Eilen olin taas hautaamassa. Haudalle oli pitkä matka, sangen pitkä matka.Ilma oli viheliäinen: tuuli ja tuiversi. Öinen myrsky oli katkonut hautausmaan käytäville oksia. Miksi haudalle meno on aina yhtä ankeaa?Matkalla meidän piti odottaa, että liikennevalot vaihtuvat vihreiksi. On se kumma, ettei liikennevaloista pääse eroon edes kuolleena. Osa autoilijoista sentään pysähtyi vihreistä valoista huolimatta kohteliaasti odottamaan surullisen kulkueen ohikulkua.
Kesken matkaa tunsin, että mustassa korkeakorkoisessa saapikkaassani oli jotain ylimääräistä. Vilkas mielikuvitukseni keksi jo kaikenlaista! Hämmästys oli siitä huolimatta suuri, kun muistotilaisuudessa löysin saapikkaastani keltaisen tipun. En voinut olla hymyilemättä tilanteen vakavuudesta huolimatta. Lasten kanssa elämä on aina yhtä jännittävää!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti