"Äiti, pääsenkö mä taivaaseen, jos mä en ole pyytänyt anteeksi jotakin syntiä?" kysyi seitsenvuotias Laura ennen iltarukousta. Vakuutin hänen pääsevän taivaaseen, jos hän uskoo Jeesukseen, tunnustamattomasta synnistä huolimatta. Hän kyseli vilpittömästi myös sitä, tapaammeko taivaassa. Vastasin meidän kyllä varmasti tapaavan taivaassa. Pientä ekaluokkalaista askarrutti myös se, olenko hänen äitinsä myös taivaassa. Siihen kysymykseen en osannut vastata.
Tänään kastetilaisuudessa minua puhutteli kummin lukeman lasten evankeliumin kohta: "Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani sen vilpittömyyden, jolla suhtauduin uskonasioihin. Eräällä partioleirillä saimme isosiskoni kanssa viestin siitä, että mummomme oli kuollut edellisenä päivänä. Muistan silloin ajatelleeni, että rukoilin edellisenä iltana turhaa mummon paranemisen puolesta, koska hän olikin ollut iltarukouksen aikaan jo kuollut. Hassu ajatus, mutta kuvasi sitä, kuinka vilpittömästi uskoin rukouksen voimaan.
Nuoruudestani muistan sen, miten tunsin itseni hyvin syntiseksi ihmiseksi tajutessani riparilla tarvitsevani Jeesusta omana Vapahtajanani. Olin ymmärtänyt hyvää opetusta saatuani, etten pelastukaan vanhempieni uskolla, vaan minun täytyy itse ratkaista suhteeni Jumalaan. Niinpä lausuin konfirmaatiossa sydämestäni "Tahdon!" Matti-papin kysyessä tahdonko Jumalan armon avulla osoittaa elämässäni sen uskon, johon minut on kastettu.
Halusin vilpittömästi elää Jumalan tahdon mukaan. Niinpä aloin lukea Raamattua ahmimalla, yleensä monta lukua päivässä. Sain luettua Raamatun läpi yleensä kerran vuodessa koko nuoruusaikani, innokkaimpina aikoina luin sen kannesta kanteen kaksikin kertaa vuodessa. Sen jälkeen tahti on huolestuttavasti hiipunut, mutta päivittäisestä raamatunluvusta on tullut minulle siunattu tapa.
Samoihin aikoihin tajusin aikuisten maailman mädäntyneisyyden. Olin siihen asti elänyt lapsuuteni ihanassa pumpulissa kuvitellen aikuisten olevan viisaita, oikeudenmukaisia, reiluja ja hyväsydämisiä. Muutaman karun kokemuksen kautta aloin oivaltaa, että aikuisten maailma onkin itsekäs ja tyly. Viimeisten vuosien aikana käsitykseni on vain syventynyt ja vahvistunut; rakkaudettomuus, itsekkyys ja kateus ovat harvinaisen yleisiä raaka-aineita aikuisissa ihmiaiaaä. Pahinta tietysti on se, että nämä negatiiviset asiat mellastavat minunkin sisälläni rikkoen ihmissuhteita ja aiheuttaen pahaa mieltä.
Vastatessani illalla Lauran kysymykseen taivaaseen pääsystä mieleeni tuli heti Kalevi Lehtisen ajatus. "Me pääsemme kyllä taivaaseen Jeesuksen tähden, syntitaakastamme huolimatta. Sen sijaan elämä täällä maan päällä olisi paljon helpompaa, jos uskaltaisimme tunnustaa syntimme ja päästää niistä irti", kuului viisaan miehen ajatus vapaasti lainattuna. Olen lukenut monista kirjoista, että tunnustamattomat synnit voivat olla myös este Jumalan äänen kuulemiselle. Uskaltaisitko olla Jumalan edessä yhtä avoin kuin pieni lapsi rakastavan vanhemman sylissä ja jättää hänelle kaikki syntisi? Voisitko luottaa siihen, että hän ei hylkää sinua, vaikka sydämesi kaikki sopukat eivät olisikaan aivan edustuskunnossa?
"Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astutu tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi."
Jes. 43:1-3
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Mua askarrutti, kun Lauralle sanoit, että vaikkei syntiänsä tunnustaisikaan niin pääsee taivaaseen. Ajattelen, että syntinsä on aina tunnustettava. Kyllähän lapsikin voi turvallisesti sen Jeesukselle tehdä.
Terveisin Kaisa Jouppi Suomen Tervajoelta.
Hei!
Tietysti synnit täytyy tunnustaa ja niistä tehdä parannusta.
Luulen kuitenkin, että jokaisella ihmisellä on kuolemanhetkellä syntejä, joita ei ole tunnustanut. Syntejä, joita ei ole tiedostanut tai syntejä, joista ei ole suostunut luopumaan.
Uskon, että Saatana voi käyttää hyväkseen sitä, jos alamme ajatella, että meidän taivaaseen pääsy on kiinni siitä, olemmeko varmasti tunnustaneet jokaisen synnin. Martti Luther kamppaili aikoinaan Tälllaisten asioiden kanssa ja huomasi, ettei voinut päästä kaikista synneistä eroon, vaikka ripittäytyi alvariinsa. Silloin hän ymmärsi sen, että pelastumme yksin uskosta,yksin armosta,yksin Kristuksen tähden. Syntien tunnustaminen on Jumalan lapsen etuoikeus, joka tekee matkalla kulkemisen paljon helpommaksi ja mukavammaksi.
Kukapa kaikkeja syntejään tuntisi tai tietäisi? Vanha rovasti sanoi kerran lohduttavasti, että vaikka synnintunnustus on aina vajavainen, synninpäästö on täydellinen.
Olipa ihanaa lukea kirjoitustasi! Tuo kuvaus luottavaisesta lapsesta suhteessa rakastaviin vanhempiin oli kyllä niin ihana. Olinkin juuri miettinyt tuota Matteuksen (Matt. 18:3-4) ja Luukkaan Luuk. 18:16-17) kirjoittamaa uskon vastaanottamista lapsenkaltaisuudella. Minusta tuo kuvaamasi lapsen luottamus aikuisen rakkautta kohtaan kuvastaa sitä todella hyvin.
Kirjoitus elähdytti kyllä monella muullakin tapaa ja toi lisää iloa ja valoa ainakin minulle.
Saanhan lainata tuon kohdan kirjoituksestasi myös ystävälleni rohkaisuksi?
Kiitos kauniista palautteesta! Saat tietysti rohkaista sillä myös ystävääsi!
Lähetä kommentti