Kelpaanko minä - kelpaatko sinä?

Prinsessallamme on kiire kasvaa isoksi. Viime aikoina olen jatkuvasti saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi hän ei saa korvakoruja, meikkiä tai korkokenkiä. Vastaan yleensä, että pikkutytöt ovat niin kauniita, etteivät tarvitse tuollaisia kaunistuksia. Vastaukseni jälkeen saan kuulla pitkiä kertomuksia siitä, minkä ikäisenä kaverit ovat saaneet korvakorut ja millaista kynsilakkaa kukin käyttää. "Päiväkodin Anni on samanlainen kuin mä", totesi Laura yhtenä päivänä kaveristaan. "Ai, miten niin?" kysyin. "Kun sekään ei saa vielä korvakoruja eikä kynsilakkaa." Lohduttavaa varmaankin, että on edes yksi kohtalotoveri.

Omassa lapsuudessani on ehkä traumaattisin muisto syntynyt tilanteesta, jossa sain ensimmäisen kerran kokeilla kynsilakkaa. En ollut silloin vielä kovinkaan vanha, varmasti alle kouluikäinen. Olimme Annan kanssa hänen kaverinsa luona kylässä ja saimme lakata kyntemme punaisiksi. Se oli hyvin eksoottista, koska äitimme kauneusvälineistöön kuuluivat vain shampoo, hoitoaine ja harja. Olimme todella ylpeitä kauniista kynsistämme. Niinpä esittelimme niitä jo ikkunasta vanhempiemme saapuessa illalla kotiin. Se ei kuitenkaan ollut isällemme mieleen. Lestadiolaisia arvoja edustavana hän raivostui meille punaisista kynsistämme ja laittoi meidät kynsiharjalla pesemään kynsiämme. Hieno yllätyksemme muuttui surulliseksi illaksi.

Tänä päivänä muisto vain naurattaa. Olisi vaikea kuvitella, että isäni tekisi saman tempun Lauralle ja Annille, lapsenlapsilleen. Vuosien kuluessa vanhempani ovat ymmärtäneet yhä paremmin sen, mikä uskossa on tärkeää. Ihmistä ei saastuta se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä tulee sisältäpäin. Mitä siitä, vaikka kynnet ovat punaiset, jos sydän on puhdas. Mutta isäni kauneusihanne on varmasti säilynyt samana: saunapuhdas Anja voittaa mennen tullen maalatut naiset.

Erilaisissa kristillisissä piireissä liikkuminen on hyvin kasvattavaa. Silloin huomaa sen, miten monet käskyt ja tavat ovat perinnäissääntöjä. Ilkka Puhakka osasi loistavasti eräällä raamattuluennollaan kuvailla yksinkertaistettuna sitä, miten me kristityt helposti tuomitsemme toisiamme ulkoisten asioiden perusteella. Amerikkalaiset kristityt kauhistelevat saksalaisia uskonveljiään näiden runsaasta oluen juonnista. Saksalaiset uskovaiset taas epäilevät amerikkalaisten uskon aitoutta, koska nämä hienostelevat vaatteilla, koruilla ja meikillä.

Meidän kulttuurissamme liian paljastavia kirkkovaatteita ei katsota hyvällä; olen kuullut monien konfirmaatioiden jälkeen vanhempien ihmisten kauhisteluja isosten mauttomasta pukeutumisesta. Sen sijaan eräässä afrikkalaisessa kirkossa kiellettiin naisilta rintojen peittäminen jumalanpalveluksessa huivilla, koska heimon kulttuuriin kuului paljain rinnoin kulkeminen. Rikkaiden naisten hienostelu laittoi seurakuntalaiset eriarvoiseen asemaan ja sai aikaan pahaa mieltä. Lähetystyön varainhankinta on hyvin erilaista eri puolilla maailmaa. Australialaisille lähetysmummoille olisi kauhistus järjestää uhkapelejä muistuttavia arpajaisia lähetystyön hyväksi, kun taas meidän lähetysväki voisi tuntea olonsa oudoksi australialaistyyppisissä lähetystanssiaisissa.

Nuorena fuksina eksyin teologipäiville Göteborgiin Lestiksen kämppäkavereiden houkuttelemana. Matkalla selvisi, että päivien osallistujajoukko oli hyvin konservatiivista, olipa joukossa itse Bo Giertz. Sain päiviltäni mukaan upeiden teologisten luentojen annin lisäksi ohuen lehtisen: "Positivt nej till kvinnopräst!", joka ei minun kohdallani saanut aikaan toivottua tulosta. Päinvastoin! Teologipäiviin mennessä en ollut miettinyt kantaani naispappeuteen; minulla ei ollut pappiskutsumusta enkä tuntenut ketään naispappia. Ajattelin hyvin lapsellesesti tyyliin: "En ole naispappeuden vastustaja, mutta ei minusta itsestä ainakaan tule naipappia. Olin kerran jumalanpalveluksessa, jossa naispappi lauloi liturgiat kiekumalla. Kyllä miespapit laulavat paremmin." Naispappeuden vastustajien into ja puheet tulevista "maanalaisista vihkimyksistä" saivat pienen fuksitytön ahdistumaan. Niinpä teologipäivät laittoivat käyntiin prosessin, jossa jouduin pohtimaan suhdettani naispappeuteen tosissani. Ehkä silläkin reissulla oli tarkoituksensa!

Minua hämmästyttää vuosi vuodelta enemmän se, miten suuri Jumala on. Hän näkee meidän ihmisten sydämet ja sen vuoksi hän ei tuomitse meitä minkään ulkoisen perusteella. Hän on yhtä kotonaan niin afrikkalaisen jumalanpalveluksen sykkeessä kuin naispappeuden vastustajien korkeakirkollisessa jumalanpalveluksessa silloin kun papeilla ja seurakuntalaisilla on aito halu kohdata hänet. Hänelle ovat yhtä rakkaita ne elsalvadorilaiset naapurintyttömme, joille laitettiin korvakorut heti syntymän jälkeen, kuin ne lestadiolaistytöt, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi tahdo korvakoruja.

Laura saa varmaan isompana korvakorut, jos niin haluaa. Mutta minusta on tärkeää, että 5-vuotias saa olla vielä lapsi. Jonkin ajan kuluttua hän saa kokeilla äidin kynsilakkaa ja huulipunaa, ettei tarvitse huuliin laittaa Clerasil-finnipuikkoa äidin mallin mukaan. Ei näyttänyt kyllä hassummalta! Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että itse sain kasvaa naiseksi ympäristössä, jossa naisen arvo ei ole kiinni vartalon senteistä, pakkelikerroksista eikä trendikkäistä vaatteista. Sääliksi käy nykyajan lapsia ja nuoria, jotka joutuvat kasvamaan yhteiskunnassa, jossa seksikkyydestä on tullut päällimmäinen arvo. Raamatun arvot ovat erilaiset: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." On hienoa olla Jumalan silmissä kaunis.
Elina