Free counter and web stats

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Cityelämää napapiirin pohjoispuolella

"Kato!" sanoi Mikael kantaessani häntä pesuhuoneeseen vaipanvaihtoon. Suurisarvinen poro oli ikkunan toisella puolella puolen metrin päässä nautiskelemassa mummin kukkapenkkien satoa. Aloimme huutaa Miksun kanssa villisti Anttonille ja Lauralle kutsuen heitä poron tarkkailuun. Poroparka säikähti kohta ääniämme ja pakeni takapihalle. Menimme perässä, ja lasten riemu vain yltyi: takapihalla oli yhteensä neljä poroa kuoputtamassa maata. Porot viihtyivät mummilan pihalla koko loppulomamme. Lapsista oli mukava seurata heidän touhujaan ja kuopuksemme sai uuden sanan sanavarastoonsa, "pojo".

Lähtiessäni Helsinkiin opiskelemaan sain kuulla aika paljon siitä, että olin kotoisin Pellosta. Ihmisten kuva kotipaikkakunnastani oli hyvin arktinen ja eksoottinen. Saipa siitä pojat kyllä hyvää jutunjuurtakin. Vesa esimerkiksi ensikohtaamisella kyseli tosissaan, kasvaako Pellossa peruna. Jo vain, vieläpä herkullinen puikkoperuna, joka menestyy vain siellä, missä aurinko ei laske ollenkaan. Sain kuulla myös erinäisen tarinan poroista. Poroista kuittailuun kyllästyttyäni toin opiskelijaboxiini poropehmolelun, jonka isä oli saanut palkinnoksi voittaessaan silloisen pääministeri Esko Ahon porokilpailuissa. Lisäksi kiinnitin vielä nahkareppuni vetoketjuun poron, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi juureni. Kyllä porojutut vähenivät!

Sisareni Annan kanssa olemme puhuneet usein siitä, miten emme koe olevamme mitenkään kovin maalaisia, vaikka olemmekin kasvaneet Pellossa. Lapsuutemme vietimme pappilassa Pellon ydinkeskustassa, jota kuvataan matkailumainoksissa "lähes kaupunkimaiseksi". (Valitettavasti liikennevalot löytyvät nykyäänkin vain tullilta.) Anna on tietysti vielä enemmän kaupunkilainen, kun hän on sentään viettänyt ensimmäisen elinvuotensa lähes kokonaan Lapin läänin pääkaupungissa.

Joka tapauksessa elämä Pellon pappilassa ei tuntunut kovinkaan arktiselta tai eksoottiselta. Ikinä ei ollut niin kylmä, etteikö kouluun olisi päässyt. Porot eivät eksyneet ikinä ikkunoidemme alle. Sen sijaan kotiimme pyrkivät paikalliset puliukot, jotka etsivät sielullensa rauhaa kirkkoherran luota. Eläinkunta koostui naapuritalon Iitan luona majailevista villikissoista, jotka kävivät pissimässä leikkimökkimme, hiihtovälineemme ja muut tavarat aiheuttaen meille ikuisen kissakammon. Siksi meistä ei Annan kanssa varmasti koskaan tule oikeita "citykissoja". Iitan luona majaili aina välillä myös lahjakas tyttärenpoika Jukka-Pekka, joka tunnetaan paremmin nimellä Kauko Röyhkä. Kävipä hän joskus meilläkin piipahtamassa.

Vieraslistallemme kuului kavereiden ja sukulaisten lisäksi myös säännöllisesti piispa, monet lähetystyöntekijät sekä ulkomaalaiset vieraat. Piispa Rimpiläisen vierailuista me lapset pidimme kovasti, koska Anneli-piispattarella oli herkkuja tuliaisina. Muistan syöneeni suurella nautinnolla Kismet-patukan. Muutenkin nautin kovasti vierailuista, vaikka yleensä taisin istua pöydässä aika hiljaisena. Oli jännittävää kuunnella aikuisten juttuja ja nauttia pöydän herkuista.

Ennakkoluuloinen Juha-veljeni ei aina pitänyt vierailuista. Erään afrikkalaisen vieraan käynnin jälkeen hän ei suostunut menemään saunaan. Äiti ja isä ihmettelivät kovasti moista käytöstä kunnes selvisi, että Juha luuli seinien tumman pihkan olevan mustan vieraan verta. Kaisa-musterin vierailunkin Juha yritti torpata sillä kertaa, kun täti oli ollut kurkkuleikkauksessa. Kuka nyt vieraakseen haluaisi sellaista, jonka pää on leikattu kurkusta irti! Äidin hieno suunnitelma tehdä taideteokset lapsista meni myöskin osittain mönkään johtuen Juhan epäluuloista. Kun Juha kuuli, että taiteilija tekee hänen ja Annan päistä kipsityöt, hän pakeni naapurin Outin kanssa leikkimökkiin, ja laittoi oven tiukasti kiinni. Hän kun luuli, että hänen päänsä kipsataan.

Vierailujen lisäksi saimme kurkistaa Pellon ulkopuolista maailmaa kesälomareissuillamme ja muilla matkoilla. Joka vuosi isän kesälomalla lähdimme perheen kanssa autolomalle. Matkaa edeltävänä iltana ei meinannut millään tulla uni silmään. Lämpimällä unimaidolla siitä yleensä selvittiin. Aamulla pakattiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan. Kerran Kuopioon lähtiessämme isällä oli jäänyt jokin työhomma kesken. Niinpä me muut odotimme "hetken" autossa sillä aikaa, kun isä meni tekemään työn loppuun. Minä ehdin sinä aikana melkein lukea jo kirjan, jonka olin varannut matkalukemiseksi. Onneksi Kuopion sukulaisilta löytyi mielenkiintoinen kirja. Muistan vieläkin sen lukuelämyksen! Toisinaan taas aamulla ei auttanut aikailla, kun edessä oli 1000 kilometrinkin ajomatka. Ja kukaan ei valittanut! Oli niin mahtavaa olla koko perheellä reissussa.

Eräänä kesänä olemme menossa Osloon. Olimme hehkuttaneet Annan kanssa kaveripiirissä siitä, miten pääsemme Norjan pääkaupunkiin. Edelliskesänä olimme vierailleet ensimmäisen kerran naapurimaan pääkaupungissa. Nytkin menimme Osloon Tukholman kautta. Yövyimme Arja-serkkuni ja hänen perheensä luona. He olivat lähdössä lomalle Suomeen ja tarjosivat kotiansa lainaksi meille viikoksi. Äiti ja isä olivat mielissään tarjouksesta. Saisimme rauhassa tutustua Tukholman kaupunkiin, asua ilmaiseksi suuressa asunnossa j.n.e. Juhalle ja Jaakollekin tarjous sopi aivan hyvin. Mutta minä ja Anna emme suostuneet suunnitelmaan ollenkaan. Meille oli LUVATTU, että pääsemme Osloon. Olimme KERTONEET kaikille kavereille, että olemme menossa sinne. Kaiken lisäksi Tukholma oli meille jo TUTTU kaupunki, olimmehan olleet siellä jo edelliskesänä.

Vanhempamme alistuivat ja veivät meidät alkuperäissuunnitelman mukaisesti Osloon. Matkasta tuli monella tapaa erilainen kuin olimme odottaneet. Oslossa etsimme tuntikausia hotellia, kun kaupungissa oli meneillään joku suurtapahtuma eikä meillä ollut etukäteisvarausta. Loppujen lopuksi pääsimme sateen keskeltä kodikkaaseen ja todella suureen huoneeseen. Liekö ollut epätoivoisisille vanhemmillemme rukousvastaus; se oli nimittäin kesähotelli, joka majoitti talviseen aikaan tulevia diakonissoja. Muistan vieläkin, kuinka muhkeilta kaikki petivaatteet näyttivät.

