Aasit Herran käytössä

Voi että minua harmittaa se, että ollessani äitiyslomilla en ollut vielä löytänyt blogien ja Facebookin ihmeellistä maailmaa. Virtuaalimaailma on tuonut viime vuosien aikana elämääni niin paljon hauskaa sisältöä, etten varmasti olisi ylisosiaalisena ihmisenä kärsinyt yhtä paljon neljän seinän sisälle juuttumisesta. Nyt tuntuu välillä siltä, että työ häiritsee liikaa mukavia harrastuksia. Tällä viikollakin minulla on ollut pää täynnä hyviä ideoita blogitekstien kirjoittamiseen, mutta aikaa on ollut aivan liian vähän. Onneksi joululomaan on enää kuusi päivää!


Tällä viikolla sain pitää neljä lastenkirkkoa, joihin kerääntyi päiväkotien lapsia ja henkilökuntaa yli 500 henkilöä. Kirjoitin kiitollisena Facebookin status update -tekstin: "Elina on iloinen, koska kaikki 4 lasten joulukirkkoa meni hyvin. Kiitos Herran sekä uskollisen ja suloisen aasin, joka on Herran palvelijattaren paras ystävä!"

Kerroin nimittäin tänä vuonna lapsille jouluevankeliumin aasin näkökulmasta. Toukolan kirkossa minulla oli mukanani syliin mahtuva pehmoaasi, kun taas Paavalinkirkossa taputtelin kertomukseni aikana lähes aidonkokoista, suloista aasia, jonka tilasimme viime pääsiäiseksi Laihialta asti. Aasi on aivan uskomattoman ihana pehmeine harjakarvoineen ja hännänpäineen sekä pitkine ripsineen.

Facebookissa virisi mukava keskustelu aasista, jo toisen kerran tänä adventtiaikana. Käytin nimittäin adventtinakin samaa metodia: kerroin Jeesuksen ratsastuksen Jerusalemiin aasin näkökulmasta. Sillä kertaa nimesin aasin Rudolfiksi. Niinpä olemme Facebook-ystävieni kanssa pohtineet aasien ja myös porojen nimiä (Petteri Punakuonon poro on kuulema englanniksi Rudolf) sekä käyttäytymistä. Eräs ystävä kertoi unohtumattomasta joulukuvaelmasta, joka oli järjestetty ulkona. Joulukertomukseen rekrytoitu oikea aasi oli alkaut jukuroimaan kesken esityksen sillä seurauksella, että Maria ja Joosef olivat joutuneet työntämään aasin Betlehemiin. Kommentoin ystävälleni, että hänen kertomuksensa on varmaankin lähempänä totuutta kuin minun idylliset aasi-kertomukseni.

Monissa seurakunnissa on tapana pitää perhekirkkoja aina tiettyinä kirkkovuoden sunnuntaina; suosituimpia lasten kirkkopyhiä ovat joulun ja pääsiäisen lisäksi mikkelinpäivä, ensimmäinen adventti ja palmusunnuntai. Minä olen välillä vähän kritisoinut tällaista tapaa. Vaikka hyvän kristillisen kasvatuksen saanut 10-vuotias olisi osallistunut säännöllisesti kaikkiin seurakuntansa järjestämiin perhekirkkoihin, ei hänen käteensä ole välttämätttä jäänyt muuta kuin kertomukset enkeleistä sekä aasista, jolla Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kaksi kertaa vuodessa. Ei ihme, jos kirkkoon meno vähän hyydyttää!

Olen käynnistänyt alle kouluikäisille tarkoitettuja tenavakirkkoja ensin Vaasan ruotsalaisessa ja suomalaisessa seurakunnassa sekä viimeisen vuoden aikana Paavalinkirkossa. Näissä tenavakirkoissa emme ole aina seuranneet orjallisesti päivän virallista teemaa. Olemme voineet tehdä näin, koska olemme viettäneet kirkkohetkiä erillään kirkkolain säätämästä päiväjumalanpalveluksesta. Olemme pyrkineet työtovereideni kanssa löytämään kirkkoihimme sellaiset teemat ja raamatunkertomukset, jotka puhuttelevat alle kouluikäisiä lapsia ja heidän perheitään. Toki olemme viettäneet perhekirkkoja myös enkeleiden ja aasien merkeissä, mutta olemme pyrkineet löytämään myös muita lapsille sopivia raamatunkertomuksia. Olen huomannut, että Raamattu on tulvillaan hienoja kertomuksia, jotka puhuttelevat kaikenikäisiä nukketeattereiden, näytelmien ja kerronnan muodossa.

Viime syksynä pidin tavalisen perhemessun Martinristissä Vantaankosken seurakunnassa. Ennen jumalanpalveluksen alkua katsoin kauhistuneena ympärilleni. Paikalle oli kerääntynyt mukava määrä vanhempia rouvia, jonkin verran työikäisiä, mutta vain muutama lapsi. Tuskanhiki kohosi otsalleni miettiessäni saarnaani, jonka olin valmistanut nimenomaan lapsille. Olin muokannut evankeliumista flanellokertomuksen, jonka kertoi Jaakob-opetuslapsi keppinukkena. Kertomus käsitteli Nainin lesken poikaa, jonka Jeesus herätti kuolleista. Esitin pokkana kertomuksen suunnitelmani mukaan, vaikka tunsin itseni täysin hölmöksi.

Myöhemmin sain kokea, miten Jumalan sanassa on oikeasti voimaa riippumatta siitä, kuinka epäonnistuneeksi saarnaaja tuntee itsensä. Ystävääni oli jäänyt puhuttelemaan keppinuken esittämä ajatus siitä, miten turvallista Jeesuksen kanssa kulkeminen oli. Jaakob totesi tekstissä näin: "Meistä ei varmaan kukaan tiennyt, minkä vuoksi me olimme menossa sinne. Me olemme kuitenkin tottuneet siihen, että seuraamme Jeesusta aina sinne, minne hän on matkalla. Se on aika jännittävää. Meidän elämämme ei ole koskaan tylsää Jeesuksen seurassa. Yleensä luotamme siihen, että Jeesuksella on homma hanskassa. Hän kyllä tietää, minkä vuoksi menemme johonkin kaupunkiin. Se johtuu siitä, että Jeesus tekee kaiken rukoillen. Hän pyytää, että Jumala johdattaa häntä niiden ihmisten luo, jotka tarvitsevat häntä."

Epäonnistuneena pitämäni perhemessu oli viimeinen työtehtävä, jonka tein Vantaankosken seurakunnassa. Niinpä yllätyin melkoisesti erään kanslistin soittaessa kertoakseen positiivista palautetta. Joku vanhempi rouva oli oikein varta vasten soittanut virastoon kiittääkseen hyvästä saarnasta. Juuri tällaista on Herran palvelijattarena oleminen. Jumala tuntuu toimivan eniten juuri silloin, kun minä koen itseni jotenkin pieneksi, epäonnistuneeksi tai typeräksi. Johannes Kastajan sanoin se kuuluu: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Joh. 3:30