Varteenotettavia kilpailijoita

Tullessani töistä kotiin minua oli vastassa melkoinen vastaanottokomitea. Lapseni olivat NIIN innossaan päivän tapahtumista, etteivät olleet pysyä nahoissaan. Koululaiset kertoivat suu vaahdossa ostoksista, joita he olivat hankkineet antamallani 20 euron setelillä koulun joulumyyjäisissä. Kaunis joulukranssi koristi jo ulkooveamme ja helmillä koristeltu metallitähti kaunisti keittiönikkunaa. Raha oli riittänyt myös arpojen ostoon, joista oli tullut lasten mielestä aivan uskomattoman hienoja palkintoja. Lisäksi lapset olivat hankkineet omilla rahoilla piparitikkareita, nam!

Vielä joulumyyjäisiäkin suurempi uutinen oli se, että isä oli vihdoinkin luonut kirjoitustaitoisille lapsille omat blogit. Ensimmäisessä blogikirjoituksessaan esikoinen kertoi haaveilleensa pitkään omasta blogista. Äiti oli kuitenkin ollut sitä mieltä, ettei hän vielä tarvitsisi omaa blogia. Sitä oli jo ystävällinen täti ehtinyt kommentoida sanomalla, etteivät äidit aina huomaa lastensa kasvua. Niinpä!

Uudet blogistit olivat ymmärtäneet hyvin sen, minkälaisia blogikirjoitusten tulisi olla. He olivat jo tänään ehtineet kirjoittaa kaksi lyhyttä ja ajankohtaista kirjoitusta, jotka käsittelivät blogin aloittamista, lumen tuloa ja menoa sekä adventtikalenteria. Laura oli keksinyt isänsä kanssa blogillensa myös vetävän nimen kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti.

Lapsillamme oli selvästikin erilaiset tavoitteet blogin pitämiselle. Esikoisen asenne oli hyvin kilpailuhenkinen: hän toivoi pystyvänä päihittämään sekä pikkusisarensa että äitinsä lukijoiden määrässä. Siinä onkin tavoitetta kolmasluokkalaiselle, kun Elinan blogia on viime viikkoina lukenut päivittäin lähes 100 ihmistä. Pikkusisko taas ajatteli asiaa enemmän äitinsä tavoin: "Blogi on ihan kiva, kun sinne saa kirjoittaa, ja tulee kommentteja."


PS. Pikku-blogistien kirjoituksiin voi tutustua osoitteissa lime-anina.vuodatus.net ja anttoninb.vuodatus.net. Blogit ovat salasanan takana. Jos haluat lukea niitä, voit pyytää minulta salasanaa sähköpostiosoitteestani elina.koivisto@nic.fi.

"Antaisin niille kuria"

Kadun lopun ikääni sitä, mitä menin kerran sanomaan äidilleni. Silmät kirkkaina kehuin, miten minä en koskaan huuda lapsilleni toisin kuin äitini omassa lapsuudessani. En huutanutkaan vielä siinä vaiheessa, kun minulla oli kaksi pientä lasta. Ymmärsin hyvin sen, ettei pienille lapsille kannata huutaa. Vauva ei huuda tuhmuuttaan ja uhmaikäisen kanssakin pärjää paremmin, kun säilyttää malttinsa.

Tänä iltana huusin lapsilleni, vaikka en tiedä, hyödyttikö se yhtään mitään. Lapset olivat vain niin harvinaisen kovakorvaisia ystävällisille kehotuksilleni. Kärsivällisyyteni ei tahtonut riittää millään, kun kolmelle ipanalle piti sanoa kaikki asiat miljoona kertaa. Lapsia nukuttaessani kyselin keskimmäiseltä, miten hän kohtelisi tottelemattomia lapsiaan. "Antaisin niille kuria", oli tytön topakka vastaus. Kysyessäni mitä se tarkoittaa hän jatkoi: "Huutaisin niin, että ne tottelisivat."

Minä en ole samanlainen kuin tyttäreni. Inhosin lapsena huutamista enkä oikein vieläkään pidä siitä. Hoitaisin mielelläni asiat kivasti niin, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Olisin niin mielelläni mukava ja kiltti äiti, mutta olen huomannut, ettei se aina tepsi lapsiini. He tarvitsevat paljon jämäkämpää kurin pitämistä kuin minä aikoinani; minä pillahdin itkuun jo siitä, kun äiti tai isä katsoi minua tiukasti.

Illat ovat perheessämme hankalimpia hetkiä. Varsinkin silloin kun mieheni on poissa, lapset pistävät parastaan äidin päänmenoksi. Ja kolme lasta saa halutessaan melkoisen härdellin aikaan. Silloin kun iltatoimet eivät etene, on tapanani käyttää laskemista. Veteliin lapsiin tulee kummasti vauhtia, kun ilmoittaa aikarajan, jonka ylittäminen aiheuttaa iltakertomuksen menettämisen. Käytämme perheessämme siis perinteisiä kasvatusmenetelmiä: uhkailua ja lahjomista. Emme kuitenkaan uhkaile ikinä asioilla, joita emme aio toteuttaa. Jos sanomme iltakirjan jäävän väliin, näin tapahtuu. Lapsillemme toimii yllättävän hyvin myös kysymys siitä, mikä olikaan annettu tehtäväksi. "Ai niin joo", sanoo kolmasluokkalainen ja jättää vihdoinkin Hesarin urheilusivut rauhaan.

Entinen työtoverini, loistava perheneuvoja Saara Kinnunen antoi joskus perhekerhooni ohjeet tehokkaasta käskynannosta. Tänään yritin soveltaa ohjeita lasten tottelemisherkkyyden ja äidin kärsivällisyyden ollessa heikohkoja. Tässä Saaran ohjeet vinkkinä kaikille, jotka taistelevat samojen ongelmien kanssa leikki-ikäisten, koululaisten tai teini-ikäisten parissa kotona tai koulussa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, rakkaat sisaret ja veljet.


TEHOKAS KÄSKYNANTO

* Ole varma ja tarkoita oikeasti sitä, mitä sanot!
* Älä anna koskaan määräyksiä, joita et ole oikeasti tarkoittanut toteltavaksi!
* Kun vaadit jotain lapseltasi, suunnittele ensin, mitä positiivista tai negatiivista vaatimuksen suorittamisesta tai suorittamatta jättämisestä seuraa. Silloin lapsi ymmärtää, että olet tosissasi.
* Älä anna käskyä kysymyksen tai ehdotuksen muodossa, vaan sano käsky selkeästi, lyhyesti ja
asiallisella äänellä! (EI! esim. Mentäiskö nyt nukkumaan?)
* Älä anna samaan aikaa monta käskyä! Yleensä lapsi pystyy seuraamaan vain yhtä tai kahta käskyä. Jos tehtävä on vaativa, jaa se pienempiin osiin.
* Tarkista, että lapsi kuuntelee antaessasi käskyä! Huolehdi, että lapsi katsoo sinua. Tarvittaessa voit kääntää lapsen kasvot itseesi päin varmistuaksesi siitä, että lapsi kuuntelee.
* Antaessasi käskyä huolehdi siitä, ettei tilanteessa ole mitään häiriötekijöitä. Lapset keskittyvät mieluummin johonkin hauskempaan kuin vanhemman käskyn kuuntelemiseen. Voit esimerkiksi sammuttaa tai pyytää lasta sammuttamaan TV:n tai tietokoneen ennen käskynantoa.
* Pyydä lasta toistamaan käsky! (Ei aina välttämätöntä.)
Käskyn toistaminen on tärkeää silloin, jos et ole varma, onko lapsi kuullut tai ymmärtänyt antamasi käskyn. Keskittymisvaikeuksista kärsivät lapset tottelevat käskyä paremmin, jos heidän on pitänyt toistaa se.

Huomenna muistan tehostetun käskynannon koko päivän ja olen taas paljon parempi äiti, toivottavasti...

Kyllä Jumalaa saa vaivata!

"Onko aikuisillakin ihmisillä enkeleitä, joilta voi pyytää apua?", kyseli hämmentynyt aikuinen kristillisen lehden sivuilla. Hän oli aina kuvitellut, että suojelusenkeleitä on vain lapsilla. Toisen kirjoittajan ajatus siitä, että kaikilla ihmisillä on suojelusenkeli, oli laittanut hänen elämänsä korttipakan sekaisin. Nyt hän pohti, voiko hän todellakin turvautua elämässään enkeleiden apuun. Kaikkivaltiasta Jumalaa hän ei missään nimessä halunnut häiritä elämänsä pienillä ongelmilla. Hänen mukaansa Jumalalla on tarpeeksi tekemistä sotien ja muiden katastofien ratkaisemisessa.

Päästin syvän huokauksen lukiessani kirjoitusta. Ihmettelin sitä, miten kristillisessä maassa joku voi ajatella, ettei Jumalan puoleen saa kääntyä omien pikkuongelmiensa kanssa. Raamattuhan on täynnä puhetta siitä, miten Jumala haluaa elää läheisessä yhteydessä rakkaisiin lapsiinsa. Lapsena opin Jumalan puhelinnumeron, joka on 5015. Pekka Simojoen lastenlaulussa siitä kerrotaan näin:"Soita 5015 ja Taivaan Isä kuuntelee. Soita 5015 ja huolet kyllä huojenee." Jumalan puhelinnumerolla tarkoitetaam Psalmin 50 jaetta 15:"Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut. ja sinä kunnioitat minua."

Ihmiset kertovat monesti häpeillen sitä, miten he turvautuvat Jumalaan vain hädän hetkellä. Minun mielestäni siinä ei ole mitään häpeämistä. Katekismuksessa sanotaan, että "se mihin, ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. " Vaikeissa elämäntilanteissa voi huomata sen, miten ihminen ei voi rakentaa elämäänsä pysyvästi oman itsensä, toisten ihmisten, omaisuuden tai menestyksen varaan. "Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on." (Katekismus)

Eräs englantilainen pappi oli profetoinut tai kenties kertonut tiedonsanoja ystävälleni ruokailutilanteessa keskellä kirkasta päivää. Hän oli sanonut ystäväni olevan niin itsenäinen ja pätevä, että Jumalan täytyy laittaa välillä tämä sellaiseen tilanteeseen, josta ei enää selviäkään ilman Kaikkivaltiaan apua. Jumala ei siis suinkaan ole harmissaan siitä, että me lähestymme häntä ongelmiemme kanssa. Hän tahtoo auttaa ja vapauttaa ihmisiä kaikista huolista ja taakoista.

Jeesus opetti seuraajilleen lapsenomaista luottamusta Taivaan Isään. Vuorisaarnassa hän sanoi:"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsilleneen kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät." Matt. 7:7-11

Siispä suosittelisin enkeleiltä apua odottaneelle kirjoittajalle kääntymistä Kolmiyhteisen Jumalan puoleen. Hänellä on aikaa ja halua kuunnella juuri Sinun huoliasi. Ei sinun ongelmiesi käsittely vie aikaa suurempien katastrofien hoitamiselta, koska Hän ei ole kuka tahansa virkamies, vaan koko maailmankaikkeuden Luoja. Pyydä, että Hän lähettää sinulle avuksi suojelusenkelin!

Gospelia varhaisnuorille!

Osallistuin kuusivuotiaana musiikkiopiston pääsykokeisiin. Lauloin silloisen suosikkikappaleeni "Mä silmät luon ylös taivaaseen". Esitys meni ilmeisesti hyvin, koska läpäisin pääykokeen sisareni ja veljeni tavoin. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään suurempaa iloa, koska Pelloon ei silloin vielä perustettukaan musiikkiopiston sivutoimipistettä. Läpäisin testit uudestaan 10-vuotiaana, mutten todellakaan muista esitäämääni kappaletta. Se ei taatusti ollut mikään virsi eikä hengellinen laulu. Olin jo oppinut siihen ikään menessä, ettei sellaisten kappaleiden esittäminen ole kovin uskottavaa. Harmi!

Eilen vein esikoistani Raamattuopistolle Kauniaisiin pääsykokeisiin. Mieheni oli bongannut jostain kristillisestä lehdestä ilmoituksen, jossa haettiin 10-17-vuotiaita laulajia uuteen varhaisnuorille suunnattuun projektiin, Gospel-Junioriin. Minä en heti innostunut ajatuksesta. Ensinnäkin pohdin sitä, kannattaako 9-vuotiaan edes yrittää vanhempien ja kokeneempien laulajien joukossa. Toiseksi mietin sitä, tarvitsemmeko kiireiseen elämäämme vielä yhden jutun lisää. Puolisoni ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään asiaa kanssani, vaan ilmoitti pojan koelauluun.

Reissupäivämme oli oikein onnistunut. Junamatkoilla Antton sai harjoitella selviytymistaitoja, kun annoin hänen tehtäväkseen tutkia meille sopivat aikataulut. Hyvin pääsimme perille! Gospel-Juniorimme oli valinnut ehdotetuista laulukirjoista kaksi suosikkilauluaan "Nyt taivaat avautuu" ja "Lasken matkaan leijan kauneimman". Vietettyämme laatuaikaa pullakahvien ja -mehujen parissa sekä juteltuamme muutamien mielenkiintoisten uusien tuttavuuksien kanssa seuralaiseni pääsi suljettuun huoneeseen laulamaan. Koelaulu meni äidin näkökulmasta harvinaisen nopeasti; mukana ollut Kirkkolaki-tenttikirja ei edennyt kyllä paljoakaan. Jatkoimme matkaa Pasilan Hesburgerille kateellisen pikkusiskon harmistukseksi, ja sieltä menimme vapaapäivän iloksi toimittamaan Paavalinkirkkoon rakkaan pienokaisen kasteen. Kyllä oli mukava laulaa virsiä, kun ei tarvinnut itse säestää.

Tänään Anttonille soitettiin, että hänet on valittu laulamaan duettoa Gospel-Juniori -levylle. Lisäksi hän pääsee mukaan muiden koelauluun osallistuneiden kanssa kuoroon, joka esiintyy Jyväskylän Kirkkopäivillä elokuussa. Koelaulua kuunnellut muusikko kertoi, ettei poika ollut jännittänyt ollenkaan esitystä. Pääsyä varmaan auttoi myös se, että poikia oli kaikkien suureksi "yllätykseksi" vain murto-osa pyrkijöistä. Nuoruuskin lienee ollut valttia juniorikisassa, koska paikalla näkemäni pyrkijät vaikuttivat lähinnä teinitytöiltä.

