut yhtään lasta?" kysyi Kuopus eräänä kesälomareissun iltana, kun olimme koko perheellä pesemässä hampaita lapsuudenkotini pikkuvessassa. Me muut perheenjäsenet naurahdimme hyväntahtoisesti nelivuotiaan kysymykselle ja sitten selitin, miten asiat oikeasti ovat. Luettelin mielestäni taas kerran, ketkä ovat mummin ja papan lapsia. Samalla oli hyvä kerrata, miksi serkut ovat serkkuja. "Aha", totesi Kuopus tyytyväisenä.

Taas kerran tajusin iltahetkessä sen, miten erilaisessa asemassa Esikoinen ja Kuopus ovatkaan. Keskustelin aikoinani vanhimpien lasten kanssa todella paljon jo heidän varhaislapsuudessaan erilaisista asioista. Kuopus on leikkiväisenä ja liikkuvaisena kulkenut paljon sisarusten ja kavereiden kanssa enkä ole lukenut ja jutellut hänen kanssaan yhtä paljon. Eipä se silti niin vaarallista ole. Kyllä hän osaa itse huolehtia siitä, että saa tarpeeksi äidiltä huomiota ja vastaukset mieltä polttaviin kysymyksiin.

Mummolassa olo ja sukulaisten tapaaminen on minulle yksi kesän tärkeimpiä juttuja ystävien tapaamisen rinnalla. Monien muuttojen vuoksi olen iloinnut siitä, että lapset saavat viettää paljon aikaa niillä paikoilla, jossa vanhemmat ovat eläneet lapsuutensa. Kuinka mukavalta tuntuikaan se, että naapurin täti kutsui lapset kotiinsa jätskille ja ennen kaikkea porisemaan. Lasten oli sanottu olevan minun ja pikkuveljeni näköisiä. He olivat saaneet kuulla myös sen, että minä olin ollut tosi kiltti lapsena. Hienoa, tätä seikkaa voin käyttää vielä monta kertaa hyväkseni!

Lapsuusmuistojen kuuleminen on minusta itsestänikin todella kivaa. Toisten ihmisten muistot auttavat hahmottaan sitä, minkälainen olen ollut , ja miksi olen kasvanut tällaiseksi kuin olen. Facebookissa laitoin pyynnön, että ystäväni kirjoittaisivat jonkin muiston minusta. Eräs ystävä kertoi, miten hän muisti kuinka pikkutyttönä kirkossa istuessani pääni pyöri aivan koko ajan. Heti koin pienen ahaa-elämyksen; olen siis ollut jo ihan pienenä tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä.

Eräällä pastoraalikurssilla iloitsin kovasti, kun vanha partiojohtajani kertoi siitä, miten olin käyttäytynyt pudotessani suohon eräässä leikissä. Olin ollut NIIN vihainen, että olin hyppinyt ja pomppinut raivosta. Tämäkin muisto toi minulle, hassua kyllä, iloisen ja tyytyväisen mielen. Ihanaa, että en olekaan ollut liian kiltti lapsi niin kuin aina välillä olen kuvitellut.

Mummolassa lapset saivat viettää lomaelämää, josta jää paljon kauniita muistoja. Päiviin kuului sukulaisten ja kavereiden tapaamisen lisäksi vene- ja metsäretkiä, tunnelmalliset kotaseurat, joissa herkkuja ei puuttunut, Ruotsin puolella kaupassa käynti potkukelkalla, salaatin hakemista mummin kasvimaalta sekä mukavia jutteluhetkiä mummin ja papan kanssa.

Yhtenä kohokohtana oli pienten kaupassakäynti kahdestaan melkein naapurissa sijaitsevassa kaupassa. Ensin etsimme yhdessä sopivan määrän kolikoita rahkan ostoa varten. Otimme vähän rahaa reilusti, ettei se varmasti lopu kesken.

Melko pitkän ajan kuluttua kaupassakävijät palasivat kotiin tyhjin käsin, mutta pullein taskuin. "Ei siellä ole yhtään rahkaa, vaan sellaista Daone-Danone -rahkaa", kertoi Neiti harmistuneena. "No, hakekaa sitten kermaviiliä", totesin piirakkataikinan parista, vaikka arvelinkin vian olleen hakoijoiden hoksauspuolella. Lapset lähtivät taas juosten kauppaan, josta palasivat tyytyväisinä hetken päästä. "Me ostettiin kaksi kermaviiliä, kun se oli niin halpaa. Kaksi purkkia eurolla!" Kyllä oli helppo äidin olla ylpeä!

Oon onnellinen vaeltaja

Lomalla on aikaa tehdä mitä mielenkiintoisimpia juttuja. Tänään aloin oikolukea isäni toimittamaa kirjaa, joka on viideskymmenes hänen kirjailija- ja toimittajaurallaan. Kirja julkaistaan elokuussa, ja sen nimeksi tulee ytimekkäästi "Vaellusrippis". Kirjaan on koottu kirjoituksia, jotka kertovat Rovaniemen seurakunnan ensimmäisistä vaellusripareista 60- ja 70-luvujen taitteessa. Isäni oli silloin nuorisopastorina ja teki uraauurtavaa työtä kehittäessään konseptia vaellusripareille.

Kirjan käsikirjoitusta lukiessani mieleeni ovat tulvahtaneet muistot niiltä kolmelta vaellusriparilta, joilla olen itse ollut vetäjänä. Ensin olin kesäteologina ylitorniolaisten kanssa vaeltamassa Hetta-Pallas-reitillä, sitten kittiläläisten kanssa Karhunkierroksella ja kolmannella kerralla vaelsin riihimäkeläisten kanssa Hetan ja Pallaksen maisemissa. Silloin emme tosin kulkeneet mitään valmista reittiä, vaan oikeasti suunnistimme kolmessa ryhmässä paikasta toiseen.

Minua jännitti suunnattomasti se, miten selviäisin aina yhden porukan kanssa kaksi päivää maastossa eksymättä. Lähdin vaellusriparille Pellosta, jossa olimme isoäitini hautajaisissa. Niinpä minä houkuttelin hautajaisista mukaani serkkutyttöni, joka on ihan oikea suunnistaja. Hän lähti päivän varoituksella mukaan hienoon seikkailuun, josta jäi paljon hyviä muistoja. Emmekä eksyneet kertaakaan!

Vaellusripareilla olen aina iloinnut siitä, että nuoriin saa todella hyvän ja läheisen kontaktin. Riihimäen riparilla käyttämämme systeemi, jossa kuljettiin reilun kymmenen hengen ryhmissä, oli tässä mielessä aivan erityisen toimiva. Yhteen porukkaan kuului aina kerrallaan kaksi isosryhmää, kaksi isosta ja yksi ohjaaja. Teimme kaiken yhdessä ryhmän kanssa: vaelsimme, valmistimme ruoan, söimme, nukuimme, pidimme opiskelutuokiot ja vietimme iltaohjelmat. Joka toinen ilta kaikki kolme ryhmää kohtasivat ja nukuimme yön samassa paikassa. Seuraavana aamuna johtajat vaihtoivat ryhmiä ja lähtivät kulkemaan uuden ryhmän kanssa.

Vaellusriparin teki poikkeukselliseksi myös se, että vetäjätiimimme oli harvinaisen nuori ja innokas. Mies oli porukan nestori huimalla 24-vuoden iällään. Niinpä riparilaiset olivat kuin sulaa vahaa käsissämme, vaikka meitä oli kovasti varoiteltu porukan haastavuudesta.

Jotain riparin onnistumisesta kertoi se, että melkein kaikki konfirmoitavat halusivat koko vetäjätiimin vierailulle omiin juhliinsa. Niinpä me kurvasimme viimeiseen kyläpaikkaan illalla yhdentoista maissa; puolustuksena voi todeta, että olimme kyllä hyvissä ajoin kysyneet lupaa myöhäiselle saapumisajankohdalle. Haikeaksi tämän muiston tekee se, että kyseinen riparilainen, joka oli maailman suloisin poika, kuoli vajaan vuoden päästä rippikoulusta. Ainoa lohdutus oli siinä, että hän sai kuolla uskossa Jeesukseen. Toivottavasti hänen esimerkkinsä saa johtaa monta vaellusriparilaista taivaaseen!

Uskallan julkaista isäni tulevasta kirjasta ihan pikkuisen pätkän, joka on aikoinaan ollut myös Lapin Kansa -lehdessä. Tässä katkelmassa on kuvattu hienosti se, minkä vuoksi vaellusriparit ovat olleet minulle kaikkein upeimpia riparikokemuksia.

"Vaeltavan rippikoulun hienoimpia puolia on se, että porukkaan syntyy helposti hyvä yhteishenki. Puolin ja toisin tutustutaan melko perusteellisesti. Johtajiston ja rippikoululaisten väliset suhteet ovat voimakkaasti ystävyyden ja luottamuksen sävyttämät. Rippikouluopetuksen lähtökohta on siis ihanteellinen:

opetusta kuunnellaan, kysymyksiä uskalletaan esittää ja keskustelua syntyy helposti.

Omaa voimakasta kieltään puhuu yli kahdeksan vuorokauden yhdessäolon aikana jokaisen käyttäytyminen lähimmäistä kohtaan. Onko yhteyteni Rakkauden Jumalaan niin todellinen ja elävä, että se näkyy käytöksessäkin?
Lapin mahtava luonto hiljentää ihmisen miettimään omaa pienuuttaan. Koko luonnonjärjestelmä vakuuttaa vaeltajalle, että Jumala, Luoja on olemassa."

Onko nimi enne?

Saarna Matinlompolon sukujuhlien jumalanpalveluksessa 18.7.2009

”Kuas sie olet? tai Kenes tyär sie olet?” on aika yleinen kysymys tällaisissa suurissa sukujuhlissa. Sukunimen tai tyttönimen sekä vanhempien nimien kertominen auttavat sijoittamaan uuden tuttavan oikeaan lokeroon. On mukavampi porista, jos voi tuntea, että on jotakin yhteistä. Yhdessä voidaan miettiä, mitä sukua ollaan tai etsiä yhteisiä tuttuja. Sukunimi kertoo juurista, siitä, mistä olen kotoisin ja mistä olen ammentanut elämäni perusarvot ja keiden ihmisten parissa olen saanut varttua elämäni ehkäpä tärkeimmät vuodet, lapsuuden ja nuoruuden.

Tämän päivän evankeliumitekstissä lueteltiin liuta nimiä. Nimet eivät olleet mistä tahansa sukukirjasta, vaan siinä lueteltiin Jeesuksen valitsemien opetuslasten nimet. 12 opetuslasten eli apostolin valinta on kerrottu myös kahdessa muussa evankeliumissa. Luukkaan evankeliumissa on kerrottu, mitä Jeesus teki ennen valinnan suorittamista. Hän vietti yön yksinäisyydessä vuorella ja rukoili koko yön Jumalaa. Matteuksen evankeliumissa puolestaan kerrotaan enemmän opetuslapsille annetuista tehtävistä. Heidän tehtäväkseen tuli paitsi julistaa ilosanomaa Jeesuksesta ja karkottaa pahoja henkiä myös parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja.

Raamatussa ei kerrota kovinkaan paljon opetuslapsista. Jeesuksen kolme lähintä opetuslasta, Pietari, Johannes ja Jaakob, vilahtelevat aina välillä kertomuksissa, mutta osa opetuslapsijoukosta on jäänyt melko tuntemattomiksi. Jopa niin tuntemattomiksi, että eri evankeliumeissa heillä on eri nimikin, kun jälkipolvet eivät ole ihan tarkkaan muistaneet, millä nimellä heitä on kutsuttu. Kaikki sukututkimusta tehneet varmaan tietävät sen, ettei oikeiden nimien löytäminen ole aina niin helppoa.