Seuraavana iltana löysimme itsemme Trondheimistä rauhattomasta matkailijakodista, joka oli edellisen yön majapaikan täydellinen vastakohta. Kuusihenkinen perheemme mahtui juuri ja juuri pieneen huoneeseen, jossa oli vielä turkasen kylmää. Niinpä seuraavassa majapaikassa, Uumajassa, äitimme istui vilustuneena illan lämpimässä kylvyssä. Uumajassa kävimme myös vakavahenkisiä perheneuvotteluja. Meille lapsille oli luvattu, että reissumme oli tietynmittainen. Äitimme oli kuitenkin niin flunssainen ja väsynyt, että hän halusi aikaisemmin kotiin. Niinpä isä ehdotti, että hotelliyöstä säästynyt rahasumma jaettaisiin meidän kolmen vanhimman lapsen kesken. Tällä kertaa suostuimme muutokseen mukisematta. Ostin kotiin palattuamme 150 kruunulla Ruotsista mailan, joka muistutti tennismailaa, sekä pallon. Muistona tästä iki-ihanasta Oslon-matkasta on punainen leikekirja, jonka vaivalla väänsimme Annan kanssa. Keräsimme siihen kaikki liput, laput, kuitit sekä tietysti iki-ihanat hotellien saippuat. Parasta leikekirjassa on kuitenkin hauskat matkakertomukset, johon olemme keränneet kanssamatkustajilta hassuja adjektiiveja tyyliin "limainen autolautta odotti meitä punaisen Turun iloisessa satamassa". Kyllä meissä on ollut kestämistä!

Tukholmasta tuli minulle ja Annalle myöhemmin rakas kaupunki, jossa oleilimme Arja-serkun perheen luona. Jo seuraavana kesänä se kelpasi meille hyvin matkakohteeksi, kun pääsimme sinne suoraan erään serkkumme häistä. Siitä reissusta on jäänyt mieleen Hennes och Mauritzilta ostetun Andersin toimiston siivoamisella tienatun keltaisen konepesua kestämättömän college-puseron lisäksi kotimatka Tapanis-bussissa. Matka Tuhkolmasta Pelloon on noin 1200 kilometriä. Bussilla se kesti kauan, hyvin kauan. Me Annan kanssa päätimme, ettemme nuku matkalla, vaikka matkustimme pääasiassa yölliseen aikaan. Niinpä me emme nukkuneet. Sen sijaan me kikatimme, hekotimme, hihitimme, nauroimme ja hirnuimme. Kolmen aikaan yöllä joku edessä olevassa penkissä kyseli, mikä tyttöjä niin naurattaa. Ja sekö vasta meitä naurattikin. Eräällä Tukholman reissulla ihastuin epätoivoisesti tummaan ja komeaan poikaan, jonka tapasimme puistossa. Muistan vieläkin pojan nimen, Emil Ekberg.

Nykyinen ihastukseni, tumma ja komea, ei voinut uskoa seurustellessamme, että Pellon tyttö ei koskaan ollut tarponut hillasoilla. Totta se on, mutta ei hänkään ole ehtinyt viedä minua hillaan 12 yhteisen vuoden aikana. Onneksi partion ansiosta opimme Annankin kanssa jotain metsäelämästä. Vaikka täytyy myöntää, että olen vieläkin erittäin surkea erätaidoissa kahdesta hengissäselviämiskurssista ja eräopaskurssista huolimatta. Suunnistuskin on vähän niin ja näin. Onneksi Vesa hoitaa suunnistukset minunkin puolestani sekä metsässä että kaupungissa, suunnittelee reitit ja vie turvallisesti perille. Opiskelemaan lähtiessä Sysmän poika saapui Helsinkiin hyvissä ajoin, jo viikkoa aikaisemmin, ja oli sitä ennen perehtynyt paikallisiin karttoihin ja bussiaikatauluihin. Pellon tyttö, kokenut maailmanmatkaaja, saapui Helsinkiin lentokoneella suoraan kanttorin urkupallilta edellisenä päivänä. Karttoja ei oltu valmiiksi tutkittu, mutta muutaman väärän reitinvalinnan jälkeen tie Dommalle löytyi kurssikaveri Annen kanssa. Askel Pellon perukoilta Kruunuhaan Lestiksen asuntolaan ei ollutkaan sen pidempi kuin Sysmän sysimetsistä Vallilan soluun!
Elina

Poro, poro, poro, nun, nun, nun.
Poro, poro, poro, nun,nun,nun.
Poro, nun, poro, nun.
Poro,poro, poro, nun, nun, nun.
(Lapin partiolaisten huuto partioparaateissa ja leireillä)

Ei kommentteja: