Futismamma vauhdissa!

Kotiäitiyden yksi parhaista puolista on ollut se, että olen voinut heittäytyä täysillä mukaan lasten elämään. Työelämässä ollessani minua välillä ahdistivat monet lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvät velvoitteet, koska minusta tuntui siltä, etteivät aikani ja voimani riitä kaikkeen. Sen lisäksi jouduin jäämään monista lasten riennoista pois epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. Nyt sapattivuosinani nautin menetettyjen vuosienkin edestä siitä, että voin kantaa vastuuta Esikoisen luokkatoimikunnassa, käydä kuuntelemassa ja katselemassa lasten esityksiä, pitää r-koulua Pikkuherralle ihan säännöllisesti toisin kuin siskolleen aikoinaan sekä kannustaa perheen jalkapalloilijaa futiskentän laidalla.

Futisharrastuksen hoitaminen on kotiäitiydestäni huolimatta ollut pääasiassa Miehen mieluisa tehtävä. Tänä syksynä olen kuitenkin päässyt taas pienen tauon jälkeen kannustus- ja huoltojoukkoihin Miehen töiden vuoksi ja olen nauttinut futismamman tehtävästä ihan kympillä. Nautin futiskentän laidalla jännityksestä, yhteydestä ja hetkessä elämisestä. Jalkapalloturnauksessa ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä milloinkin tapahtuu. Elän kentän laidalla vahvasti mukana: hypin ja pompin ilosta, päästän ihmeellisiä ääniä, kun minua jännittää ja kannustan pelaajia huutelemalla. Pikkuherra selvästikin pitää siitä, että kannustan hänen joukkuettaan kiihkeän innokkaasti. Sen sijaan seuralaisena toimiva Neiti ei aina innostu äidin tyylistä, vaan välillä häpeää liian innokasta kannattajaa.

Futismammana toiminen on antoisaa myös sosiaalisesti. Toisiin vanhempiin tutustuu helpommin kentän laidalla, kun lasten yhteinen joukkue yhdistää. Turnauksissa seuramme joukkueet on sekoitettu niin, etten välillä ole tuntenut yhtään vanhemmista etukäteen. Ottelupäivän aikana kyllä ehtii jo vähän tutustua uusiin ihmisiin, kun on niin helppo löytää yhteistä puhuttavaa pelin tiimellyksessä. Eikä mikään yhdistä niin nopeasti kuin innokas omien lasten kannustaminen! Ei muista futismammoista välttämättä mitään syvällisempiä ystävyyssuhteita synny, mutta on kiva jakaa hetki iloa ja riemua lasten onnistumisista sekä todeta, etteivät ne tappiotkaan niin kovin vakavia ole.

Pikkuherran jalkapalloseuralle nostan hattua siitä, että kaikki pienten valmentajat käyttäytyvät todella hyvin ja ohjaavat poikia pedagogisesti ja maltillisesti. On hienoa, että tuossa iässä kaikille pelaajille annetaan yhtä paljon peliaikaa, lapsia kannustetaan eikä heiltä vaadita liikoja. Välillä meitä futismammoja on säälittänyt katsella otteluita sellaisia joukkueita vastaan, jossa henki on ollut aivan erilainen. Osa valmentajista tuntuu ottavan lasten harrastustouhun aivan liian vakavasti. Puistattaa katsoa valmentamista silloin, kun lapsille huudetaan ja haukutaan tai heitä ei kehuta, vaikka he olisivat pelanneet aivan ilmiömäisen hyvin. Luulen, että meidän ja monien muiden hyvien seurojen valmentajien kannustava ote tuo hedelmää pidemmällä aikavälillä. Pojilla säilyy innostus, ja vanhemmtkin ovat mielellään mukana tukemassa lasten hyvää harrastusta.