Pakastaja-Elvi

Anttonin ollessa kymmenen kuukautta olin hänestä huolissani. Olin toiminut kunnon äidin tavoin aloittaen kuvakirjojen lukemisen hyvin varhaisessa vaiheessa; synnytyslaitoksella ei tosin tainnut vielä olla yhtään lastenkirjaa mukana enkä edes lukenut lastenkirjoja ääneen raskausaikana niin kuin eräs ystäväni. Joka tapauksessa olimme hankkineet varhaisessa vaiheessa monta kiinnostavaa kirjaa, mutta siitä huolimatta kirjat eivät tuntuneet kiinnostavan poikaa. Kun otin hänet syliini lukuhetkeä varten, jaksoi hän seurata kirjaa vain hetken, ja sitten lähti omiin puuhiinsa. Pelkäsin, ettei hänestä ikinä tule kirjojen lukijaa.

Pelko osoittautui myöhemmin täysin turhaksi. Antton innostui kirjoista vähitellen ja alkoi viisivuotiaana myös itse lukea. Tällä hetkellä lastenkirjat ovat ahkerassa käytössä perheessämme. Lapset kuuntelisivat niitä vaikka kuinka paljon, jos vanhemmilla olisi vain aikaa ja viitseliäisyyttä. Tavallisina päivinä lukeminen jää iltaan, jolloin jokainen lapsi saa valita yhden kirjan. Mikael tuo yleensä luettavaksi kuvakirjan, jossa kerrotaan erilaisista ajoneuvoista tai eläimistä. Laura kuuntelee mielellään kaikenlaisia kertomuksia, ja Antton pitää tietokirjoista sekä Aku Ankoista. Kaikki kolme lasta rakastavat vanhempien harmiksi yliopettavaisia Miina ja Manu -kirjoja, joissa Miina on aina Neiti Näppärä, ja joissa Manu aina mokaa. Lasten oma kirjahylly on pullollaan mitä ihanimpia laadukkaita lastenkirjoja, mutta lapset raahaavat kirjastosta kerta toisensa jälkeen uusia Miina ja Manu -kirjoja. Kyseisiä kirjoja löytyy kirjahyllystämmekin aika monta, puhumattakaan korjattavien kirjojen pinosta tai Miina ja Manu -kuuntelukaseteista...

Nyt ymmärrän paremmin, miksi äiti ei lapsuudessani pitänyt ollenkaan pikkuveljeni lempikirjoista, Pupu Tupuna -kirjoista. Huonot lastenkirjat eivät anna aikuiselle yhtään mitään paitsi huonoa tuulta ja ärsyttävää mieltä. Onneksi huonoa kirjaa lukiessa voi lukea tekstiä mekaanisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Toimii hyvin ainakin minulla. Usein huomaan, että
minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä olen juuri lukenut.

Mutta onneksi on olemassa myös lastenkirjoja, joista aikuinenkin saa paljon iloa ja ajateltavaa. Minusta on aina yhtä antoisaa lukea Astrid Lindgrenin kertomuksia, jotka ovat Laurankin suuressa suosiossa. Taina Tomera -kertomuksenkin voisin lukea vaikka joka ilta, niin koskettava ja hellyyttävä se on. Tällä hetkellä perheemme yhteinen suosikkihahmo on Risto Räppääjä. Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet kirjat niin hauskasti, ettei aikuinen voi olla nauramatta. Tarinat ovat niin loistavia, että Vesa on monesti jatkanut itsekseen kirjan lukemista lasten nukahdettua. Joskus olemme myös käyneet kisaa nukutusvuorosta, jos Risto Räppääjä on ollut vuorossa. Risto Räppääjä, Rauha-täti ja Herra Lindberg pyörivät usein myös perheemme keskusteluissa. Onpa eräs tuttavammekin saanut perheemme parissa uuden sukunimen herra Lindbergin mukaan.

Perjantai-iltana vietimme Lauran ja Riikan kanssa tyttöjen iltaa Vaasan kaupunginteatterissa, jossa pyörii näytelmä Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Antton oli käynyt katsomassa näytelmän koulun kanssa eikä sen vuoksi suureksi harmikseen päässyt mukaan, vaikka kerjäsi mukaan pääsyä viimeiseen hetkeen saakka. Lauralle vierailu oli ensimmäinen aivan oikeassa teatterissa; kesällä kävimme tyttöjen reissulla katsomassa kesäteatterissa ruotsinkielisen Peppi-näytelmän.

Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi oli tosi hauska näytelmä. Minua huvitti tilannekomiikan lisäksi suunnattomasti kolmiodraama, jossa Rauha-täti ja Elvi-täti kilpailivat iki-ihanasta Herra Lindbergistä. Päällimmäisenä muistona jäi mieleen, miltä arvoisa alakerran naapuri näytti fuksiassa satiiniyöpuvussaan. Melkoinen tohvelisankari! Ei ihme, että murskasi vanhojenpiikojen sydämet.
Elina