Äitinä minua ilahduttaa tietysti se, että poikani pääsee kokeilemaan tuollaisia asioita, joista itse en uskaltanut edes unelmoida tuossa iässä. Vähintään yhtä paljon iloitsen tästä Gosple-Junior-projektista, jonka tavoitteena on luoda laadukasta kristillistä musiikkia varhaisnuorille. Olen iloinnut Jippii-levyistä, jotka ovat soineet meillä ahkerasti. Kuitenkin olen kaivannut sitä, että samalle kohderyhmälle tehtäisiin musiikkia, joka olisi enemmän meidän kirkkomme näköistä. Varhaisnuoret on kirkossamme monesti unohdettu ryhmä; toimintaa on lähinnä sählykerhojen ja leirien muodossa.

"Ei ihme, että nuoret miehet eroavat kirkosta, koska he ovat pelanneet siellä lapsuuden ja nuoruuden vain sählyä", totesivat nuoret naiset Helmijutussa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tarvitaan sählykerhoja, leirejä, menoa ja meininkiä varkkari-ikäisille. Meidän Anttonillekin seurakunnan isä-poika-sähly on viikon ehdoton kohokohta. Toiminnan rinnalle tarvitaan kuitenkin jumiksia, hartauksia ja musiikkia, joka kolahtaa juuri tälle ikäryhmälle. Tutkimusten mukaan lapsuudessa omaksuttu usko hylätään usein juuri murroisiän kynnyksellä. Päiväkerhossa ja pyhäkoulussa syntynyt kuva Jumalasta tuntuu usein varhaisnuoresta lapselliselta, jos hän ei saa iälleen sopivaa kristillistä opetusta kotona, koulussa tai seurakunnassa.

Gospel-Juniori vastaa mielestäni hyvin tähän tarpeeseen. Varhaisnuoret saavat olla itse mukana ideoimassa tulevaa levyä lähettämällä muutaman sanan tai kokonaisen kertosäkeen inspiroimaan maankuulujen gospelin sanoittajien, Anna-Mari Kaskisen, Tommi Kaleniuksen ja Mikko Nikulan työtä. Luulen, että innokas runotyttömme lähettää sanoittajille muutaman idean.

Projektin nettisivuilla ideaa esiteltiin seuraavasti: "Tavoitteenamme oli lähteä luomaan aivan uusi jumalanpalveluskonsepti, johon kuuluvat musiikit, laulut, liturgia, saarna, toiminnallisia osioita esimerkiksi liittyen synnintunnustukseen, rukoukseen. Halusimme Gospel Junioriin mukaan elementtejä, joissa toteutuu osallistumista, kuulemista, näkemistä, visualisointia, havainnollistamista, tekemistä. Tärkeänä tavoitteena on toteuttaa jumalanpalveluksia, joissa on mahdollisuus kohdata Vapahtajamme Jeesus Jumalan Sanassa, kokea yhteyttä, turvaa ja hyväksyntää osallistujien kesken ja suhteessa Jumalaan.

Gospel Junior pyrkii ottamaan todesta varkkari-ikäisen elämäntilanteen ja siitä nousevat kysymykset.
Kuka olen? En enää pieni lapsi mutta en vielä rippikoululainen.
Miltä näytän? Ulkonäköpaineet ovat jo varkkari-ikäisellä suuret.
Mihin kuulun? Kaverit ovat tärkeitä. Silti vanhempien tukea tarvitaan.
Mihin uskon? Seurakunnan päiväkerhot ovat taakse jäänyttä elämää, ripariin on aikaa. Elämänkuvan malleja on tarjolla. Kantaako iltarukous? Mitä on lapsenuskon ja nuoren elämänkatsomuksen välillä? Miten löydän turvan kaiken keskellä?
Mitä pelkään? Monia asioita, mutta niistä en välttämättä kerro edes kavereille.
Mihin kuulun? Onko kirkko minua varten? Millainen kirkko? Miten siellä ollaan?
Mitä toivon: Hyvää elämää. Omaa paikkaa suuressa maailmassa. Läheisiä ihmisiä. Onnea."

Mielenkiintoista, sangen mielenkiintoista! Jään odottamaan innolla tulevia tuotoksia. Uskon, että niistä on suurta hyötyä työlleni varhainuorten parissa koulussa, kotona ja seurakunnassa. Lastemme suosikkibändin HB:n sanoin:"Herralle kiitos!"


Lisätietoja löytyy nettiosoitteesta: www.gospeljunior.fi

Aina valmiina poseraamaan!

Muutama viikko sitten sanoin miehelleni, että haluaisin päästä johonkin valokuvattavaksi. Katsoin hääkuviamme ja totesin, että niiden ottamisesta on kulunut aikaa ihan mielettömän paljon, 12 vuotta. Olen aina nauttinut poseraamisesta ja ollut kunnon partiotytön tavoin valmis hymyilemään, jos patsaan tai jonkin muun yhtä tärkeän paikan eteen on tarvittu mallia. Niinpä kavereideni nuoruuden valokuva-albumit ovat pullollaan kuvia minusta, kun taas omat kansioni ovat harvinaisen tyhjiä. Eihän minulla ole koskaan ollut edes omaa kameraa! Viime vuosina perheessämme on keskitytty tietysti lasten kuvaamiseen eikä minusta ole kovinkaan paljon onnistuneita otoksia.

Viime viikolla työtoverini soitti minulle ja kertoi saaneensa sähköpostia, jossa etsittiin pappia valokuvausta varten. Valokuvauksen opiskelija halusi tehdä kuvasarjan papista. Työkaverini ei ollut kiinnostunut malliksi alkamisesta, eikä opiskelijan aikataulutkaan taineet sopia hänelle. Niinpä hän soitti ystävällisesti minulle ja kysyi, kiinnostaisiko tehtävä minua. Mieleeni muistui heti keskusteluni Vesan kanssa. "Tämä on taas tätä Jumalan huumorintajua", ajattelin mielessäni, ja vastasin myöntävästi.

Valokuvauksen opiskelija Roope Permanto kertoi etukäteen, että hänen tehtävänään oli tehdä kuvasarja jostain aatteen tai ideologian edustajasta. Niinpä hän halusi toteuttaa kuvauksen Paavalinkirkossa. Kuvausvaatteiksi hän suositteli vaatteita, joissa minun on mukava ja hyvä olla. Vaatteiden valitsemisessa sain apua siskoltani ja kälyltäni, jotka olivat sopivasti edellisenä päivänä kyläilemässä. Halusin vaatteet, jotka ilmentäisivät minua pappina. Niinpä päädyimme virallisen housupuvun sijasta rennompaan kauluspaidan ja liivimekon yhdistelmään.

Roopella oli selkeä näkemys siitä, millaisia kuvia hän halusi ottaa. Yhteistyö oli sujuvaa ja mukavaa. Jo seuraavana päivänä sain sähköpostiini kuvaussession tulokset: kolme erilaista kuvaa Elinasta ideologiansa edustajana Paavalinkirkossa. Kiitos Roope!

Hyvää yötä, Jeesus myötä!

Ajattelimme laittaa tänään lapset aikaisin nukkumaan. Suunnittelin pienessä päässäni, mitä kaikkea ehtisinkään tänään tehdä: jumpata, lukea tenttiin ja roikkua netissä. Aloitimme hyvissä ajoin iltarituaalit:iltapalan, pesut, pisut, kirjat ja rukoukset. Siitä huolimatta jokin meni pieleen. Nukutin pitkään kahta nuorimmaista, joista toinen ei naukahtanut millään. Rukoiltuani itsekseni ja suunniteltuani yhtä sun toista kyllästyin makaamiseen pimeässä ja ehdotin unimaitoa, mikrossa lämmitettyä 1-maitoa. Se on neidille sellaista herkkua, että sen jälkeen hän suostuu jäämään yksin sänkyyn.

Vähän ajan kuluttua mieheni tuli hakemaan minua koneelta nukuttamaan vanhinta lasta; hänellä oli enemmän töitä rästissä. Menin köllöttelemään esikoisen kainaloon ja olin taas ajatuksissani. Jonkin ajan päästä poika nukahti ja pääsin alakertaan lukemaan sähköposteja. Hetken kuluttua neiti ilmestyi alakertaan; unimaito ei ollutkaan tepsinyt tällä kertaa. Niinpä lähdin kolmatta kertaa nukutuspuuhiin. Ihme kyllä en nukahtanut itse tälläkään kertaa, vaan kehittelin päässäni ideoita ensi kevään toimintaa varten. Tyttäreni nukahtaessa kello oli jo aivan liian paljon. Lasten nukutusoperaatioon iltapalakehotuksesta viimeisen lapsen nukahtamiseen oli mennyt melkein kolme tuntia. Niinpä totesin, etten jaksa enää jumpata enkä ehkä lukea tenttiinkään. Onneksi blogin kirjoittaminen onnistuu tähänkin aikaan!

Joku ehkä ihmettelee, miksi haluamme nukuttaa isoja lapsia. Muistan omasta lapsuudestani sen, kuinka turvallista oli nukahtaa vanhemman viereen. Minulla oli lapsena hyvä mielikuvitus, minkä vuoksi pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita. Kuvittelin, että vaatehuoneessani asuu joku mörkö. Pimeässä en uskaltanut edes kurkistaa sängyn alle. Juostessani öisin äidin ja isän viereen nukkumaan pelkäsin kamalasti, että pahat ihmiset vievät minut pois; olihan matkaa vanhempieni makuuhuoneeseen peräti 2 metriä. Ulkona pimeällä kulkiessani kammoksuin autioita taloja ja vieraita ihmisiä. Vielä yläasteikäisenäkin tein ristinmerkkejä kävellessäni kirkon aution parkkipaikan poikki.

Nukahtamista on verrattu pieneen kuolemaan. Sen vuoksi tuntuu hyvältä luoda iltahetkiin mahdollisimman paljon turvaa, läheisyyttä ja lämpöä. Iltarukous ja vieressä köllöttävä vanhempi kertovat lapsille konkreettisesti siitä, miten heitä rakastetaan. Jumpatkoon äiti sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä!

Hurraa-huutoja ja karkkipipareita serkkutapaamisessa

Lapsena tapasimme sukulaisia aika usein, koska asuimme isän kotipaikkakunnalla. Tapasin serkkujani ja heidän vanhempiaan silloin tällöin koulussa, kaupassa ja kirkossa. Arkikohtaamisten lisäksi vuodenkiertoon liittyi tärkeitä perinteitä, jolloin kaikki kynnelle kykenevät saapuivat ämmin ja papan luokse Korteniemen päähän. Suku kokoontui yhteen jouluisin, vappuna isovanhempien synttäreiden aikaan, kesäisin heinänteon aikaan ja syksyllä perunannoston aikaan. Me lapset emme olleet aina niin innossamme suvun työvelvoitteista, mutta nautimme suunnattomasti samanikäisten serkkujen seurasta.

Viisi vuotta sitten joku meistä sai hienon idean: päätimme järjestää serkkutapaamisen. Valitsimme paikaksi Espoon, koska suurin osa serkuista asui ja asuu edelleen pääkaupunkiseudulla. Paikalle pääsivät kaikki pääkaupunkiseudulla asuvat serkut ja minä, joka tulin ihan yksinäni Vaasasta nautiskelemaan vapaasta viikonlopusta shoppailun ja ystävien merkeissä. Serkkujen tapaaminen oli niin mukavaa, että päätimme tehdä serkkutapaamisesta tradition.

Tänään tapasimme laskujeni mukaan kuudetta kertaa, ensi kertaa meillä. Viiden vuoden aikana suku on laajentunut lasten syntymisen myötä niin paljon, että paikalla oli huomattavasti enemmän väkeä kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka serkuista paikalle oli päässyt alle puolet. Aikuisten tunnelmalliset glögipippalot olivat muuttuneet nyt lapsiperheiden juhlaksi, jossa tarjoilu oli perunamuusi ja lihapullat sekä sipsi-karkki-pulla-linjaa. Tarjoilun erikoisuuksiin kuuluivat karkkipiparit, jotka pikkuveljeni leipoi tänään kärsivällisesti lasten kanssa. Suosittelen: piparit olivat hyvin herkullisia ja näyttäviä! Ja oli juhlissamme myös hyvää tunnelmaa. Kynttilät valaisivat kauniisti kotiamme sekä sisällä että ulkona. Laulu kajahti komeasti onnitellessamme isosiskoani kolmella kielellä. Ja nauru raikui huutaessamme Anttonin idean mukaan 37 kertaa "Hurraa!"!

Luulen, että näistä tapaamisista jää lapsillemme ihania lapsuusmuistoja. Aikuisina he muistelevat, miten serkkutapaamisissa sai aina syödä karkkia ja muita herkkuja mahansa täyteen ja leikkiä samanikäisten kavereiden kanssa. Meno oli aika villiä, kun yhdeksän alle kymmenvuotiasta viiletti saman katon alla. Viiden vuoden päästä porukkaa on varmasti vielä enemmän. Toivottavasti perinteemme ei pääty koskaan!

Askartelua, yhteisöllisyyttä ja priorisointia

"Äiti ei olis halunnut tulla tänne, mutta mä pakotin sen", ilmoitti ekaluokkalaiseni suoraan tapaansa luokan vanhempien askarteluillassa. Totta joka sana! Töistä kotiin tullessani minua ei todellakaan inspiroinut ajatus lähteä askarteluiltaan. Ensinnäkin olen inhonnut askartelua lapsesta saakka. Haluttomuuteni johtui myös väsymyksestä rankan työviikon jälkeen sekä siitä, että koti huusi hengetärtään puoleensa järjstämään ja siivoamaan. Lasten lievä kärttyisyys ja äidinkipeys olivat myös merkkinä siitä, että koti-ilta äidin kanssa olisi ollut paikallaan. Joustavana äitinä kuitenkin päätin priorisoida tyttäreni tarpeet, ja lupasin raahautua askarteluiltaan lapsikatraan kanssa miehen sännätessä töihinsä.

Taas huomasin sen, miten välillä kannattaa lähteä liikkeelle. Ilta oli erittäin mukava ja onnistunut. Lapset viihtyivät erinomaisesti leikeissään ja juoksuissaan kavereiden kanssa. Minä sain tasolleni sopivaa askartelua: leikkasin kuviosaksilla ympyröitä kankaasta kotitekoista sinappia varten, joka purkitetaan perinteiden mukaan Piltti-purkkeihin. Askartelun lomassa tutustuin tyttäreni sydänystävän äitiin ja muutamaan muuhun äitiin sekä päivitin kuulumisia tutun äidin kanssa. Se tuntui todella mukavalta!

Nykyaikainen kaupunkilainen elämäntapa on kyllä todella haastava. Ennen asuttiin lähellä sukua, työskenneltiin sukulaisten tai naapureiden kanssa ja vapaa-aikaakin vietettiin samojen ihmisten kanssa. Nyt asiat ovat aivan toisin: keskivertokansalainen kuuluu todella moneen yhteisöön. Papin työssä verkostoituminen on erityisen tärkeää. Siksi tuntuu aika haastavalta yhdistää kalenteriini työ Helsingissä, lasten koulu- ja harrastusverkostoissa ja kirkkoherran rouvana toimiminen Järvenpäässä sekä laaja ystäväpiiri. Kaikkeen ei voi kerta kaikkiaan revetä!

Tänä syksynä olen välillä haalinut kalenteriini liikaa ohjelmaa kodin siisteyden kustannuksella. Kevättä suunnitellessa yritän olla realisti ja jättää kaiken mahdollisen ylimääräisen pois. Luovuin jo Vaasaan suunnitellusta matkasta, vaikka olisin mennyt sinne NIIN mielelläni. Työnsuunnittelussakin yritän muistaa sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti. Tähän asti olen tehnyt pätkätöitä, joten aina on ollut kiire saada asiat valmiiksi. Nyt voin ottaa rauhallisemmin ja keskittyä muutamaan kehitysprojektiin aina kerrallaan. Kärsivällisyyttä on hyvä kasvattaa!

Lapset ovat nyt siinä vaiheessa, että yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. En kaipaa nyt mitään omia menoja enkä harrastuksia, vaan nautin suunnattomasti rauhallisista koti-illoista perheen parissa. Tämä syksy on mennyt siinä mielessä todella hyvin, että olemme saaneet Vesan kanssa järjestettyä viikonloput niin, että lapset ovat yleensä saaneet olla toisen vanhemman kanssa kotona. Miksullakin on ollut todella vähän hoitopäiviä, kun olemme olleet välillä arkisinkin eri aikaan vapaalla. Siitä huolimatta melkein 4-vuotias unelmoi siitä, että äiti olisi aina kotona. Välillä on raskasta olla niin rakas ja tärkeä!

Shoppailua hyvässä seurassa

Voi ankeuksien ankeus! En ole ihmistyyppiä, joka välittää tai valittaa kovinkaan usein säästä. Viimeisten päivien ilmat ovat kuitenkin saaneet minunkin suupieleni kääntymään vahvasti alaspäin. Eilisiltana jouduin ajelemaan naapurikaupunkiin Keravalle viedessäni Lauraa tanssitunnille. Sateen ja pimeyden yhdistelmä oli tappava. Tuntui melkein pelottavalta ajaa, kun näkyvyys oli heikko ja tuttu reitti muuttui aivan vieraaksi. Meilläpäin ei onneksi ollut sellaista myrskyä kuin esim. Helsingissä ja Pornaisissa. Kuulin, että Pornaisissa oli koulua käyty tänään kynttilänvalossa; melkoisen eksoottista ja vaaralllista!

Tänään vein lapsia kuoroharjoituksiin ja menin kuopuksen kanssa Prisma-keskukseen ostoksille. En olisi millään jaksanut lähteä liikkeelle lämpimästä kotikolosta. Yllätyksekseni kaupan kirkkaat valot saivat mint piristymään oikein kunnolla. Toisena syynä oli tietysti hyvä seura. Miksun kanssa kahdestaan shoppailu oli todella mukavaa. Mietimme yhdessä, mitä shoppailu oikein tarkoittaa. Kauppakaverini totesi viisaasti, ettei shoppailu ole sopan syömistä.

Tänään pääsimme oikein kunnolla shoppailun makuun. Valitessamme pikkuhousuja, sukkia, yöpukua, legginssejä ja kalsareita mieleeni tulivat periaatteet, jotka minulla oli odottaessani esikoista. Sanoin ystävälleni, että aion boikotoida kaikkia Disney-tuotteita ja muita vastaavia. Hoh, hoi, päätökseni ei pitänyt kovinkaan montaa kuukautta. Lastemme vaatevalikoimaan kuuluu runsaasti Bamse-, Nalle Puh- ja Princess-tuotteita. Tänä vuonna on perheessämme olleet suosiossa Hello Kitty ja Salama Mc Queen -tavarat. 4-vuotissynttäreitä vartenkin on jo varattu runsaasti kilpa-autoon liittyviä tuoteita: kutsukortit, pöytäliina, lautasliinat, lautaset ja mukit. Enpä olisi uskonut 10 vuotta sitten!

Rukous tuo rauhan sydämeen

Jumalan huolenpito on ihmeellistä. Hän johdattaa tielleni ihmisiä, kirjoja ja ja tapahtumia, joiden kautta voin oppia tuntemaan Häntä syvemmin. Äskettäin kohtasin taas sellaisen ihmisen, jonka seurassa kaipaukseni Jumalan puoleen vahvistui. Rukouksen ihminen vakuutti minulle keskustelumme aikana monta kertaa sitä, miten meidän kristittyjen ei tarvitse pelätä mitään; kaikki on Jumalan hyvissä käsissä! Hänen puheissaan ei ollut jäljellä paljoakaan omaa yrittämistä eikä omia hyviä tekoja. Sen sijaan hänen sanoistaan aisti vahvan luottamuksen rakastavan ja kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellisiin mahdollisuuksiin.

Kesäisellä hengellisen ohjauksen kurssilla opin monia viisaita ajatuksia. Tässä niistä muutamia. Kirkkoisä Ireneuksen mukaan hengellinen ihminen on sellainen, jossa Pyhä Henki on yhdistänyt hengen ja ruumiin toisiinsa ja läpäissyt ne molemmat läsnäolollaan. Hengellinen ihminen tutkistelee itseään ja antaa kaiken löytämänsä Pyhän Hengen käsiin, jotta tämä voi uudistaa hänet. Hengellinen ihminen ei salaa Jumalalta mitään, vaan antaa tietoisesti sekä tunteet, tahdon, ymmärryksen ja myös kaiken tiedostamattoman Herralleen. Silloin kun uskovan ihmisen elämä on kuin avoin kirja Jumalan rakastavan katseen edessä, Pyhästä Hengestä tulee ihmisen kaikkien ajatusten ja tekojen vaikuttaja.

Monet nykypäivän kristityt ajattelevat, että tällainen antautuminen Jumalan käsiin on jotenkin pelottavaa tai rajoittavaa. He pelkäävät sitä, että Jumalan käsiin jättäytyminen ja kokonaisvaltainen antautuminen vie elämästä kaiken ilon. Itse olen kuitenkin kokenut, että tällainen elämä ei todellakaan ole tylsää, vaan suurta seikkailua. Kaikkivaltiaalla Jumalalla on valtavat mahdollisuudet ohjata jokaista ihmistä juuri siihen suuntaan, mikä on hänen parhaakseen. Kaiken lisäksi Hän tekee sen rakkaudella, koska Hän on Rakkaus.

Matkalla rukouksen ja Jumalan maailmaan olen saanut apua monilta edelläkulkeneilta Jumalan rakastajilta. Viime vuosina matkakumppaninani on usein kulkenut ruotsalainen rukouskirja "Bönboken - tradition och liv". Rukouskirja sisältää 1365 rukousta eri kirkkovuoden aikoihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin sekä kaksi rukoushetkeä jokaiselle viikon päivälle kirkkovuoden eri aikoihin. Minua harmittaa ihan suunnattomasti, ettei vastaavaa kirjaa ole suomeksi; se on niin helmi! Toisaalta suomalaisen version puuttuminen tekee hyvää ruostuvalle kielitaidolleni. Teille laitan makupalaksi Matilda Wreden rukoksen kyseisestä kirjasta.

