Ripari kutsuu!

Kaksi vuotta sitten lähdin kahdeksan vuoden tauon jälkeen rippileirille. Silloin ahdisti suunnattomasti. Olin innostunut rippikoulusta, mutta perheen jättäminen viikoksi oman onnensa nojaan tuntui vaikealta. Olin niiden kahdeksan vuoden aikana ollut ehkä yhteensä neljä-viisi päivää erossa koko perheestä, aina muulloin yöllä kainalossa oli ollut vähintään yksi perheenjäsen. Kaiken lisäksi Mikael oli silloin vasta puolitoistavuotias. Leiri meni kuitenkin hyvin, ja kotona pärjättiin ilman äitiä vielä paremmin.

Kaksi vuotta saa ihmeitä aikaan perheessä. Viimeisen vuoden aikana olen ollut erossa perheestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vähäisistä lomistani johtuen. Vesa ja lapset ovat suunnanneet sekä jouluna että hiihtolomalla Pelloon minun painaessa töitä. Sysmän mummolassakin he ovat käyneet monet reissut ilman äitiä. Niinpä huominen riparille lähtö ei tunnu minusta enää yhtään hankalalta. Ei ole tietystikään hauskaa olla erossa perheestä kahdeksaa päivää, mutta nyt se tuntuu jo paljon helpommalta. Kaiken lisäksi Vesa ja lapset ovat luvanneet tulla katsomaan äitiä leirikeskukseen.

Rippileirille lähteminen on aivan kuin seikkailun aloittamista. Viikon ajan opiskelemme, leikimme, laulamme, syömme, rukoilemme ja nauramme yhdessä. Tärkeimmät opit ja muistot eivät yleensä synny oppituntien hikisessä tunnelmassa, vaan kohtaamisissa ruokapöydässä, pelikentällä, saunanlauteilla ja hartaushetkissä. Riparilla on mielestäni tärkeintä se, että olen omana itsenäni nuorten parissa. Nautin eniten pienistä arkisista keskusteluhetkistä, joissa saan jollain tavalla välittää nuorille Jumalan rakkautta olemalla läsnä sekä osoittamalla aitoa kiinnostusta heitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Aina silloin tällöin sellaisissa tilanteissa saa puhua myös uskoon liittyvistä asioista. Mielenkiintoista on se, että saan riparilla seurata tässä asiassa Mestarini jalanjälkiä. Luulen, että Jeesuksen opetuslapset oppivat eniten asioita uskosta ja elämästä seuraamalla Jeesusta tavallisen arjen keskellä. Siinä on minullekin viikoksi haastetta!

PS: Luultavasti en pääse leirillä nettiin, joten pidän pientä blogipaastoa. Tekee hyvää aina välillä! Kiitoksia tässä vaiheessa kaikille lukijoille: teidän käyntinne blogissani pitävät kirjoittamiseni käynnissä.

Sisarusrakkautta

Tänä kesänä olen ollut yllättynyt siitä, miten tärkeitä lapsemme ovat toisilleen. Antton on ollut kesän oikein leiri- ja reissupoikana. Hän on kiertänyt jalkapallo- ja yleisurheilukoulut, käynytc seurakunnan leirillä sekä osallistunut lähetysjuhlille Ouluun. Mikael alkaa aina jo samana päivänä, kun isoveli on lähtenyt kyselemään, koska tämä tulee takaisin. Laurakin kaipailee kovasti isoaveljeään; elämähän on tosi tylsää ilman tasavertaista riitapukaria!

Isoveljen tunteet eivät ole olleet sen viileämpiä. Lähetysjuhlilta soittaessaan esikoisemme kertoi innoissaan hankkineensa pikkusisaruksille tuliaisia. Kotiin tullessa oli sitten vuorossa lahjojen jako. Voi sitä riemua, mikä loisti sekä antajan että saajien silmistä. Tuntui niin hienolta, että Antton oli halunnut pienestä rahamäärästään käyttää osan tuliaisten ostoon. Tuliaisten saaminen oli erityisen tärkeää Lauralle, jota harmitti suuresti reissun peruuntuminen. Lähetysjuhlista on tullut lapsillemme traditio; Anttonilla oli vuorossa jo neljännet peräkkäiset Lähetysjuhlat. Se on todella hienoa, koska kiersin itsekin lapsuuteni Lähetysjuhlia. Toivottavasti ensi vuonna Tampereelle pääsee taas suvun koko lapsikatras!

Jussia lasten ehdoilla

Juhannuksemme on sujunut oikein leppoisissa merkeissä. Olemme viettäneet keskikesän juhlaa oman perheen kanssa lasten ehdoilla. Arvoimme kauan aikaa sitä, mitä tekisimme juhannusaattona. Päädyimme Järvenpään seurakunnan juhannusjuhlaan Leiriniemeen, emmekä pettyneet. Se oli oikein täydellinen juhannuksen viettopaikka lapsiperheelle sateesta huolimatta. Lapset olivat innoissaan, kun paikalla oli tuttuja leikkikavereita päiväkodista. Lisäksi plussaa olivat tietysti upea kokko, maistuvat munkit ja karkit, lastenohjelma sekä rantakivillä taiteilu. Minä puolestani nautin suuresti yhteislaulusta, rennosta ilmapiiristä, hyvästä kahvista sekä mukavasta ohjelmasta.

Tänä aamuna kiiruhdimme juhannuspäivän jumikseen Paavalinkirkkoon. Maalaisina leikkasimme mukaan tuoksuvat juhannuskoivut kirkkoa koristamaan. Kirkossa oli väkeä vain kourallinen, mutta se ei haitannut menoa. Esitimme koko perheellä Toimivat kädet -laululeikin ja seurakuntakin oli laulussa hyvin mukana. Saarnassa puhuin Jumalan tekojen suuruudesta luonnossa, lapsen syntymässä sekä Johannes Kastajan elämässä. Sellainen perussaaarna uskollisille seurakuntalaisille, jotka jaksavat tulla kirkkoon juhannuspäivänä. Siksi oli mukava yllätys, että yksi seurakuntalaisista, jota en tuntenut, sanoi tulleensa kosketetuksi jumalanpalveluksessa. Se oli taas osoitus siitä, että asiat on suuremmissa käsissä; me työntekijät olemme vain Jumalan välikappaleita.

Työpäiväni jatkui sangen leppoisissa merkeissä Linnanmäellä, joka sijaitsee ihan lähellä työpaikkaani. Minulla ei ollut kyllä edes pantapaitaa päällä, joten sain keskittyä äidin virkaan. Lapset olivat lievästi sanottuna innoissaan Lintsistä. He juoksivat laitteesta toiseen pää kolmantena jalkana. Miksulle oli tosin kova paikka se, ettei hän päässyt moniinkaan kiinnostaviin laitteisiin. Välillä hän kulki suu mutrulla äidin käsipuolessa, kun isot sisarukset viilettivät jo seuraavaan paikkaan. Se tuntui erityisen katkeralta kalkilta sen vuoksi, ettei hän eilen myöskään saanut katsoa toisten kanssa Narnia-elokuvaa. Onneksi pienimies voi aina suunnitella suuria. "Kun mä tuun isoksi, mä katon Naaniaa ja ajan mopolla", totesi kolmevuotias autossa. Unelmat kantavat!

Merten taa

Maailma on muuttunut koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että minun raapustelujani ovat lukeneet suomalaiset ainakin viidellä mantereella. Ystäväpiirissämme on myös meneillä monia matkasuunnitelmien tekoja. Sen vuoksi minua kosketti suuresti Anna-Mari Kaskisen lempipsalmiini liittämä teksti, joka oli päivätty 11.6. Kodin arkihetken Raamattuun. Jumala on lähellä meitä joka paikassa ja rukouksen silta yhdistää ystäviä eri puolilla maailmaa!

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi. Ps. 139:9-10

Vaikka oven takanani sulkisin,
vaikka miten kauas täällä kulkisin,
sinä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olet suojana.

Vaikka suurten merten taakse lentäisin,
vaikka maailmojen ääriin saakka entäisin,
siellä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olen turvassa.
A-M.Kaskinen

Ihanaa kesäelämää!

Olen nauttinut viime aikoina suunnattomasti kesästä, vaikka loman alkuun on vielä kuukausi eivätkä ilmatkaan ole olleet parhaat mahdolliset. Kesällä elämä on vain jotenkin niin paljon leppoisampaa. Tänä viikonloppuna tein tämän vuoden toimitusennätyksen, mutta siitä huolimatta minua ei väsytä yhtään. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset ovat kesällä toimituksissakin jotenkin niin iloisia ja mukavia.

Kesäelämässä on loistavaa myös se, että töistä tullessa ehtii vielä tehdä jotain kotonakin, kun yllä ei ole synkkä kaamos. Lasten harrastusrumban loppuminen puolestaan rauhoittaa mukavasti elämää. Lapset eivät myöskään pyöri kesäisin äidin ympärillä valittamassa tekemisen puutetta tai kinuamassa videoita, koska ulkona on koko ajan kavereita ja hauskaa tekemistä. Kujamme elämä on sangen erilaista talvisin ja kesäisin. Talvella voi mennä viikkokausia, ettei näe joitakin naapureita. Kesäisin kujamme on täynnä elämää, kun kaikki lapset kulkevat leikkimässä toistensa pihoilla ja aikuiset juttelevat leppoisasti kaduilla ja pihoilla.

Kesäisin on myös ihanaa tehdä retkiä ja liikkua ulkona. Tämän kesän kohokohta minulle on ollut perheemme retki Suomenlinnaan, jossa kävimme Vesan kanssa näyttämässä lapsille paikkoja, joissa tapasimme ensimmäistä kertaa. Kyllä olikin romanttista! Antton otti meistä oikein kuvankin Suomenlinnan kirkossa, jossa Vesa bongasi minut aikoinaan kuorosta. Lapsista parasta retkessä oli tietysti se, että kaikille ostettiin paikallisesta kaupasta karkkipussit. No, en kyllä voi väittää, että olisin itsekään lapsuudessani arvostanut kulttuurihistoriallisia paikkoja. Tärkeintä joka tapauksessa, että välillä ollaan reissussa koko perheellä. Se on jo juhlaa!

T'änä kesänä minuun on taas iskenyt juoksukärpänen. Olen tosi onnellinen siitä, että olen pystynyt käymään jo kolmella juoksulenkillä ilman. Luulin nimittäin pitkään, etten voi enää koskaan juosta vaelluksella kipeytyneen polven vuoksi. Jos juoksulenkkini jatkuvat yhtä menestyksekkäästi, voin olla syksyn tullessa jo aivan hyvässä kunnossa. Kyllä tämä kesäelämä on niin mukavaa!

Eläköön netti!

Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten uskomattoman hieno keksintö internet on. Siitä on apua niin monessa asiassa. Enää ei tarvitse mennä matkatoimistoon hakemaan valtaisaa pinoa matkaesitteitä, vaan voi surffailla lasten nukkumaanmenon jälkeen nettisivuilla. Yhdellä hakusanalla googlessa selviää yleensä jo paljon asioita.

Netistä on hyötyä myös kaupunkisuunnistuksessa. Olen nykyään aina silloin tällöin pulassa, kun en tunne kunnolla Helsingin yleisten kulkuneuvojen reittejä. Mutta ei hätää! Joku viikko sitten löysin HKL:N sivuilta palvelun, joka etsii minulle reitit ja aikataulut valmiiksi. Minuutissa sain printattuna ohjeet siitä, miten pääsen Malmin hautausmaalta nopeiten Puotilan kappeliin. Kyllä olin onnellinen!

Googlesta on paljon apua myös vanhemmille, joiden lapset tekevät liian vaikeita kysymyksiä. Pohtiessamme Anttonin kanssa maailman ihmeellisyyksiä minun on tapana kehottaa häntä laittamaan hakusana googleen, jotta saa tarkempaa tietoa asiasta. Äidin vastaukset kun tahtovat olla vähän sinne päin. Kyllä on kätevää, ettei tarvitse enää aina mennä kirjastoon tutkimaan painavia ja monesti jo vanhentuneita tietosanakirjoja.

Netissä on hauska tutkia mitä erilaisimpia asioita. Odotellessani iltaisin väsyneenä ja/tai tylsistyneenä miestäni töidne parista iltateelle on yksi hauska harrastukseni kokeilla, mitä googlessa löytyy omalla nimelläni tai kavereiden nimillä. Nettihakujen perusteella olen huomannut, ettei nimeni ole kovin yksilöllinen. Se ei kyllä ollut minulle mikään yllätys. Riihimäellä asuessamme kuulin, että kaupungissa asui kaimojani peräti kolme. Pappisvihkimyksessänikin oli pettynyttä väkeä, kun jotkut olivat tulleet katsomaan julkkispappi Markku Koiviston vaimon vihkimystä. Ei minua silti harmita, etten aikoinaan ottanut kaksoisnimeä tai säilyttänyt tyttönimeäni. On mukavaa olla tällainen suomalainen tavis!

Päivän sana

"Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut,
hän sitoo hiedän haavansa." Ps. 147:3

Kiitos, että sinä näet
murheellisen sydämen.
Kiitos, että sinä autat
silloinkin, kun osaa en.

Kiitos, että sinä sidot
haavan aran, kipeän.
Taivaan Isä, sinä hoidat
meitä läpi elämän.

Anna-Mari Kaskinen

Rasittavan hyvä muisti

Isälläni on aivan ilmiömäinen muisti. Hän tietää kaikkien pellolaisten asiat hyvin tarkasti. Hän hätkähdyttää pellolaisia kerta toisensa jälkeen kertomalla, minä päivänä tämä on kastettu, vihitty tai milloin jonkin läheisen hautaus on toimitettu. Hän osaa kertoa myös muita yksityiskohtia, esimerkiksi sen, millainen oli päivän sää.

Valitettavasti en ole perinyt isäni muistia. Minun on vaikea muistaa edes edellisellä viikolla kastamieni lasten nimiä, päivämääristä puhumattakaan. Sen sijaan minulle jää hyvin mieleen hyvin tapaamani ihmiset kasvoilta; muistan myös yleensä hyvin asioita, joista olemme keskustelleet. Nimien unohtelua selittelen sillä, että yhdessä kasteessakin on niin monta eri nimeä. Vanhempien nimet, kummien nimet, lapsen etunimet ja sukunimi. Jos toimisin pappina Pellossa (onneksi EN!), muistaisin varmaan nimet paremmin. Pienellä paikkakunnalla ihmiset liittyvät toisiinsa eri tavoin sukujen sekä lasten koulujen ja harrastusten kautta. Suuressa kaupungissa ihmiset tulevat ja menevät enkä tiedä, tulenko tapaamaan tätä kummia tai vieraalla paikkakunnalla tai toisessa maassa asuvaa surevaa omaista enää koskaan.

Selitykseni ovat sangen huonoja. Perheessämme on nimittäin yksi henkilö, joka on perinyt isäni muistin. Saamme olla nykyään Vesan kanssa tosi tarkkoina siitä, mitä puhumme kotona. Lauralla on ilmeisesti korvia joka puolella taloamme sekä ilmiömäinen muisti. Hän esimerkiksi muistaa vieläkin melkein kaikkien viimevuotisten rippikoululaisteni ja isosteni nimet, koska heidän kuvansa kaunistivat pitkään jääkaappimme ovea. Hän tietää päiväkodien tätien elämästä enemmän kuin tädit itse, ainakin hän on udellut kaiken. Anttonin koulukavereiden asiat ovat myöskin tulevalla ekaluokkalaisella hyvin hanskassa. Muistissa on niin kolme vuotta sittten esitettyjen nukketeattereiden repliikit kuin 2-vuotiaana koetut vääryydet. Hyvä muisti on varmasti Lauralle suureksi avuksi ja iloksi elämässä. Näin äidin näkökulmasta noin hyvä muisti on vähän armoton. Äiti saa pyytää anteeksi vielä monta kertaa...

Tunnelmallinen puistokirkko

Olen suvusta, jossa historiaa on arvostettu suuresti. Isäni ja hänen veljensä osaavat kotiseutunsa ja sukujensa historian valehtelematta etu- ja takaperin. Tätini taas teki suurtyön kirjoittaessaan puhuttelevan muistelma- ja historiateoksen äidistään eli mummostani. Minä en ole vielä saanut historiaherätystä, mutta aina välillä on mukava tuntea historian havinaa. Tänään sain kokea sitä puistokirkossa, jota vietimme Helsingin ensimmäisen kirkon paikalla. Aikaa ensimmäisen jumalanpalveluksen ja tämänpäiväisen välillä oli montasataa vuotta, muistaakseni 451 vuotta.

Puistokirkkomme oli tunnelmallinen ja mukava. Vahtimestarimme olivat luoneet kauniit puitteet ihanan luonnon keskelle. Väkeä oli paikalla mukava määrä, varmaan vähän enemmän kuin tavallisina kesäpyhinä kirkossamme. Ilma oli aurinkoinen, lämmin ja tuuli sopivasti. Oli aika metka tunne toimia liturgina, kun välillä laulua tai puhetta aloitellessani huomasin tuulen tuivertaneen puunlehden suuhuni. No, ei se mitään haitannut. Jakaessani ehtoollista dippaamalla huomasin yhtäkkiä, että leivän päällä oli vihreä ötökkä. Eipä auttanut muuta kuin laittaa leipä sivuun ja ottaa uusi tilalle.

Luulen, että puistokirkkomme oli lähempänä alkuperäistä jumalanpalveluksen ideaa kuin tavalliset jumalanpalveluksemme. Tunnelma oli rento, kun ihmiset istuskelivat istuinalustoillaan nurmikolla tai mukanaan tuomilla tuoleilla. Jumalan läsnäolo tuntui jotenkin luonnolliselta kauniin luonnon keskellä. Hyvältä tuntui myös se, että paikalla oli kuoron lisäksi muita maallikkoavustajia.

Jumalanpalvelus oli mukavan spontaani. Kun saarnan jälkeen laulatin Tuhlaajapoika-saarnaani sopivan laululeikin ilman etukäteissuunnittelua, ei mainio urkurimme ollut moksiskaan. Hän antoi minulle sopivan alkuäänen ja alkoi komppaamaan mukana. Aikuis- ja vanhusvoittoinen seurakuntakaan ei katsonut karsaasti laululeikkiäni, vaan lauloi ja leikki innokkaasti mukana.

Lapsenmieltä vaati myös saarnani, jonka esitin nukkeversiona. Erityisenä rukousvastauksena pidin eilen illalla tuhlaajapojan bilevaatteiden etsimistä. Löysin Anttonin unkarilaisen Czaba-nuken päältä ylisöpön aasi-kauluspaidan, jonka pikkuveljeni on aikoinaan saanut Amerikasta kummiltaan. Siitä tuli mieleeni Havaiji-paidat, ja sen vuoksi se sopi niin mainiosti tuhlaajapojan bailauspaidaksi. Ei siitä varmaan seurakuntalaisille kummempaa iloa ollut, mutta sen löytäminen toi minun päivääni riemua ja löytämisen iloa.

"Kiitos, Pyhä Henki Luoja!
Kiitos päivänliljoista,
kiitos päivän kestävistä kukista.
Kiitos, että olet luonut meidät
hetken lapsiksi.
Kiitos tuoksuista, joita emme voi tallettaa,
mutta joissa olet kokonaan läsnä.
Kiitos, että sinun ikuisuutesi on hetken
haihtuvassa tuoksussa."

Päivän sana

"Onnellinen se, joka pelkää Herraa,
se, joka vaeltaa hänen teitään." Ps. 128:1

Herra, sinun poluillasi
onni kaikkein suurin on.
Sinulla on viisautta,
voima suuri, pohjaton.

Herra, sinun poluillasi
tahdon aina vaeltaa.
Anna hyvän enkelisi
kulkuani johdattaa.

Anna-Mari Kaskinen, joka on valittu vasta Kotimaa-lehden kyselyssä Suomen kirkon merkittävimpien älykköjen joukkoon. Oiva valinta!

Melkein viherpeukalo

En ole ikinä ollut mikään kukkien ystävä. Yksi ensimmäisistä asioista, mitä sisareni kertoi minusta tulevalle puutarhurimiehelleen oli se, kuinka onneton kukkien hoitaja olen. En ole myöskään ikinä voinut ymmärtää ihmisiä, jotka hullaantuvat mullan mylläämisestä ja muusta puutarhanhoidosta. Nuoruudessa tein ulkotöitä juuri sen verran kuin oli pakko. Kitkimme sisareni kanssa pensasaitaa markan metrihintaan. Aivan liian monta metriä sitä pensasaitaa olikin. Minä kun odottelin pääseväni mieliharrastukseni pariin lukemaan kirjoja.

Vielä neljä vuotta sitten ahdistuin suuresti katsellessani upeaa omakotitonttia, johon ystäväperheemme toivoi meidän rakentavan talon. Omakotitalon rakentaminen ja pihan hoitaminen tuntuivat minusta suurelta painajaiselta. Niiden sijasta haaveilin helposta kerrostaloelämästä. Suunnittelin, miten voisin lukea kirjoja auringonpaisteessa parvekkeella tai puistonpenkillä vahtiessani samalla lasten leikkejä.

Tämä kesä on ensimmäinen, jonka vietämme kokonaan omakotitalon omistajina. Vesa on ollut keväästä lähtien aivan innoissaan puutarhanhoidosta. Hän on viljellyt ja varjellut antaumuksella pihaamme. Hän on vain harmitellut sitä, että työt rajoittavat mukavaa harrastusta. Minä olen pääasiassa pysynyt sisähommissa, koska niitäkin on riittänyt ihan kotitarpeiksi.

Viime viikonloppuna olin kuitenkin vapaapäivillä ja aloin kauniin sään kunniaksi Vesalle avuksi pihatöihin. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut itse suunnitella mitään. Sain olla pikkuapulainen, joka otti tehtäviä vastaan puutarhurilta. Pensasaidan kitkeminen ja kuorikkeen lapioiminen ihanassa auringonpaisteessa olivat juuri sopivan aivottomia ja virkistäviä työtehtäviä minulle . Lapsetkin menivät hyvin siinä sivussa välillä "auttaen" kuorikkeen levittämisessä ja rikkaruohojen kitkemisessä. Ja meillä oli oikeasti tosi mukavaa, kun laitoimme yhdessä kukat laatikoihin. Olimme kuin parhaatkin viherpeukalot. Eipä olisi minustakaan uskonut!