Nimen antaminen ei ole aina kovin helppoa. Nimet kantavat mukanaan monenlaisia mielikuvia ja painolasteja. Pienen vauvan vanhemmat pohtivat monesti vielä kastekeskustelussa ja välillä vielä kastepäivän aamunakin, minkä nimen he valitsisivat. ”Nimi on enne”, sanoo vanha sanonta. Entä jos lapsemme ei olekaan yhtään sellainen, mitä nimi antaa olettaa? Sukunimenkin tai tiettyyn sukuun kuulumisen voidaan ajatella olevan eräänlainen enne. Kaikki meidän sukuun kuuluvat osaavat laulaa, voidaan todeta jossain suvussa. Toisessa suvussa taas iskostetaan lasten mieleen jo pienestä pitäen, miten meidän suvussa ei ole matikka- tai kielipäätä tai jotain muuta ominaisuutta. Pienissä kylissä tiettyyn sukuun kuuluva jäsen voidaan lokeroida koulussakin ja muussa yhteisössä tietynlaiseksi pelkästään sen perusteella, mihin sukuun kuuluu.

Tekstissä, jossa Jeesus valitsee opetuslapsia tulee esille se, miten Jeesus ei rajoita ihmisiä tiettyyn muottiin. Hän antoi opetuslapsilleen uusia nimiä heidän luonteidensa mukaisesti. Kalastaja Simonista tuli apostoli Pietari. Jeesus antoi Simonille kalliota merkitsevän nimen, vaikka hän varmasti tiesi, miten Simon Pietari tulisi pettämään hänet. Johannekselle ja Jaakobille hän antoi nimeksi Ukkosenjylinän pojat. Sekin on mielestäni osoitus siitä, miten Jeesuksen seuraan kelpasivat monenlaiset persoonat: yhtä hyvin räväkät ja kovaääniset kuin myös hiljaiset ja syrjemmässä viihtyvät. Siitä voisi kertoa se, ettei joistakin opetuslapsista ole ollut mitään erikoisempaa kerrottavaa, vaikka he kulkivat noin kolme vuotta Jeesuksen seurassa.

Jeesus ei jättänyt opetuslapseksi kutsumista vain yhteen kertaan noin kaksituhatta vuotta sitten. Samalla tavalla Jeesus on kutsunut meidät opetuslapsikseen kasteessa, jossa meistä on tullut Jumalan lapsia. Silloin pappi on piirtänyt meihin Jeesuksen merkin sekä sanonut sanat: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen."

Syntymässä meistä tuli perheen ja suvun jäseniä. Me kuulumme sukuun, vaikka me välillä häpeäisimmekin juuriamme tai jopa kieltäisimme sukumme. Samalla tavalla kasteessa meistä on tullut Jumalan perheen jäseniä ja taivaan perillisiä. Voi olla, että olet matkan varrella kieltänyt Jeesuksen niin kuin Pietari teki tai ehkä olet väheksynyt kasteessa saamaasi perintöosaasi. Taivaallinen perintösi lupaa sinulle, että kasteen perusteella sinulle on varattuna paikka taivaassa Jumalan luona uskoessasi Jeesukseen.

Parhaat vanhemmat ovat sellaisia, jotka ottavat lapsensa avosyliin vastaan silloinkin, kun tämä on pilannut koko perheen maineen tai ollut ilkeä vanhemmilleen. Jumalan rakkaus on kuitenkin vielä paljon suurempaa kuin parhaimpienkaan vanhempien rakkaus. Päivän epistolatekstissä kerrottiin Saulin kääntymisestä. Saul oli kristittyjen ja Jeesuksen pahin vihollinen, joka vainosi kristittyjä ja oli mukana päättämässä heidän surmaamisestaan. Kuitenkin Jumala rakasti myös Saulia ja tahtoi antaa hänelle uuden elämän. Jumala pysäytti hänet totaalisesti Damaskoksen tiellä antaessaan valtavan valoilmestyksen ja puhuessaan ääneen. ”Saul, Saul, miksi vainoat minua? Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn.”

Saul kastettiin Jeesuksen opetuslapseksi, Jeesuksen vainoaja sai uuden nimen, Paavali. Hänen menneisyytensä kulki koko loppuelämän Paavalin nimen mukana. Nimi Paulus tarkoittaa nöyrää tai pientä. Paavali tunsi itsensä vähäisimmäksi Jumalan lähettilääksi, koska hän oli aikaisemmin vainonnut Jeesukseen uskovia. Kuitenkin Paavalista tuli ehkäpä kaikkein vaikuttavin kristitty koko kristinuskon historiassa.

Tänään Jeesus kutsuu meistä jokaista taas kerran seuraamaan häntä. Jeesuksen kutsun edessä meidän ei tarvitse vähätellä itseämme eikä ajatella, ettemme sopisi joukkoon mukaan. Jeesuksen seuraan kelpaavat ihan kaikenlaiset ihmiset. Meidän ei tarvitse pelätä edes sitä, että joutuisimme johonkin sellaiseen uskovan ihmisen muottiin, joka kiristää, puristaa ja tuntuu ahdistavalta. Sen sijaan Jeesus kutsuu sinua seuraansa juuri sellaisena kuin olet. Sinä saat uskoa siihen, että hän on kuollut ristillä juuri sinun vuoksesi. Hän tahtoo antaa syntisi anteeksi ja vapauttaa sinut taakoista.

Kastekäskyssä Jeesus on luvannut, että hän on sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti. Jeesus kulki opetuslasten kanssa kolme vuotta ja opetti heitä. Samalla tavalla Pyhä Henki opettaa sinua, kun luet Raamattua ja kuuntelet Jumalan ääntä elämässäsi. Jeesus tahtoo myös kohdata sinut aivan konkreettisesti ehtoollispöydässä, jossa saat ottaa vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä.

Eräässä mietelmässä sanotaan: ”Ystävä on se, joka tietää sinusta kaiken, mutta rakastaa sinua silti.” Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoi, ettei hän enää sano opetuslapsia palvelijoiksi vaan ystäviksi. Jeesus tahtoo olla sinun paras ystäväsi, jolle voit kertoa kaikki asiasi. Hän on kiinnostunut juuri sinun elämästäsi. Rukouksessa voit kertoa hänelle unelmistasi, peloistasi, ilon- ja huolenaiheistasi. Jeesus kutsuu sinua olemaan hänen seuraajansa myös niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa elät elämääsi. Voisiko sinusta tulla Jeesuksen opetuslapsi, jonka seurassa oleminen on kuin pala taivasta? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen seuraaja, jonka rukoukset saavat ihmeitä aikaan muiden ihmisten elämässä? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen lähettiläs, joka rohkeasti todistaa Jumalan rakkaudesta myös siellä, missä se ei ole helppoa?

Omassa voimassamme meistä kenestäkään ei ole tällaiseen tehtävään. Kuitenkin silloin kun Jumalan rakkaus saa muuttaa ihmisen sydäntä, voi tapahtua suuria ihmeitä.

Luxushommaa

Joskus viime talven aikana Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli koko aukeaman juttu siitä, miten surkeaa nuorten pappien työ on. Papit kauhistelivat kilpaa sitä, kuinka työ on niin toivottoman raskasta. Hassuinta jutussa oli se, miten yksi papeista valitti lihoneensa työn vuoksi. Hän oli katkera siitä, että hänen täytyi ahtaa itseensä ällöttävää voileipäkakkua erilaisissa perhejuhlissa; liikkumaankaan raukka ei päässyt raskaan työn vuoksi.

Tänä kesänä minä olen todella nauttinut työstäni, vaikka sitä on ollutkin runsaanlaisesti. Se johtuu ensinnäkin siitä, että minulla oli jo kesäkuussa pieni lomapätkä, jolloin sain karistaa talven väsymystä vähemmäksi. Toinen syy työssä viihtymiselle on ollut se, että työtehtäväni ovat olleet niin ihania. Riparin lisäksi olen ollut todella kiitollinen siitä, että saan osallistua ihmisten elämän tähtihetkiin. Vielä uskomattomammalta tuntuu se, että saan pappina kertoa ilosanomaa Jeesuksen rakkaudesta näissä tilanteissa.

Viimeisen viikon aikana olen ollut mukana ihanissa juhlissa: lämpimissä kastejuhlissa, upeissa vihkimisissä ja kauniissa hautajaisissa. Iloitsen suuresti niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näiden toimitusten yhteydessä. Toimituskeskusteluissa olen kuullut uskomattomia rakkaustarinoita sekä kiehtovan vanhan ihmisen elämäntarinan. Hääjuhlassa, muistotilaisuudessa ja kastekahveilla olen kuunnellut mielelläni vieraiden kertomuksia, ollut mukana mielenkiintoisissa keskustelussa ja löytänyt joissakin juhlassa yllättävän monta yhteistä tuttua.

Kesällä on tuntunut upealta olla pappina Helsingissä. Juhlapaikat ovat lumonneet minut kauneudellaan ja juhlatarjoilut ovat vieneet kieleni mennessään. Vaikka aamuisin on tuntunut vähän haikealta lähteä töihin muun perheen jäädessä viettämään lomapäivää, olen aina saapunut kotiin iloisella ja hyvällä mielellä. Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska olen joka ilta työstänyt puhetta tai tehnyt muita valmisteluja seuraavaan päivään. Sekään ei ole tuntunut nyt yhtään raskaalta!

Aina välillä mietin, pitäisikö minun alkaa tehdä jotain muuta työtä. Viimeisten viikkojen aikana olen taas vakuuttunut siitä, että papin työ on juuri minulle sopivaa hommaa. Minä rakastan ihmisten kohtaamista, juhlia, esiintymistä ja Jumalan työkaluna toimimista. Kiitos Jumalalle siitä, että hän johdatti minut tähän luxustyöhön!

Huh, mikä homma!

Uudelleen puhjennut sisustusintoni koki kovan kolauksen palatessani rippileiriltä. Ennen juhannusta yllätyin iloisesti, kun tilaamani makuuhuoneen lipasto oli ostettaessa täysin valmiina laatikossaan. Hehkutin Facebookissa sitä, miten lipastot kannattaa ostaa ISKU:sta. Niitä ei tarvitse koota itse IKEA:n malliin.

Eilen jouduin perumaan sanani samaisessa kyläyhteisössä taistellessani Kuopuksen lipaston parissa. En olisi ikinä uskonut, että trendikkään ja laadukkaan näköinen lipasto täytyy koota itse kasaan 240 eri palasesta. Rehellisesti sanottuna en olisi voinut kuvitellakaan, että pieni lipasto voi kätkeä sisäänsä niin monta erilaista ruuvia, mutteria ja laudankappaletta.

Lipaston kokoaminen olisi tuntunut sangen toivottomalta, jos minun apunani ei olisi ollut positiivinen ja tarmokas Esikoinen. Hänen kanssaan vietimme melkein kolme iltaa enemmän ja vähemmän epäselvien ohjelappujen sekä aivan liikaa toisiaan muistuttavien muttereiden parissa.

Esikoinen osoittautui loistavaksi apuriksi. Hän loi hyvää mieltä toteamalla, että lipaston tekeminen on juuri sopivaa sadeillan hommaa. Meidän yhteistyömme toimi täydellisesti myös vaikeuksien koittaessa. Emme sättineet toisiamme, kun toinen oli laittanut mutterin väärään reikään, vaan hoidimme vaikeat tilanteet rauhallisesti ja kärsivällisesti pilke silmäkulmassa. Iloitsimme yhdessä siitä, että kehityimme koko ajan työn edetessä. Viimeiset laatikot kokosimme kuin parhaimmatkin ammattilaiset.

