Tänä kesänä olen hätkähtänyt sitä, miten olen laittanut lapseni itse samanlaiseen tilanteeseen. Tai oikeastaan laittanut vielä paremmaksi tai pahemmaksi, kun me Miehen kanssa olemme molemmat pappeja. Lapsemme ovat saaneet yleensä elää varsin rauhassa kaikilta ulkopuolisilta paineilta, huolimatta siitä, että olemme Miehen kanssa molemmat olleet melko paljon esillä julkisuudessa. Osittain se on tietysti johtunut siitä, että me emme esimerkiksi käy heidän koulussaan pitämässä päivänavauksia, toisin kuin isäni kävi aikoinaan.
Välillä olen miettinyt sitä, tuleeko perheemme kristillisyys tarpeeksi esille arkielämässä. Lasten saamat kommentit ovat olleet siinä mielessä positiivinen viesti, että nyt tiedän ainakin värimme näkyvän. Eräs lapsi oli saanut koulussa kuulla olevansa koulun uskovaisin oppilas. Toinen lapsi taas oli kuullut tuttavaperheen lapselta kaverinsa kertoneen lapsemme lukevan vain virsikirjaa ja Raamattua vieraillessaan heillä. Kaveri oli kyllä korjannut narrauksen sitten, kun lapsemme oli sanonut jutun olevan pötypuhetta. Yksi kaveri puolestaan oli kiusannut lastamme siitä, että tämä rukoilee iltarukouksen.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea lasten asenteiden takana on. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että lapsemme uskaltavat kertoa jutut meille, niin että voimme pohtia niitä yhdessä. Nämä tapaukset ovat tietysti tosi lieviä ja lapsemme vielä siinä iässä, etteivät ota niitä niin rankasti kuin minä haukkumisen yläasteen pihalla. Mukavalta tuntuu myös se, että tällaisista jutuista huolimatta pojat olivat tänäänkin innokkaana soittamassa lasten virsiä Miehen apuna kävelykadulle pystytetyssä upeassa "Pienten kirkossa".
Koen, että nyt on aika rakentaa pohjaa lasten uskonelämälle: rukoilla iltarukoukset, lukea Lasten Raamattua, käydä yhdessä kirkossa ja pyhäkoulussa, jutella uskonasioista sekä palvella yhdessä erilaisissa tehtävissä. Ja silloin kun omat yritykset epäonnistuvat, iltarukous on huutoa eivätkä lapset halua lukea Raamattua, voi luottaa siihen, että Jumala pitää heistä vielä parempaa huolta. Tällaisen tavallisen äidin rakkaus on sangen heikkoa ja vaillinaista Hänen rakkauteensa verrattuna.
Päivän iloinen uutinen oli, että Neiti oli kuullut uskontotunnilla erään raamatunkertomuksen, jota ei ollut kuullut koskaan ennen. Riemulla ei ollut rajoja!
11 kommenttia:
Nuo asenteet ovat kyllä jänniä. Monilla lapsilla ei välttämättä ole ollenkaan tajua siitä, että hekin kuuluvat kirkkoon. Jostain juuri luin pohdiskelua siitä, kuinka vakaumukselliselta ateistilta kysytään näkemyksiä muodossa:"Miten ajattelet...?" ja tunnustavalta kristityltä:"Miten selität...?"
Ikävää kuulla, että jo lapset joutuvat asiassa ottamaan puolustuskannan. Uskoahan se on sekin, että uskoo, että Jumalaa EI ole olemassa.
Kiitos Elina tästä kirjoituksesta. Niin tutulta kuulostaa. Meilläkin perheessä 2 pappia vaikka mieheni tällä hetkellä onkin aivan toisenlaisessa työssä. Olen myös miettinyt ja tuntenut syyllisyyttäkin siitä, että näkyykö usko tarpeeksi arjessamme.
Vajavaisia olemme kaikki. eikä aina ne sanat vaan lähinnä teot ratkaisee.. Monelle sekin on ollut puhutteleva asia, kun meillä ei saa kiroilla.
siunausta elämääsi!
