Pisteitä keräämässä

Tammikuu on ihanan energistä aikaa. Vaikka päivät ovat vasta alkaneet pidentyä, tuntuu siltä, että valo voittaa. Joululoman syöpöttelyn ja lepäämisen jälkeen energiavarannot ovat sananmukaisesti täynnä. En tehnyt tänä vuonna varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta jo ennen joulua päätin, että aloitan loman jälkeen uuden elämän. Nimittäin jossain vaiheessa syksyä perheemme puntari meni rikki. Niinpä loppusyksystä huomasin housujen vähän kiristävän vyötäröltä urheilullisesta elämäntavastani huolimatta. Se ei ole ihme. Olen nimittäin oppinut syntymälaihalta mieheltäni huonoja tapoja. Pitkä kävelylenkki ei oikein auta, jos joka ilta nauttii iltapalaksi mm. pari paahtoleipää paksulla pähkinäsuklaavoikerroksella. Ensimmäisen vuoden kauhistelin Vesan ällöttävää Itävallan riparilla opittua tapaa, mutta kerran kokeiltuani jäin koukkuun.

Elopainoani ovat lisänneet myös papin työn luontaisetuihin tai paremminkin luontaishaittoihin kuuluvat täytekakkutarjoilut monta kertaa viikossa. Kuka muu syö parhaimmillaan neljä-viisi kertaa viikossa täytekakkua ja lisäksi kaikkia muita herkkuja! Pahinta vyötärönauhan kannalta ovat vierailut suloisten mummojen syntymäpäivillä. Ystävälliset päivänsankarit ovat latoneet tarjoiluvadille montaa eri sorttia, vaikka olisin ainoa vieras. Ja odottavat tietysti, että papille maistuu tarjoilut.

Nyt olen joka tapauksessa aivan innoissani vyötärön metsästämisestä. Kannustimena minulla on vaatehuoneessa korkkaamaton tyylikäs jakku, jonka löysin 70 % alennuksella viime viikolla. Siinä kelpaa tulevan kirkkoherran rouvan edustaa, sitten kun... Laatikoiden kätköistä kaivoin painonvartijoiden pistetaulukot, jotka sain ystävältäni edellisellä laihdututuskuurilla 3 vuotta sitten, yllättäen juuri tammikuussa. En muistanutkaan enää, kuinka hauskaa pisteiden laskeminen on. Olen ilmeisesti vähän masokisti! Mutta rehellisesti sanottuna nautin syömisestä paljon enemmän kun se on suunnitelmallisempaa. Tällä kevennyskuurilla saa syödä normaalisti viisi kertaa päivässä kunhan ei ratkea herkuttelemaan. Työpäivien pakollisia herkutteluhetkiä taas voi kompensoida liikkumalla. Niinpä olen iloisesti vaihtanut pähkinäsuklaapäällysteiset paahtoleivät salaattipäällysteisiin ruisleipiin ja tunnen lievää ylemmyyttä katsoessani toisella puolella pöytää olevaa paahtoleipäkasaa.

Lapsiimme on myös iskenyt tammikuun energiapuuska, vaikka he eivät tiedäkään mitään äidin pisteiden laskusta. (Olen päättänyt nimittäin seurata äitini viisaita teitä enkä koskaan lasten kuullen puhua laihduttamisesta tai ylimääräisistä makkaroista.) Antton ja Laura keräävät myös pisteitä, mutta aivan eri tarkoituksessa. Antton sai jostakin idean alkaa pitkän tauon jälkeen suorittamaan kotitöitä palkan toivossa. Niinpä sovimme yhdessä, että yhden tehtävän suorittamisesta saa 10 centin arvosta karkkia karkkipäivänä. Tehtävämerkinnät kerätään viikon aikana jääkaapin ovessa olevaan listaan.