Om du finns, ta då emot mig
just sådan jag är.
Ge mig ett tecken. Helt vill jag
vara din.
Om du är, så svara mig, lät mig
känna din närvaro, tala i min själ,
svara mig.
Jag vill lyda dig, jag ska gå ända
till världens ände, gå dit du vill
sända mig.
Om du är, så ge mig visshet.
Mig själv, hela min kraft skänker
jag dig,
låt mig förvandlas i denna stund,
låt mig födas på nytt, låt mig
helga mig åt dig.

Matilda Wrede

Lanteet liikkelle Gospel-lattareiden tahtiin!

Tanssiurani alku oli traumaattinen. Aloitin sen kunnolla seitsemännellä luokalla, kun koulun liikuntatunnilla harjoiteltiin paritansseja. Siihen asti olin vain pyörähdellyt siskoni kanssa kotona sekä tyttökavereiden kanssa harjoitellut Metsänkukkia-valssia väituntivalvojina ala-asteella sekä diskotanssia tyttöjen kesken joissakin synttäribileissä. Minusta ensimmäinen tanssitunti pojan kanssa oli mukavaa, mutta partneristani ei. "Eikö tässä minun pitäis viiä?" kysyi hän seiskaluokkalaisen pojan ylpeällä itsetunnolla ja sai häpeän punan nousemaan kasvoilleni.

Seuraava muisto tanssimisesta minulla on Englannin kielikurssilta. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan diskoon tanssimaan ja vieläpä useamman kerran viikossa. Nautin tanssimisesta tosi paljon, mutta taas päällimmäisenä jäi mieleeni kavereiden negatiivinen kommentti; heidän mielestään heilutin liikaa takapuolta tanssiessani.

Tänään pääsin vihdoinkin tanssitunnille, jossa ei tarvinut välittää siitä, liikuttiko liikaa tai liian vähän takapuolta. Olin nimittäin kutsunut seurakuntaamme Gospel-lattarin kehittelijän Asta Lehtimäen esittelemään hittituotettaan, joka on noussut suureen suosioon Tampereen seudulla. Asta on ideoinut tanssitunnit, joissa keskitytään nauttimaan tanssin ilosta ja oman vartalon ihanuudesta hengellisen latinalaisen musiikin tahdissa.

Tänään ehdimme vajaan kahden tunnin aikana tutustua ainakin merengueen, sambaan, mamboon ja reggae-tanssiin. Monilla Gospel-lattariin osallistuneilla oli jonkinlaista tanssitaustaa, mutta hyvin minäkin aloittelijana mukana pysyin. Joissakin tanssikuvioissa oli apua siitä, että Vaasan vuosina käymissäni jumpissa käytettiin välillä samoja askeleita.

Astan perusajatuksena on kuitenkin ollut se, että tunneilla ei stressata liikaa eikä vilkuilla häpeillen naapurin parempaa osaamista. Sen sijaan keskitytään omaan hyvinvointiin ja onnistumisen kokemuksiin, kun omasta kehosta löytyy Jumalan sinne luomaa kauneutta, naisellisuutta ja voimavaroja.

Gospel-lattareissa tuli kyllä hyvä fiilis. Hiki nousi kunnolla pintaan, ja koko vartalo pääsi liikkeisiin mukaan. Aika meni uskomattoman nopeasti, ja viimeistään loppuvenytyksissä ja rukouksessa sai yhteyden oman kroppansa lisäksi myös kropan Luojaan. Kohotellessani käsiä venytyksiin ylistin samalla Jumalaa. Iloitsin suuresti siitä, ettei kristillinen usko ole 2000-luvulla vain kuivaa pääntietoa tai tylsiä muotomenoja. Saan ylistää Jumalaa koko vartalollani ja nauttia täysillä siitä, että olen nainen. Ei hassumpaa!

Lohtu on lähellä

Tänään mielessäni on erityisesti yksi blogiystävistäni, jonka läheinen ihminen haudataan huomenna. Marraskuu on kirkkovuodessa aikaa, jolloin kuolema ja luopuminen ovat esillä useampana pyhänä. Seinällämme riippuvassa Anna-Mari Kaskisen ja Pirjo Wariksen tekemässä ihastuttavassa Enkelikalenterissa oli marraskuun kohdalla lohdullinen runo.

Enkelin työhön tänään
sinua kutsutaan,
kantamaan toivoa hiukan
ikävään kalvavaan,
kuiskaamaan murheiselle:
lohtu on lähellä,
olemaan ihmiselle
oikea ystävä.

Anna-Mari Kaskinen

PS. Kirjoitan runon blogiini vähän huonolla omallatunnolla. Luin eräästä blogista, että runojen kirjoittaminen blogiin olisi kiellettyä En tiedä, onko näin. Mahdollista aiheuttamaani rikettä korvaan mainostamalla Enkelikalenteria 2009. Kerrassaan mainio joululahja tai pieni muistaminen adventtiaikana! Kustantája on Kotimaa-yhtiöt, joten heidän nettisivuiltaan saa lisätietoja tilaamisesta.

Supervaarallinen kirja!

Ylpeä rouva kertoi uroteoistaan. Hänen miehensä oli ollut heidän seurustelunsa alkaessa "raamattubroileri". Rouva oli onnistunut mielestään hyvin kasvattamaan miehensä pois tästä kamalasta taudista. Hän selitti, miten hänen vieroittamisohjelmansa oli alkanut, ja miten hän oli edennyt kasvattakseen miehestään itselleen sopivan miehen. Nyt hän oli tyytyväinen!

Raamattu tuntuu olevan vaarallinen kirja 2000-luvulla. Raamatusta puhutaan hyvin usein negatiivisessa mielessä. "Raamatulla päähän lyöminen" on pahinta, mitä kristitty ihminen voi tehdä. Raamatun sanaan vetoaminen tuntuu olevan keskusteluissa ja mediassa päivänselvä merkki siitä, että ihminen on epäilyttävä fundamentalisti. Kummallisinta on se, että Raamattu tuntuu välillä olevan kirkon työntekijöillekin punainen vaate.

Minun on vaikea ymmärtää sitä, miksi Raamatun lukemisesta on tullut Suomessa tabu. Luen sitä itse julkisilla paikoilla enkä häpeä sitä yhtään. Sen sijaan luen sitä ylpeänä ja välillä oikein toivon ja rukoilen, että kanssamatkustajat innostuisivat etsimään omat pölyttyneet Raamattunsa ja etsimään niistä elämäänsä voimaa. Nuoruudessa suhtauduin asioihin kuitenkin eri tavalla. Kiinnostuessani Raamatusta rippikoulun alettua piilottelin sitä sänkyni tai patjani alla, jotta isosisarukseni eivät saisi selville outoa harrastustani. Siinä mielessä ymmärrän sen, että nuorille ja vanhemmillekin Raamatun lukemisesta kertominen ensimmäistä kertaa voi olla kova paikka.

Työssäni yritän mainostaa Raamattua, koska minulle se on tärkeä ilon ja voiman tuoja. Hautajaispuheissa puhun usein siitä, miten psalmeista saa surun keskellä lohtua, koska niissä ihmiset ovat tuoneet avoimesti kaikki kipunsa Jumalalle. Vihkimisissä minulla on tapana jollain tavoin tuoda esille, miten vihkiraamattu on tarkoitettu käyttöön eikä pölyttymään kirjahyllyyn. Meidän oma vihkiraamattumme kyllä pölyttyy hyllyssä. Se on ihan hyvä asia, koska kaikki käytössämme olevat viisi Raamattua ovat melkoisen huonossa hapessa ahkeran kuskaamisen ja suhteellisen ahkeran käytön seurauksena.