Jumalan varaan ja hoitoon jättäkäämme lapsemme ja koko perheemme!
Satu Valkonen-Lindblad
Pienellä paikkakunnalla yläasteikäinen saattoi jo "väärään" urheiluseuraan kuuluessaan joutua kiusaamisen uhriksi. Vanhempien vakaumuksesta tai ammatista puhumattakaan. Olen läheltä seurannut kuinka läheinen ystäväni on kantanut traumoja koulukiusaamisen jäljiltä aikuisikäänsä saakka, ja nämä traumat johtivat myöhemmin itsemurhayritykseen. Kiusaaminen johtui tässä tapauksessa siitä, että tyttö oli kaunis ja hyvä urheilussa ja oli kauneutensa ansiosta esiintynyt mainoskuvissa. Ei kiusaamiseen siis paljon tarvita.
Tuttua tuo mitä kirjoitit, vaikka emme mieheni kanssa pappeja olekkaan. Meillä on neljä lasta, jotka ovat saaneet koulussa kuulla siitä, että olemme ns. uskova perhe.Toiset lapsistamme ovat kärsineet asiasta, toiset eivät. Asumme pienellä paikkakunnalla ja nuorimaisemme on yläasteella.Hänelle olemme vähiten tuputtaneet uskoamme, mutta hän itse kertoo koulussa olevansa uskossa ja silti hänellä on paljon kavereita. On jopa antanut pojille pakkeja, kun ei kuulemma oo uskossa. Lapsemme ovat olleet tässä asiassa erilaisia. Kyllä meidän juttuja varmaan ihmetellään, mutta toisaalta kaikki vanhemmat antavat nuorensa tulla meille yöksi, kun kuulemma huolehditaan :)Siunausta teidän perheelle <3
Kiitos tästä. Tiedän paljon ihmisiä jotka ovat joutuneet kiusatuiksi yms. kun ovat tunnustaneet uskonsa. Ihailen miestäni, hän on uskossa ja ei takuulla peittele sitä, ja tekee hengellistä työtä kaiken muun ohessa. Itse olen ollut kiusattu ala-asteelta saakka ja lopulta lukiossa se sai minut yrittämään itsemurhaa. Ja nyt jos olet lukenut blogiani, kärsin edelleen, minulla on seurauksena tämä kaikki mm. kiusaamisesta, mutta on paljon muutakin. Myös tuona aikana uskon asiat olivat lähellä sydäntäni, koska koin jo silloin, että se on ainut asia mikä pitää minut järjissäni ja, että on edes YKSI joka minua rakastaa. Tuolloin vaan en uskaltanut tehdä uskonratkaisua, vain vasta viisi vuotta sitten. Tosin nyt on aika jolloin olen todellakin aivan loppuunuupunut kaikesta mm. kriisivaiheista mitä ollut mm. avioliitossamme (onneksi nyt ei enää!), miehen sairaudesta (onneksi parantui!), pojan voinnista ja perheen huolehtimisesta, omasta voinnista, yms. että tiedän sen, ettei usko näy arjessani ja ettei minusta ole esim. kertomaan olevani uskossa. Taas vastaavasti kaikkeen "pahaan" minusta kyllä on mm. pahat sanat, teot... Koko aika on vain paha olla ja kukaan ei tunnu ymmärtävän =( . Joskus mietin, että miksi edes mm. blogia kirjoitan.
Kiitos, pikkupappi! Päiväkoti- ja kouluvierailuillakin välillä huomaa, miten joillakin lapsilla on ihan valtava viha uskoa kohtaan. Ei tarvitse sanoa kuin, että on kirkosta, kun he alkavat kamalan mesoamisen siitä, miten he eivät usko Jumalaan. Takana on tuskin omia huonoja kokemuksia, vaan enemmänkin lähellä elävien ihmisten ennakkoluuloja tai traumoja.
Kiitos, Satu! Olen samaa mieltä siitä, että teot puhuvat eniten puolestaan, joten helppoa se ei totisesti ole. Onneksi tosiaan saa jättää kaiken Jumalan varaan.