Luulen, että hermoni olisivat olleet riekaleina, jos olisin koonnut lipastoa talven pimeydessä. Nyt kesällä aika ei ole samalla tavalla kortilla perheessämme. Kootessamme lipastoa mietin sitä, miten yhteinen tekemisemme oli todellista äidin ja pojan laatuaikaa. Me saimme viettää monta monituista tuntia melkein kahdestaan ja tehdä jotain sellaista, mistä jää näkyvä muisto. Olen aivan varma siitä, että me molemmat muistamme loppuikämme yhteisen projektimme katsoessamme kaunista sinivalkoista lipastoa. Hyvä me!

Kiwa, hauska ja pirteä, hyvä ope

Jääkaapin oveemme on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee suurilla kirjaimilla ELINA ja ympäri ämpäri on eri väreillä kirjoitettu minusta kauniita kommentteja. Tällä kertaa niitä ei ole kirjoittanut Mies eikä edes Neiti. Kaikki nykyaikaisilla rippileireillä olleet kyllä arvaavat, mistä on kyse. Lappu on tietysti viimeisen illan tai tällä kertaa viimeisen päivän kehulappu, jonka kaikki leirillä olleet saavat mukaansa.

Kehulaput ovat mukavia muistoja rippileireiltä. Niiden lukeminen tuo mieleen vanhat rippikoululaiset, isoset ja vetäjäkaverit. Lappuihin on mukava palata myös silloin, jos alkaa masentaa. Ne toimivat myös hyvänä terapiana silloin kun tuntuu siltä, ettei osaa mitään.

Nuorten tyyli on aina yhtä aito ja ihana. "Olit kiva ja hauska, sopivasti sekaisin etkä ollu kalkkis", kirjoitti yksi Mäntsyn leiriläisistä. "Iloinen ja hyväntuulinen, mikä leviää myös muihin", kirjoitti toinen. "Onhan sun kanssas ihan kiva väitellä", kirjoitti kolmas. Rippileirien pitäjät ovat aika etuoikeutetussa asemassa, koska nuoret antavat oikeasti viimeisen illan tai päivän "leirihumalassa" ylistäviä arvioita näiden opetustaidoista, persoonasta ja erilaisista erikoistaidoista. Opettajat saavat varmasti harvemmin tällaista palautetta, vaikka taatusti ansaitsisivat sen, ja vielä paljon enemmänkin.

Kehulapun ja erilaisten fiiliskierrosten merkitys voi olla suunnattoman suuri myös rippikoululaisille ja isosille. Mäntsyn leirilläkin oli niin suloista kuunnella sitä, miten nuoret puhuivat kauniisti toisistaan. "Te ootte kaikki tosi mahtavii tyyppei", oli standardiarvio leiritovereista. Ja täytyy sanoa, että nuoret eivät liioitelleet ollenkaan. Neljäntoista nuoren ja kuuden isosen porukka oli harvinaisen fiksu ja filmaattinen.

"Suurin rikos" leirillä taisi olla, että muutama leiriläinen jutteli vähän yöllä väärässä huoneessa. Onneksi eivät tienneet, kuinka moneen tämä vetäjä aikoinaan jutteli kämppisten kanssa omalla leirillään. Leirillämme ei oikeasti ollut minkäänlaisia ongelmia. Ystävättäreni sanoi, että Facebook-statukseni kuulosti lähinnä siltä, että olin ollut viikon lomalla. Launataiaamun päänsärky kuitenkin todisti, että työtä se oli, vaikkakin todella ihanaa työtä.

Ystäväni kertoi toisella riparilla olleesta nuoresta, joka oli sanonut, ettei ennen riparia ollut saanut keneltäkään aikuiselta myönteistä palautetta. Ripariohjaajien positiiviset sanat olivat taatusti tarpeen ja ansaitut tämän nuoren kohdalla. Ehkä hänen elämänsä voi lähteä riparin jälkeen parempaan suuntaan tämän korjaavan kokemuksen jälkeen. Toivottavasti monet nuoret voisivat riparin jälkeen tuntea itsensä arvokkaiksi, ihaniksi ja rakkaiksi sekä toisten nuorten, aikuisten että Jumalan silmissä. Silloin Raamatun sana (Ps.139):"Minä olen ihme, suuri ihme" olisi saanut tulla todeksi riparilaisten ja isosten sydämissä.

Mäntsyn riparilla naureskelimme toisten vetäjien kanssa sitä, miten melkein kaikille ripareille sattuu tulemaan Suomen parhaat papit ja nuorisotyönohjaajat. Vihkimisiä tutkinut työtoveri totesi, että myöskin vihkipareille tuntui aina sattuneen "se tosi mukava ja rento pappi". Tosiasia on siis se, että suurin osa rippikoulujen vetäjistä ja vihkipapeista on todella loistavia ammatilaisia ja kivoja persoonia. Vanhojen mielikuvien muuttuminen tuntuu kuitenkin harvinaisen hitaalta prosessilta. Mutta mitäs siitä! Tärkeintä on, että riparilaiset ja vihkiparit ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun. Ja onhan se kiva ajatella, että juuri meillä oli kaikkien aikojen ainutlaatuisin ripari tai vihkitoimitus!

PS. Terveisiä vielä Mäntsyn isosille, jos vielä luette "Elinan blogia". Ja kiitos kaikesta :0!

Mäntyniemi kutsuu!

Tänä iltana olen taas laittanut kimpsuni ja kampsuni kokoon. Lähden aamulla kahdeksaksi päiväksi rippileirille. Leiripaikkamme ei ole ollenkaan hassumpi: ikkunoista ja rannalta avautuu uskomattoman kaunis maisema, formulatähden kesähuvila sijaitsee lähes näköetäisyydellä ja nimi on täsmälleen sama kuin presidentin asunnolla, Mäntyniemi.

Rakastin rippileirejä nuoruudessani yli kaiken. Opiskeluaikana olin kesät kesäteologina ja vietin joka kesä vähintään reilut kaksi viikkoa rippikoululaisten parissa, yleensä kolmekin viikkoa. Nautin suunnattomasti nuorten kanssa olemisesta, leirien tunnelmasta, opettamisesta, hartauksista ja kaikesta kivasta vapaa-ajan ohjelmasta, jota järjestin yhdessä isosten kanssa. Riparit olivat ehdottomasti kaikista paras osa kesätöitäni.

Valmistuttuani papiksi en ollut rippileirillä seitsemään vuoteen! Se on todella kummallista, koska yleensä nuoret papit melkein asuvat leirikeskuksissa kesäisin. Minun eriskummallisiin vuosiin oli selityksinä Ruotsin vuodet, äitiyslomat ja lapsityönohjaajan tehtävissä toimiminen. Olin kyllä oikeasti todella kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut niiden vuosien aikana olla erossa lapsistani useampaa yötä työn vuoksi. Se oli loistavaa siinäkin mielessä, että Miehellä oli Ruotsin vuosina paljon reissutyötä ja Vaasan vuosina todella monta leirivuorokautta.

Kolme vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran pappina rippileirille. Leirirutiinit tulivat heti selkärangasta ja leirielämä tuntui mukavalta, mutta ensimmäisinä päivinä minua kalvoi valtava ikävä. Varsinkin ajatus siitä, että minun pitää olla kahdeksan päivää erossa Kuopuksesta, joka oli vasta puolitoistavuotias, tuntui kestämättömältä. Melko pian pääsin ikävästäni eroon ja pystyin täysillä panostamaan leiriin, josta tuli loistavan vetäjäporukan ja mukavien leiriläisten ansiosta elämäni ehkä paras ripari. Ja se on paljon se!

Huomenna alkavaan ripariin lähden hyvin levollisella mielellä. Tämä on pappisvuosinani ensimmäinen kerta, että menen pitämään riparia leirikeskukseen, jossa olen käynyt etukäteen. Tuntuu hienolta mennä paikkaan, jossa on tutut rutiinit ja tilat. Levollisuuttani lisää myös se, että rippikoululaisia on ryhmässämme harvinaislaatuisen vähän. Olenkin sanonut monille, että noin pienen porukan kanssa voi vaikka päällänsä seisoa. Niin leppoisalta hommalta se tuntuu suurten ryhmien jälkeen!

Leirin alkuun joskus kuulunutta pientä jännitystä vähentää myös se, että porukka on jo tullut tutuksi eilen ja tänään pidettyjen kaupunkipäivien ansiosta. Vaikuttavat oikein mukavilta nuorilta! Isosetkin olivat minulle jo yhtä lukuunottamatta valmiiksi tuttuja, mikä helpottaa huomattavasti leirin alkuhässäköissä.

Erityisen mukavaa tänään oli se, että innokas "Elinan blogin" kommentoija Anu kävi Suomen Lähetysseuran Tasaus-keräyksen lähettiläänä pitämässä oppitunnin lähetyksestä. Tunnin aikana saimme hyvän peruspaketin lähetystyöstä sekä mielenkiintoisen nojatuolimatkan Kolumbiaan. Joskus sisareni on vitsaillut lähetysjuhlilla, että Esikoinen on hänen adoptiolapsensa Kolumbiasta johtuen poikamme rusketuksesta. Onneksi ei raukkaparka ole joutunut kasvamaan sodan runtelemassa ja korruptoituneessa maassa.

Anun vierailun jälkeen ajattelin, että meidän perhe voisi ottaa kummilapsen Kolumbiasta, kun sopimus Etiopiassa sijainneeseen päiväkotiin on jo loppunut. Kolumbiassa apua todella tarvitaan! Se on hyvä muistaa myös syksyllä syyspäivän tasauksen aikana, kun Tasaus-keräyksellä kerätään rahaa mm. eroosion estämiseksi Kolumbiassa. Anun vierailuun liittyi mukavaa johdatusta, joka vakuutti minua taas siitä, miten asiat ovat suuremmissa käsissä. Kiitos Anulle ja Taivaan Isälle!

Unohtumaton toimitus

Lapsuuden kuva-albumissani on yksi kuva, josta voi hyvin arvata minun kasvaneen pappisperheessä. Mustavalkoisessa kuvassa vietetään nimittäin kastejuhlaa. Isosiskoni on pukeutunut isän kaftaaniin, juuri siihen juhlapukuun, jota kutsutaan pingviiniasuksi. Hänellä on kädessään joku kirkollinen kirja, josta hän vakuuttavasti näyttää suorittavan papillista toimitusta.

Lapsen isää, naapurin Minna-tyttöä, vähän naurattaa, muttei se vie häneltä ollenkaan uskottavuutta. Ei ollenkaan! Mieheni on pukeutunut valkoiseen paitaan ja kravattiin sekä pitää vauvaa tiukasti sylissään. Minä näytän kuvassa vähän nuorelta ja väsyneeltä. Sekään ei haittaa ollenkaan. Äidit ovat usein ristiäisissä nuoria ja väsyneitä. Kastepöytäkin on kerrassaan upea: kastemalja on pahkasta tehty, vauvan pään kuivaamiseen on varattu valkoinen liina, kynttilä on muistettu sytyttää ja viisi tulpaania näyttää kukoistavilta.

Minä sain eilen nopean pyynnön saapua vihkipapiksi. Kujan lapset olivat päättäneet järjestää häät, koska nuorimmat olivat isompien mukaan rakastuneita toisiinsa. Heidän kerrottiin jopa pussanneen. Lapset tekivät tohkeissaan häävalmisteluja: keräsivät kaksi kukkakimppua, hankkivat kaksi sormusta, tekivät huivista morsiamelle hunnun, suunnittelivat häätarjoilut, valitsivat pihaltamme sopivan toimituspaikan ja kutsuivat paikalle muutaman vieraan sekä kameramiehet.

