Ajattelimme laittaa tänään lapset aikaisin nukkumaan. Suunnittelin pienessä päässäni, mitä kaikkea ehtisinkään tänään tehdä: jumpata, lukea tenttiin ja roikkua netissä. Aloitimme hyvissä ajoin iltarituaalit:iltapalan, pesut, pisut, kirjat ja rukoukset. Siitä huolimatta jokin meni pieleen. Nukutin pitkään kahta nuorimmaista, joista toinen ei naukahtanut millään. Rukoiltuani itsekseni ja suunniteltuani yhtä sun toista kyllästyin makaamiseen pimeässä ja ehdotin unimaitoa, mikrossa lämmitettyä 1-maitoa. Se on neidille sellaista herkkua, että sen jälkeen hän suostuu jäämään yksin sänkyyn.
Vähän ajan kuluttua mieheni tuli hakemaan minua koneelta nukuttamaan vanhinta lasta; hänellä oli enemmän töitä rästissä. Menin köllöttelemään esikoisen kainaloon ja olin taas ajatuksissani. Jonkin ajan päästä poika nukahti ja pääsin alakertaan lukemaan sähköposteja. Hetken kuluttua neiti ilmestyi alakertaan; unimaito ei ollutkaan tepsinyt tällä kertaa. Niinpä lähdin kolmatta kertaa nukutuspuuhiin. Ihme kyllä en nukahtanut itse tälläkään kertaa, vaan kehittelin päässäni ideoita ensi kevään toimintaa varten. Tyttäreni nukahtaessa kello oli jo aivan liian paljon. Lasten nukutusoperaatioon iltapalakehotuksesta viimeisen lapsen nukahtamiseen oli mennyt melkein kolme tuntia. Niinpä totesin, etten jaksa enää jumpata enkä ehkä lukea tenttiinkään. Onneksi blogin kirjoittaminen onnistuu tähänkin aikaan!
Joku ehkä ihmettelee, miksi haluamme nukuttaa isoja lapsia. Muistan omasta lapsuudestani sen, kuinka turvallista oli nukahtaa vanhemman viereen. Minulla oli lapsena hyvä mielikuvitus, minkä vuoksi pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita. Kuvittelin, että vaatehuoneessani asuu joku mörkö. Pimeässä en uskaltanut edes kurkistaa sängyn alle. Juostessani öisin äidin ja isän viereen nukkumaan pelkäsin kamalasti, että pahat ihmiset vievät minut pois; olihan matkaa vanhempieni makuuhuoneeseen peräti 2 metriä. Ulkona pimeällä kulkiessani kammoksuin autioita taloja ja vieraita ihmisiä. Vielä yläasteikäisenäkin tein ristinmerkkejä kävellessäni kirkon aution parkkipaikan poikki.
Nukahtamista on verrattu pieneen kuolemaan. Sen vuoksi tuntuu hyvältä luoda iltahetkiin mahdollisimman paljon turvaa, läheisyyttä ja lämpöä. Iltarukous ja vieressä köllöttävä vanhempi kertovat lapsille konkreettisesti siitä, miten heitä rakastetaan. Jumpatkoon äiti sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kiitos, Elina! Nyt tiedän, miksi itsekin nukutan lapseni ilta toisensa jälkeen :) T: Elina II
Kiitos Elina kommentista! Siunausta teille koko perheelle!
Kun olin alle kouluikäinen lapsi, äitini tuli viereeni vain, jos pakeni isän lähentelyjä - herättäen minut keskellä yötä. Jouduin sitten nukkumaan hetekan raudan päällä. Jos nostin jalkani mukavuuden vuoksi äidin päälle, hän oli hyvin vihainen. Seuraavassa elämässä haluan olla Elinan lapsi...
Surullista, ettet ole saanut tarpeeksi turvaa ja läheisyyttä lapsena. Raamatussa luvataan, että taivaassa ei ole enää jäljellä mitään pahaa. Siellä Jumala antaa meille rakkautta, joka ylittää tällaisen epätäydellisen äidin rakkauden tuhatkertaisesti. Jo täällä maan päälläkin Jumala voi eheyttää niitä haavoja, joita lapsuudessa tai nuoruudessa on syntynyt. Hän on rakkaus! Suosittelen sinulle esimerkiksi Salme Blomsterin, Irene Kristerin ja Seppo Jokisen kirjoja, joissa käsitellään toipumista kristillisestä näkökulmasta. MOnissa seurakunnissa ja Kansan Raamattuseurassa järjestettävät KRITO-ryhmät on tarkoitettu sisäiseen eheytymiseen. Itse olen löytänyt vaikeisiin asioihin apua lukemalla Raamattua, erityisesti Psalmien kirjaa, sekä olemalla avoin rukouksessa Jumalan hoitavalle läsnäololle. Siunausta elämääsi!
Lähetä kommentti