Kiitos, anonyymi! Olen ihan samaa mieltä siitä, että lapset ovat julmia toisilleen ja kiusaavat mitä ihmeellisimmistä syistä. Olenkin ajatellut, että toisaalta heidän on hyvä vahvistua siihen, ettei aina kaiken tarvi olla samalla lailla kuin muilla. Tuollainen koulukiusaaminen on kyllä aivan järkyttävää. Toivottavasti kenekään ei tarvitsisi enää koulussa käydä tuollaista tietä. Toisaalta tuntuu, että aikuisten maailmassakin on paljon vastaavanlaista käytöstä. Ei auta kuin toivoa ja rukoilla, että lapset säästyisivät pahoilta kolhuilta.
Kiitos, mammeli! Noin se varmasti menee, että lapset ovat erilaisia tässäkin asiassa. Toiset ovat herkempiä ja toiset kääntävät erilaisuuden voitoksi. Toivon, että meidänkin lapset voisivat olla vielä yläasteellakin reilusti kristittyjä.
Kiitos, suurella sydämellä kommentistasi! Tosi ikävä kuulla, että elämääsi on kuulunut noin raskaita vaiheita. Varmasti Jumala on kantanut sinua jo vaikeina aikoina, vaikket olekaan tehnyt mitään uskonratkaisua. Jos sinut on kastettu lapsena, Jumalahan on jo silloin luvannut, ettei hylkää sinua. Rukoilen puolestasi ja toivon, että löytäisit elämääsi jonkun hengellisen äidin tai sielunhoitajan, jonka kanssa voisit käydä elämääsi läpi, rukoilla ja etsiä voimia ja toivoa tulevaisuuteen. Kannattaa ottaa yhteyttä esim. seurakunnan työntekijään tai johonkin muuhun luotettavan tuntuiseen kristittyyn. Jumala varmasti haluaa eheyttää sinua menneisyyden painolasteista.
Arvokkaita ajatuksia, Elina, ja hyvää keskustelua, te kaikki. Kiitos! Tästä oli hyvä alkaa tämä aamu. Ja mielessä soi "joka aamu on armo uus..."
Siua,
Kiitos! Siunausta sinunkin päivääsi!
Asenteet on kyllä vanhemmilta ja muilta aikuisilta peräisin. Muistan itse, kun seiskaluokalla aloin ohjaamaan seurakunnan tyttökerhoa, niin joidenkin luokkalaisteni vanhemmat kielsivät lapsiaan olemasta kaveri kanssani. samat tyypit haukkuivat minua nunnaksi.. No, onneksi se ei minun maailmankuvaani hetkauttanut suuntaan tai toiseen, vaikka pahalle se tuntui. Ehkäpä juuri siitä sisuuntuneena minusta tuli kirkon nuorisotyönohjaaja =)
Mutta kyllä uskovalta lapselta/nuorelta vaaditaan paljon rohkeutta olla avoimesti kristitty, sen verran kovaa painetta saa kokea monelta taholta. Silloin vain toivoo, että kotoa ja muualta lähipiiristä saa tukea ja kannustusta.
T:Kristiina
Kiitos, Kristiina!
Tuo on kyllä niin totta. Meidänkin seurakuntamme nuorisotyönohjaaja sanoi joskus, että vanhemmat eivät päästä tyttöjään nuorteniltoihin, koska pelkäävät heidän jäävän sen vuoksi ilman miestä. Aika sairasta, jos tytöt ovat juuri käyneet rippikoulun ja olisivat innokkaita tulemaan.
Kodin tuki ja samanhenkiset kaverit ovat kyllä tärkeitä, jotta lapset ja nuoret uskaltavat elää uskoaan todeksi. "Piilokristittyjä" on varmaan paljon lasten ja nuortenkin parissa.
Kiitos Elina kauniista sanoistasi, tuota kaikkea mitä sanoit minäkin toivon.
Lähetä kommentti