"Antaisin niille kuria"

Kadun lopun ikääni sitä, mitä menin kerran sanomaan äidilleni. Silmät kirkkaina kehuin, miten minä en koskaan huuda lapsilleni toisin kuin äitini omassa lapsuudessani. En huutanutkaan vielä siinä vaiheessa, kun minulla oli kaksi pientä lasta. Ymmärsin hyvin sen, ettei pienille lapsille kannata huutaa. Vauva ei huuda tuhmuuttaan ja uhmaikäisen kanssakin pärjää paremmin, kun säilyttää malttinsa.

Tänä iltana huusin lapsilleni, vaikka en tiedä, hyödyttikö se yhtään mitään. Lapset olivat vain niin harvinaisen kovakorvaisia ystävällisille kehotuksilleni. Kärsivällisyyteni ei tahtonut riittää millään, kun kolmelle ipanalle piti sanoa kaikki asiat miljoona kertaa. Lapsia nukuttaessani kyselin keskimmäiseltä, miten hän kohtelisi tottelemattomia lapsiaan. "Antaisin niille kuria", oli tytön topakka vastaus. Kysyessäni mitä se tarkoittaa hän jatkoi: "Huutaisin niin, että ne tottelisivat."

Minä en ole samanlainen kuin tyttäreni. Inhosin lapsena huutamista enkä oikein vieläkään pidä siitä. Hoitaisin mielelläni asiat kivasti niin, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Olisin niin mielelläni mukava ja kiltti äiti, mutta olen huomannut, ettei se aina tepsi lapsiini. He tarvitsevat paljon jämäkämpää kurin pitämistä kuin minä aikoinani; minä pillahdin itkuun jo siitä, kun äiti tai isä katsoi minua tiukasti.

Illat ovat perheessämme hankalimpia hetkiä. Varsinkin silloin kun mieheni on poissa, lapset pistävät parastaan äidin päänmenoksi. Ja kolme lasta saa halutessaan melkoisen härdellin aikaan. Silloin kun iltatoimet eivät etene, on tapanani käyttää laskemista. Veteliin lapsiin tulee kummasti vauhtia, kun ilmoittaa aikarajan, jonka ylittäminen aiheuttaa iltakertomuksen menettämisen. Käytämme perheessämme siis perinteisiä kasvatusmenetelmiä: uhkailua ja lahjomista. Emme kuitenkaan uhkaile ikinä asioilla, joita emme aio toteuttaa. Jos sanomme iltakirjan jäävän väliin, näin tapahtuu. Lapsillemme toimii yllättävän hyvin myös kysymys siitä, mikä olikaan annettu tehtäväksi. "Ai niin joo", sanoo kolmasluokkalainen ja jättää vihdoinkin Hesarin urheilusivut rauhaan.

Entinen työtoverini, loistava perheneuvoja Saara Kinnunen antoi joskus perhekerhooni ohjeet tehokkaasta käskynannosta. Tänään yritin soveltaa ohjeita lasten tottelemisherkkyyden ja äidin kärsivällisyyden ollessa heikohkoja. Tässä Saaran ohjeet vinkkinä kaikille, jotka taistelevat samojen ongelmien kanssa leikki-ikäisten, koululaisten tai teini-ikäisten parissa kotona tai koulussa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, rakkaat sisaret ja veljet.


TEHOKAS KÄSKYNANTO

* Ole varma ja tarkoita oikeasti sitä, mitä sanot!
* Älä anna koskaan määräyksiä, joita et ole oikeasti tarkoittanut toteltavaksi!
* Kun vaadit jotain lapseltasi, suunnittele ensin, mitä positiivista tai negatiivista vaatimuksen suorittamisesta tai suorittamatta jättämisestä seuraa. Silloin lapsi ymmärtää, että olet tosissasi.
* Älä anna käskyä kysymyksen tai ehdotuksen muodossa, vaan sano käsky selkeästi, lyhyesti ja
asiallisella äänellä! (EI! esim. Mentäiskö nyt nukkumaan?)
* Älä anna samaan aikaa monta käskyä! Yleensä lapsi pystyy seuraamaan vain yhtä tai kahta käskyä. Jos tehtävä on vaativa, jaa se pienempiin osiin.
* Tarkista, että lapsi kuuntelee antaessasi käskyä! Huolehdi, että lapsi katsoo sinua. Tarvittaessa voit kääntää lapsen kasvot itseesi päin varmistuaksesi siitä, että lapsi kuuntelee.
* Antaessasi käskyä huolehdi siitä, ettei tilanteessa ole mitään häiriötekijöitä. Lapset keskittyvät mieluummin johonkin hauskempaan kuin vanhemman käskyn kuuntelemiseen. Voit esimerkiksi sammuttaa tai pyytää lasta sammuttamaan TV:n tai tietokoneen ennen käskynantoa.
* Pyydä lasta toistamaan käsky! (Ei aina välttämätöntä.)
Käskyn toistaminen on tärkeää silloin, jos et ole varma, onko lapsi kuullut tai ymmärtänyt antamasi käskyn. Keskittymisvaikeuksista kärsivät lapset tottelevat käskyä paremmin, jos heidän on pitänyt toistaa se.

Huomenna muistan tehostetun käskynannon koko päivän ja olen taas paljon parempi äiti, toivottavasti...