Taas olen huomannut sen, miten porkkana toimii huomattavasti paremmin kuin keppi. Lapset ovat olleet aivan innoissaan projektistaan. Aina löytyy innokas keittiönpöydän pyyhkijä, kattaja ja lelujen järjestäjä, vaikka en edes pyydä erikseen. Eteisen kengätkin ovat olleet hyvässä järjestyksessä, kun lapset ovat huomanneet niiden laittamisen helpoksi tavaksi ansaita rasti. Antton on pitänyt meille muille muutaman iltahartauden saadakseen uuden merkinnän vaivattomalla tavalla. Tuleva leipäpappi tai leipäkanttori?

Lasten pitämät hartaudet ovat osoittaneet sen, miten he imevät jumalanpalveluskäynneistään paljon asioita, vaikkei kirkossa vanhemman roolissa aina tunnukaan siltä. Anttonin hartaudet alkavat komealla urkusoololla, joka oli valmiiksi ohjelmoituna uudessa sähköpianossamme. Tämän alkusoiton aikana Laura tuo juhlavasti tai vähemmän juhlavasti hypähdellen alttaripöydällemme ristin. Tämän jälkeen hartaus jatkuu tervetulotoivotuksilla, liturgisilla lauluilla, lastenvirsillä, raamatunkertomuksen tai Sunnuntaikertomuksen luvulla, rukouksella j.n.e. Välillä hartauteen on liittynyt myös erilaisia kynttiläkulkueita ja ortodoksityyppistä ikonin kanniskelua. Välillä hartauksissa on hyvinkin harras tunnelma, kun taas toisinaan olemme joutuneet Vesan kanssa keskeyttämään hartauden liian riehakkaaksi käyneen menon johdosta.

Hartauksien osallistujana on mielenkiintoista tarkkailla, miten erilailla saman perheen lapset toteuttavat hengellisyyttään. Mikael on erikoistunut tässä vaiheessa liturgisiin lauluihin, kun ei vielä muuta osaa. Uskomattomalta tuntuu, että 2-vuotias osaa laulaa nuotilleen Herran siunauksen perässä olevan kolminkertaisen aamenen. Jumalanpalveluksessakin kun usein tuntuu, ettei tavallinen kirkkokansa pääse siihen mukaan. Antton toteuttaa uskoaan miehelle tyypillisellä tavalla toimimalla. Hän soittaa virsiä, lukee raamatunkertomuksen ja nauttii siitä, että saa esiintyä. Laura on selvästi perheemme lapsista rukoilija, lieneekö tyypillistä tytöille. Hän mielellään rukoilee omin sanoin lasten pitämissä hartauksissa ja iltarukouksessa. Liikuttavaa oli myös se, kun hän keskellä Vesan vaaliprosessia eräänä iltana kuiskasi korvaani rukoilleensa sen puolesta, että isä tulisi valituksi. Sydän oli lapsella vilpitön, vaikka motiivi olikin vähän itsekäs; Laura toivoi Järvenpäähän muuttoa, jotta pääsisi lähemmäs rakasta Anni-serkkua.

Minä ja Vesa emme voi millään tavalla kerätä pisteitä lastemme pitämistä hartauksista. Joulun alla pidettyäni viidennentoista lastenhartauden kanttori totesi, ettet varmaan illalla esitä nukketeatterikertomusta omille lapsillesi. "No en!", oli vastaukseni. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä pappien lasten hengellinen elämä ole aina parhaalla tolalla. Koen kuitenkin suurena rikkautena sen, että lapset voivat elää mukana seurakunnan elämässä. Onneksi on myös kirkkopyhäkoulu ja päiväkerhot sekä runsas esirukoilijoiden joukko. Luulen myös, että tärkeintä lasten kristillisessä kasvatuksessa on se, että aikuiset ovat aitoja omassa uskossaan. Lapset kyllä aistivat sen, uskooko äiti , isä tai pyhäkoulun täti oikeasti niihin asioihin, joista puhuu. "Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun." Ap.t.3:6
Elina