Kuinka voin kiittää?

Päiväkirjamme on ollut viime aikoina sangen hiljainen. Syynä siihen eivät ole olleet työt eivät lapset eikä edes kyllästyminen kirjoittamiseen. Ainoa syy on ollut siinä, että minusta on tullut addikti: olen tullut riippuvaiseksi Kyrkpressenin blogi-sivustosta. Kaiken ajan, jonka ennen vietin kotisivuillamme tekstejä kirjoitellen, vietän nyt Kyrkpressenin sivuilla osallistuen aktiivisesti suomenruotsalaiseen kirkolliseen keskusteluun, på svenska förstås.

Olen nauttinut täysin siemauksin blogi-sivujen keskusteluista. Aiheet ovat kirjaimellisesti maan ja taivaan väliltä, ja kirjoituksia kommentoidaan ahkerasti ja intohimoisesti. Kirjoittajien ja kommentoijien joukossa on äärikonservatiiveja, jotka meitä naispappeja ovat tuomitsemassa helvettiin. Mukaan mahtuu myös hyvin liberaaleja kirjoittajia ja niitä, jotka eivät katso edustavansa kristinuskoa, ainakaan enää. Erityisen hauskaa blogisivuilla on se, että joukossa on useampi kirjoittaja, jotka tunnen henkilökohtaisesti. Välillä on hauska harrastaa inside-huumoria!

Itse olen edustanut sivuilla kristillisyyttä, jota on ehkä vaikea lokeroida suomenruotsalaisessa kirkollisessa kentässä. Suomenkielinen naispappi, joka melkein jokaisessa kirjoituksessa puhuu rukouksesta, ei oikein istu Porvoon hiippakunnan todellisuuteen. Muutenkin minusta tuntuu melko usein, etten oikein istu muottiin. Joskus varhaisina pappisaikoina koin melkein ahdistusta siitä, että olin konservatiiveille liian liberaali ja liberaaleille liian konservatiivinen. Lapsenomainen uskoni ja luottamukseni Jumalaan on myös asia, joka tekee minusta hieman kummallisen. Ei kai kukaan teologisen tiedekunnan läpikäynyt voi oikeasti uskoa näin yksinkertaisen lapsellisesti! Onneksi tiedän ainakin yhden teologin, joka on yhtä lapsenuskoinen kuin minä olen, rakas äitini.

Viime kuukausina lapsenomainen luottamukseni Jumalaan on vain vahvistunut lukuisien rukousvastauksien myötä. Alkukeväällä rukoilin iltakävelyillä meille sopivaa taloa. Selitin Jumalalle elämäntilannettamme (Eihän Hän tietenkään tiedä sitä toim.huom.) ja toiveitani siitä, millaisen talon haluaisin. Ensimmäisenä toiveenani oli, että talo olisi tyylikäs ja kaunis. Pidän nimittäin kauniista taloista ja tavaroista, vaikka sitä ei ehkä tähän mennessä ole huomannut asunnoistamme. Toisena toiveenani oli, että talo olisi niin hyväkuntoinen, ettei meidän tarvitsisi vaihtaa edes tapetteja, muusta remontista puhumattakaan.

Nyt olen saanut rukousvastauksena IHANAN kodin. Talo on niin tyylikäs, etten olisi itse osannut suunnitella yhtä tyylikästä. Talo on niin hyvässä kunnossa, että me voimme vain kantaa tavarat sisälle. Sisustuskin on päässyt hyvään käyntiin, kun ylienergiset ja taitavat tätini ovat äitini lahjana kutoneet meille upean toiveideni mukaisen ryijyn olohuoneen seinälle. Naapurimme kertoivat tänään myyvänsä pois punaisen sohvansa. Saa nähdä, päätyykö sekin meille, kun olen suunnitellut, että meille hankitaan punainen sohva. Sattumaa vai jotain muuta?

En voi kuin ihmetellä sitä hyvyyttä, mitä Jumala on meille osoittanut. Viime keväänä äitini ystävä sai näyn, joka on lohduttanut minua suuresti tämän vuoden aikana. Siinä sanottiin, että Jumala antaa minulle parasta. Siltä on totisesti tuntunut tämän kevään aikana. Kiitän ja ylistän Jumalaa siitä, miten täydellistä hänen huolenpitonsa on. Kaikki on järjestynyt niin uskomattoman hienosti! Ihanan kodin lisäksi minulla on tiedossa sijaisuus Vantaankosken seurakunnassa. Saan aloittaa työn siellä juuri sellaisilla työaloilla, joista olen kiinnostunut. Olemme myös jaksaneet yllättävän hyvin tämän kevään, vaikka tekemistä on ollut paljon. Jumala on aivan ihmeellisesti antanut sydämiimme rauhan ja ilon monien muutoksien keskellä!

Viiden Vaasan vuoden aikana olen monesti itkenyt, kapinoinut, huutanut ja raivonnut sitä, kun omat suunnitelmani eivät ole toteutuneet. Olen itkenyt pieleen menneitä asuntokauppoja ja epäonnistuneita työnhakuja. Mutta kaiken jälkeen voin sanoa, että Jumalan suunnitelmat ovat paljon suurempia ja täydellisempiä kuin minun suunnitelmani. Hän näkee asiat pitkällä perspektiivillä, kun taas itse näen vain seuraavaan etappiin.

Aikoinaan saavuin Vaasaan melkein hampaat irvessä. Olin jonkin aikaa katkera Vesalle siitä, että hän meni työhaastatteluun, vaikka en ollut antanut siihen suostumusta. Kuitenkin uskon, että suunnitelma ei ollut pelkästään Vesan päähänpisto, vaan osa isompaa suunnitelmaa. Iloitsen suuresti siitä ajasta, jonka olemme saaneet asua Vaasassa.

Viiden vuoden aikana olen saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin, joista on tullut minulle rakkaita ja tärkeitä. Olen saanut olla mukana toteuttamassa monia mielenkiintoisia projekteja. Perheemme on saanut Mikael-ilopillerin rikastuttamaan elämäämme, ja olemme saaneet perheenä kokea Jumalan rakkautta ja hyvyyttä. Jumala on myös kasvattanut minua näiden vuosien aikana. Olen saanut itsenäistyä ja vapautua ihmisten vaatimuksista sekä opetella luottamaan enemmän Jumalan apuun ja voimaan. Olen oppinut nauramaan itselleni ja ottamaan elämän vähän kevyemmin. Tätäkö se aikuistuminen on, omaksi itseksi tulemista!
Elina

"Och nu Herre, skall jag med din hjälp bli mig själv." Kierkegaard

"Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne
eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.
Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä,
niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella
ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.
---
Iloiten te saatte lähteä matkaan,
ja onnellisesti te pääsette perille.
Vuoret ja kukkulat riemuitsevat teidän edessänne,
ja kaikki metsän puut taputtavat käsiään.
Orjantappuran paikalle nousee sypressi
ja piikkipensaan paikalle myrtti.
Tämä tapahtuu Herran nimen kunniaksi
ja on ikuinen merkki, joka ei koskaan katoa."
Jes. 55:8-9, 12-13