En ole ikinä ollut mikään kukkien ystävä. Yksi ensimmäisistä asioista, mitä sisareni kertoi minusta tulevalle puutarhurimiehelleen oli se, kuinka onneton kukkien hoitaja olen. En ole myöskään ikinä voinut ymmärtää ihmisiä, jotka hullaantuvat mullan mylläämisestä ja muusta puutarhanhoidosta. Nuoruudessa tein ulkotöitä juuri sen verran kuin oli pakko. Kitkimme sisareni kanssa pensasaitaa markan metrihintaan. Aivan liian monta metriä sitä pensasaitaa olikin. Minä kun odottelin pääseväni mieliharrastukseni pariin lukemaan kirjoja.
Vielä neljä vuotta sitten ahdistuin suuresti katsellessani upeaa omakotitonttia, johon ystäväperheemme toivoi meidän rakentavan talon. Omakotitalon rakentaminen ja pihan hoitaminen tuntuivat minusta suurelta painajaiselta. Niiden sijasta haaveilin helposta kerrostaloelämästä. Suunnittelin, miten voisin lukea kirjoja auringonpaisteessa parvekkeella tai puistonpenkillä vahtiessani samalla lasten leikkejä.
Tämä kesä on ensimmäinen, jonka vietämme kokonaan omakotitalon omistajina. Vesa on ollut keväästä lähtien aivan innoissaan puutarhanhoidosta. Hän on viljellyt ja varjellut antaumuksella pihaamme. Hän on vain harmitellut sitä, että työt rajoittavat mukavaa harrastusta. Minä olen pääasiassa pysynyt sisähommissa, koska niitäkin on riittänyt ihan kotitarpeiksi.
Viime viikonloppuna olin kuitenkin vapaapäivillä ja aloin kauniin sään kunniaksi Vesalle avuksi pihatöihin. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut itse suunnitella mitään. Sain olla pikkuapulainen, joka otti tehtäviä vastaan puutarhurilta. Pensasaidan kitkeminen ja kuorikkeen lapioiminen ihanassa auringonpaisteessa olivat juuri sopivan aivottomia ja virkistäviä työtehtäviä minulle . Lapsetkin menivät hyvin siinä sivussa välillä "auttaen" kuorikkeen levittämisessä ja rikkaruohojen kitkemisessä. Ja meillä oli oikeasti tosi mukavaa, kun laitoimme yhdessä kukat laatikoihin. Olimme kuin parhaatkin viherpeukalot. Eipä olisi minustakaan uskonut!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti