Vaikeuksien kautta helmeä juhlimaan

Tänään istuessani tietokoneen ääressä sain pienen shokin. Luin työtoverini FB-päivitystä siitä, miten hän on menossa työtoverin läksiäisiin. Kotiäidin tahmeilla aivoilla mietin hetken aikaa, kukahan sieltä työpaikalta on taas lähdössä, kunnes tajusin jotain olennaista. IIIIK, olin unohtanut kokonaan läksiäiset, jonne olin ilmoittautunut jo monta kuukautta sitten, ja joita en halunnut missään nimessä jättää väliin.

Katsoin äkkiä kelloa ja totesin, että minulla oli vajaa tunti aikaa ehtiä siihen junaan, jolla mahdollisesti voisin ehtiä laivalle. Aloin pommittaa kokouksessa ollutta Miestä tekstiviesteillä, tutkia aikatauluja, valmistaa ruokaa, valita juhlavaatteita, silitellä vaatteita, meikata, syödä välipalaa ja ohjeistaa lapsia tilanteesta. Loppujen lopuksi sain kaiken tarpeellisen tehtyä ja suuntasin autolla juna-asemalle.

Lievästä ylitilassa olemisesta stressaantunena ajoin väärälle puolelle asemaa ja sen seurauksena jouduin muutamissa liikennevaloissa jännittämään, ehdinkö junaan. Ehkä rukoukset taas kuultiin, koska löysin parkkipaikan suhteellisen helposti. Junamatka meni hyvin, mutta taas Helsingin päässä harrastamaan komeaa korkkarijuoksua ehtiäkseni ajoissa tapaamispaikalle. Lähellä satamaa törmäsin vielä muutamaan työtoveriin, joiden kanssa yhdessä paniikissa etsimme laivaa. Matka tuntui melkein hauskalta seikkailulta!

Perillä huomasin, että kaikki stressaaminen oli kannattanut. Työtoverini olivat järjestäneet upeat juhlat pitkäaikaiselle ja rakastetulle seurakuntasihteerillemme. Iltaamme kuului tunnelmallinen ehtoollishetki Suomenlinnan kirkossa sekä ihana laivamatka herkullisine ruokineen, koskettavine puheineen ja hauskoine lauluineen. Illan teemaksi nousi helmi, yksi Paavalinkirkon (= työpaikkamme) symboleista. Puheissa iloittiin siitä, että olimme saaneet pitää työyhteisössämme niin pitkään helmeä, joka oli olemuksellaan tuonut iloa, valoa ja rakkautta koko yhteisöömme. Minulle tuli mieleen eräs vauvalaulu, jonka lopussa lauletaan "... silmiin kun katson niin aavistan, on sisällä helmi Jumalan."

Katkarapukekkerit

Mieheni on vannoutunut alennusmyyntien ja alennettujen tuotteiden ystävä. Aika monta kertaa hänen tullessaan kaupasta olen huokaillut syvään, laskenut kymmeneen tai saanut pienen kohtauksen, kun kasseista on löytynyt (MINUN MIELESTÄNI) yhtä sun toista tarpeetonta tai turhaakin turhempaa selityksellä "Kun sai niin halvalla!" Viime aikoina olen tosin yrittänyt tehdä tässä asiassa parannusta ja olla vain kiitollinen siitä, että Mies käy mielellään kaupassa ja ottaa sinne yleensä vielä mukaansa kauppa-apulaiseksi Kuopuksen.

Viime keväänä Mies toi kaupasta kaksi pakettia rapuaiheisia kalliita lautasliinoja, koska oli saanut ne niin hyvällä alennuksella. Minun mielestäni ostos kuului taas sarjaan "turhaakin turhempi", koska ystäväpiirissämme ei ole tapana järjestää rapujuhlia. Kirjoitin ostoksesta jonkun hauskan Facebook-päivityksen ja sain idean, että voisimme järjestää rapujuhlat Miehen elokuisen syntymäpäivän kunniaksi. Merkitsin perhekalenteriimme juhlallisesti "RAPUJUHLAT" Miehen syntymäpäivää edeltäväksi lauantaiksi. Mies ei ollut kovinkaan innostunut rapujuhlien järjestämisestä: häntä iljetti ajatus rapujen keittämisestä. Loppujen lopuksi hän suostui siihen, että järjestän syntymäpäivän kunniaksi pienet juhlat, kunhan niissä ei tarjoilla rapuja. Niinpä lanseerasin ajatuksen katkarapukekkereistä.

Keväällä minulla oli suuret suunnitelmat juhlien suhteen. Ajattelin järjestää paljon ohjelmaa ja hienot tarjoilut sekä kutsua paljon vieraita. Elokuun koittaessa huomasin, että suunnitelmani eivät olleet kovinkaan realistisia. Juhlavieraslistalle päätyneistä perheistä yksi pariskunta kertoi olevansa tuohon aikaan Havaijilla hääpäivää viettämässä. Jostain kumman syystä en viitsinyt edes kysäistä, tulisivatko he kuitenkin mieluummin Miehen katkarapukekkereille ;). Toisen ystäväperheen kalenteri oli jo tuupattu täyteen erilaisia synttärikutsuja, joten päätimme pitää juhlat vain pienelle porukalle ja ilman kummempaa ohjelmaa. Ruokalistakin yksinkertaistui yksinkertaistumistaan, kun selvisi, että päivänsankari saapuu töistä vasta parikymmentä minuuttia ennen juhlien alkua.

Katkarapukekkereiden valmistelu tapahtui leppoisissa merkeissä. Tein eilen perussiivouksen Miehen hoitaessa Kauppa-apulaisen kanssa ostoreissun. Leipomistouhuihin aloin illalla vähän ennen puoltayötä ja jatkoin niitä päivällä Pikkuherran kanssa Kuopuksen päiväunien aikaan. Ekaluokkalainen osoittautui taas kerran todella mukavaksi ja reippaaksi keittiöapulaiseksi; ehdimme jutella paljon kouluasioita ja muita tärkeitä juttuja mustikkapiirakkaa tehdessämme.

Täytekakun tilalle olin suunnitellut juustokakkua uudella reseptillä. Tein kakun yöllä puoliväliin ja jatkoin päivällä mansikkapäällysteen tekemistä. Olimme Miehen kanssa tutkineet yhdessä reseptiä ja päätyneet siihen, että hyytelösokeri tarkoittaa varmasti hillosokeria, jota meillä oli runsaasti kaapissa. Niinpä levitin kohmeiset mansikat kakun päälle, tein kuumasta vedestä ja hillosokerista seoksen, jota aloin lusikoida kakun päälle. Lusikoituani koko annoksen huomasin, että jotain oli pielessä. Seos ei jäänytkään lillumaan mansikoiden päälle kauniisti, vaan neste valui komeasti suurimmaksi osaksi pöydälle (ja myöhemmin jääkaapissa alustalle). Tajusin melko pian, että hyytelösokeri ja hillosokeri eivät olekaan sama tuote, hip, hei!

Kakkukatastrofin jälkeen valmistelut sujuivat erinomaisesti, koska sain ystävän avukseni. Juhlien laittaminen yhdessä oli tosi mukavaa ja rentoa, vaikka samalla hoidimme kuutta lasta. Vieraiden saapuessa olin jopa ehtinyt vaihtaa vaatteet ja vähän meikatakin; yleensä vieraiden saapuessa tepastelen vielä enemmän tai vähemmän juhliin sopimattomissa asusteissa.

Katkarapukekkereistä tuli juuri niin rennot ja kivat juhlat kuin olin suunnitellut. Tuttuun tapaani repeilin ja kikattelin pitäessäni pientä tervetuliaispuhetta, jossa kerroin mm. kakkukatastrofista. Sen jälkeen oli ainakin selvää, ettei näissä juhlissa ollut tarkoitus pönöttää. Päivänsankari oli komea ja charmikas (uudessa lahjaksi ostamassani kauluspaidassa), ilma oli mielettömän hieno ja onnittelulaulut soivat komeasti sekä Miehelle että pienelle vieraalle, joka vietti kolmevuotispäiväänsä. Juhlat täyttivät tehtävänsä, koska sekä vieraat että isäntäväki tuntuivat nauttivan yhdessäolosta katkarapusalaatin, mansikkajuustokakun ja muiden herkkujen kera. Olipa mukavaa, että Mies meni ostamaan ne rapulautasliinat. Katkarapukekkereistä voisi tehdä ihan perinteen kesäkauden päätökseksi!

Sama perhe, mutta niin erilainen lapsuus

Tänä kesänä olen miettinyt tosi paljon sitä, miten samassa perheessä kasvaneet lapset ovat voineet elää aivan erilaisen lapsuuden. Syy pohdintoihin on tietysti lähtenyt omista kokemuksistani: luulen, että neljä lastamme tulevat kertomaan perheestämme aika eri tavoin, kun he aikuistuttuaan palaavat lapsuudenmuistoihin. Muistojen erilaisuuteen vaikuttavat ainakin paikka sisarusparvessa, lasten erilaiset luonteet, vanhempien muuttuminen sekä erilaiset ympäristöt.

Esikoinen ja Kuopus ovat syntyneet samana päivänä, mutta yhdentoista vuoden ikäerolla. Luulen, että heidän lapsuudenkokemuksensa eroavat toisistaan kaikista eniten. Saimme Esikoisen nuorina ja kokemattomina. Hän oli minun sukuni ensimmäinen lapsenlapsi ja kaveripiirimme ensimmäinen vauva. Niinpä Esikoinen sai huomiota enemmän kuin tarpeeksi, mutta samalla myös tarpeettoman paljon huolehtimista ja hätäilyä.

Kuopus on nukkunut koko vauva-ajan meidän vanhempien välissä. Kuukausi sitten hän sai ensimmäisen oman sänkynsä, mutten ole vielä jaksanut sitä pedata, kun perhepeti on toiminut niin hyvin. Esikoisen vauva-aikana en olisi voinut edes kuvitella hänen nukkuvan meidän välissämme. Olimme molemmat sen verran stressantuneita vanhempia, että välillä etsimme häntä unissa peittojen seasta, vaikka hän nukkuikin rauhassa omassa vuoteessaan.

Esikoinen muutti elämämme rytmin täydellisesti. Joskus myöhästyimme tapaamisesta tunnin, koska hänen piti syödä ja saada kuiva vaippa. Kuopus ei muuttanut elämäämme kovinkaan paljon, vaan hän sopeutui perheemme rytmiin. Alusta lähtien häntä raahattiin mukaan lasten esityksiin, harrastus- ja koulukuljetuksiin sekä äidin omiin rientoihin. Hän nukkui silloin, kun siihen oli mahdollisuus ja söi tarvittaessa vaikka kesken lenkin seisoma-asennossa. Vasta tänä syksynä hän on saanut elämäänsä selkeän rytmin, kun kuljetukset eivät enää sido samalla tavalla elämäämme.

Esikoisen ja Kuopuksen ensimmäiset joulut olivat aika erilaiset. Esikoinen vietti ensimmäistä jouluansa suvun ehdottomana keskipisteenä. Hän sai 17 joululahjaa, vaikka häntä kiinnosti vain ja ainoastaan kiiltävät lahjapaperit. Koko suku hoivasi ja paapoi häntä sekä seurasi hänen jokaista liikettään joulunpyhien aikaan. Kuopus vietti ensimmäistä jouluansa aika lailla sivuroolissa, vaikka oli täsmälleen samanikäinen. Suvun yhteisessä jouluvietossa oli yhdeksän lasta, joten perheiden pienimmät saivat rauhassa ryömiä lattialla lahjapapereiden kimpussa isompien hoitaessa show`n pitämisen.

Esikoinen sai vauvana paljon huomiota, mutta samalla häneltä vaadittiin paljon enemmän kuin Kuopukselta. Opetimme hänelle EI-sanan käyttöä jo tosi pienenä, heti kun hän oli oppinut ryömimään. EI! toimi niin hyvin, että ruotsalaiset ystävämmekin alkoivat käyttää sitä pojalleen, kun heidän omat kieltonsa eivät toimineet. Kuopukselle olemme pitäneet vielä tosi löysää kuria. Hän saa tehdä monia asioita, jotka olisimme ehdottomasti kieltäneet Esikoiselta. Ei hän silti ihan kuritta kasva, koska isommat sisarukset huolehtivat siitä, että talossa on pienimmällekin joku järjestys ja jotkut säännöt.

Nuorena äitinä minulle oli tärkeää, että lapset rakastuisivat kirjoihin, koska lukeminen oli minulle niin tärkeä harrastus. Muistan, miten Esikoisen ollessa kymmenen kuukautta murehdin sitä, ettei hän vieläkään jaksanut keskittyä kirjojen lukemiseen. Ajattelin, ettei hänestä ikinä tule lukijaa. Kuopuksen ollessa samassa iässä en varmaan ollut edes ottanut hänelle vauvakirjoja esille. Nyt kun hän on innostunut kirjoista, olen ihmeissäni siitä, että yksivuotiaallakin on älyllistä toimintaa ;). Sanallista arkkuaan hän ei vielä ole pahemmin availlut, muttei se huolestuta minua ollenkaan. Molemmat isoveljet aloittivat puhumisen vasta yli kaksivuotiaana, joten hänellä on vielä aikaa oppia. Nyt hän saa tahtomansa asiat kiljumalla ja sanomalla öh. Mitäpä sitä turhia pulisemaan, kun voi myös potkia palloa!

Ihana loma Gardajärvellä kuvina

15 vuotta rouvan elämää

Muutama viikko sitten vietimme Miehen kanssa 15-vuotishääpäivää. Teimme sen hyvin matalalla profiililla, koska matkustimme jo kesäkuussa Italiaan vain Kuopuksen kanssa juhlavuoden kunniaksi. Riva del Gardassa vietetty lomaviikko, jonka Mies oli suunnitellut minulta täysin salassa, oli yhtä juhlaa. Nautimme suunnattomasti hienosta hotellistamme, tunnelmallisesta kaupungista, upeista maisemista, herkullisesta ruoasta, taivaallisesta jäätelöstä, yhteisistä patikka- ja pyöräretkistä, kulttuurielämyksistä sekä ennen kaikkea yhdessäolosta. Olin valmiiksi ajatellut, että ainoa toiveeni on, että meillä on aikaa nauttia yhdessäolosta. Matka Gardajärvelle oli jotain paljon enemmän, unelmieni täyttymys!

Hääpäivänä Mies oli töissä, ja minä pidin "lastentarhaa" pystyssä. Sisareni, hortonomin vaimo, oli vähän järkyttynyt siitä, ettei meillä ollut juhlapäivänä edes kukkakimppua. Kukat eivät nimittäin ole Mieheni luontainen tapa osoittaa rakkauttaan eikä minun tapani ottaa vastaan rakkautta. Illalla sentään joimme hyvät pullakahvit juhlapäivän kunniaksi sekä pyörähtelimme olohuoneen lattialla lasten suureksi riemuksi. Iltakahveillakin tunnelma oli kyllä harvinaisen villi lasten keksiessä mitä hassuimpia maljapuheita äidin ja isän juhlapäivän kunniaksi.

Illalla suoritimme juhlallisesti hääpäiväperinteisiimme kuuluvan rituaalin: kokeilin hääpukuani. Olin tosi ylpeä siitä, että tällä kertaa se meni niin hyvin päälle, että pitkän nappirivinkin sai kiinni; yleensä napit ovat olleet hääpäivänä enemmän tai vähemmän auki. Toivottavasti mahtuisin pukuun vielä viiden vuodenkin päästä, koska silloin olemme ajatelleet viettää hääpäivää juhlien merkeissä. Ei hassumpi syy pitää paino kurissa ;).

Hääpäivänä muistelin yhtä laulua, joka esitettiin häissämme. Sen kertosäe kuvaa hyvin tuntemuksiani siitä, missä vaiheessa meidän liittomme on. Vaikka takana on jo monia yhteisiä vuosia, tuntuu edelleen siltä, että meillä on yhdessä vielä paljon koettavaa. Odotan mielenkiinnolla uusia seikkailuja!

"Tule, käydään uutta etsimään.

Meitä suuret aarteet odottaa.

Elämämme kauneus löydetään.

Jeesus rakkautensa lahjoittaa."

Rukousleiriltä tanssileirille

Eräässä vaikeassa elämäntilanteessa olin rukousleirillä, jossa rukoiltiin pareittain. Sain parikseni vanhan ja herttaisen naisen. Nainen rukoili puolestani. Hän näki paljon kipua ja surua. Rukouksen jälkeen hän antoi yllättävän ohjeen: Jumala haluaa, että alat tanssia!

Kun tulin leiriltä kotiin, päätin kokeilla naisen antamaa ohjetta, vaikkei minulla mikään tanssifillis ollutkaan. Kuitenkin pian huomasin, miten päivittäinen vapaa tanssiminen alkoi hoitaa ihmeellisellä tavalla sisintäni. Aloin päästä irti tanssin avulla sisäisestä pahasta olostani. Ruumiini osasi purkaa ne kivut, joita en osannut sanoittaa.

Myöhemmin luin, että tanssiterapia on suosittu terapiamuoto. Se pohjautuu siihen, että ruumis tietää parhaiten sen, mitä tarvitsee. Koin, että Jumala tiesi oikeasti, mitä juuri minä tarvitsin. Jumala johdatti minut tanssimaan, koska sitä kautta minussa oleva pikku tyttö sai vapautua. Tanssi oli ollut lapsena suuri haaveeni, joka ei ollut olosuhteiden vuoksi toteutunut. Tanssi eheytti sisintäni, vahvisti naisellisuuttani sekä antoi elämääni iloa ja riemua.

Viime lauantaina pääsin taas leirille: elämäni ensimmäiselle tanssileirille, joka järjestettiin Gospel-lattareiden merkeissä. Ajattelin, että olen varmaan leiriläisistä vanhimmasta päästä, mutta erehdyin pahasti; iso tanssisali oli täynnä naisia, joista suurin osa oli minun ikäisiäni tai minua vanhempia. Me saimme yhdessä nauttia lattarirytmeistä ja tanssia sydämemme kyllyydestä taitavien ohjaajien opastuksella. Hiki virtasi, kun hioimme samban ja cha-chan askelia sekä vedimme jiveä. Sambaa tanssiessa tunsin itseni vielä aloittelijaksi enkä voinut kunnolla irrotella, mutta kevään cha-cha-harjoitusten ansiosta nautin täysillä lempitanssistani.

Tehokkaiden treenien lisäksi pääsimme myös kokeilemaan erilaisia tansseja. Oli mahtava seurata sitä, miten meidän suomalaisten naisten olemus muuttui täydellisesti kokeillessamme härkätaisteluun pohjautuvaa pasoa. Koko sali oli täynnä intohimoa, ylvästä ryhtiä, arvokkuutta ja teräviä liikkeitä. Pian pääsimme täysin erilaiseen tunnelmaan, kun lötköinä keikuimme afrikkalaisen musiikin tahdissa. Saimmepa seurata myös leikkimielistä afrikkalaista tanssikilpailua, jossa yleisökin sai jammailla täysillä mukana ja samalla vaikuttaa voittajan valintaan.

Hieno leiripäivä ja koko leiri minun osaltani päättyi riemulliseen iltaan ylistyslaulujen ja salsan pyörteissä sekä Pialiina Helmisen mainioon opetukseen. Iloitsin siitä, että uskalsin lähteä leirille, vaikka edelleenkin koen itseni tanssijana vasta-alkajaksi. Onneksi Gospel-lattareiden idea on juuri siinä, ettei tarvitse suorittaa eikä päteä, vaan saa nauttia ja iloita tanssista.

Vuosi, jolloin minusta tuli bloggaaja!

Vuosi 2006 on jäänyt mieleen työhön liittyvistä asioista. Tein sijaisuutta Vaasan suomalaisessa seurakunnassa lapsi- ja perhetyön pappina, olin tosi innoissani uusista haasteista ja kehitimme lapsi- ja perhetyön tiimin kanssa uusia kivoja juttuja. Suunnittelin myös muita hassuja ja innostavia projekteja, esim. yhteistyötä Wasa SportsClubin ja seurakuntien välille.

Olin tosi innostunut työstäni! Kuitenkin samalla hain töitä muualta, koska vakituisen paikan saaminen Vaasasta näytti vähän hankalalta. Kävin työhaastatteluissa Turussa ja Hesassa, mutten tullut valituksi. Minun hakuprosessini aiheuttivat sen, että Mies haki "seurakseni" myöskin etelästä töitä, kirkkoherran virkaa Järvenpäässä. Se prosessi työllisti myös minua aika paljon. Yhtenä osana vaalikampanjaa perustimme perheen kotisivut, joista Mies oli haaveillut jo pitkään, ja aloitin bloggaamisen. Elinan blogista tulikin muutamaksi vuodeksi yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Toinen tärkeä harrastukseni oli jumppaaminen Wasa SportsClubilla, mikä antoi valtavasti voimia ja energiaa arkeen. Vaasasta muutettuamme jäin kaipaamaan kovasti BodySteppiä ja BodyPumppia sekä ihanan energisiä ohjaajia.

Kotielämämme Vaasassa oli tasaisen mukavaa ja helppoa, vaikka lapset olivatkin päivisin neljässä eri paikassa. Elämäämme helpotti huomattavasti se, että lasten harrastukset ja meidän työpaikkamme sijaitsivat samassa talossa kuin kotimme. Perheen kanssa teimme ihanan matkan Kosille, jossa nautimme täysillä leppoisasta lomaelämästä.

Syksyllä oli aihetta juhlaan. Pikkuveli meni naimisiin ihanan Hannan kanssa, ja äiti vietti komeat eläkejuhlat, joita varten isä oli salassa koonnut äidistä kertovan kirjan! Marraskuussa sain elämäni ensimmäisen viran Vaasan suomalaisesta seurakunnasta. Ilo virasta jäi kuitenkin lyhyeksi Miehen tullessa viiden päivän päästä valituksi Järvenpään kirkkoheraksi. Sosiaalisesti vuosi oli erittäin hyvä: sain paljon uusia tuttuja ja joitakin ystäviä. Aloin kotiutua suomenkieliseen Vaasaan juuri siinä vaiheessa, kun aloimme jo kaivaa lähtökuoppia :).

Väsymystä, oman paikan etsimistä ja uusia haasteita

Sain vuoden 2002, joka oli muutoksen vuosi. Kevät oli aika raskasta aikaa. Lapset olivat pieniä (vajaa 3 v ja 7 kk->), aloitin työt puoliaikaisesti Luulajassa ja hoidimme Miehen kanssa vuorotellen Neitiä. Raskaaksi kevään teki se, että haimme työpaikkoja eri puolelta sekä Suomesta että Ruotsista. Minua ahdisti se, ettemme tienneet ollenkaan, minne olimme matkalla. Lisäksi kevääseen liittyi läheisen ihmisen kuolema sekä ongelmia ystävyyssuhteissa.

Kevään aikana selvisi, että muutamme juuri siihen kaupunkiin, johon halusin kaikkein vähiten eli Vaasan, jonne Mies valittiin kappalaiseksi. Minulle järjestyi ensin opiskelupaikka auskultoimaan Åbo Akademiin uskonnonopettajaksi,mutten ottanut paikkaa vastaan, koska sain työn lapsityönohjaajana Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa.

Kesä oli ihanaa lomailua kauniissa Vaasassa lasten kanssa. Kesään kuului myös yksi toivoton "Elina-projekti" eli matka lasten ja kavereiden kanssa Italiaan ilman Miestä. Raskas, mutta ikimuistettava matka ;).

Syksyllä aloitin työt lapsityönohjaajana ja nautin täysillä uusista haasteista lapsityönohjaajana, tutustuin innokkaasti Vaasaan ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin.

Kamalan ihana vuosi, joka opetti turvautumaan Jumalaan enemmän kuin monet muut vuodet sekä myös kasvatti minua kovasti ihmisenä.

Katsahdus Teini-Elinaan eli vuoteen 1989

Sain vuoden 1989, jolloin olin yläastelainen, seiskalla ja kasilla. Olin silloin superhyvä oppilas koulussa, yli-innokas harrastaja sekä iloinen ja seurallinen kaveri. Minulla oli hyviä ystäviä, joiden kanssa olimme yhdessä koulussa, kuorossa ja partiossa. Partiossa minulla oli myös innokas ihailija, joka hämmensi mieltäni mm. tunkemalla nukkumaan samaan telttaan leirillä. Olin myös paljon yökylässä parhaalla ystävälläni, Ninnillä, jonka kanssa mm. kirjoitimme omia kirjoja sekä luimme paljon. Vanhemmat luottivat meihin, koska olimme Ninnillä keskenämme ilman hänen vanhempiaan.

Viulunsoitto tökki tuona vuonna todella pahasti: vanhempani saivat musiikkiopiston rehtorilta kirjeen, jossa uhattiin potkia minut pellolle, jos en ala harjoitella ahkerammin. Vanhempia lähinnä nauratti ja harmitti kirje, koska olin muuten aivan liian tunnollinen. Minulla ei olisi ollut varmaan edes aikaa soittaa viulua, koska alkuillat olin harrastuksissa ja loppuillat laskettelemassa. 1989-1990 oli elämäni vilkkainta lasketteluaikaa: laskettelimme kavereiden kanssa noin kuusi kertaa viikossa!!!

Vuosi 1989 on ollut hengellisesti yksi haastavimmista vuosista, koska olin luopumassa lapsuuden uskosta, mutten ollut vielä saanut rakennusaineita nuoruuden uskoon. Odotin syksyllä 1989 alkanutta rippikoulua kuin kuurta nousevaa enkä joutunut pettymään. Tutustuin myös The Road -gospelbändiin, joka teki minuun suuren vaikutuksen monilla eri tavoilla

Vuosi oli naiseksi kasvamisen aikaa eikä muutokset tuntuneet aina niin helpoilta. Vuoteen kuului ensimmäinen laihdutusprojektini, jonka hyvänä antina aloitin säännöllisen liikunnan (kuntosali ja kävely). Elämäni pyöri kuitenkin sen syksyn vähän liikaa laihduttamisen ja ruoan ympärillä. Tyypillinen kiltin tytön tapa elää murrosikää.

Elämää viisivuotiaan näkökulmasta

Facebookissa on menossa kiva leikki, jossa kaverille annetaan tehtäväksi kirjoittaa muistoja jostain tietystä vuodesta. Olen saanut kirjoitettavakseni jo aika monta vuotta ja kirjoittanut niistä tavoilleni uskollisesti pitkään ja hartaasti. Isosisko jo huomautti puhelimessa innokkuudestani ;). se vahvisti näkemystäni siitä, että jatkan eri vuosista kirjoittelua täällä blogin puolella. Yritän nimittäin näin arjen alkamisen kunniaksi elvyttää bloggamista. Saa nähdä, miten tällä kertaa käy.

Sain vuoden 1980, joka oli elämässäni vaiherikas, mutta myös tylsähkö vuosi. Keväällä olin perhepäivähoidossa Kaisalla, jossa oli myös Titta ja Virva. Leikittiin ja oli kivaa, vaikka Virva, 2 v, vetikin liikaa pitkistä hiuksistani. Kesällä minulle syntyi pikkuveli, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Sain olla yökylässä serkuilla, kun äiti oli sairaalassa. Isä heltyi niin paljon, että osti kaupassa käydessä minulle ja Hanna-serkulleni ihan oikeat pehmikset. Se oli juhlaa!

Meillä oli ihana kodinhoitaja vauvan syntymän jälkeen. Hän vei meitä uimaan Jolmanputaalle sekä leipoi pikkuveljen ristiäisiin lusikkaleipiä, joita kävin napsimassa ainakin kaksikymmentä ristiäisissä. Siitä lähtien olen rakastanut lusikkaleipiä. Ristiäiset olivat jännittävä tapahtuma, koska eräs vieras, kaksivuotias veijari, lähti kävelemään parvekkeelta talon katolle. Jännitystä siis piisasi koko väelle!

Kesällä opin uimaan, koska kävimme Valkeajärvellä ahkerasti uimassa siskoni ja tämän kaverin ja hänen äitinsä kanssa. Opin myös ajamaan pyörää ilman apurattaita. Kesällä osallistuin myös kivoille leireille.

Syksyllä meinasin kuolla tylsyyteen, koska olin kotona äidin ja pikkuveljen kanssa. Viikon pelastuksia olivat päiväkerhopäivä sekä toinen päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä hoidossa heidän äitinsä ohjatessa päiväkerhoa. Aamupäivät odotin, että sisareni ja veljeni tulisivat koulusta kotiin. Tylsyyden hyvä puoli oli siinä, että opin sekä lukemaan että kirjoittamaan.

Sain tämän vuoden muisteltavakseni Johanna-serkulta, jonka kanssa oli kivoja leikkejä sekä mummolassa että meillä kotona. Johanna lauloi tuohon aikaa laulua: "Sukuvika on jos suksi ei luista". Nyt kun kirjoitin vuodesta, huomasin, ettei se ollutkaan tylsähkö, vaan aika kiva vuosi.