Pidin ensimmäisen puheeni itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1987 Pellon ala-asteen juhlasalissa. Opettajamme pyysi minua puhujaksi, koska minulla oli hänen mielestään selkeä ja kuuluva ääni. Niin ajattelee edelleen moni mummo ja pappa. Saarnojen ja erilaisten puheiden jälkeen saan yleensä kuulla, kuinka hyvin ihmise saivat puheestani selvää. Urani alkuaikoina mietin, voiko näitä kommentteja pitää positiivisena vai ei. Tarkoittaako kehu äänenkäytöstä sitä, ettei sisällössä ollut kehumista? Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vanhempi väki oikeasti kiittää hyvästä kuuluvuudesta. Kieltämättä on aika rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella puhetta, jos siitä ei saa mitään selvää. Silloin on aivan sama, onko puheen sisältö mietitty tarkasti vai ei.
Ensimmäinen puheeni koulun itsenäisyyspäiväjuhlassa kuului hyvin suuressa salissa. Jännitys näkyi lähinnä siinä, että hämmennyin kesken puheen huomatessani, että unohdin yhden kappaleen. Puhe ei nimittäin ollut omaa tuotostani, vaan opettajamme kokoama. Kirjoitimme äidinkielen tunnilla aineet Suomi-teemasta. Sitten opettaja valitsi aineistamme parhaat palat ja teki niistä yhden puheen. Siihen aikaan ei vielä käytetty kovinkaan paljon tietokoneita, joten hän kirjoitti sen käsin konseptille.
Muistan ihan tarkasti vieläkin, miltä konsepti näytti. Siinä oli punaista siistiä kirjoitusta 2 1/2 sivua. Kolmannen sivun lopussa oli tähti, jonka jälkeen oli vielä muutaman lauseen lisäys. Minun piti lukea se johonkin väliin, mutta puhetilanteessa unohdin sen aivan kokonaan. En muista, luinko sen lopuksi vai jätinkö lukematta. Sen sijaan muistan tarkasti sen tunteen, kun tajusin mokanneeni. Katselin hämmentyneenä yleisössä istuvaa kaveria, jonka kanssa olimme harjoitelleet puhetta edellisenä iltana omassa huoneessani. Kenraaliharjoituksen yleisönä oli kaverini lisäksi pikkuveljeni. Mielikuvissani he istuvat vieläkin patterin edessä ja kuuntelevat tarkasti puhetta Suomen itsenäisyydestä.
En muista ensimmäisestä puheestani kovinkaan paljon. Luultavasti se oli tyypillinen itsenäisyyspäivän puhe, jossa kiiteltiin isänmaan puolesta taistelleita veteraaneja sekä puhuttiin kauniisti isänmaan hyvistä puolista. Ainoa kohta, jonka muistan melko tarkasti oli ystäväni Ninnin kirjoittama. Hän oli kirjoittanut omassa aineessaan, miten siniristilippu on Suomen itsenäisyyden symboli. Ihailin suuresti ystävättäreni kypsyyttä ja viisautta. Ihmettelin, miten hän osasikin käyttää tuollaista hienoa samaa "symboli". Olin aivan myyty!
Huomenna pidän elämäni toisen itsenäisyyspäivään liittyvän puheen, saarnan Paavalinkirkon sanajumalanpalveluksessa, jonka yhteydessä on myös partiolaisten lupauksenanto. Otan pienen riskin ja aion pitää vähän erilaisen puheen. Yritän yhdistää erilaiset kohderyhmäni kertomalla kertomuksen pikkupojasta, joka auttaa vanhaa setää itsenäisyyspäivänä. Lisäksi puhun vähän päivän tekstistä. Saa nähdä, miten rouvan käy.
perjantaina, joulukuuta 05, 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Hauska lukea itsenaisyyspaivasta taalla entisessa Suomessa, taalla realisoituu se mita se itsenaisyyden menettaminen on merkinnut. Kirkkokin on ollut taalla 100 vuoden aikana pidempaan elokuvateatterina kuin kirkkona...
Vesa
Lähetä kommentti