Joka tapauksessa haluan viestittää vihkipareille sitä, miten Raamatulla on annettavaa vielä 2000-luvunkin perhe-elämälle. Vakuudeksi siitä käytän vihkipuheissani yleensä muutamaa raamatunjaetta. Laulujen laulun eroottiset tekstit, Paavalin järkevät ohjeet sopuisaan elämään tai Johanneksen kirjeen ajatus "Jumala on rakkaus, täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon" eivät vastaa sitä mielikuvaa, mikä ihmisillä on Raamatusta.

Välillä olen oikein miettinyt, mistä ihmisten negatiivinen asenne Raamattuun johtuu. Yksi selitys on ehkä siinä, että Raamattuun sisälle pääseminen voi tuntua tuskastuttavan työläältä. Aloittaessani oikean Raamatun luvun 14-vuotiaana teksti tuntui aika vaikealta, koska käännös oli vanhahtavaa ja juhlavaa kieltä. Uuden raamatunkäännöksen ilmestyessä 1992 tuntui siltä, että minulle avautui aivan uusi maailma. Ahmin Raamattuani ja luin sen kannesta kanteen kaksi kertaa vuodessa useamman vuoden ajan. En voi väittää, että vieläkään tajuaisin kaikkien Raamatun lukujen pointteja. Siitä huolimatta olen vakuuttunut siitä, että Jumala puhuu minulle Sanansa kautta. Raamatun lukeminen on ehdottomasti yksinkertaisin tapa oppia tuntemaan paremmin kristinuskon Jumalaa. Silloin kun ei jotakin ymmärrä, voi oppi-isämme tavoin nostaa hattua ja jatkaa matkaa. Laajasta kirjasta löytyy kyllä ymmärrettävää luettavaa vuoden jokaiselle päivälle.

Negatiiviset ajatukset Raamatusta voivat johtua siitäkin, että raamatunkertomuksia on pakkosyötetty jossain elämänvaiheessa. Raamattutiedon välittäminen uskonnonopetuken kautta on tietysti hyvä juttu. Välillä kuitenkin mietin sitä, tuleeko Raamatusta oppilaillekin pakkopullaa, jos opettaja ei itse ole innostunut Raamatusta eikä usko sen sanomaan. Ala-asteella meillä oli hetken aikaa opettajana vanha eläköityvä mies, joka rakasti Raamattua ja Israelia. Hänen aikanaan koko luokka oli sitä mieltä, että uskonnontunnit olivat kaikista mielenkiintoisimpia, koska hän kertoi meille vapaasti ja elävästi Vanhan testamentin jännittäviä kertomuksia. Aivan toisenlainen tunnelma oli niillä uskontotunneilla, joilla itse piti vain lukea kirjan teksti, ja sitten tehdä tehtävät.

Rippikoulussakin Raamattu voi jäädä vieraaksi ja hankalaksi kirjaksi, jos ryhmän pohjatiedot ovat hatarat. 15-vuotiaiden kanssa menee uskomattoman paljon aikaa siihen, että jokainen löytää edes oikean kohdan. Seitsemän tai kahdeksan päivän leirillä Raamattuun ei ehdi paneutua oppitunneilla kovinkaan syvällisesti. Sen sijaan Raamatusta innostuneet isoset voivat raamiksissa antaa sen kipinän, joka saa nuoret tarttumaan Raamattuun leirin jälkeen silläkin uhalla, että uusi tapa herättää perheessä tai ystäväpiirissä hämmennystä.

Lapsityön pappina iloitsen siitä, että kristilliset kirjakaupat ovat pullollaan ihastuttavia lasten Raamattuja. Ankeat ja pelottavatkin Ikuisten kertomusten piirrokset ovat saaneet väistyä iloisten, värikkäiden ja kauniiden hahmojen tieltä. Raamatunkertomukset ovat loistavia myös uusina piirroselokuvina. Olen onnellinen siitä, että tänä vuonna 3-vuotiaiden tenavakirkkoon osallistuneet saivat oman Uuden testamentin kertomuksia sisältävän DVD:n ja 5-vuotiaat oman Pienten Raamatun.

Meillä kotona on hyvin monta erilaista lasten Raamattua ja raamatunkertomuksia DVD:llä. Emme pakkosyötä Raamattua lapsille, vaan he saavat valita kertomuksia silloin, kun itse haluavat. Piirretyt raamatunkertomukset ja Popsikkaat-DVD:t, joissa vihannekset esiintyvät Raamatun hahmoina, ovat olleet perheessämme erityisen suosittuja. Viime aikoina Mikael on tahtonut kuulla kertomuksia erityisesti Jeesuksen kärsimyshistoriasta omasta Raamatustaan.

Voi, kun maahamme tulisi raamattuherätys!

Kehu lapsi päivässä!

Tänään tapahtui taas yksi vahdinvaihto. Päiväkerhotätinä toiminut teologianopiskelija aloitti taas gradun vääntämisen täysillä ja luovutti rakkaaksi tulleet kerholaiset toiselle teologitytölle. "Nassikat" ovat varmasti taas hyvässä turvassa, koska kerhotäti jätti seuraajalleen tarkat ohjeet siitä, miten kerhossa on alkusyksy toimittu.

Ohjeissa minua ilahdutti erityisesti eräs ohje, jonka kerhotäti jätti seuraajalleen. Hän oli lopettanut kerhonsa aina piirissä sanottavaan Herran siunaukseen, jonka jälkeen hän oli sanonut lapsille rakkaudellisia sanoja: "olette ihania, olette rakkaita, olette taitavia, olette arvokkaita j.n.e." Hän oli yrittänyt keksiä sopivat myönteiset ja rakkaudelliset, mutta samalla aidot sanat aina riippuen siitä, miten kerhokerta oli mennyt. Hän kertoi, miten lapset olivat tapittaneet häntä piirissä erityisen ihmeissään sillä kerralla, kun meno oli ollut vähän villiä. Ohjaajan rakkaudelliset sanat olivat kuin Jumalan viesti siitä, miten kerholaisia rakastetaan myös silloin, kun he ovat vähän tuhmia.

Omassa elämässäni olen huomannut sen, miten positiiviset sanat saavat ihmeitä aikaan. Rakkauden kielet -teorian mukaan kohteliaisuudet ovat yksi merkittävä tapa osoittaa rakkautta. Minulle itselleni kohteliaisuudet ja kauniit sanat merkitsevät todella paljon. Se johtuu varmaan osittain siitä, että olen verbaalinen ihminen, ja osittain siitä, että äitini on aina osoittanut rakkautta myös sanallisesti. Hänen on ollut helppo kertoa kauniilla sanoilla se, miten tärkeitä me lapset hänelle olemme, ja miten mainioita tyyppejä me olemmekaan juuri omina itsenämme.

Äiti oli eläkkeelle jäädessään sitä mieltä, että opettajana toimiminen oli tullut eläkeikää lähestyessä vain helpommaksi. Yksi syy oli varmaan siinä, että hän alkoi vanhemmiten enemmän ja enemmän antaa oppilailleen kehuja. Myönteinen palaute ja hyvät arvosanat eivät tehnyt oppilaista laiskoja eikä uppiniskaisia, vaan yhteistyökykyisiä ja motivoituneita. Äidin työkaveri, Mirjami, kirjoitti äidin eläkejuhlassa julkaistussa kirjassa "Anja, arkienkeli" näin: " Kannustaminen on tärkeä osa opettajuutta. Anjalle on luonteenomaista rohkaista niin oppilaita kuin työtovereita sanomalla hyviä asioita ääneen: tuon teit sitten hyvin. Arkeen syntyy ilo pienistä asioista, ja toisen antama kannustus nostaa kummasti mieltä."

Olen kyllä etuoikeutettu siinä, että olen saanut kasvaa kannustavassa koti-ilmapiirissä. Kun on itse saanut niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, on helppo antaa sitä eteenpäin omille lapsille ja seurakuntalaisille. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva nuori nainen kysyi minulta, miten jaksan aina olla niin kannustava häntä kohtaan. Totesin, ettei se ole yhtään vaikeaa. Ehkä minulle on annettu onnellisen lapsuuden ja Jumalan huolenpidon kautta rakkauden silmälasit, joista kerrotaan mainiossa Elma Aaltosen kirjassa "Anna kulkee enkelin kanssa". Jumala voi antaa meille kaikille rakkauden silmälasit, koska Raamatussa sanotaan Hänen olevan itse Rakkaus.

Työpöydälläni on vihreä pieni kirjanen, jonka nimi on "Kehu lapsi päivässä". Kirjan ideana on opettaa vanhemmille ja muille kasvattajille 20 erilaista tapaa osoittaa lapselle arvostusta ja rakkautta. Luulen, että kirjan ideaa voi soveltaa niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin maailmaan. Hymyhuulin luin taas tänään tietokoneen viereisessä lehtikorissa olevaa vaaleanpunasita sydäntä, johon riparilaiset, isoset ja ohjaajat ovat raapustaneet kauniita ajatuksia minusta leirin viimeisen illan tunnehöyryissä. On se kumma, kun melkein joka rippileirillä tuntuu näiden "kehulappujen" mukaan olevan Suomen paras pappi ja nuorisonohjaaja, loistavista isosista puhumattakaan. Ja leiriläiset ovat aina sitä parasta A-ryhmää!

Oikeasti uskon siihen, että työpaikat, perheet ja muut yhteisöt tarvitsisivat joukkoihinsa lisää Anjoja ja Marioita, jotka rohkeasti uskaltavat kehua kaikenikäisiä. Kauniit sanat eivät ole koskaan itseltä pois; yleensä ne saa moninkertaisesti takaisin. Kokeilepas huomenna!

"Rakkaus muuttaa arkisetkin teot kauniiksi." P.B. Shelley

"Mikään ei ole niin surta ja tärkeää kuin toisesta ihmisestä huolehtiminen." Friedrich von Hugel

Ajatelmat: Sley-Kirjat: "Rakastaa ja olla rakastettu"

Ei elämä ole helppoa!

Muistan nuoruudestani hetken, jolloin heräsin aikuisten maailman kamaluuteen. Olin kuvitellut aikuisten maailmaa reiluksi, kauniiksi ja oikeudenmukaiseksi. Järkytyin, kun tajusin aikuisten maailmassa olevan kieroilua, epäoikeudenmukaisuutta, mustamaalausta ja kaikenlaista pahuutta ainakin yhtä paljon kuin lasten ja nuorten maailmassa, monesti vielä paljon enemmän.

Teologian opinnoistani muistan luennot, joilla käsiteltiin ihmisen elämänkaarta. Luentojen lähestymistapa oli melkoisen ongelmakeskeinen. Siellä käsiteltiin peräjälkeen ikävaiheisiin liittyvät sekä erilaisiin menetyksiin, sairauksiin ja onnettomuuksiin liittyvät kriisit. Muistan, miten valitin äidilleni puhelimessa, etten halua kasvaa aikuiseksi, jos elämä on noin vaikeaa.

Kolmentoista vuoden jälkeen en ole enää se sama nuori opiskelijatyttö, jonka elämä oli ollut hyvin suojattua. Oma elämäni on ollut suhteellisen helppoa, koska ympärilläni on ollut aina rakastavia ihmisiä. Työssäni olen kuitenkin saanut nähdä sen, miten mahdottomien vaikeuksien keskellä ihmiset elävät ja vieläpä selviävät hengissä.

Pappina haluan olla vaikeuksien keskellä eläville seurakuntalaisille ennen kaikkea vierelläkulkija, toivontuoja ja esirukoilija. Suurkaupungissa, jos nyt Helsinkiä sellaiseksi voi kutsua, monet ihmiset ovat todella yksin. Sukulaiset eivät aina jaksa tai osaa olla toistensa tukena. Ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ongelmia ja kipuja, voi olla vaikea löytää. Viranomaiset käsittelevät monesti ihmistä vain työnsä kohteena, koska heidän työtaakkansa on niin suuri. Tarvitaan lähimmäisiä, jotka eivät kohtaa toista ihmistä ylä- eikä alapuolelta, vaan samalta korkeudelta.

Viime kuukausien aikana olen taas miettinyt, etten jaksaisi tehdä papintyötä ilman Jumalan apua. Ihmisten hätä on suuri ja ongelmat moninaisia ja hankalia. Siksi on hienoa, että voin kantaa luokseni tulevia seurakuntalaisia kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan eten. Rukoillessani heidän ongelmiensa puolesta saan luottaa siihen, että ne ovat hyvissä käsissä. Raamatussa Jumala lupaa, ettei päästämme lähde yksikään hiuskarva hänen tietämättään. Melkoinen lupaus!

Kanna minut yli syvyyksien,
joissa en saa pohjaa.
Nosta minut yli esteiden,
jotka tuntuvat liian korkeilta.
Pidä minua lujasti ja tukevasti
etten eksy.
Sinä joka annoit minun syntyä.
auta minua nyt elämään.

Britt G. Hallqvist, suom. Monica Vikström-Jokela
Kirkkovuosi lasten kanssa -kirjassa s. 106

Uusi ilme!

Ystäväni lipsautti vierailullaan, että blogini ulkoasu on vähän tylsä. Hän pyyteli asiaa anteeksi moneen kertaan, vaikka en suinkaan loukkaantunut hänen kommentistaan. Blogini ulkoasu on ollut totisesti tylsä, koska en ole tehnyt sille yhtään mitään koko sen olemassaoloaikana. Rehellisesti sanottuna mieleeni ei ole edes tullut, että voisin muokata sitä. Blogini muistuttaa enemmän päiväkirjaa kuin nykyaikaista blogia, koska en osaa käyttää hyväksi uusimpia teknisiä keksintöjä enkä ole kovin visuaalinen ihminen.

Ystäväni lipsautus sai minussa myönteisen prosessin aikaan. Seuraavalla kirjoituskerralla huomasin, että blogin ulkoasua totta tosiaankin voi muuttaa, vaikka en vielä tehnytkään mitään. Tänään uskalsin jo kokeilla uutta mallia. Sangen rohkeaa! Laittakaapas hyviä vinkkejä, miten Elinan blogista voisi tulla houkuttelevampi ulkoasultaan ja tasokkaampi sisällöltään. Kaikki kommentit otetaan kiitoksella vastaan, vaikka aivan kaikkeen en aio suostua!