Minä valmistauduin toimitukseen vähän puutteellisesti. En vaihtanut vatteita, vaan ajattelin mustien shortsien ja topin riittävän hellepäivänä pappin vaatekerraksi. Papinpaidan irtokauluksen, jota kutsutaan myös ruokalapuksi, meinasin laittaa shortsiasuani komistamaan, mutta Miehestä se ei ollut kovin hyvä idea. "Älä nyt noin vakavasti ota!" Kirjahyllystä nappasin mukaani Toimitusten kirjan ja menin seisomaan valmiiksi hääpaikalle männyn alle, valkoisen narun taakse.

Hetken kuluttua parhaimpiinsa pukeutuneet morsiusneidot alkoivat hyräillä häämarssia ja hääpäri aloitti marssimisen minua kohti. Morsiamella ja sulhasella oli molemmilla käsissään isot luonnonkukista tehdyt kimput. Morsiusneidot pitivät kiinni upeasta hunnusta. Näky oli suloisen kaunis!

Toimitin vihkimisen lyhyellä kaavalla vihittävien ikätason mukaan: luin johdantosanat, pätkän Korinttilaiskirjeen kuvausta rakkaudesta, lyhyen rukouksen ennen dramaattisia kysymyksiä. Tässä kohdassa tunsin itseni hieman epäoninstuneeksi, koska olin laiskuuttani jättänyt kirjoittamatta morsiusparin nimet punaiseen kirjaani. Niinpä toinen morsiusneito sai lausua morsiusparin hankalahkot nimet. Onnistuihan se niinkin! Ja tahtoa morsiusparilla totisesti oli: he taisivat molemmat tahtoa oikein kaksi kertaa, kun vastasivat molempiin kysymyksiin. Ottivat varman päälle!

Sormusten pujottaminen tuotti vähän vaikeuksia, koska pari ei ymmärtänyt, että slormus pitäisi pujottaa toisen sormeen eikä omaan. Hyvin siitäkin selvittiin näppärien morsiusneitojen ansiosta! Sitten olikin enää vuorossa hääparin siunaus, jonka lausuminen tuntui hyvältä leikkihäissäkin, sekä hääkuvien ottaminen ja tarjoilu terassilla. Jäätelötuutit, limsa ja keksit olivat todella juhlijoiden mieleen.

Illalla toinen morsiusneidoista tuli huolestuneena vihkipapin luokse. Hän pelkäsi, että hääpari oli jo eron partaalla. Sulhanen oli morsiamen ja morsiusneitojen esittämän häätanssin jälkene hermostunut ja sanonut menevänsä pois. Lohdutin pientä morsiusneitoa sanomalla, että hyvässä avioliitossakin voi välillä riidellä. Ei riitely avioliittoa eroon vie, jos asioista osataan sopia ja pyytää anteeksi.

Nyt odotamme innolla hovikuvaajan ottamien hääkuvien siirtämistä tietokoneelle, meidän perheen kuva-albumiin. Suloiset kuvat muistuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen siitä ihanasta ystävyydestä, jota pikkuiset saivat kokea ensimmäisten elivuosiensa aikana. Unohtumaton toimitus!

Häikäisevää!

Minusta on tullut elämäni aikana melkoisen hyvä pakkaaja. En stressaa pakkaamisesta enkä yleensä unohda tarpeellisia tavaroita. Se johtuu varmaan siitä, että olen pikkutytöstä lähtien nauttinut suunnattomasti leireistä, retkistä ja matkustelusta. Toinen syy on siinä, että olen koko aikuiselämäni ajan asunut vähintään yhden yön matkan päässä vanhemmistani sekä yleensä myös monista muista sukulaisista ja ystävistä.

Tänä kesänä olen pakannut kapsäkkini jo kaksi kertaa. Kyproksen matkatavarat koko viisihenkiselle perheelle kokosin lähtöä edeltävänä iltana. Samalla tein inventaarion kesäpuvustostani sekä tein perusteellisen siivouksen vessan kaappeihin; kesäpuvusto tuntui täydellisen riittävältä, kun taas kauneustarvikkeiden inventaario vähintäänkin tarpeelliselta.

Tavaroiden pakkaaamisessa joudun taistelemaan helmasyntini ahneuden kanssa. Kyproksen reissulle otin mukaani kasan kirjoja sekä lapsille että itselleni, koska en voinut tietää, millainen kirjallisuus minua siellä kiinnostaa. Pakkasin mukaan kaikenlaisia purnukoita ja kauneudenhoitovälineitä, koska kuvittelin, että minulla on siellä aikaa hoitaa itseäni ja vaikkapa laiminlyötyjä kynsiäni. Totuus oli se, että kirjat, liikunta ja ihmissuhteet imaisivat minut niin mukaansa, etten raaskinut tuhlata aikaa liialliseen itseni puunaamiseen. Kauniit kesävaatteet, joita olin pakannut ainakin kahden loman tarpeiksi, sekä rusketus saivat riittää koristukseksi!

Pakkaamispuuhissa tein päätöksen, etten ota mukaan fööniä. Se oli taas osoitus luonteeni luontaisesta epäjohdonmukaisuudesta. Kannan mukanani kynsienhoitosarjan, jota en ole koskaan elämässäni käyttänyt, mutten ota uintilomalle mukaan hiustenkuivaajaa. Niinpä minä aika monessa matkakuvassa poseeraan hienoissa vaatteissa tukka aivan märkänä. Kaikista huvittavinta asiassa oli se, että viimeisenä päivänä ystävälliset perheeni jäsenet kertoivat minulle, että huoneistossamme oli valmiina fööni. Niin tyypillistä!

Lensin juhannuspäivänä Neidin kanssa kahdestaan Rovaniemelle, josta jatkoimme tuttavan kyydissä Pelloon. Aloitin pakkauspuuhat aamulla muutama tunti ennen lähtöä. Tällä kertaa tavaroiden kokoaminen oli harvinaisen helppoa. Tarvitsin kahden päivän reissua varten vain juhla- ja lenkkeilyvaatteet sekä yhdet vaihtovaatteet. Kirjojakin valitsin mukaani vain yhden, koska tarvittaessani tiesin löytäväni lisälukemistoa isäni pursuilevista kirjahyllyistä.

Ennen lähtöä mietin ääneen Miehen kuullen, ottaisinko mukaan pari kuukautta lähes käyttämättömänä olleet silmälasini vai upouudet aurinkolasini. Naureskelimme Etelä-Suomen kylmyydessä, miten typerää olisi ottaa mukaan aurinkolasit.

Heti saapuessani Pelloon, napapiirin pohjoispuolelle, huomasin erehtyneeni pahasti. Ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin Järvenpäässä, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Illalla olisin kaivannut aurinkolasejani kerätessämme Neidin kanssa kukkia lapsuuden heinänteoista tutulla niityllä. Vielä enemmän olisin tarvinnut niitä hypellessämme läpi heinikon ja nokkosten Tornionjoen rantaan. Aurinko loisti kaikessa ihanuudessaan ja teki joesta kimaltavan kauniin.

Kaikkein eniten hämmästyin kuitenkin öisillä kävelyretkilläni Kittisvaaran maisemissa. Nousin sauvojen kera rytmikkäästi ylös polkua, joka toi mieleen lapsuuteni partioretket ja nuoruuden kunnonkohotuskuurit. Päästyäni vaaran ylös venyttelin pohkeitani Maupertuis`n kolmionmuotoista muistomerkkiä vasten. Venyttelyn jälkeen käänsin katseeni joelle päin nauttiakseni upeasta maisemasta ja hämmästyin: keskiyöllä aurinko oli vielä niin kirkas, että olisin kaivannut aurinkolasejani. Siinä hetkessä Lapin tyttö lumoutui taas uudestaan keskiyön auringosta ja yöttömästä yöstä! "Tällaista on varmaan taivaassa" ajattelin itsekseni ja päässäni alkoi soida virren säe "Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan!".

On kaunis synnyinmaamme,

maat, metsät, järvet sen.

Me Luojan töitä saamme

katsella kiittäen.

Taas lauhat tuulet

soittaa urkuja hongiston

ja Herraa kunnioittaa,

hän kaiken luoja on.

Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan

Luot, Herra, työhön, vaivaan

katseesi laupiaan.

Näin siunaat kylvötyömme

ja korjuun kypsän suot,

jaat leivän, jonka syömme,

ja mieliin toivon luot.

On aurinkona kerran

Karitsa Jumalan,

ja seurakunta Herran

on kirkas morsian.

Ei usvan pilvi peitä

Kristuksen kasvoja,

ei tuskan kyyneleitä

yhdenkään katseessa.

Soi siellä virret toisin

kuin täällä milloinkaan,

kun kasvoin aurinkoisin

me käymme laulamaan.

Ja siksi armon alla

tahdomme vaeltaa,

kun tiellä vaikealla

maan helle uuvuttaa."

Väinö Havas

Virsi 574:1-2,5-6

Onnistunut nettivieroitus Kyproksen auringon alla

Välillä on hyvä tehdä irtiotto, jättää kaikki arkirutiinit ja tehdä jotain ihan muuta. Minulla oli reilun viikon mittainen irtiotto perheen Kyprokselle suuntautuneen lomamatkan merkeissä. Suomen viileä ilmasto vaihtui ihaniin helteisiin, kiireinen työelämä ja kodin pyöritys ylelliseen lomailuun sekä ylisosiaalinen elämä perheen kanssa vietettyyn laatuaikaan.

En käynyt viikon aikana kertaakaan tietokoneella, vaikka hotellin aulassa olikin tarjolla pari konetta. Tuntui todella terveelliseltä ja hyvältä olla hetki poissa Elinan blogista, Facebookista ja sähköposteilta. Muutama hassu tekstiviesti ja Aurinkomatkojen lyhyt uutiskatsaus olivat ainoat linkit ulkomaailmaan ystäväperheen tapaamisen lisäksi. Niinpä Suomessa tapahtunut panttivankidraama kuulosti enemmän kirjailijan mieleikuvituksen tuotteelta kuin reaalimaailman tapahtumalta.

Sukelsin lomalla romaanien maailmaan, hotellialueen upeisiin altaisiin, Välimeren suolaisiin aaltoihin ja Etelä-Euroopan ihanaan tunnelmaan. Tein muutamana päivänä yksin pitkiä kävelylenkkiä, jolloin vain rukoilin ja kiitin Jumalaa. Toistelin mielessäni englanniksi idioottimaisia lauseita tyyliin:"I like this. I love this". Ne kuvasivat hassulla tavalla sitä satumaista fiilistä, joka minulla oli.

Lomamme toi mieleen lapsuuteni ja nuoruuteni unohtumattomat lomamatkat. Muistan vieläkin ensimmäiseltä Italiaan suuntautuneelta lomamatkaltamme vuodelta 1986 valtavasti asioita. Siihen aikaan etelänmatkat olivat vielä pellolaisille aika harvinaisia. Niinpä tuttavaperheen äiti kyseli minulta ennen matkaa, olinko hankkinut jo matkapuvuston. En ollut. Etelänmatkojen harvinaisuudesta kertoi myöskin se, että näytin seuraavana vuonna diaprojektorilla kuvia matkaltamme käsitellessämme Italiaa maantiedossa. Niinpä koko luokka katseli kuvia, jossa minä tepastelin rantabulevardilla vaaleanpunaisissa pikku-pikkubikineissä, lipuin Gondolin kyydissä Venetsiassa ja seisoin vähän huonovointisen näköisenä Rooman Colosseumin edessä.

Muistan vieläkin 23 vuoden takaa komean tarjoilijan, joka aina tarjoili meille illallista sekä myi ihania italialaisia jäätelöitä. Unohtumattomia olivat myöskin uintiretket Adrianmeren suolaisissa aallokoissa, joissa hypimme aallolta toiselle isosiskoni kanssa. Voin palauttaa mieleeni Senigallian rantalinjan kultaiselta 80-luvulta, vaikkei minulla ole hajuakaan siitä, miltä joidenkin myöhempien reissujen rannat näyttivät. Näiden kultaisten muistojen vuoksi olen ajatellut, että haluan tarjota lapsilleni ainakin muutaman etelänloman heidän lapsuus- ja nuoruusvuosinaan.

Meidän lapsemme muistavat varmasti monia asioita lomaltamme: hotellialueen ihanat uima-altaat, valtavan lämmön ja ehkä meriveden ihastuttavat aallot. Luulen, että heidän mieleensä jäivät myös tutisevat kiisselit ja itsetehdyt jäätelöt sekä limsadrinkit, joita sai tilata ilmaiseksi kaikista baareista. Eläimetkin jäivät varmasti hyvin mieleen: meduusa, joka takertui isän käteen, viisi torakkaa, jotka isä urhoollisesti tappoi, muurahaiset, jotka yrittivät vallata hienon huoneistomme sekä kissat, jotka viihtyivät niin terassilla kuin ravintolassa. Etelänlomamme oli totisesti elämyksiä täynnä!

Konnankoukkuja, delfiinejä sekä unohtumattomia kohtaamisia

Lapsuuteni ja nuoruuteni kesiin kuului yksi vakionumero: lähetysjuhlat. Välillä menin juhlille oman perheeni kanssa autolla ja välillä seurakunnan bussireissulla. Erityisesti mieleeni ovat jääneet Porin lähetysjuhlat vuodelta 1982, jolloin olin 7-vuotias tuleva ekaluokkalainen. Ne olivat minulle merkittävät juhlat, koska olin ensimmäistä kertaa liikkeellä ilman vanhempia. Hyvänä matkaseuranani olivat sisareni ja muut lähetyskerholaiset sekä seurakunnan tutut työntekijät.

Minä en ollut matkaseurueelleni vain hyvää seuraa. Matkamme katkesi jo 50 kilometrin bussimatkan jälkeen, kun matkaa oli jäljellä vielä noin 700 kilometriä. Minä aiheutin pysähdyksen, koska olin herkutellut tyttöjen kanssa takapenkillä vähän liikaa huonoin seurauksin. Ihmeen rauhallisesti ja myötämielisesti bussiseurueeni suhtautui minuun, vaikkakin joku mummo taisi kieltää minulta jätskin oston seuraavilla pysähdyksillä.

Porin lähetysjuhlien ohjelmasta minulle on jäänyt mieleeni pakistanilaiset leivät, joita saimme maistaa lasten ohjelmassa. Niitä pannulla paistaneella naisella oli mustat hiukset ja kauniit koristellut vaatteet. Sisareni nappaamien korkealaatuisten valokuvien ansiosta muistan hyvin päivien teeman. Yhdessä kuvassa minä nimittäin poseeraan lettipäisenä ja iloisena isompien tyttöjen vieressä "Jumalan käytössä"-kyltin alla.

Olen todella onnellinen siitä, että lapsemme ovat jatkaneet lähetysjuhlilla käymisen perinnettä välillä minun ja välillä muiden läheisten kanssa. Siitä on tullut heille samanlainen jokavuotinen traditio kuin minulle aikoinaan. Niinpä vietimme lauantain poikien kanssa Tampereella lähetysjuhlilla. Jo junamatkat olivat Kuopukselle elämyksiä, koska hän sai kerättyä kolme uutta lastenlippua. Harmi kyllä yhdellä konnarilla ei ollut jäljellä yhtään lastenlippua!

Itse juhlilla emme törmänneet konnareihin, vaan konnaan, joka suunnitteli kamalaa rikosta. Stand up -koomikko Mikko Vaismaa oli aivan loistava konna Pekka Simojoen kirjoittamassa lastenmusikaalissa "Pistaasipähkinän arvoitus"; nauroin itseni kipeäksi aika monessa kohtauksessa. Vanhan lähetyskerholaisen sydäntä lämmitti myös seurata näppärien lähetyskerholaisten toimintaa, kun he selvittivät rikosta innokkaan ja monitaitoisen kerhonpitäjänsä kanssa. Musikaali huipentui siihen, että konna teki parannuksen ja pääsi naimisiin hehkeän kerhonpitäjän kanssa, jota esitti Henna Simojoki. Eikä se ollut yhtään liian kliseistä, vaan hauskaa ja uskottavaa.

Musikaali sopi hyvin lapsuuteni lähetysjuhlien teemaan "Jumalan käytössä". Lähtetyskerholaiset eivät pyörineet oman napansa ympärillä, vaan he keräivät huimasti rahaa kaukana asuvien lasten auttamiseksi. Jumalan käytössä oli myös ulkomaalainen pastori, joka julisti evankeliumia konnalle. Ja tietysti myös suloinen kerhonpitäjä, jonka rakkaus sulatti konnan sydämen.

Musikaalista juoksimme kirjaimellisesti Särkänniemeen, jossa alkoi delfinaariossa heti musikaalin loppumisen jälkeen erityisesitys. Vähän kävi sääliksi Kuopusta, joka joutui juoksemaan kumppareissaan aika pitkän matkan.

Delfinaarion esitys oli kertomus lähetysperheen lapsesta, joka auttoi köyhän perheen poikaa. Tarina oli kokettava, koska siinä tuli esille hyvin rukouksen voima. Köyhä poika oli rukoillut äitinsä kanssa perheelleen ruokaa, ja lähetysperheen lapsi antoi liiastaan pojalle tietämättä toimivansa Jumalan välikappaleena. Lähetystyöntekijä-äiti oivalsi tilanteen ja opetti pojalleen, miten tämä oli ollut arkipäivän enkeli ja Jumalan työkalu. Jännittäväksi ja eksoottiseksi kertomuksen tekivät delfiinit, jotka osallistuivat siihen tempuillaan. Ne hurmasivat sekä lapset että aikuiset ihan täydellisesti. Tarinan huippukohdassa delfiinit saivat olla Jumalan käytössä pelastaessaan pojat vaarallisesta tilanteesta.

Lasten tapahtumien lisäksi lähetysjuhlien anti jäi osaltamme heikommaksi kuin olin etukäteen odottanut. En nähnyt yhtään niin monta tuttua kuin olisin halunnut, koska juhlat oli ripoteltu eri puolille kaupunkia. Uskomattoman kylmä sää vaikutti myöskin hieman negatiivisesti juhlatunnelmaan. Nautin silti suuresti siitä, että sain nähdä useampia rakkaita ystäviä sekä vanhoja tuttuja.

Juhlan loppumetreillä pääsin vanhan ystäväni kanssa "Jumalan käyttöön". Päivitimme iloisesti viimeisten vuosien tapahtumia torin laidalla, kun luoksemme tuli eräs ihminen kysymään, olisiko paikalla seurakunnan työntekijöitä. Kysyimme kevyesti, haluaisiko hän diakoniatyöntekijää vai pappia, kunnes karu totuus paljastui meille: pääsimme molemmat hommiin. Diakoniatyöntekijä alkoi järjestellä käytännön asioita ja minä keskityin rukoukseen ihmisen puolesta. Jälkeenpäin totesimme puhelimessa, miten siunattua oli saada yhdessä kohdata vaikea tilanne. Olimme molemmat varmoja siitä, että olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Saimme olla totisesti Jumalan käytössä!

Verrattomat sisustajat!

Myönnän sen. Innostuessani olen välillä ihan mahdoton. Yhtäkkiä saan päähäni jotain, mikä pitäisi toteuttaa sillä samalla sekunnilla. Käyn ylikierroksilla, kunnes saan asian toteutetuksi tai sitten tulen siihen tulokseen, että idea olikin sangen huono.

Keskiviikkoiltana minulle kävi juuri niin. Oli sateinen ilma, ja laitoin pyykkejä. Yhtäkkiä kesken pyykin leippoamisen (Pellon murretta) muistin, että minun piti hankkia meille uusi lipasto. Ryntäsin tietokoneelle ja aloin vimmatusti selata eri huonekaluliikkeiden nettikuvastoja. Korkeintaan kymmenen minuutin kuluttua olin löytänyt sopivan lipaston ja ajattelin, että halusin sen heti. Tutkin kaupan aukioloajat ja huomasin, että naapuripaikkakunnan myymälä oli auki vielä 25 minuuttia. Huutelin puutarhassa huhkivalta Mieheltä luvan kauppareissulle, ja lähdin ajelemaan yksin vesisateeseen.

Viidentoista minuutin kuluttua olin perillä kaupan pihalla vain huomatakseni, että aukioloajat olivatkin muuttuneet. Menin viereiseen myymälään, koska olin niin vakuuttunut siitä, että tarvitsin lipaston heti. Myymälässä oli todella hyvät tarjoukset, minkä vuoksi melkein jo sorruin ostamaan huoneeseen täysin sopimattoman lipaston. Onneksi järki voitti, ja jätin lipaston oston toiselle reissulle. Kotiin ajellessa minua ei oikeastaan edes harmittanut; autoajelu vesisateessa tuntui suorastaan terapeuttiselta.

Tänään kävin uudestaan huonekaluliikkeessä. Lasten pettymykseksi en vieläkään saanut lipastoa mukaani, koska se piti tilata erikseen. Sen sijaan toin mukanani muutaman kuvaston ja uuden innon sisustaa.

En ole oikeasti mikään sisustaja. En nauti sisustuslehtien lukemisesta, en haaveile uusista huonekaluista enkä todellakaan mieti, mikä sisustustyyli sopisi minulle tai kotiimme. Sisustin kotimme nopeasti kaksi vuotta sitten täysin rukouksen voimalla. Oikeasti tunsin itseni niin surkeaksi sisustajaksi, että pyysin Jumalalta apua projektiin. Ja sainkin sitä runsaasti! Saimme paljon käytettyjä, uuteen kotiimme sopivia huonekaluja sukulaisiltamme ja tuttavilta. Ravatessani yksin huonekaluliikkeissä tunsin oikeasti Pyhän Hengen johdatusta, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Tämän kesän projektiksi sovin lasten kanssa yläkerran sisustuksen päivittämisen. Aiomme käydä yhdessä lelut läpi ja yrittää luopua turhasta roinasta sekä hankkia Kuopuksen tavaroille toimivammat säilytysjärjestelmät. Ehkä möbleeraamme myös Kuopuksen valtakunnan muuten uuteen uskoon.

Keskustelimme lasten kanssa iltapalalla, mitä kaikkea voisi laittaa pois yläkerrasta. Neiti lupasi luopua vauvan rottinkisesta sängystä, jonka hän talvella halusi raahata kellarista rakkaimman nuken sängyksi.

"Äiti, olenks mä nukkunut siinä?" Neiti kysyi kesken kaiken. "Olet nukkunut", vastasin.

"Enhän mä vaan oo nukkunut siinä?" kysyi Esikoinen. "Olet", vastasin ensin, kunnes muistini palautui: "Ei, kun sullahan oli sellainen ihana röyhelöinen vauvansänky". Eikä naurusta ollut tulla loppua!

Palvo minua vähän

Lähetin eräälle suuresti arvostamalleni ihmiselle viestiä, jossa kehuin häntä. Hänen vastatessaan viestiini ihmettelin sitä, miten minun sanani merkitsivät jotain hänelle. Toisena päivänä sain itse kiertokautta viestiä, jossa minua kehuttiin. Tulin todella onnelliseksi ja ymmärsin, miten me kaikki todella tarvitsemme kehuja. 

Olen ollut aikaisemmin parisuhdekirjafriikki. Lukemattomien opusten joukosta pidän edelleen eniten Gary Chapmanin kirjasta  "Rakkauden kieli". Siinä kirjailija väittää, että eri ihmiset osoittavat rakkautta ja ottavat rakkautta vastaan monella eri tavalla. Näitä eri tapoja Chapman kutsuu rakkauden kieliksi, joita ovat myönteiset sanat, kahdenkeskinen aika, rakkauden lahjat, palvelukset ja fyysinen kosketus. Tietysti jokainen ihminen kaipaa kaikkia näitä rakkaudenosoituksia, mutta joku tai jotkut tavat osoittaa rakkautta puhuttelevat enemmän kuin toiset. Minun rakkauden kieleni on varmasti myönteiset sanat, koska minusta tuntuu niin hyvältä kehua toisia ihmisiä ja antaa positiivista palautetta. 

Appiukon 70-vuotissynttäreillä eräs puhuja oli kaivanut esiin tietoja perheestämme. Vanhasta teologimatrikkelista hän oli löytänyt mielenkiintoisen yksityiskohdan. Mies ilmoittaa siellä harrastuksekseen vaimon palvelun ja hellimisen. Puhuja kyseli, onko harrastus edelleen voimassa. Vastaukseksi nyökkäilimme ja hymyilimme kauniisti. Rehellisesti voin sanoa, että tässäkin harrastuksessa Mies on vain kehittynyt vuosien myötä. Hänen kauniit sanasa saavat minut välillä ihan kukoistamaan! 

Niinpä haluan antaa kaikille miespuolisille lukijoilleni tehtäväksi kehua omaa vaimoaan. Se kannattaa ihan varmasti. Virikkeeksi annan uusimman laulajasuosikkini Johanna Kurkelan laulun "Palvo minua vähän". Eihän se oma vaimo Jumalan ohi saa mennä, mutta sopii hyvin kakkospallille!

PALVO MINUA VÄHÄN 

Sano minulle jotain suloista
jotain hellää ja huikeaa
ei mitään tylsää tai alakuloista
eikä mitään masentavaa
Sano että rakastat silloinkin
kun en ole herttainen
että silti oon naisista hurmaavin
et saisit ääneen sanoa sen

Palvo minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

Katso mua kuin kuningatarta
sulle tahdon se ollakin
ja liehettele kuin ruhtinatarta
helli hansikkain silkkisin
sano että hiukseni hehkuvat
ja huuleni houkuttaa
että silmäni ovat niin ihanat
sä ettet katsettas irti saa

Palvo minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
ja sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

Jokainen nainen joskus kaipaa palvontaa
sillä olla itsestäänselvyys
mikään ei ole pahempaa.

Palvoa minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

PS. Mies on luvannut keksiä jotain vielä raflaavampaa seuraavaan matrikkeliin. Jännittävää!   

 

 

Jos ei heilaa helluntaina...

Tänään totesin messun aluksi, että helluntaipäivä on kolmanneksi tärkein kristillinen juhlapäivä pääsiäisen ja joulun jälkeen. Helluntain kunniaksi kirkoissa on muisteltu Pyhän Hengen vuodattamista ja samalla vietetty kristillisen seurakunnan synttärijuhlia. Ensimmäisenä helluntaina syntyi kristillinen seurakunta, kun Pietarin melkoisen väkevän saarnan jälkeen 3000 ihmistä kastettiin. Pietari ei kuitenkaan ottanut kunniaa supersaarnansa vaikutuksista itselleen, vaan hän tiesi, että Pyhä Henki sai ihmisten mielet kääntymään Jumalan puoleen.

Helluntain vietto on harvinaisen laimeaa kirkossamme. Joulun ja pääsiäisen aikaan liittyy valtavasti traditioita sekä seurakunnissa että kodeissa. Helluntai on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan. Minulle ei ainakaan tule helluntaista mitään muuta traditiota mieleen kuin sanonta "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä." Siispä ehdotan, että kaikissa seurakunnissa aletaan järjestää helluntaipäivänä kristillinen PikaDeitti-tapahtuma Tampereella toukokuussa järjestetyn tapahtuman mallin mukaan.

Minä tutustuin aikoinaan Mieheen Suomenlinnassa kristillisessä opiskelijatapahtumassa, jonka nimi oli "Raunioista rakennukseksi". Ilta ei ollut todellakaan mikään sinkkuilta, mutta siitä huolimatta luulen, että järjestäjillä oli hyvin suuret intressit parittaa opiskelijoita. 

Me emme saaneet valita itse edes istumapaikkoja, vaan menimme pöytiin eriväristen nauhojen perusteella. Niinpä me Miehen kanssa satuimme samaan pöytään, jossa oli muistaakseni (ainakin mielikuvissani) vaaleanpunainen nauha. Ennen ruokailun aloittamista meille kerrottiin, ettemme saaneetkaan syödä itse, vaan kristillisesti syöttää toisiamme. Niinpä minä ja Mies syötimme toisiamme koko illan. Miehen korviin jäi kaikumaan lappilastytön eksoottinen murre: "Otaks lissää?" Ilmeisesti kohtaamisemme herätti muitakin positiivisia mielikuvia, koska seuraavissa juhlissa hän päätti iskeä minut, alkuillan vastusteluistani huolimatta.

Kotimaa-lehdessä oli muutama viikko sitten mukava Heikki Rusaman tekemä takasivun juttu kristillisten piirien sinkkumarkkinoista. Jutun ja myös omien tietolähteideni mukaan körtit huolivat kumppaneikseen vain toisia körttejä. Evankelistenkin sydäntä on vaikea murskata, jos ei hallitse evankelisten laulukirjaa, Siionin Kannelta, eikä omista evankelisia sukujuuria. Toisella kierroksella olevia kehotettiin jutussa menemään Tuomasmessujen jatkoille ja kauniita naisia kaipaavia Kansanlähetyksen toimintaan. Totta joka sana!

Minulle on Facebookin kautta syntynyt legendaarinen maine sokkotreffien järjestäjänä, koska kirjoitin kerran "status up -datessa" etsiväni sokkotreffiseuraa eräälle kaverilleni. Sen jälkeen usemmat kaverit  ovat luvanneet kääntyä palveluideni puoleen, jos heilan etsiminen tuntuu hankalalta. Kaikista huvittavinta oli se, että kaiken kuuleva ja rekisteröivä Neiti totesi eräänä päivänä: "Äiti, voitko sä etsiä sitten mulle sopivan poikaystävän?" Lupasin oitis. Facebook-ystäväni kehottivat minua ottamaan pyynnön ylös kirjallisesti, koska Neidin mielipide voi mahdollisesti muuttua lähimmän kymmenen vuoden aikana. 

Oppi-isämme Luther neuvoi kristittyjä anomaan Jumalalta sopivaa puolisoa. Ei hassumpi neuvo: minäkin rukoilin sopivaa puolisoa vuosikaudet, ja sain hyvän vastauksen rukouksiini. Sen vuoksi olen valmis sekä rukoilemaan että näkemään vaivaa kavereideni puolesta, jotta hekin löytäisivät luomiskertomuksen mukaisesti sopivan kumppanin. Eräs kaverini valitteli sitä, että olen nähnyt niin paljon vaivaa hänen sokkotreffiensä hyväksi. "Ei haittaa! Oikeasti tämä on minusta tosi hauskaa!" vastasin hymysuin. 

 

    

Kissa-salmiakkia, silkkipaperia ja täyttä roskaa

Tänään minulla oli työpäivän jälkeen sellainen olo, että tiesin tehneeni töitä. Siivosin nimittäin työtoverini kanssa erästä seurakuntamme lapsi- ja perhetyön käytössä olevaa tilaa. Työstä teki mielenkiintoista se seikka, ettei kyseisessä huoneessa olevia kaappeja oltu käyty läpi moneen vuoteen tai oikeastaan moneen vuosikymmeneen. Rojun keskeltä löysimme 21 tulitikkuaskin, lukemattomien värikynien, silkkipaperivuorien, vanhojen kirjojen, vanhentuneiden mausteiden ja valtaisien pölykerrostumien alta myös nostalgisia karkkituuseja kultaiselta 70- tai 80-luvulta! Suloisessa rasiassa olleet Kissa-salmiakit antoivat mukavaa piristystä raskaaseen urakkaan!

Lähdin aamulla työmaalle kukon kiekuessa ja kissan kirkuessa. Tehtyäni hetken raivaustyötä aloin ihmettelemään, missä työtoverini oikein viipyi. Silloin tajusin, että olin tullut paikalle tuntia liian aikaisin. Täytyy sanoa, ettei vastaavaa vahinkoa ole tainnut käydä ikinä ennen. Eipä se mitään haitannut, päinvastoin. 

Kaappien siivoaminen ja tavaroiden läpikäyminen oli mielenkiintoista puuhaa. Luulen, että meistä kumpikaan ei olisi selvinnyt urakasta yksin ilman että epätoivo olisi iskenyt. Sen sijaan kahdestaan päivästä tuli todella hauska ja tehokas päivä kaikin puolin. Saimme tyhjennettyä yhdestä huoneesta kaikki kaapit, vietyä roskikseen 10 jätesäkillistä täyttä roskaa sekä monta, monta laatikollista paperinkeräykseen mentävää tavaraa. Ja tämä oli vasta alkua! Siivouksen lomassa ehdimme miettiä strategioita työllemme,  tutustua paremmin toisiimme sekä suunnittella ja osittain toteuttaakin huoneisiin täysin uuden järjestyksen! Ei ollenkaan hassumpaa työajankäyttöä!

Työn edetessä aloimme jo nähdä sielun silmin sen ilon, mikä kerholaisissamme syntyy, kun syksyllä kerhokauden alkaessa tilat näyttäväkin aivan erilaisilta. Meistä tuntui myös mukavalta ajatus siitä, että näin voimme tukea vapaaehtoistyöntekijöidemme ja uuden työkaverimme työtä. Sainkin jo Facebookissa innostunutta palautetta eräältä pyhisopelta urakastamme. Suurimman ilon taisimme saada kuitenkin itse huomatessamme sen, miten tärkeää työtä teimme. Ja kyllä se mansikkakakkukin kahteen pekkaan piristi kummasti mieltä...

  

Arkijuhlaa!

Lasten kanssa eläminen on opettanut minua enemmän ja enemmän siihen, että arjesta voi tehdä juhlaa. Juhlahetkeen ei tarvita sen enempää suuria valmisteluja kuin mitään erityistä syytäkään. Välillä pidämme spontaanit lättykestit, kun lapset pyytävät iltapalaksi ohukaisia. Toisinaan taas yllätämme kokouksesta saapuvan Miehen herkullisella rahkalla tai tarjoamme naapurin lapsille jotain pientä syötävää.

Aina juhlahetkeen ei tarvitse sisältyä edes herkuttelua. Lapsiamme voi lelliä myös erilaisella kattamisella. Välillä ilahdutan heitä kattamalla muovimukien sijasta siniset kartiolasit tai lastenlautasten tilalle tavalliset lautaset. Muovimukien värilläkin on väliä; yleensä lapset huutelevat toivomuksia mukin värin suhteen sillä tahdilla, että äiti sekoilee yhtä pahasti kuin iltapalatoiveiden tarjoilussa. Minä en olisi tosiaankaan mikään lahjakkuus tarjoilijana! 

