Ahdistunut Pappi

Ensimmäinen oikea kesätyöpaikkani mansikkapellon jälkeen oli Ylitornion seurakunnassa vuonna 1995. Sain kesäteologin pestin kolmeksi kuukaudeksi opiskeltuani teologiaa vaivaisen vuoden. Olin nuori, kokematon, mutta innokas työntekijä. Sinä kesänä sain olla mukana opettajana kolmessa täysin erilaisessa rippikoulussa: ankeassa päiväkoulussa, tavallisella leirillä sekä mukavalla vaelluksella, jossa yhteishenki oli loistava. Ylitorniolla pidin ensimmäiset saarnani ja ihastuin seurakuntatyön monipuolisuuteen.

Kesä oli kaikesta hyvästä ja opettavaisesta huolimatta minulle vähän raskas kokemus. Kaipasin kovasti silloista poikaystävääni, nykyistä miestäni, josta jouduin olemaan erossa kokonaiset kolme kuukautta. Se tuntui ikuisuudelta, koska olimme seurustelleetkin vasta puoli vuotta. Lisäksi Ylitorniolla tapahtui sinä kesänä paha autokolari, jossa kuoli kolme nuorta. En tuntenut nuorista ketään henkilökohtaisesti, mutta olin mukana suruprosessissa järjestämällä kirkkoon muistotilaisuutta yhdessä muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa. Vaikka olin mukana vain suunnittelussa sekä lauluryhmässä, tuntui prosessi sekä paikkakunnalla vallinnut ilmapiiri ahdistavalta nuoresta tytöstä. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan läheltä, miltä tuntuu kuolema, joka ei ole millään tavalla luonnollinen.

Loman kunniaksi olen lukenut Hanne Orstavikin romaania "Pappi", joka kertoo nuoren naispapin alkutaipaleesta pohjoisessa saamelaiskylässä. Kirjassa kulkevat rinnakkain kertomukset Liv-papin kohtaamisista seurakuntalaisten kanssa, hänen oman elämänsä eräät vaikeat vaiheet sekä alueen historiassa tapahtuneet vääryydet. Kirjan kertomusten ydinkysymyksenä on se, miten ihmiset voisivat ja uskaltaisivat kohdata itsensä ja toisensa aidosti.

Kirja on melko moderni ja erikoinen sekä rakenteensa että sisällönsä puolesta; takakannessa kirjailijaa kuvataankin kunnianhimoiseksi ja analyyttiseksi ihmiseksi, joka ei sorru kompromisseihin. Kirjan teknistä lukemista vaikeutti se, ettei sitä ole jaettu lukuihin, eikä vuorosanoja ole merkitty normaaliin tapaan. Välillä oli myöskin vaikea seurata sitä, mihin kokonaisuuteen joku ajatus kuului. Onneksi teksti oli kuitenkin kokonaisuudessaan niin kiehtova, että se imaisi minut mukaansa.

Kirjan tarina ei sinänsä ole kovinkaan erikoinen eikä sykähdyttävä. Kirjan mielenkiintoisuus nousee enemmänkin kirjailijan filosofisista pohdinnoista liittyen kohtamisiin sekä sanoihin.
Kirjan päähenkilö on hyvin syvällinen nuori nainen, jolla on aito halu kohdata ihmisiä ja auttaa näitä. Kuitenkin hän joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään siihen, ettei hän osaa oikealla tavalla luoda yhteyttä seurakuntalaisiin eikä läheisiin ihmisiin. Kohtaamisen ongelma kulmoinoituukin siihen, ettei hän osaa kohdata itseään.

"Kuka minä olin? Minne tahansa meninkin, jotain tuhoutui, vääristyi. Miten minä olin kuvitellut, että matkustamalla maailman toiseen laitaan pääsisin oman itseni toiseen päähän? Siihen osaan minussa, joka oli hyvä ja lämmin ja rakastettava?" (Sivu 90)

Nuori pappi pohtii kirjassa sanojen ongelmaa. Hän kokee menettäneensä todellisen yhteyden kieleen. Sanat ovat menettäneet tietyllä tavalla merkityksensä, mutta hänellä ei ole myöskään taitoa luoda muulla tavalla yhteyttä.

"Mutta minä en ollut hiljattain saanut kieltä, minä olin kadottanut sen, olin kadottanut kaiken, siltä tuntui, enkä tiennyt mitä vastaan raivoaisin, kohdetta ei enää ollut niin kuin heillä oli ollut, he olivat voineet taistella ylivaltaa vastaan, sekä maallista että henkistä.
Ei, se mitä vastaan minun piti taistella oli minussa itsessäni, sisimpäni pimeydessä, solmu, reuna, olin kuilussa ja kadottanut soihtuni, siltä minusta tuntui, sisälläni oli niin pimeää." (sivu 92)
"Ennen Kristianen tapausta olin pystynyt käyttämään sanoja kuin hakkuina, kaivamaan niillä kuin jääkirveillä.
Nyt en saanut niistä otetta. Oliko jotain muuttunut sisällä, luoksepääsemättömäksi? Eikö sitä enää ollut? Eikö ollut enää taistelua taisteltavana? Olinko siinä tapauksessa voittanut, vai hävinnyt?
En tiennyt.
En pystynyt ajattelmaan sillä tavalla. ajattelemaan sanoilla, se ei onnistunut. Ihan kuin tätä ei voisi lähestyä sillä tavalla.
Mutta mitä tämä oikein oli?
En tiennyt. Mutta pelkäsin etten ollut siinä rehellinen, ettei se olisi totta." (s.232)

Kirjaa lukiessani mietin sitä, kuinka suuri voimavara minulla on siinä, että voin tukeutua Kaikkivaltiaaseen Jumalaan työssäni. Papin työ olisi äärimmisen raskasta, jos joutuisin kantamaan jokaista surevaa ja elämän murjomaa omilla olkapäilläni. Vuosien kuluessa olen yhä enemmän oppinut jättämään seurakuntalaisia ja heidän ongelmiaan Jumalan käsiin. Minä en voi heitä auttaa muuten kuin kuuntelemalla ja jakamalla heidän kanssaan elämää pienen kappaleen verran. Sen sijaan saan ohjata heitä Jumalan luokse, joka tuntee heidät aivan kokonaan. Jumalalta saan anoa myös viisautta ja taitoa kohtaamisiin. Rukous on kirjan päähenkilönkin apukeino, vaikka Jumala on kirjan sivuilla melko pienessä roolissa.

---Nousin ja kävelin portaat ylös. Olohuoneessa kävin itkäkseni lattialle, vihreät saappaat jalassa ja vaellustakki päällä. Ikkunan ääreen kirjoituspöydän eteen, vatsalleni, käsivarret suorana sivuilla.
Ehkä vartalo osaa rukoilla, ajattelin. Rukoile puolestani, vartalo, sanoin itsekseni. Rukoile että jotain avautuu, että pääsen sisään."

Jumalan avun lisäksi pidän tärkeänä sitä, että minulla on ollut lähellä monia ihmisiä joiden kanssa olen voinut keskustella syvällisiä ja kasvaa ihmisenä. Kirjan päähenkilö tuntuu olevan täysin yksin ajatustensa kanssa. Hän on tuon tuosta umpikujassa itsensä kanssa, koska hänellä ei ole todellista yhteyttä ihmisiin. Hän on yksinäinen susi, joka ei uskalla antaa itsestään kenellekään.

Olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka on ollut viemässä eteenpäin kasvuani ihmisenä ja pappina. Eräs seurakuntalainen laittoi minulle tekstiviestin, jossa sanottiin:"Kaikki, mitä sinä teet, on tehty sinulle aikaisemmin." Viestin sanoma on mielestäni siinä, että pystyn antamaan toisille vain sen verran kuin olen itse saanut. Toivottavasti pystyn antamaan eteenpäin runsaasti sitä hyvää, mitä vanhempani, Vesa, ystäväni ja työtoverini ovat minulle antaneet vuosien varrella. Rakkaus, ilo ja myötätunto ovat niitä harvoja asioita, jotka lisääntyvät, kun niitä tuhlataan.