Välillä lapset auttavat kattamisessa. Siinäkin toimituksessa sisarusrakkaus oikein puhkeaa kukkaan. Voi sitä riemua, kun saa laittaa itselle ison lautasen ja siskolle tai veljelle kaikista lapsellisimman lautasen. Kiusa se on pienikin kiusa!  

Piispat kiertoon!

Facebook on ihmeellinen paikka. Siellä saa muutamassa minuutissa tai muutamassa kymmenessä minuutissa tai muutamassa tunnissa kätevästi päivitettyä, mitä ystäväpiirille ja kylänmiehille kuuluu. Tänään Hesarin toimittaja päivitteli kolumnissaan sitä, voiko jotakin ihan oikeasti kiinnostaa, mitä ystäville kuuluu. Voin vastata rehellisesti, että kyllä voi. Ystävien ja tuttujen arkipäivän kuulumisten seuraaminen Facebookin välityksellä on niin mukavaa.  

Facebook sisältää muita paljon kummallisempia ominaisuuksia kuin kavereiden kuulumiskierroksen. Facebook-testit ovat vertaansa vailla. Verkkoyhteisössä on tuhansia tai varmasti miljoonia testejä,  joilla voi arvioida mm. persoonallisuutta, seksuaalisuutta ja tyyliä. Osa testeistä perustuu selkeästi faktoihin ja tutkimustietoon, kun taas osa on täyttä humpuukia. Testit leviävät Naamakirjassa ihan mieletöntä vauhtia, koska käyttäjät sekä kutsuvat ystäviään tekemään testejä sekä nappaavat mielenkiintoisen oloisia testejä ystävien testituloksista. 

Minä olen tehnyt lukemattomia testejä. Seksitestejä en ole kuitenkaan tietoisesti tehnyt ensimmäisen testin jälkeen. Tein sen täysin viattomasti lauantaisiivouksen välipalana. Niinpä olin aika hämilläni, kun testituloksiani lähetettiin automaattisesti listallani oleville miespuolisille Facebook-ystävilleni. Sitten minulle lähetettiin lista, johon oli laitettu prosentit siitä, kuinka samanlaiset seksimieltymyksemme olivat. Noloa ja typerää! Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin kaikki vähänkin epäilyttävät testit. 

Tänään Facebookissa alkoi pyöriä  uusi ja erikoinen villitys. Tänään ystäville ei kirkollisissa piireissä annettukaan lahjaksi ikoneita, enkeleitä eikä rukouksia, vaan piispoja. Minäkin sain tänään lahjaksi jo Piispa Eero Huovisen ja Piispa Wille Riekkisen. Nyt mietin kovasti, ketä piispaa alkaisin lahjoittaa ystävilleni. Antaisinko Eero-piispan, joka on virallisesti minun piispani?  Vai pitäisikö minun sittenkin lahjoittaa Mikko-piispaa, jonka hiippakunnan alueella asun?  Vai antaisinko lahjaksi Simo-piispan, joka oli esipaimeneni Vaasan aikoina? Tai ehkä sittenkin pitäisi valita Jukka-arkkipiispa, jota oikein puolustinkin Tuomio-ohjelmassa?  

Tarkemmin ajateltuna taidankin jättää väliin piispojen lahjoittamisen ja ilahduttaa ystäviäni mieluummin lähettämällä ikoneja synttärilahjoksi. Piispojen esineellistäminenhan on ihan yhtä suuri synti tai ainakin häpeä kuin naisten esineellistäminen, vai mitä?     

Ihana blogiystävä

Sain tänään Mansikilta (http://maru-mansikki.vuodatus.net) tunnustuksen "Ihana blogiystävä!" Vähän aikaa sitten sain saman tunnutuksen Finkinjalta, joka pitää blogia "Elämää kukkulalla".

Annan tunnustuksen "Ihana blogiystävä" eteenpäin uskolliselle kommentoijalleni pikkupapille, joka kirjoittaa teräviä ja mielenkiintoisia kirjoituksia uskosta ja elämästä (http://pikkupappi.blogspot.com). 

Lisäksi annan saman tunnustuksen takaisin sympaattiselle ja elämäniloiselle Finkinjalle (http://finkinja.blogspot.com), joka ilahduttaa iltojani myös hyvällä musiikilla. 

Kolmantena annan tunnutuksen kirlahille, joka kirjoittaa monipuolisia ja mielenkiintoisia tekstejä kahdessa eri blogissaan "Kielten ihmeellinen maailma" (http://kirlah-kielet.blogspot.com)    ja "Kieltenopen päiväkirja" http://kirlah.blogspot.com.

Kiitos teille ihanat blogiystävät ja kaikki te uskolliset lukijat, jotka vierailullanne "Elinan blogissa" innostatte minua kirjoittamaan!

Muistoja helatorstailta

Vietin ensimmäisenä helatorstainani elämäni suurinta juhlaa, kastejuhlaani. Minusta tuli silloin Jumalan lapsi ja Jeesuksen opetuslapsi. En muista kyseisestä juhlasta kovinkaan paljon, mutta sen tiedän, että Jumala muistaa sen. Hän kirjasi nimeni "Elina Johanna" jo silloin Elämän Kirjaan. Siksi saan luottaa päivittäin Jesajan kirjan lupaukseen:

"Näin sanoo Herra, joka sinut loi:

-Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."

Jes. 43:1

Lapsuudessani ja nuoruudessani helatorstai ei ollut vapaapäivä, koska kirkollinen juhlapäivä oli siirretty jo kolme vuotta ennen syntymääni,  vuonna 1972, kiinteästi lauantaiksi loppiaisen ja toisen helluntaipäivän lisäksi. Niinpä minulle ei ole kertynyt kovinkaan paljon muistoja helatorstaista noilta vuosilta. Lukioaikani vuonna 1992 helatorstai siirrettiin takaisin oikealle paikalle, torstaille. 

Vuoden 1999 helatorstaita en unohda koskaan, koska vietimme silloin Esikoisen kastejuhlaa. Aamupäivän hyörimme ja pyörimme asunnossamme koko kahden suvun voimin. Päivänsankari oli koko aamupäivän melkoisen itkuinen, niinkuin monesti muulloinkin. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska oli monia auttavia käsiä. Minun ei muistaakseni tarvinnut leipoa itse mitään juhlille, koska äitini siskot ja ystävät hoitivat sen puolen. 

Riihimäen kirkossa toimitettu kastejuhla oli tunnelmallinen ja lämmin. Paavo-pappa sai kastaa ensimmäisen lapsenlapsensa Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi. Paikalla oli paljon sukulaisia ja ystäviä. Hauskana yksityiskohtana muistan sen, että keltainen tutti tippui kastemaljaan. Nuoren äidin näkökulmasta oli helpottavaa se, ettei vauva huutanut ollenkaan toimituksen aikana. Sen sijaan hän nukkui koko kasteen ajan sylikummina toimineen sisareni sylissä; hän ei herännyt edes kastehetkellä papan valellessa vettä hänen päähänsä. Niinpä yksi vieraista oli täysin vakuuttunut siitä, että lääkärivieras oli antanut vauvalle rauhoittavia lääkkeitä. Aamupäivän koliikki-itkujen aikana oli nimittäin vitsailtu asiasta! 

Kahden vuoden päästä Esikoisen kastejuhlasta oli jälleen perheessämme merkittävä helatorstai. Asuimme siihen aikaan Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme suunnitelleet lähtevämme viettämään helatorstaita koko perheellä ulkoilmajumalanpalvelukseen, gökottaan (gök=käki, otta= aikainen aamuhetki), läheiselle Käärmevuorelle (Ormberg). Aamulla heräsin kuitenkin siihen, että supistukset olivat alkaneet. Lasketusta ajasta oli kulunut kolme päivää ja vauva halusi selvästikin tulla jo maailmaan. Sinnittelin pari tuntia yksin hereillä, koska edellisen pitkän synnytyksen ja turhien sairaalareissujen perusteella en halunnut todellakaan lähteä liian aikaisin sairaalaan. 

Muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen herätin Miehen ja Esikoisen. Soitimme Esikoiselle hoitopaikan perhepäivähoitajan tytön luokse, pakkasin kassit, söimme aamupalan ja aloimme valmistautua lähtöön. Mies soitti Sunderbyn sairaalaan ja kertoi, että olimme tulossa. Automatkalla oloni alkoi olla jo aika tukala, mutta olin silti täysin varma siitä, että olimme tekemässä hukkareissua.

Sairaalaan tullessamme meitä odotti ihana yllätys, suomenkielinen kätilö. Hän oli tullut töihin Ruotsiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, joten molemmat osapuolet olivat hyvin onnellisia siitä, että synntyksestämme oli tulossa suomenkielinen. Tutkimusten jälkeen minua odotti toinen mukava yllätys: emme olleetkaan tulleet turhaan sairaalaan, vaan synnytys oli jo hyvin käynnissä. 

Synnytyshuoneemme oli pieni ja kotoisa, ei olenkaan sellainen suuri synnytyssali, johon olin tottunut Hämeenlinnassa. Sairaalaan tullessamme synnytys oli jo niin pitkällä, ettei minua päästetty enää lillumaan ammeeseen niinkuin Esikoisen synnytyksessä. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska kaikki sujui niin paljon helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. En tarvinnut edes kipulääkkeitä. 

Olin hyvin nukutun yön jäljiltä pirteä ja hyvävoimainen. Hyväntuulisuuttani lisäsi se, että ainoa synnytykseen liittyvä toiveeni oli toteutunut saadessani suomenkielisen kätilön, tai oikeastaan kolme suomenkielistä. Olin helatorstaina ainoa asiakas synnytyosastolla. Niinpä ponnistusvaiheessa paikalle tuli kaksi muuta kätilöä, joista toinen oli suomenkielinen. Siirtyessäni synnytyksen jälkeen osastolle meidät otti vastaan suomenkielinen kätilö. Jumala oli todella kuullut rukoukseni!

Olin ollut koko raskausajan täysin varma siitä, että saamme toisen pojan. Minulla oli taas kerran "poikamaha" ja koko raskaus sujui identtisesti ensimmäisen raskauden kanssa. Niinpä olin todella ihmeissäni ja onnellinen siitä, että meille syntyikin Neiti. Hetki oli herkkä ja tunnelmallinen. Kokemus oli täysin erilainen kuin Esikoisen pitkittynyt synnytys, jonka loppuhetket olivat lähes dramaattisia. 

Sain Neidin heti syliini. Hän tapitti minua suoraan silmiini.  Tuntui uskomattoman hienolta nauttia heti äidin ja vastasyntyneen ainutlaatuisesta yhteydestä. Sydämessäni tunsin todeksi   Psalmin 139 sanat: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen." Poissa olivat kaikki pelot, joista olin kärsinyt viimeisten raskauspäivien aikana. Ikkunasta näkyvä maisema oli kaunis lumen sataessa hiljalleen maahan, toukokuun lopulla. 

Eilen oli taas helatorstai, ja minä juhlin taas kunnolla. Ensin olin jakamassa ehtoollista Senaatintorilla, jossa vietettiin Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlaa. Juhlajärjestelyt olivat mittavat: meitä ehtoollisenjakajiakin oli kiitettävä määrä, 154 kappaletta. Ennen messua vähän mietimme, olikohan meitä vähän liikaa. Juhlassa ei kuitenkaan tuntunut siltä, kun minäkin sain   parini kanssa jakaa viiniin kostutetun leivän  77  ehtoollisvieraalle.

Messu oli onnistunut kokonaisuus: virret ja laulut kaikuivat komeasti, järjestelyt toimivat erinomaisesti, liturgit hoitivat hyvin osuutensa ja piispasi saarnasi viisaasti. Piispa Eero Huovinen puhui teemalla "Katso minuun pienehen" minun helatortaihini sopivasti mm. lapsen ja äidin välisestä kasteesta: 

 

Yksi katseen kohde on tässä maailmassa ylivertaisen tärkeä. Lapsia kannattaa katsoa. Lapsessa on elämä.Lapsessa on tulevaisuus.Olenkohan väärässä, jos arvaan ja uskon, että maailman tärkein katse on lapsen ja äidin välinen katse. Äidin kasvot ja äidin rakastava katse luovat ensimmäisen yhteyden lapsen ja maailman välille.Kasvoista kasvoihin katsominen on edellytys eheälle elämälle. Silmien kautta syntyy vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuus. 

Katseella on merkillinen voima. Katse herättää ihmisen eloon. Katse antaa voimia ja tunnon ihmisarvosta. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Lapsi, jota katsotaan, kokee olevansa rakastettu. Lapsi, joka saa katsoa äitiään ja isäänsä, tuntee olevansa turvassa. Jos käännämme katseen pois lapsista, silloin laiminlyömme elämää, ihmisyyttä ja tulevaisuutta. Jos lasten sijasta katsomme rahaa, uraa ja menestystä, silloin olemme ymmärtäneet elämän väärin.Sano minulle, mihin sinä katsot, niin minä kerron sinulle mitä rakastat.          

Piispa puhui myös helatorstain raamatullisesta teemasta, Jeesuksen taivaaseenastumisesta : 

Helatorstainakin on kyse siitä, mitä me katsomme ja kuka katsoo meitä. Evankeliumissa kerrotaan siitä, miten Jeesuksen opetuslapset katsoivat sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta, omaa opettajaansa ja mestariaan. Opetuslapset olivat tottuneet katsomaan Jeesusta silmiin, mutta sitten he joutuivat menettämään hänet. Evankeliumi kertoo, että Jeesus Aerkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Helatorstai kertoo, että Jumalaa ja Kristusta ei voi nähdä maallisilla silmillä. Me voimme lasten virren tavoin luoda katseen kohti taivasta, mutta Jumalaa me emme kykene näkemään.

- - - - -

Mutta koska hän astui taivaaseen, hän on koko maailman Vapahtaja, kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen Jumala. Kristus astui ajan ja paikan tuolle puolelle voidakseen olla läsnä kaikkialla. Tämä uskontotuus on merkillinen, se on vaikea käsittää ja kuitenkin lohdullinen ja iloinen. Kristus on mennyt taivaaseen, jotta hän voisi olla lähellä meitä.

Vaikka me emme näe Jumalaa, niin Jumala näkee meidät. Vaikka me emme jaksa uskoa Jumalaan, niin Jumala jaksaa uskoa meihin. 

(KOKONAAN OSOITTEESSA  www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/x20117=196967). 

Eilisen helatorstain vieton kruunasivat Neidin kaverisynttärit. Kymmenen hienoa neitiä herkuttelivat, leikkivät ja kisailivat oikein olan takaa. Meistä vanhemmista tuntui hyvältä se, että veljetkin saivat olla mukana juhlapöydässä. Neidin silmät loistivat innosta hänen avatessaan lahjojaan ja nauttiessaan kaikesta huomiosta huolella valitussa juhla-asussa, pillifarkuissa ja kukkapaidassa. Onnellisen juhlaemännän tunnelmat voi tiivistää lauluun: "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää juhlahetkeä." Kiitos Herralle hyvistä helatorstaista!  

 

Kannustusjoukoissa!

Toukokuu on totisesti tapahtumien ja juhlien aikaa. Minun ja Miehen päät ovat menneet jo aikoja sitten sekaisin lipuista, lapuista, sähköpostista ja sähköisestä reppupostista. Koko ajan on pieni stressi päällä siitä, olemmeko varmasti muistaneet kaikki koulun, päiväkodin ja lasten harrastusten erikoisohjelmat. Kaikkeen emme ole millään ehtineet edes mukaan; tänäänkin meidän olisi periaatteessa pitänyt olla samaan aikaan viidessä eri paikassa. Ainakaan vielä emme ole kykeneet jakautumaan kovinkaan moneen osaan!

Sunnuntaina olimme lasten kanssa kannustamassa Miestä Lions Club Vennyjen järjestämässä pyöräilytapahtumassa, Venny-Startissa, jossa osallistujat pyöräilivät tai luistelivat Tuusulanjärven ympäri. Mies oli saanut tapahtumassa kunniatehtävän: kansanedustajat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen lähettivät hänet ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkosen ensimmäisenä matkaan tandemilla. Kukkonen kiitteli kovasti jo etukäteen Miestä siitä, että tämä oli järjestänyt hyvän sään tapahtumalle. Hän arveli, että Miehellä oli paremmat suhteet yläkerran ilmojenhaltijaan kuin edellisillä matkakumppaneilla. Kaupunginjohtaja oli joutunut pyöräilemään kahdeksan edellistä kertaa toinen toistaan huonommissa säissä.

Lapsetkin nautivat kovasti tapahtumasta. Esikoinen oli innoissaan saadessaan kätellä kiekkoilijatähti Sami Heleniusta. Neiti ja Kuopus saivat ratsastaa ensimmäisen kerran ponilla ja heittää saapasta; arpajaisetkin olivat kovasti heidän mieleen! Minä puolestani nautin upeasta säästä sekä mukavasta ja rennosta tunnelmasta sen hetken, kun ehdimme olla paikalla.

Sunnuntai-iltapäivän vietimme Keravalla Neidin tanssiesityksen merkeissä. Ensin Neitiä puettiin ja laitettiin hiuksia, sitten seurattiin kenraaliharjoitukset, odotettiin ja odotettiin, puettiin esiintymisasut uudestaan ja viimeisteltiin kampaukset sekä seurattiin todella pitkä ohjelma. Päivästä teki hieman kimurantin se, että myös minulla alkoivat työt iltapäivällä. Niinpä minä vein lapset ensin paikalle ja seurasin ensimmäiset harjoitukset, sitten paikalle tuli Neidin kummitäti ja lopuksi Mies. Neidin tanssiesityksen seuraaminen oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen: puvut olivat kauniita, israelilainen musiikki mukaansatempaavaa ja pienet tanssijat tosi suloisia. Neiti näytti söpöltä liikehtiessään käärmeasussaan hiukset pienillä nutturoilla. Ainoa huono puoli oli siinä, että Esikoinen sai ilmeisesti elinikäisen rokotuksen tanssiesityksiä kohtaan melkein koko päivän kestäneestä sessiosta. Kuopus sen sijaan ratkaisi asian nukahtamalla kesken pääjuhlan!

Tänään jatkoimme kannustusjoukkoina olemista poikien esityksissä. Mies kävi ihailemassa Esikoisen ja muiden pianistien soittoa, kun taas minä ja Neiti saimme kunnian seurata Kuopuksen esiintymistä päiväkodin kevätjuhlassa. Iltapäivä oli melkoista kuhinaa Kuopuksen jännittäessä tulevaa juhlaa; pieni ei jaksanut pysyä hetkeäkään paikallaan. Isosisko oli suureksi avuksi valitessaan ja pukiessaan pikkuveljelle sopivat juhlavaatteet. Neljävuotias oli komea näky lyhythihaisessa kauluspaidassa, hauva-kravaatissa ja mustissa farkuissa. Kaikki oli niin sävy sävyyn, että olin ihan ihmeissäni.

Juhlapaikalla päiväkodin työntekijät olivat nähneet suuren vaivan koristellessaan tilan peikkoteeman mukaisesti. Löysinpä kivestä tehtyjen peikkojen joukosta myös oman lapseni luomuksen. Se oli aika helppoa, koska Kuopus on tullut vanhempiinsa askartelutaidoissaan. Yleensä hän pakenee askartelupaikalta heti, kun tätien silmä välttää!

Onneksi hän on perinyt vanhemmiltaan myös hyviä ominaisuuksia. Hän oli aivan yhtä innokas esiintyjä ja viittaaja kuin minä kouluaikoinani. Hän oli halukas olemaan mukana jokaisessa esityksessä ja heilutti kättä villisti, jotta pääsisi estradille. Niinpä saimme ihailla laulun lisäksi hänen rummutteluaan, kapuloiden soittamista sekä erilaisia leikkejä Silmät loistivat innosta ja hymy oli Naantalin aurinkoakin leveämpi. Esitysten välillä hän juoksi syliini ja purki jännitystään halaamalla ja pussaamalla minua niin kuin emme olisi nähneet ainakaan kuukauteen. Kyllä äidin kelpasi olla kannustusjoukoissa!

Motivaatio hukassa

Olen taas kerran vakuuttunut siitä, miten tärkeää motivaatio on asioiden sujumiselle. Minulla on ystävä, joka on aloittanut opiskelut työn ohessa. Hän puhkuu intoa, koska hänellä on selkeä tavoite ja päämäärä. Hän tietää, että opiskelut vievät häntä kohti hänen unelma-ammattiaan. Niinpä hän on ainakin näin ystävän näkökulmasta elämänsä vedossa tasapainoillessaan työn, opiskeluiden, perheen ja harrastusten välissä. Minä katson vierestä ja ihailen!

Minunkin pitäisi opiskella muutama hassu kurssi, mutta motivaationi on aika lailla hukassa. Teen nimittäin pastoraalikurssia, jonka tehtyäni olen pätevä hakemaan kappalaisen paikkoja. Ongelma on siinä, että kappalaisuus ei ole mielestäni kovinkaan houkuttelevaa. En näe mitään eroa siinä, toimisinko seurakuntapastorina vai kappalaisena, koska työ on samaa peruspapin työtä. Kaiken lisäksi kappalainen kuulostaa tittelinä yhtä houkuttelevalta kuin rovasti. En odota kieli pitkällä kumpaakaan nimitystä, pastori sopii oikein hyvin. 

Ennen seurakunnissa tapahtunutta palkkauudistusta pastoraalikurssin suorittaminen tarkoitti yleensä pientä palkankorotusta. Nyt sekin motivaatiotekijä on poistettu. Minua on tosin vaikea muutenkaan rahalla kannustaa. Arvostan paljon enemmän mielenkiintoisia työtehtäviä kuin pulleaa palkkapussia. 

Kadonneeseen opiskelumotivaatiooni löytyi kuitenkin sopiva apu: opiskeleva ystäväni. Hänen opiskeluintonsa ei voinut olla tarttumatta minuun "terapiakeskustelussamme". Hänellä oli myös vastaus jokaiseen opiskeluun liittyvään ongelmaani. Valittaessani sitä, miten vaikeaa on lainata kyseisiä tenttikirjoja sain kuulla värikkäitä kertomuksia siitä, miten kummien kaimat olivat kaivaneet ystävälleni tenttikirjoja eri puolelta Suomea. Ja minua hävetti! Avulias ja kannustava ystäväni osasi antaa minulle myös konkreettisen neuvon siitä, mitä kautta saisin kirjat helpoimmalla tavalla. 

Nyt minulla on tenttikirjat kasassa; siitä kuuluu kiitos toiselle opiskelevalle ystävälle. Olen jo alkanut lukea kirjoja ja innostunut. Olin taas muutamassa kuukaudessa unohtanut sen, kuinka paljon pidänkään tenttikirjojen lukemisesta. Kiitos rakkaat ystävät avustanne! Ensi jouluun mennessä olen täysin pastoroitunut!